Nuorisolain uudistuksesta – jatkuu jatkuu jatkuu

Uuden lain luonnostelusta ei ole jaettu sisältötietoja, joten sitä on vaikea kommentoida, vaikka näennäisesti valmistelu onkin ollut avointa ja kuulevaa.

Minua huolettaa eniten se, miten nuorisotyö profiloituu ilman että se nuorisopolitiikan nimissä hautautuu massiivisiin ja suurelta osin muille hallintokunnille ja toimialoille kuuluviin aiheisiin. Nykyisenkin lain 7§: n esittämä puitteellinen kunnnan nuorisotyön sisältöjen kirjo on yhä melko hyvä ja vaatisi vain täydennyksen, mutta koska laki ei velvoita, on siitäkin tehtävämäärästä suoriutuminen useimmissa kunnissa mahdotonta. Vielä painavammin tämä koskeee nuorisopolitiikan (monien aiheiden) edistämistä, johon ei myöskään valtionhallinnon nuorisotoimi voi kunnolla kyetä eri hallintokuntien valta- ja resurssikipailussa.

Nuorten osallisuus ja monialaisuus ovat läpi vuosikymmenten toistettuja mantroja, mutta niin kauniita, että niiden käsitteellinenkin kritiikki voi närkästyttää. Tosiasiassa kuitenkin nuorisotyö on usein ollut suunnannäyttäjä yhteistyöpyrkimyksissä ja nuorten osallisuus huomioidaan siinä perinteisesti ja ilman lakiakin varsin hyvin. Tällöin on turhaa ja jopa typerää laissa sitoa niitä velvoitteina nuorisotyölle, kun niiden toteutusta tulisi edistää nimenomaan muilla aloilla. Ja tämä taas on nuorisopolitiikkaa, ei nuorisotyötä.

Ihanteellista olisi, jos myös säädöksissä nuorisotyö ja nuorisopolitiikka erotettaisiin toisistaan hyvin selkeästi. Nuorisopolitiikkaa ei tulisi nähdä nuorisotyön tehtävänä, sen sijaan laadukkaan nuorisotyön hyvät edellytykset tulisi kirjata nuorisopolitiikan päätehtäviin. Nuorisopolitiikkaa ei myöskään valtionhallinossa voi kunnolla edistää muuten kuin ylihallintokunnallisesti kaikkia ministeriöitä velvoittaen, valtionhallinnon nuorisotoimen tehtävään kuuluisi nimenomaan nuorisotyön edun valvominen ja omalta osaltaan nuorisopolitiikan toteutumisen seuranta.

Olen kirjoittanut näistä aiheista useissa yhteyksissä, oman yli 15-vuotisen seurantani perusteella ja myös historiallisen kokemuksen tarjoamien eri lähteiden pohjalta, tekstejä on mm. nam.humak.fi -sivustolla, ja viimeisin kirjoitukseni nuorisolain uudistusta puivassa Kommentin kirjoitussarjassa.

Mainokset

Perusnuorisotyöstä 1999

Seuraavassa osa Allianssin kehittämisjaostolle ja joillekin yhteystahoille lähettämästäni sähköpostista.  Aiheena oli – kuinkas ollakaan – nuorisotyön määrittely ja kysymys ”perusnuorisotyöstä”. Jälkimmäistä termiä jotkut kiritisoivat ja kyseenalaistivat sanomalla että se ei ole ymmärrettävä ja että minä olen sitä työntämässä esille – tosi asiassa olin kohdannut sen monen nuorisotyöntekijän viesteissä ja puheissa ja minulle se oli tuolloin työkäsite selvästi hahmottamista ja huomiointia vaativalle asialle. Kirjeessäni on monta sivua nuorisotyön määrittelyä koskevia huomioita, mutta tässä siis vain tuo loppuosuus. Samaan aikaan oli kysymys myös siitä, että näytti olevan hyvin vaikeaa perustella sitä, miksi nuorisotyötä itsessään alana edes tulisi tutkia enemmän riippumatta kaikista muista nuorin liittyvistä yhteiskunnallisista aiheista…

 

”11. Perusnuorisotyöstä

En ota kantaa siihen, onko ”perusnuorisotyö” mielekäs sana tai kannattaisiko sitä ja sen käyttöä mielestäni viljellä ja vakinaistaa. Yritän vain kuvata miksi ja missä merkityksessä olen itse sitä käyttänyt. Olen joissain yhteyksissä käyttänyt myös ilmaisua ”avoin perusnuorisotyö” tai vain ”avoin nuorisotyö”.

Nuorisotyö on yhteiskunnallinen instituutio, organisaatioiden välisiä suhteita ja niiden sisäisiä suhteita, sekä sosiaalista ihmisyhteisöjen ja ihmisten välistä vuorovaikutusta (Nieminen). Nuorisotyö on eräs sosialisaa¬tiotehtävää toteuttava järjestelmä ja toimintakäytäntö, mutta moniarvoinen sellainen. Nuorisotyön koulutuksen kautta nuorisotyön voi määritellä sosiaalipedagogiikaksi. Monia muita määritelmiä on myös.

Määritelmillä yritetään saada otetta johonkin todelliseen, eikä se koskaan onnistu täydellisesti; on tärkeää olla tietoinen siitä millaisia painotuk¬sia tavoitellaan ja kuvataan käytettäessä tiettyjä sanoja. Sanoilla yritetään ilmaista sitä ajatussisältöä, käsitettä, joka sanojan mielessä viittaa johonkin todellisuuden ilmiöön. Me voimme havaita todellisuutta ja sanoja mutta emme käsitteitä. Sanalla ”perusnuorisotyö” olen yrittänyt tavoittaa käsitettä, joka viittaa tiettyyn todellisuuden ilmiökenttään. Sana voisi olla yhtä hyvin jokin muu sana.

Sanan perusnuorisotyö käyttö liitty viime vuoden tehtäviini kerätä nuoriso¬työtä yleisesti puolustavia argumentteja. Eräs osapyrkimys oli kiinnittää huomiota nuorisotyön yhteiskunnalliseen rahoitukseen. Jos käytetään vain yhtä sanaa ”nuorisotyö” ja tarkoitetaan sillä kaikkea mitä sillä voidaan tarkoittaa, ei nuorisotyön rahoitus suomessa ole vähentynyt, vaan lisääntynyt: erilaisten projektirahoitusten ja esim. nuorten työllistämistoimien rahoitus on moninkertainen suhteessa nuorisotyön veikkausrahoitukseen, joka on vähentynyt. Ilman ajatusta järjestöjen ja kuntien ”perusnuorisotyöstä” on vaikea puolustaa joidenkin nuorisotyön tehtävien oikeutusta.

Mielestäni nuorten työllistämistoimet ovat työllistämispolitiikkaa ja sikäli elinolopolitiikkaa ja sikäli nuorisotyön yleisen, yhteiskunnallisen tason toimintaa, nuorisotyöinstituution, nuorisotyön edustamien arvojen, pyrkimysten ja toimintatapojen, ”nuorisotyön eetoksen” vaikutusta yhteiskunnassa. Esimerkkinä toimivat työllistämistoimet ovat myös jo olemassa olevien ongelmien ratkaisuyrityksiä. Tällainen ongelmapainotteisuus (samoin kuin erityisnuorisotyössä) on perusteltavissa juuri ongelman olemassaolon ja siihen puuttumisen, sen ratkaisuyrityksen kautta. Samassa yhteydessä projektiajattelu on yleistynyt ja voidaan ainakin kuvitella kehityskulku, jossa kaikki projekteellistetaan periodiajatteluksi, jolloin pitemmän aikavälin jatkuvuusnäkökulma heikkenee.

On vaikea perustella toimintaa ja työtä, jonka ei voi nähdä kohdistuvan projektiivisesti jonkin ongelman hoitamiseen. Tällöin puhutaan toiminnasta, jonka perustelua rakennetaan arvojen ja inhimillisten merkitysten kautta. Tällaisten arvojen ja merkitysten painottaminen on tärkeää kulttuurissamme, jonka tehokkuus- ja hyödyntämismentaliteetti on ylikorostuessaan elämänvas¬taista. Arvot ja merkitykset ovat siihen verrattuna elämämme perustaa. Mutta niiden perustelu vallitsevassa mentaliteetissa on tuskallisen vaikeaa. Jos ajattelen periodisesti hyödyntämis- ja tehokkuusmentaliteetil¬la, voin aivan loogisesti kieltää arvot, jotka liittyvät oman terveyteni, muiden ihmisten, tulevien sukupolvien ja luonnon huomioonottamiseen. Minua on syytä muistuttaa siitä, että on olemassa jotain perustavampaa, joka liittyy ihmisten elämän sisältöön ja jatkuvuuteen. Mutta kapeammasta näkökulmastani voin aina sanoa, että en näe sen merkitystä, että sitä ei mielestäni kyetä perustelemaan.

Perusnuorisotyö on yhtä kuin sitä nuorisotyötä, jonka perustelu on vaikeaa, tai: niitä nuorisotyön arvo- ja merkityssisältöjä, jotka eivät helposti taivu tulos- ja tehokkuusajattelun kielelle.

Perusnuorisotyö on nuorisotyötä sillä perustasolla, jossa työntekijällä on välitön kontakti nuoriin ja heidän toimintaansa.

Perusnuorisotyö toteutuu nuorten vapaa-ajalla nuorten vapaaehtoisuuden ja heidän tarpeisiinsa vastaamispyrkimyksen kautta.

Perusnuorisotyössä ei painotu projekti- ja periodiajattelu, vaan toiminnan jatkuvuusperusta ja sen ylläpito.

Perusnuorisotyö ei painotu ongelmien (esim. työttömyys, asosiaalisuus, syrjäytyminen, päihteiden käyttö, rikokset jne.) ratkaisupyrkimykseen, vaan (oletettujen) ongelmien (oletettuun) ennaltaehkäisyyn, välttämiseen ja niille vaihtoehtoisten toimintojen tarjontaan.

Perunuorisotyö voidaan ainakin osittain ymmärtää yhteiskunnallisena peruspalveluna.

Voidaan olettaa (toivoa?) että jokin todellinen ilmiökokonaisuus (jota tässä nimitetään perusnuorisotyöksi) ylläpitää ja uusintaa koko nuorisotyökentän jatkuvuutta ja yhteisiä piirteitä sen moninaisuuden ja muuttuvuuden taustana. Tällöin se on ammattieetosta, nuorisotyökulttuuria ja arvoja ja merkityksiä ylläpitävä ja välittävä traditio. Onko tällaista ja mitä se on tai voisi olla, on tutkimushaaste.

Koko tässä hemmetin hommassa (omissa taustasuunnitelmissani) on kysymys eräänlaisesta nuorisotyön ammattifilosofian rakennuksesta, nuorisotyöeetoksen kiteytyksestä ja kuvauksesta. Siinä on kaksi perusongelmaa. Kiteytys ei saa olla staattinen rakennelma, teoreettinen linnoitus, vaan sen on säilyttävä avoimena ja joustavana, aikaa seuraavana ja aikaan kiinnittyvänä. Toiseksi, se ei saa olla käytännöstä irrallaan leijuvaa teoriaa, vaan sen tulisi kiinnittyä vuoropuheluun nuorisotyön alalla, työn käytäntöön ja niin sanottuun merkitystematiikan jalkautumiseen.

Helsinki, Suomen periferia

Nuorisosihteeri Seppo Körkkö yhteen vetää taas Selvä Keli -blogissaan puolen Suomen (tai enemmänkin) näkökulmaa tempoilevaan skitsopolitiikkaan, joka vetää mattoa myös nuorten ja nuorisotyön jalkojen alta. Radikaalimpia tuntoja oli bändin Etulinja esityksessä, jonka sain reilu vuosi sitten nähdä Inarissa.

Minulle tuli tästä mieleen:

Oliko maaherran virkojen lakkautuksen tarkoitus hiljentää alueiden ääntä? Se oli alkusoitto aluehallinnon uudistukselle 2009. Siinä näennäinen tarkoitus oli muun muassa lisätä maakunnan liittojen eli kuntien edustuksellista valtaa alueilla. Se ehkä kuulostaa kauniilta, mutta tosiasiassa maakunnan liitoissa ei yleisesti ole eri alojen asiantuntemusta edustavaa henkilöstöä eikä suoraa vaikutusvaltaa valtion keskushallintoon. 1900-luvulla yleistyneet liitot ovat muodollisia kuntayhtymiä, joiden rooli olisi yhä keskustelukerhon tai poliittisten broilerien päiväkodin tasoa, jolleivat ne EU: n myötä olisi muodostuneet alueellisiksi hankebyrokratioiksi.

Lääninhallituksilla taas oli vuosisatainen perinne paitsi valtion alueellisen kontrollin edustajina myös alueiden ja niiden asukkaiden etujen ja oikeuksien valvojina ja edustajina, mistä maaherrat esimerkkinä. Maakunnan liitot eivät hyvällä tahdollakaan alueellisina parlamentteina kykenisi samaan. Pienten kuntien Suomessa esimerkiksi valtion nuorisotoimen aluehallinnolla on ollut merkittävä rooli paikallisen toiminnan tilanteiden tuntijana ja tukijana.

Valtion aluehallintouudistus toteutettiin (2009) kiireellä hässäköiden ja se jäi puolinaiseksi poliittiseksi kompromissiksi, joka tuotti kaksi aluehallinto-organisaatiota, pelkistäen: Avit valtiovarainministeriön ja Elyt työ- ja elinkeinoministeriön ohjattavaksi. Useiden eri viranomaisalojen kokoaminen samoihin hallinto-organisaatioihin onnistui melko hyvin, mutta tämä kaksinaisuus ja alueellisten jakojen epäyhtenäisyys romuttivat samalla saavutusta. Tässä syntyi myös uusbyrokraattista kummallisuutta, kun – sanotaan vaikkapa – LVI-insinööri ties millä perusteilla voi tulla johtajaksi, jonka alaisuudessa toimii alueellinen sivistys- ja kulttuurihallinto…

On vaikea välttää vaikutelmaa siitä, että valtion aluehallinnon valtaa on pyritty hajottamaan tajuamatta että samalla hajotetaan nimenomaan alueellista asiantuntemusta ja edunvalvontaa – vai onko sekin ollut tarkoitus, tai skitsopolitiikan huipennus? Lisätty valta maakuntien liitoille ei kykene tätä aukkoa paikkaamaan, koska niiden luonne on aivan erilainen. (Minulla on 10-15 vuoden seurantakokemus sekä kunnallisesta että valtion aluehallinnosta.) Hiukan valtion nuorisotoimen aluehallinnosta myös muutaman vuoden takaa blogissani nuorisotyön tietopohjasta.

Miten sitten alueiden ääntä voisi syöttää tehokkaammin valtakunnalliseen päätöksentekoon? Mielestäni ei sillä että saadaan paikallisia tai maakunnallisia poliitikkoja eduskuntaan ja jopa ministereiksi – heidän tehtävänsähän on valtakunnallinen ja mm. Euroopan unioniin liittyvä, joten edustaessaan tiettyjä paikkakuntia tai alueita he toimivat puolueellisesti eli väärin. Pinta-alaltaan ja väestötiheydeltään Suomen tyyppisessä maassa parlamentissa sopisi olla sinänsä puolueista riippumaton lakisääteinen alueiden kiintiöedustus ja äänimäärä.

Ja poliittisten puolueiden insitutionaalisen ylivalta-aseman sijaan voisi muillakin perinteisistä puolueista riippumattomilla tahoilla, kuten kansalaisjärjestöillä, olla oikeus asettaa ehdokkaita paikallisiin ja valtakunnallisiin vaaleihin.

Edellä viimeisin oli omaa utopiaani, mutta seuraava ei ole.

Vallan keskittyminen on tavallista. Mutta kornia on se, kun poliitikko uhkaa kuntaliitoksen aiheuttavan palvelujen ja päätöksenteon karkaamisen keskukseen – kun hän itse kuuluu asiaan vaikuttaviin päättäjiin. Politiikan ongelma on se, että vallasta ollaan vastuussa ”poliittisesti” muttei muuten. Yleensä kysymys on puolueiden keskinäisistä valta-asemista ja niistä sopimisesta – ne kiinnostavat eivätkä kuntalaisten asiat. Toisin kuin monet nimenomaan poliitikot antavat ymmärtää, mitään lakisääteisiä esteitä ei nytkään ole antaa paikallisille elimille kuten kaupunginosa- tai kyläyhdistyksille rajallista päätös- ja budjettivaltaa.

Eipä tänään muuta. Talviaurinko paistaa, joten on lähdettävä ulos, ihan pakko.

Nuorisolain uudistaminen?

Nuorisolain uudistamiseen on haettu näkökulmia sen asiantuntijoilta. Tässä tiiviit huomioni äskettäin Kommentti -verkkokanavalla julkaistuihin teksteihin. 

Kari Paakkunainen peräänkuuluttaa nuorisolain ja politiikan avaamista toisaalta globaaleihin ja eurooppalaisiin yhteyksiin, toisaalta nuorten elämän(politiikan) ja ”syrjien” valtaistamiseen, sekä niiden todellista (ei vain muodollista ja näennäistä) poliittista peilausta vaalikausittain. Hänen otsikointinsa ”nuoriso(puite)lakiin?” viittaa suoraan keskeiseen epävarmuustekijään lain säätämisessä.

Anne Puuronen avaa aina keskustelua herättävän ikämäärittelyn vyyhtiä nuorisolain kannalta. Vaikka alan toimijoita on paljon painottumassa myös eri tavoin ikäryhmittäin, hän kysyy oikeutetusti pelkistäen: Kummasta päästä nuoruutta uudistuva nuorisolaki ottaa koppia? Tällä hetkellä retorisesti ja käytännössä painottuvat koulutus- ja työvoimapoliittiset monialaiset toimet sekä korjaava näkökulma nuorten aikuisten parissa. Toisaalta nuorisotyö on olemuksellisesti monialaista ja kiinnittyy yhtä lailla painotettuun mantraan ehkäisevästä työstä perheiden, lasten ja nuorten parissa. Palvelurakenteen uudistaminen oikeasti nuoria palvelevaksi on se suuri tavoite, johon myös Nuorisolaki tulisi suhteuttaa.

Päivi Harinen kirjoittaa valtakunnallisesta näkökulmasta, joka tarkoittaa lukemattomien pienten kuntien, harvaan asuttujen alueiden ja pitkien etäisyyksien huomiointia. Onko Nuorisolaki ideaalimalli kaupunkeihin ja keskustaajamiin, joiden ulkopuolella pääosa Suomesta kuitenkin on? Nuorisolaki puitteistaa nuorten oikeuksia, mutta vastuun niistä siirtäminen paikallisille päättäjille on riski – tätä tukevat myös minun havaintoni lukemattomista kunnista. Lain arvojen (kuten yhdenvertaisuus, elämän ja ympäristön kunnioittaminen) toteutumista yleisesti ei ole varmistettu. Suuressa osassa maata nuorten oikeudet kiinnittyvät paitsi liikkumismahdollisuuksiin, myös perheisiin ja lähiyhteisöihin, eri tavoin kuin kaupungeissa. Nuorisotyö ei ole mitä tahansa toimintaa, vaan nuorten kasvatuksellista ohjausta, joka ei sivusta katsoen avaudu kaikille, mutta jonka tulisi toteutua kaikkialla missä nuorisotyötä ja -toimintaa lain merkityksessä tehdään.

Omassa kirjoituksessani painotan nuorisotyön parempaa identifioimista sen käytännöstä käsin ja välttäen perinteinen sekaannus sen ja nuorisopolitiikan välillä. Tarkastelen lyhyesti lain rakennetta sen esittämän nuorisotyön sisällön ja määritelmän kautta. Nuorisolaki tulisi sitoa muihin nuorten elämää ja palveluja koskeviin säädöksiin. Lisää taustatietoja laista ja nuorisotyöstä on Nam-sivuston Nuorisotyö -perustiedoissa sekä sen tuoreimmissa blogeissani näkemyksiäni lain uudistamiseen.

Jouni Erolan pohdinnat konkretisoivat omia lakitekstiä koskevia kommenttejani. Toistaiseksi lakia koskevat keskustelut ovat avanneet paljon kysymyksiä, joihin vastaukset riippuvat siitä, mihin suuntaan lakivalmistelu etenee. Nuorisotyö toimii usein erilaisissa rajapinnoissa. Miten yhdistää säädösten ja sääntelyn rakenne siten, että laki aidosti palvelee nuoria ja nuorille tarjottavien palvelujen järjestämistä, sekä siten, että nuorisotyön ominaislaatua ja arvo saa tuen tässä kokonaisuudessa? Jounin pohdinnat ovat kiinnostava nuorisotoimen johtajan näkymä kuntaliitosten kautta uudistuneeseen kaupunkiin, jota koskevat myös Päivi Harisen kuvaukset sen reuna-alueilta.

Marjo Kolehmaisen teksti on hyvä kuvaus nuorisotyön osaamisesta kouluympäristössä (vrt. edellä Erolan mietteet nuorisotyön roolista nuorten elämän ja eri palvelujen seassa ja rajapinnoissa, sekä minun kommenttini siitä, että nuorisotyö on nähtävä osaamisena eri konteksteissa ja niiden soveltajana). Marjon tosi-esimerkissä nuorisonohjaaja on elämäntapaopettaja, jonka tehtävänä on koulussa antaa nuorille tukea ja keinoja arjen hallintaan. Menetelmiä ovat ryhmäohjaus, yksilöohjaus ja olennaisena osana on myös läsnäolo nuorten ja koulun aikuisten keskuudessa. Nuorisolaissa tulisi säätää nuorisotyön tehtävästä koulussa.

Anu Gretchelin tekstin taustaelementteinä ovat lapsi- ja nuorisopolitiikka sekä sen ”konkretisointi” hallitusohjelmassa, uudistuvat kunta- ja liikuntasäädökset, sekä nuorten osallisuus- ja vaikuttamismahdollisuudet – joita on toitotettu kaikkialla, mutta jotka eivät toteudu tarkoitetulla tavalla edes nuorille itselleen suunnattujen palvelujen arvioinnissa. Virallisessa retoriikassa tarkoitus on turvata lasten ja nuorten tasavertaisia osallistumismahdollisuuksia kulttuuri-, liikunta- ja vapaa-ajantoimintaan toteuttamalla nuorisopalveluja lähipalveluina, kiinnittämällä huomiota harrastusten saatavuuteen sekä lasten ja nuorten oman että kansalaisjärjestöjen toiminnan mahdollistumiseen. ”Lähipalvelut” on kuitenkin merkitykseltään vaihteleva käsite, kun se kaupungissa ymmärretään satojen metrien tai muutaman kilometrin säteellä, tai ajallisesti julkisen liikenteen myötä kohtuullisella tavoittavuusajalla, mutta monilla alueilla Suomessa julkinen liikenne on riittämätön, etäisyydet pitkiä ja koulupäivä kyyteineen voi kestää enemmän kuin kellon ympäri. Edellytykset palvelujen saatavuuteen nuorille ovat monin paikoin olemattomat eikä niiden käyttäjiä edes kuulla. Tässä melkoinen haaste idealistisille linjauksille: nuorten ja palvelujen kohtauttaminen edellyttää eri hallintokuntien eri tavoin sykronoituja toimenpiteitä eri puolilla maata. Tätä merkittävää ongelmaa ei nähdä, jollei sitä osata katsoa nuorten näkökulmasta.

Marjo Tammisto kirjoittaa nuoriso- ja vapaa-ajanohjauksen opettajana nuorisolain käsittelyn ja käsittämisen vaikeuksista. ”Miten voi ottaa kantaa, jos ei tajua, mihin pitäisi ottaa kantaa?” Tämä resonoi hyvin omiin kokemuksiini opiskelijoiden parissa. Heitä tulee loistavia kysymyksiä ja kommentteja lukemattomiin oleellisiin asioihin, mutta ei juuri ymmärrystä ja kiinnostusta poliitikkojen ja virkamiesten leipomiin lakiteksteihin. Hyvin realistista tämä mielestäni on. Toisaalta olen omilla luennoillani lukemattomia kertoja eritellyt nuorisotyön ja politiikan sisällöt ja selittänyt niiden historiallista taustaa, ja se on yleensä ymmärrettykin; toisaalta olemme yhdessä törmänneet lain käytännön toteuttamisen vaikeuteen, alueellisen eriarvoisuuteen, ja käteen on lähes aina jäänyt kysymys, miten nämä aidot kysymykset ja ehdotukset tavoittaisivat päättäjät ja valtion virkamiehet? Kyynisyys koettelee minua… Marjo Tammisto kuitenkin heittää myös erittäin kiinnostavan idean: voisiko nuorisolain muotoilla siten, että se olisi helpommin muutettavissa muuttuvassa ajassa, kykenevä nopeaan reagointiin kuten nuorisotyökin parhaimmillaan? Omasta mielestäni se olisi mahdollista – lain velvoitetta vesittämättä – jos ydinasiaksi lakiin luotaisiin nuorisotyön ja toiminnan ydintehtävien ja -osaamisen kuvaus yhteydessä nuorten oikeuksiin.

Kirjoitussarjan lopuksi Heli Mäki tuo koulunuorisotyön havaintojen kautta esille yleisemminkin nuorisotyön merkitystä jäsentäviä aiheita: viihtyvyys, osallisuus, vuorovaikutus ja yhteistyökumppanit. Tässä minua alkoi hymyilyttää: kouluissa tulisi siis selvästi kehittää niitä toiminnan piirteitä, jotka ovat nuorisotyössä tavanomaisia. Toisaalta kuitenkin nuorisotyötä tai ainakin sen rahoitusta voi olla vaikea perustella sillä, että tarkoituksena on nuorten viihtyminen – aina pitäisi olla ongelma edes potentiaalisena uhkakuvana. Mutta Heli Mäen teksti on myös kehityskertomus siitä, kuinka nuorisotyön tunnettuus ja arvostus kouluorganisaatiossa kehittyi myönteisesti ja se onkin sen pääsisältö: näistä näkymistä voisi hyvin pohtia nuorisotyön perustoiminnan ja -osaamisen profilointia, joille on yleisempääkin tarvetta.

Kaiken kaikkiaan nuorisolain uudistamisen nimissä on saatu kohtuullisesti ja tarjolla paljon kommentteja. Tähän mennessä kommentointi on kuitenkin voinut koskea vain jo olemassa olevaa lakia ja sen toteutusta. Tällöin herää myös loputtomasti kysymyksiä ja vatvontaa, eikä varsinainen uuden lain kommentointi ole mahdollista, ennen kuin lain valmistelijat julkaisevat sen ensimmäisen edes alustavan pohjaluonnoksen kommentoitavaksi. Sitä odotellessa: kiinnostavaa nuorisotyövuotta 2015!

Hengaillako vai eikö hengailla?

Nuorten reviireillä kaupallisissa ympäristöissä

Laiskottelua, hengailua, maleksimista, vetelehtimistä, oleilua – nuorten vapaa-ajanvietolle on monia nimiä. Tämä on se ydinasia, jonka kanssa me olemme tässä projektissa tekemisissä: Nuorten hengailu kaupallisissa tiloissa. Ja kaikilla tuntuu olevan asiasta jonkinlainen mielipide.

001

Muistan hyvin erään tilanteen, jossa kerroin uudesta työstäni harrastustutulleni kolmisen vuotta sitten tätä työtä aloitellessani. Taisin ehtiä kuvailussani siihen pisteeseen, että kerroin selvittäväni miksi nuoret viettävät aikaansa kauppakeskuksissa. ”Mutta eihän niiden tarvitse siellä ollakaan.” tuli vastaus kuin apteekin hyllyltä. Tuosta tilanteesta on jo pidemmän aikaa, mutta edelleen törmään usein samankaltaisiin ajatuksiin nuorten hengailusta.

Asiaton oleskelu

Tässä kohden voisin upota mielitekooni eli ”saarnaamaan” hengailun tärkeydestä nuoren kasvulle, nuorten oleilun sallimisen tärkeydestä kaupallisten tilojen huokoisuudelle ja sosiaalisen segregaation välttämiselle ja niin edelleen. Tätä olen kuitenkin tehnyt monissa työmme tuottamissa raporteissa, joten heitän pallon sen sijaan eteenpäin:

Mitä mieltä sinä olet?

View original post

Kohti kevättä 

Alkaa olkaa kaikki hallitun  työsuhteesta irtautumisen päätoimet nyt tehty, 2,5 loma- ja 4 työttömyysviikkoa takana suurelta osalta niitä toimia siis. Seuraavaksi yritän opetella ottamaan vähän rauhallisemmin (jatkuva viestien tarkistusrutiini yms. pois, lisää liikuntaa ja lepoa ja omia juttuja, pelkkää mietiskelyä) ja sitten vähitellen 1-2 tuntia päivässä alan asioita, mm. arkiston perkausta – on tavoite. Ja samalla mahdollisten tulevien toimintasuhteiden kartoitusta vähitellen kohti kevättä.