Nuorisotyöstä leikkausten varjossa 1990-luvun alussa

Tässä joitakin nuorisotyön perustelua koskevia huomioita pääasiassa Nuorisotyö -lehdestä 1990-luvun alkupuolelta. Tuolloin nuorisotyön asema koettiin jossain määrin epäyhtenäiseksi ja pysähtyneeksi. Uhkaavat taloudelliset leikkaukset ja niiden toteutuminen laman kynnyksellä ja sen aikana lisäsivät keskustelua nuorisotyön merkityksestä. Taloudelliset vaikeudet johtivat henkilöstö- ja toimintaresurssien vähenemiseen, mutta myös toiminnan tehostamiseen ja uusiin ratkaisumalleihin. (Kopioitu laajemmasta tekstistäni ”Nuorisotyön yhteiskunnallinen perustelu”, 1997, PDF.)

1

Jouko Skinnari kirjoittaa Nuorisotyölehdessä 5-6/90 arvoista ja ihmiskäsityksestä nuorisotyössä. Kirjoittaja pitää itsestään selvänä sitä modernia käsitystä, että ihmisellä on yhtenäinen individuaali minuus tai ainakin taipumus sellaisen kehittymiseen. Tämä onkin taktisesti hyvä lähtökohta perustelulle, koska valtaosa ihmisistä hyväksyy mielihyvin arvoksi oman minuutensa kyseenalaistamattomuuden. Minäkeskeinen perustelu sopii hyvin egoistille ja narsistille. Skinnari kuitenkin pyrkii väistämään tämän tulkinnan kontrastoimalla keskenään toisaalta varsinaisen minuuden, toisaalta itsekkyyden ja egoismin. Kirjoittajan mukaan ne ovat vastakohtia. ”Vasta itsenäisyytensä kautta ihminen voi jäsentyä ympäröivään maailmaan eettisenä persoonallisuutena. Vasta löydettyään minuuttaan ihminen voi unohtaa itseään.”

On melko tulkinnanvaraista, yksinkertaistavaa ja luokittelevaa ajatella, että kypsemmällä ihmisellä on enemmän aitoa minuutta kuin epäkypsemmällä. Toisaalta eettisyyden sitominen minuusihanteeseen on tässä keskeinen; ja psykologian valossa voidaan todellakin todeta, että itsekkään, egoistisen ja narsistisen ihmisen minuus on heikko ja riippuvainen. Tällöin Skinnarin esittämä kasvu kohti varsinaista itsenäisyyttä ja sitä kautta eettisyyttä on tulkittavissa mielekkääksi pyrkimykseksi nuorisotyössä: kysymys on nuoren oman persoonan kasvun ja eheytymisen tukemisesta, mikä samalla on taistelua egoismia vastaan sosiaalisuuden ja eettisyyden välineillä.

Skinnari lainaa nämä ajatukset Reijo Wileniukselta, joka lainaa ne Rudolf Steinerilta ja J. V. Snellmanilta. Aatehistoriallisesti kysymys on Hegelin perinnön ja modernin yksilöajattelun symbioosista. Yksilöllisyys kasvutapahtumana onkin ollut eräs keskeinen aate nuorisotyön historiassa sosiaalistumista korostavan kasvatuksen rinnalla.

Kirjoittajan mukaan mikään nuorisotyön osa-alue ja muoto ei ole itseisarvoista ja itsetarkoituksellista, vaan ne kaikki ovat välineitä johonkin päämäärään. Päämäärä on ihminen. Ajatuksen mukaan ihmiset eivät elä tai heidän ei pitäisi elää yhteiskuntaa varten; sen sijaan yhteiskunta on ihmistä varten ja samaa voidaan sanoa nuorisotyöstä. Skinnari määritteleekin nuorisotyön perusarvoksi inhimillisen kasvutapahtuman, jota tukee ajatus ihmisestä ei staattisena vaan dynaamisena olentona. Ihmisyyden toteutuminen on henkistä kasvuprosessia ja yhteiskunnan toimintojen tulisi olla välineitä tämän päämäärän saavuttamiseksi. Kasvun tukemisen tulisi voida estää asioiden nurinkääntymistä, ihmisen välineellistymistä yhteiskunta- tai muun järjestelmän käyttöön.

Tämä teema on aina ajankohtainen. Voidaan kysyä, missä määrin nykyinen jälkimoderni yksilöllisyyden markkinoilla surffaileva henkilö itseasiassa on itsenäinen; eikö hän pikemminkin ole väline, talouskoneen markkinamekaniikan osa ja viihdekulttuuristen mielikuvien kuva? Kirjoittaja myöntää tämän ongelmallisuuden mutta ohittaa sen kevyesti etsimällä syvempiä arvoja ihmisyyden ja inhimillisen kasvun ihanteesta. Realistisesti ja joviaalisti, mutta ristiriitaisesti hän kuitenkin itse välineellistää ihmisen toteamalla, että ”mahdollisimman täydelliseen ihmisyyteen kasvanut on luonnollisesti tuottelias myös talouselämässä”. Tässä perustelussa tulevat hyvin esille todelliset yhteiskunnalliset voimavektorit: ihanteelliset arvot ovat kauniita, mutta niiden on oltava legitiimejä taloudelle, joka on kaiken hyvinvoinnin perusta.

Skinnari kuitenkin luottaa siihen, että ”tietenkään kokonaisvaltainen ihminen ei sopeudu mihin vain työhön eikä alistu luontoa tai ihmistä tuhoavaan työhön”. Helposti sanottu. Yksinkertaisten ihanteiden esittäminen tarjoaa aineksia ajattelulle ja arvopohdinnalle, mutta niihin uskominen on sokeutta todellisuuden edessä. ”Kokonaisvaltainen ihminen” on reaalisia ongelmarakenteita ja -yhteyksiä hämärtävä ihanne, joka ei selitä sille annettuja ihanneominaisuuksia.

Keskeisin artikkelissa esitetty ajatus on kuitenkin kasvutapahtuman yhteiskunnallinen ja maailmankuvallinen tulkinta: ”Erityisesti nuoruudessa meidän tehtävämme olisi nähdä, että maailma ei ole vielä valmis.” Tämä tarkoittaa pyrkimystä paremman tulevaisuuden rakentamiseen, huolta ja vastuuta inhimillisestä kasvusta, nuoruudesta ja tulevasta, nuorten tulevaisuudesta.”

”Nuoruus merkitsee naiivin lapsuuden loppumista ja syvässä mielessä henkilökohtaisen elämän alkua, elämän, johon kuuluu toivoa, rakkautta, ongelmia, surua ja vaikeuksia. Nuori voi oivaltaa, että kyseessä on hänen oma elämänsä, jota hänen vähitellen on itse opittava ohjaamaan. Kaikki nuorten kasvatus ja nuorisotyö ovat parhaimmillaan ”kasvamaan saattamista”.”

Nuorisotyön perusteluksi tässä näyttäytyy siis ihmisen ja yhteiskunnan paremman tulevaisuuden mahdollisuuteen sovitettu ajatus itseisarvollisesta inhimillisestä kasvusta. Nuorisotyön tehtävä on tarjota valmiuksia inhimilliselle kehitykselle. Tämä on vanha mutta yhä ajankohtainen aate. Kiinnostava kysymys koskee sen määrittelyä, missä määrin länsimaisen valtakulttuurin elämäntavassa uivat ihmiset ovat yhteydessä tällaisiin ihanteisiin ja missä määrin nykyinen yksilöllisyyden korostuminen on todellista itsenäisyyttä, eikä vain sen heikkouden näkyvä kuori: onko yksilöllisyyden korostuminen osa ongelmaa vai onko kysymys enemmänkin aidon yksilöllisyyden puutteesta?

Edelleen ihmisen välineellistyminen on yhtä ajankohtainen tänään kuin aikaisemminkin: onko nuorilla todellista vapautta rakentaa elämäntyylejään ja vaikuttaa yhteiskunnan kehitykseen? Ja onko ihanteista puhuminen pelkkää sanahelinää, jollei yhteiskunnan rakenteita pyritä muuttamaan? Nämä ovat nuorisotyön peruskysymyksiä; vastaukset näihin kysymyksiin ovat nuorisotyön yhteiskunnallisen perustelun ainesta.

Esille tullut ajatus yksilöllisyydestä ei ole vain teoreettinen kysymys. On ilmeistä, että yksilöllisyys on keskeinen nykyilmiö nimenomaan käytännön tasolla. Vastaavasti nuorisokasvatustyön kasvatukselliset pyrkimykset ovat todella kehittyneet enemmän kasvuun saattaviksi, nuorten mahdollisuuksia ja omia pyrkimyksiä tukeviksi; näin on ainakin esitetyn ideologian perusteella. Tämän kasvatusajattelun keskeinen kysymys koskee sitä, onko ajatus aidon itsenäistymisen, eettisyyden ja sosiaalisuuden yhteydestä todellinen: voidaanko nykyisellä omaehtoisuutta ja yksilöllisyyttä tukevalla nuorisotyöllä todella edistää pyrkimyksiä, jotka lisäävät sosiaalistumista ja osallistumista? Tähän kysymykseen vastaaminen edellyttäisi tarkempaa yksilöllisyyden ja sosiaalisuuden käsitteiden määrittelyä suhteessa käytännön ilmiöihin.

Skinnarin esittämä ajatus nuorisotyöstä välineenä ihanteellisen tavoitteen edessä kapeuttaa nuorisotyön roolia ja tekee sen haavoittuvaksi: päämäärän osoittaminen epärealistiseksi tai mahdottomaksi romuttaa välineenkin merkityksen. Totta kai nuorisotyöllä on ja tuleekin olla ihanteellisia tavoitteita, mutta vieläkin hyödyllisempää olisi nähdä nuorisotyö itseisarvollisena käytäntönä: kannattaisi ajatella ja uskoak¬seni myös voidaan ajatella, että nuorisotyön vaikutukset ovat positiivisia ja todellisia, vaikka tavoiteltuja kaukaisia päämääriä ei saavutettaisikaan: ”päämäärä” on toiminnassa ja nuorten elämäntapahtumassa tässä ja nyt; kysymys on arvokkaasta ja merkityksellisestä toiminnasta joka sopeutuu moniulotteiseen ja epävarmaan todellisuuteen yrittämättä yksinkertaistaa ja välineellistää sitä. Tällaisella toiminnalla voi itsessään olla positiivisia seuraamuksia enemmän kuin ohjelmallisilla ihannetavoitteilla. Perustelun kannalta nykyhetkessä tapahtuvan toiminnan ja nuorisotyön todelliset vaikutukset edellyttäisivät omaa ongelman asettelua ja tutkimusohjelmaa.

2

Kaikesta yksilöllisyyden ja vapauden korostamisesta huolimatta nuorisotyön kasvatuksellisuus säilyy keskeisenä osana sen yhteiskunnallista perustelua; muutokset koskevat vain sitä, miten sanan ”kasvatus” merkitys nuorisokasva¬tuksessa tulkitaan. Heikki Jaakkola tuo Nuorisotyölehdessä 7-8/92 esille Simo Knuuttilan ajatuksia Antiikin kasvatuksesta, jota tämä pitää osittain realistisempana kuin monia aikamme kasvatusfilosofioita. Antiikin kasvatusajattelu keskittyi inhimillisiin hyveisiin, jotka Aristoteleen mukaan liittyivät kahteen inhimilliseen ominaispiirteeseen, järkeen ja sosiaali¬suuteen. Näitä ominaispiirteitä kehittämällä kasvatuksen mahdollisuudet realisoituvat ihmisyksilöissä, joiden luonteenkehitys toimii voimavarana yhteisöllisyydelle ja yhteiskunnalle. Tässä ajattelussa siis yksilöllinen kasvu perustellaan yhteisöllisen funktion kautta, mutta oleellista on, että se sidotaan kiinni arvostettuihin hyveisiin.

Järjen ja sosiaalisuuden merkitystä ei näytä olevan mitään syytä kieltää nykyaikanakaan. Aristoteelinen ajatus ihmisen kokonaisvaltaisesta kasvusta sopii hyvin myös yksilön vapautta korostavaan elämäntapaan. Oleellista tällöin on se, että järki määrittyy järjellisen ajattelun ja toiminnan kokonaisuudeksi ja sosiaalisuus ainoaksi ympäristöksi sen kehittymiseen ja toteuttamiseen. Yhteiskunnan mielekäs toiminta edellyttää järjellisyyttä ja yhteisöllisyyttä. Sosiaalisuus on siis individualistiselle yksilöllekin ainoa mahdollisuus toteuttaa itseään ja sosiaalisuudessa järjellisyys toteutuu eettisyytenä. Sosiaalisuuden merkitys yksilön elämälle on tutkimuksen valossa kiistämätön: ihminen tarvitsee sosiaalisuutta kehittyäkseen ja kokeakseen olemassaolonsa mielekkääksi; yksilöllisyyttäkin korostavassa kulttuurissa yksilöt muodostavat vapaita yhteenliittymiä.

Yhteiskunnan kannalta merkittävää on se, että ihmisten sosiaalisuus näyttää yhä enemmän kanavoituvan ihmisten sosiaalisen tarpeen tyydyttämiseen ilman että sosiaalisuus muodostuisi kanavaksi yhteisölliseen osallistumiseen. Tämä saattaa johtua siitä, että erityisesti nuorilla ihmisillä on identiteettinsä rakennusaineista niin suuri puute, että kaikki vastaantuleva tarvitaan sitä korjaamaan, eikä ylijäämää yhteisölliseen aktiviteettiin enää ole; tähän liittyvä ilmiö on se, että yksilöllisyyden tosiasiallinen heikkous joudutaan peittämään individualistisella kuorella, joka saattaa olla ainoa jäljellä oleva ihmistä koossapitävä elementti.

Lisäksi voidaan vielä ajatella osallistumisen edellyttävän tiiviitä merkityksellisyyden kokemuksia suhteessa ilmiöihin; mutta jälkimodernin kulttuurin valtava merkitysten moninaisuus ja paljous aiheuttavat eräänlaisen merkitysinflaati¬on, jolloin asioihin sitoutuminen ja niiden ottaminen todesta voi vaikuttaa järjettömältä tai ainakin turhalta.

Keskeisiä yhteisöllisiä elämänhaasteita ovat siis yksilöllisen identiteettiperustan ja elämän mielekkyydentunteen tukeminen, sosiaalisten yhteyksien mahdollistaminen, osallistuvan sosiaalisuuden kehittäminen ja merkityksentunnetta tukevien arvoperustojen ja elämänstrategioiden etsiminen.

Kasvatusfilosofia on perinteisesti liitetty kouluopetukseen ja sillä onkin keskeinen asema julkisessa opetustoiminnassa. Ennen kaikkea kasvatuksesta on modernissa kulttuurissa puhuttu kotikasvatuksen yhteydessä. Kaksi instituutiota, perhe ja koulu, eivät kuitenknaan kykene täyttämään kaikkia kasvatushaasteiden asettamia vaatimuksia. Koulun yhteydessä kasvatusfilosofialla on paljon mahdollisuuksia, joita voidaan vielä lisätä, mutta koulun informatiivinen opetustehtävä asettaa tälle omat rajansa samoin kuin sen muodollisuus nuoren elämäntavassa ja arvomaailmassa. Perheiden kohdalla kasvatushaaste koskee erityisesti tulevia vanhempia ja tämä on yhteiskunnallisesti erittäin merkittävä haaste, sillä selviä merkkejä vanhemmuuden merkityksen hajoamisesta on olemassa, mutta todisteet sen historiallisesta väistämättömyydestä puuttuvat.

3

Mikä sitten voi olla kasvatusta laajassa mielessä yhteiskunnassa tukeva ja ylläpitävä käytäntö tässä tilanteessa? Vastaus: nuorisotyö, joka käytännöissään vastaa niihin haasteisiin, joita nuorten tarpeet asettavat.

Nuorisotyölehdessä 5-6/1990 Elli Salokorpi ja Teija Ojala pohtivat nuorisotyön haasteita suhteessa yleisiin ajan ilmiöihin, joita ovat mm. yhteiskunnan tuottama jatkuvan osaamisen vaatimus, perheen ja kodin merkityksen ja kasvatusvastuun väheneminen, moniarvoisuuden ja pirstoutuneisuuden synnyttämä relativismi ja arvojen, kuten työn arvon, säästäväisyyden ja auktoriteettiperustan katoaminen. Edelleen vaikuttavia voimia ovat ylikansallistuminen, kulutusajanvietteen hallitseva asema, individualismi ja osallistumaton ”vapaamatkustajuus”.

Kirjoittajat ovat huolissaan elämänarvojen kriisistä ja sen aiheuttamasta tyhjiöstä tai kaaoksesta ihmisten elämässä. Heidän mukaansa tässä tilanteessa juuri nuorisotyöntekijä edustaa sitä epäauktoriteettia, ”joka on lähellä silloin kun vanhemmat ja opettajat eivät ole. Hän pysyy, vaikka uusperhe uudistuisi jälleen ja opettaja joutuisi burn out-lomalle.” ”Nuorisotyöntekijä paitsi tarjoaa nuorille merkityksellistä ajanvietettä, myös ottaa kannettavakseen osan kasvatusvastuusta. Hän tarjoaa pitkäjänteisyyteen kasvumahdollisuuksia ohjaamalla, kuuntelemalla, tukemalla.”

Kirjoittajien mukaan nuorissa on voimaa, he ovat valtava kapasiteetti jota yhteiskunnan ei tule hukata; ikärakenteen kääntyessä yhä vahvemmin ylöspäin heitä tarvitaan kipeästi. Nuorten mahdollisuuksien edesauttaminen on koko yhteiskunnan etu ja sitä ajaa nuorisotyö arvoillaan ja toimintatavoillaan.

Nuorisotyölehden 5-6/92 artikkelissa ”Vapaa-aika yhteinen aikamme” käsitellään vapaa-ajan toimintaa sekä nuorisotyöntekijän että nuoren kannalta. Kirjoittaja poimii yhteenvetoja vapaa-ajantoimintaa käsittelevästä seminaarista. Yhteiseksi nimittäjäksi todettiin vapaa-ajan mielekäs ja hyvinvointia edistävä täyttäminen tavalla tai toisella, sekä yleiseksi ihanteeksi hyvän edistäminen. Jo tällaiset periaatteet, vaikkakin seminaarissa esille tuotuja, kertovat nuorisotoiminnan kytkeytyvän ajatukseen eettisestä kasvatusvastuusta ja arvoista. Kirjoittaja toteaa:

”Henkisesti ja fyysisesti vireä kansalainen on suomalaisen yhteiskunnan suurin kehittymisen ja edistymisen voimavara, jonka toteutuminen ilman yhteiskunnan kulttuuri- ja vapaa-ajan palveluja vaarantuu oleellisesti, mistä voi aiheutua mm. ongelmien: väkivallan, turvattomuuden ja laitostumi¬sen lisääntymistä, mikä aiheuttaa yhteiskunnalle huomattavia kustannuksia ja lisää eriarvoisuutta. Ihminen ei elä yksin leivästä.”

Artikkelissa tulee esille ongelma, joka koskee vapaa-ajan toiminnan tuloksen mittaamista eli empiiristä todistamista. Nuorten vapaa-ajankäytön, sosiaalisten suhteiden ja ongelmallisuuden välillä on kuitenkin voitu osoittaa selviä yhteyksiä. Tämän instrumentaalisen perustelun lisäksi voidaan todeta, että vapaaehtoiseen toimintaan osallistujille toiminta itsessään on mielekästä: tämä mielekkyydentunne on jo elämänlaatua ja sellaisena inhimillistä hyvinvointia lisäävä.

Tässä on yksinkertainen nuorisotoiminnan perustelu. Siihen liittyen on huomion arvoista todeta, että kysymys on sekä vapaa-aika sektorin työntekijöiden, että nuorten osallistujien mielekkyydentunteesta ja elämänlaadusta: nuorisotyö ei siis ole vain työtä, joka lisää nuorten hyvinvointia: se on myös mielekästä työtä, joka arvomaailmallaan ja toimintatavoillaan lisää työntekijänsä hyvinvointia. Nuorisotyön yleinen perustelu koskee siis sen inhimillistä mielekkyyttä.

4

Artikkelissaan ”Nuorisotyö informaalisena kasvatuksena” (1994) Juha Nieminen tarkastelee nuorisotyön mahdollisuuksia kasvatuksen kannalta. Informaalisella kasvatuksella tarkoitetaan yleisesti kaikkea muodollisen koulutus- ja kasvatustoiminnan ulkopuolella tapahtuvaa kasvatustoimintaa. Nuorisotyötä voidaan tarkastella Mark Smithin esittämien informaalisen kasvatuksen tunnuspiirteiden kautta.

Tällainen kasvatus toteutuu vaihtelevissa ympäristöissä, mikä tekee siitä kokonaisuudessaan joustavan ja nuorten elinpiirejä tavoittavan. Informaalinen kasvatus toteutetaan nuorille tutuissa sosiaalisissa järjestelmissä, mikä merkitsee toimimista vertaisryhmissä ja määrittää nuorisotyöntekijän ammattimaiseksi kenttätyöntekijäksi. Siihen käytettävä aika muotoutuu virallisesta kasvatuksesta poikkeavalla tavalla, jolloin se vastaa paremmin myös nuorten omaehtoisiin vaatimuksiin.

Nuorten osallistumisen vapaaehtoisuus onkin informaalisen nuorisotyön merkittävä voimavara ja haaste. Tämä ei kuitenkaan tarkoita mitään toiminnaksi naamioitua piilo-opetussuunnitelmaa vaan avointa, tunnustettua arvopohjaa, jolloin kasvatuksella on tavoitteita. Oppiminen tällaisessa epämuodollisessa kasvatuksessa tapahtuu usein kokemuksen ja toiminnan kautta, mikä on yleensä ihmisille, erityisesti nuorille mielekäs ja joskus ainoakin tapa sisäistää asioita. Niemisen mukaan onkin niin, että ”teoreettisella käsitearsenaalilla nuoria valistava kasvattaja on tuomittu turmioon. Informaalisen kasvattajan tuleekin olla tekemisissä itse käytännön kanssa”.

Nieminen toteaa suomalaisen nuorisotyön tavoitteiden vaihdelleen perinteisten arvojen juurruttamisesta yksilön persoonallisten taipu¬musten kehittämiseen. Poliittisessa nuorisotyössä on painotettu samoin ajattelevien joukkovoimaa nuorten (ja yhteiskunnan) hyvinvoinnin edistäjänä. Kasvatusfilosofisesti kiinnostava alue on erityisnuorisotyö, jonka menetelmissä tuloksissa on tapahtunut voimakasta kehitystä. Keskeistä erityisnuorisotyössä on tavoitteiden muotoutuminen nuorisotyöntekijän ja henkilökohtaisten ongelmien parissa kamppailevan nuoren yhteistyönä. Juuri tämä voimakas vastavuoroisuus on epämuodollisen nuorisotyön tehokkaimpia toimintatapoja, sillä se säilyttää kokemuksen intensiteetistä ja merkityksellisyydestä paremmin kuin muodolliset keinot.

Nuorisotyössä mahdollistuva kasvattajan ja osallistujan välinen poikkeuksellisen runsas vuorovaikutus on keskeinen tekijä sen kasvatuksellisen roolin legitimoinnille. ”Informaalinen kasvatus on osa sitä prosessia, jonka tarkoituksena on syventää ihmisten ymmärrystä heidän omasta hyvinvoinnistaan. Tämä puolestaan kehittää heidän toiminnallista kansalaisrohkeuttaan.” Epämuodollinen kasvatus on optimistista ja aktivoivaa, sillä se tukee kokemusta, jonka mukaan ihmisellä on mahdollisuus vaikuttaa omaan hyvinvointiinsa. Informaalisen kasvatuksen käsite on siis hyvin nuorisotyön perusteluun sopiva.

5

Professori Matti Telemäen kiteytyksiä nuorisotyön roolista ja tehtävistä esiteltiin Nuorisotyölehdessä 1/1992. Telemäen mukaan nuoruuden selkeät, kaikille yhteiset puitteet ovat kadonneet, nuoruudelle on leimallista yksilöllistyminen ja rakenteiden hajoaminen, nuoruus ei ole enää siirtymistä aikuisuuteen, vaan nuorten on entistä enemmän opittava hallitsemaan elämäänsä tässä ja nyt; nykynuorilla on ongelmia, joita aikuiset eivät ole kokeneet, mutta toisaalta aikuisten ja nuorten ongelmat ovat lähempänä toisiaan; elämisen tempo on kiihtynyt; asuinympäristöjen muuttuminen, eriytyminen ja sääntely muodostavat tilanteen, joka tarjoaa vähän mahdollisuuksia itseilmaisuun; ja tulevaisuus koetaan yleisesti epävarmaksi.

Telemäen mukaan nuorisotyölle tunnusomaista on, että se vaikuttaa koko ihmiseen, että se on pedagogista ohjausta ja neuvontaa, sosiaalityötä ja puutteiden korjaamista, kulttuurista aktivointia ja poliittista toimintaa. Tällaisena nuorisotyö pyrkii ja kykenee vaikuttamaan positiivisesti esitettyyn nuorten elämäntilanteeseen, mikäli sillä on käytettävissään riittävät resurssit. Telemäki hahmottelee nuorisotyön tehtävät seuraavasti. Nuorisotyö

1) Pyrkii edistämään lasten ja nuorten persoonallista, sosiaalista ja kulttuurista kehitystä;

2) Harjaannuttaa itsenäisyyttä, kykyä tulla toimeen muiden kanssa, sekä kehittää taitoa hahmottaa niin oma kuin ympäröivän yhteisön tilanne;

3) Edistää sukupolvien kykyä ymmärtää toisiaan;

4) Saattaa yhteen nuorten kokemukset ja yhteiskunnassa ja ympäristössä tapahtuvat muutokset, sekä auttaa nuoria kehittämään omia toimintamuoto¬jaan;

5) Auttaa hahmottamaan tulevaisuuden haasteita;

6) Tarjoaa nuorelle mahdollisuuden itsensä ja maailman ymmärtämiseen, edesauttaa nuorta tulemaan toimeen itsensä ja ympäröivän maailman kanssa, sekä aktivoi toimintaan.

Tämä on suoraa nuorisotyön yhteiskunnallista perustelua. Sen täsmentämiseksi tulisi täsmentää kuvausta psykologisten, sosiaalisten ja kulttuuristen tekijöiden vaikutuksesta nykynuoren elämäntilanteeseen, sekä esimerkein ja tutkimuksin osoittaa ylläesitettyjen nuorisotyön tehtävien toteutuminen. Nuorisotyö yhteiskunnallisena näitä tehtäviä tukevana vaikuttajana ammentaa pääperustelunsa samasta lähteestä.

6

Nuorisotyölehdessä 1/1992 todetaan, että nuorisotoimelle asetetut vaatimukset lisääntyvät esim. kodin ja koulun tahoilta. Kirjoittaja pitää valitettavana yleistystä, jonka mukaan nuorisotyö on pääasiassa vapaa-ajan huvitoimintaa. ”Nuoret tarvitsevat aikuisen mallin. Joillekin nuorille nuorisotyöntekijä voi olla se ainut turvallinen, luotettava aikuinen ihmissuhde.”

”Nuorisotyötä (ja vapaa-aikatointa yleensä) osoitetaan usein sormella, vaikka juuri nämä sektorit ovat niitä harvoja, joiden toiminta näkyy. Onko tähänkin syynä raha eli nuorisotoimen rahallinen tuottamattomuus? Henkistä ja kasvatuksellista puolta ei kunnallispolitiikassa tunneta.”

Tämä kannanotto tuo esille huolen paitsi nuorisotyöalan taloudellisista uhkatekijöistä, myös nuorisotyön identiteetin, imagon ja arvon sivuuttamisesta. Samassa lehdessä toimistopäällikkö Taisto Kärkkäinen opetusministeriöstä arvioi ”itsenäisen nuorisotyön kohtalonkysymyksiä”.

Kärkkäisen mukaan nuorisotoimi on Suomessa pitkälle kehittynyt kokonaisuus, jonka säilyttäminen on tärkeää ja vaatii kiinteämpää yhteistyötä nuorisojärjestö¬jen, viranomaisten ja alan työntekijöiden kesken. Hänen mukaansa alan suurin virhe oli toiminnan sisällöllisen kehittämisen laiminlyönti 80-luvun lopulla. Tämä jo toistettu tekijä on oleellinen nuorisotyön perustelun kannalta. Hallinnolliset ratkaisut ja uudistukset eivät merkitse nuorisotoimen tehtävien katoamista, sillä tehtävät liittyvät yhteiskunnalliseen tilanteeseen ja ihmisten elämään. Kärkkäinen pitääkin keskeisimpänä tulevaisuuden kysymyksenä nuo¬risotoimen identiteetin säilyttämistä ja vahvistamista.

Nuorisotyön tehtäväkenttä liittyy Kärkkäisen mukaan siihen, että ”nuoret tarvitsevat tukea sosialisaatiossaan, mahdollisuuksia harjaantua yhteiskunnallisiin tehtäviin ja ohjausta kehittävien vapaa-ajan harrastusten pariin sekä muiden kulttuurien ymmärtämiseen. Yhteiskunnallisen jatkuvuuden kannalta on tärkeää, että nuorten osuutta hallinnossa ei saa vähentää, sillä esimerkiksi kunnallislautakunta toimii nuorten poliitikkojen kasvualustana. Yhtä tärkeää on nuorten elämän mielekäs suuntautuminen ja mahdollisuudet ylimalkaan.

7

Nuorten työttömyyttä käsittelevillä Valtakunnallisilla nuorisotyöntekijäpäivillä 1992 todettiin, että työttömyyden ohella nuorisoa uhkaa laaja syrjäytyminen yhteiskunnasta. Tällä perusteella ”nuorten työksi on nähtävä kaikki se toiminta, jolla nuori ylläpitää omaa toimintakykyään ja uskoa omiin mahdollisuuksiinsa. Tällaiseen toimintaan syrjäytymisuhassa oleva nuori tarvitsee nykyaikana yksilöllistä tukea. Nuorisotyö kantaa oman merkittävän vastuunsa syrjäytymisen ehkäisyssä. Nuorisotyön identiteetti ei voi rakentua vain siitä itsestään: sen on tukeuduttava nuoriin ja heidän elämäntilanteisiinsa”. (Nuorisotyö 11-12/1992)

Lamaleikkausten uhatessa käyty nuorisotyötä koskeva keskustelu toi esille toisaalta elämänfilosofisen, nuorisotyön sisällöllisen ja toisaalta taloudellisen, yhteiskunnallisen perustelun tarpeen: nuorisotyöllä on merkittävä tehtävä ja se tulee yhteiskunnalle halvemmaksi kuin tuon tehtävän tekemättä jättäminen. Keskeisiksi kysymyksiksi 1992-1993 nousivat nuorten ongelmat ja asema yhteiskunnassa, joka itsekin painii ongelmiensa ja asemansa vaikeuksien keskellä. ”Työttömyys, asunnottomuus, koulutuspaikko¬jen vajaus, tulevaisuudenuskon puute, vieraantuneisuus yhteiskunnallisesta päätöksenteosta ja syrjäytyneisyys raastavat nuoria”, kirjoittaa Aaro Harju nuorisotyölehdessä 11-12/1992 ja peräänkuuluttaa nuorisotyön irtautumista vanhoista ajatuskuvioista.

Ongelmien yhteys talouteen heijastuu keskeisesti nuorisotyön perusteluun, kun ”vaikea on varmasti löytää päättäjiä, jotka ymmärtävät nuorisotyön pitkäaikaisena kasvatustahona nuorelle”, kuten Riitta Kemppainen kirjoittaa ja toteaa: ”Nuorisotyön kasvatus korostaa pehmeitä arvoja, huolenpitoa, vastuun kasvamista itsestä, luonnosta ja muista ihmisistä. Nuorisotyö on myös sosiaalista henkeä herättävää. Sosiaalinen vastuu kasvaa esimerkiksi kehitysyhteistyöprojekteissa huonossa asemassa olevien auttamiseksi, luonnonsuojelussa, lukuisten järjestöjen julkaisujen toimittamisessa ja monipuolisessa koulutuksessa.”

Nuorisotyön perustelun yhteys talouteen ilmenee myös Suvi Kuikan kirjoituksessa Nuorisotyö lehdessä 1/1993: ”Ehkä 80-luvun loistossa kuoppasimme kaikki aatteet rahojen alle, samalla menivät ajatuksetkin mukana.” Tällais¬ten ajatusten mukaan siis nuorisotyön kriisi 90-luvun lamavuosiin tultaessa ei ollut vain talouden supistumisesta johtuva, vaan erityisesti sisällöllinen ja saavutetusta pysähdyttävästä asemasta, ”hyvinvoinnista” johtuva.

Kirjoittaja pitää itsekkyyttä keskeisenä ongelmana niin nuorisotyön ulkopuolella kuin sen sisälläkin. Hän painottaa ajatusta, jonka mukaan hallinto on aina vain työväline ilman itsetarkoitusta; tarkoitus on käytännön toiminnassa. Nuorisotyön arvoihin sopivat epäitsekkäät näkemykset löytyivät hänen mukaansa mm. 80-luvun yhdyskuntatyön ja aluetyön piiristä, ”jossa nuorisotyötä vietiin ikään kuin sanomana nuorten kasvualustoille”. Tämä nuorisotyön ”sanoma” voisikin olla keskeinen osa sen identiteettiä ja sisällöltään myös perustelun aineeksi kelpaava.

Perustelua tarvitaan kirjoittajien mukaan erityisesti siksi, että päättäjät eivät reagoi nuorten tilanteeseen yhteiskunnassa. Tähän tilanteeseen moni Nuorisotyölehden kirjoittaja 1992-1993 viittaa esittämällä erilaisia uhkakuvia. Toisaalta perustelu liitetään nuorisotyön sisällöllisiin tavoitteisiin:

”Nuorisotyön tavoitteena on hyvä ihminen ja kunnon kansalainen” (Olavi Joki, Nuorisotyö 4/1993).

”Onko olemassa enää ihmisiä, jotka näkevät näkyjä, uskovat hyvän voittoon, tasa-arvon toteutumiseen ja oikeudenmukaisuuteen?” (…) ”Voimmeko jättää jotain toimintavaraa niille, jotka yrittävät helpottaa ihmisten ahdistusta ja luoda uskoa siihen, että Suomi edelleenkin on hyvä maa asua?” (Riitta Kemppainen, Nuorisotyö 1/1993.)

8

Kirjoittajien ajatuksissa on havaittavissa kolmenlaista nuorisotyön perustelun elementtiä: ensinnäkin nuorisotyöhön liitetyt sisäiset arvot ja ihanteet, toiseksi konkreettiset ongelmat, jotka asettavat haasteita nuorisotyölle, ja kolmanneksi pyrkimys selkiyttää käsitys nuorisotyön identiteetistä ja yhtenäisestä roolista.

Vuosina 1992-93 tulivat yleisesti esille jotkin keskeiset nuorten elämään liittyvät yhteiskunnalliset ja inhimilliset ongelmat ja nuorisoon liittyvät haasteet; ne kiteytettiin Nuorisotyön Strategiassa (Nuostra). Yleisimmin esillä olleet ongelmat ovat osallistumattomuus, työttömyys ja syrjäytyminen. Nuorisotyöntekijät painottavat kirjoituksissaan mm. perheen roolin häviämistä ja siitä seuraavaa kasvatusvastuuta, sekä mielekkään vapaa-ajan toiminnan tarjoamista tukevana ja ennaltaehkäisevänä käytäntönä.

Nuorisotyö 4/1993 Vesa Kukkamaa lähestyy kriittisesti mutta rakentavasti mm. ajatusta osallistumattomuudesta ja nuorisotyöhön liittyviä ristiriitoja sekä sen mahdollisuuksia. Kirjoittajan mukaan nuorisotyössä vallitsee jo sen historiasta periytyvä ristiriita toisaalta yhteiskunnan vallitseviin arvoihin ja normeihin sopeuttamisen toisaalta nuoren persoonallisten ominaisuuksien ja mahdollisuuksien vapauttamisen välillä. Yleisemmin ja yhteiskuntafilosofisesti on kysymys siitä, että holhous ja sopeuttaminen ovat yhä vaikuttavia intressejä samalla kun yksilöllisyyden kunnioitus on kohotettu korkealle.

Kirjoittajan mukaan nuorisotyöntekijällä on jatkuvasti edessään kaksi eri tehtävää: vapauttaa ja valvoa. Kasvatuspsykologisesti on kysymys siitä perus¬asiasta, että ilman rajoja ei minuus kehity tasapainoisesti, sillä ne luovat tarvittua turvallisuutta ja perustaa. Yhteiskunnallisen ja kulttuurisen murroksen keskellä nuorisotyöntekijä voi osaltaan hoitaa tätä tärkeää tehtävää. Mutta ”vapauden tiellä tarvitaan vähän kontrollia ja paljon uskallusta”. Siksi nuorisotyön rooli on myös nuorten vapauden salliminen.

Ongelmallinen tämä ristiriita on esimerkiksi tilanteessa, jossa nuoret aktivistit käyttävät nuorisotyön tukea hyväkseen radikaalissa, kenties laittomassa toiminnassa. Tällaisen toiminnan ja yleensäkin nuorten uudenlaisten yhteenliittymien olemassaolo kertoo samalla siitä, ettei nuorten ”osallistuminen” ole kuollut, vaan kenties vain muuttanut ja muuttamassa muotoaan. Niin myös nuorisotyö: ”Eivät ihanteet ole kuolleet, toiminta vaan on ajoittain hengetöntä.” Toiminnan hengen on seurattava aikaa, nuorten tilannetta, sekä ongelmia että haasteita.

”Nuoret tarvitsevat aikuisia jotka vapauttavat ja tekevät tilaa nuoruudelle. Uudistuakseen yhteiskunta tarvitsee kritiikkiä, kyseenalaistajia ja uusia ratkaisuja. Näiden välille tarvitaan yhteys, nuorisotyö voi toimia yhdistävänä siltana.”

Voidaan siis todeta, että nuorisotyöllä on perusteltu asema yksilöiden kasvun tukemisessa, eli sillä on kasvatuksellinen funktio, jolle on tarvetta nykyaikana. Edelleen sillä on valmiuksia tukea sekä nuoren yksilön elämää, että yhteisöllisyyden kehittymistä sosiaalisuuden ja eettisyyden kautta. Nuorisotyön arvomaailma on jo toista sataa vuotta ilmentänyt tällaisia edellytyksiä ja pyrkimyksiä. Vaikka nuorisotyön positiivista vaikutusta on vaikea todistaa empiirisesti, on se kokemukseen ja tietoon perustuen selvästi kuvattavissa. Lisäksi nuorisotyön ajatusmaailma on eettinen ja arvopainotteinen, jolloin sillä on itsessään jo myönteinen henkinen vaikutus ihmisiin ja yhteiskuntaan.

Nuorisotyöstä puhuttaessa se on ymmärrettävä työnä nuorten, tulevaisuuden ja yhteiskunnan hyväksi, nuorten parissa ja heihin myönteisesti vaikuttavana heidän mahdollisuuksiaan lisäävänä työnä, edellytysten rakentamisena nuorten omalle toiminnalle ja ammattimaiselle nuorisotoiminnan järjestämiselle, tuen tarjoamisena ongelmista kärsiville nuorille, mielekkyyttä sekä nuorten että nuorisotyöntekijöiden elämässä ylläpitävänä ja lisäävänä työnä, asiantuntemusta edustavana ja tietoa tuottavana työnä, arvomaailmaltaan yhteiskunnan ja ihmisen kehitykselle positiivisena työnä ja taloudellisesti hyödyllisenä työnä.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s