Tonttujen himmelit – pikahistoria

Uudistukset ja muutoksellisuus ovat arkipäivää. Politiikassa niistä on puhuttu aina, mutta viime vuosikymmeneltä alkaneet uudistukset ovat myös historiallisen suuria.

Tämä katsaus taustoittaa Nuorisotyö -lehdessä 3/2016 ilmestyvää juttuani nuorisotyöstä, sekä tulevaa blogiani uudistusten vaikutuksista siihen.

Alue- ja hallintorakenne yksikköineen muodostavat säädöksiä ja ohjelmia vastaavan puitteiden ja vallan rakenteen eri alojen toimille. Suomessa on kaksi yhteiskunnan alueellista rakennetta: kuntien ja valtion itsehallinnollinen rakenne, sekä lisäksi kirkon vastaavat rakenteet. Aluepolitiikka on alueellista hallintaa ja siitä taistelevat toisaalta kunnat ja valtio, toisaalta eri puolueet keskenään – siksi se ei koskaan toteudu aivan järkevästi.

Kuntarakenne perustettiin 1860-luvulta niitä edeltävien kirkkopitäjien mukaan. Nykyiset seurakunnat toimivat yleensä kuntien rinnalla ja paikallisyhdistykset toimivat myös yleensä kunnittain. Jos kunnat nähtäisiin vain kansalaisia ja yhteiskuntaa palvelevina valtion eliminä, niitä olisi hallinnollisina yksikköinä korkeintaan muutamia kymmeniä, vaikka toiminnallisia yksikköjä voisi olla enemmän. Mutta ne ovat politiikan näyttämöitä joilla taistellaan vallasta. Kuntia on enimmillään ollut noin 600 itsehallinnollisina yksikköinä toimien, vuosituhannen alussa noin 460 ja vuonna 2015 enää 313.

Maakuntien tausta on kansankulttuurisissa alueissa. Nykyiset maakunnan liitot ovat kuntayhtymiä, jotka toimivat pitkään vain rajatuissa tehtävissä ja varsin suppeasti, kunnes EU-jäsenyyden myötä niistä tuli hankerahoituksen ja aluekehittämisen byrokratioita, sekä uuden vallan myötä kunnallispolitiikan ylempiä areenoita. Vuoden 2010 aluehallintouudistuksessa niiden roolia aluekehityksessä vahvistettiin, mikä tarkoitti osittaista vallan siirtoa valtiolta kunnille.

Lääninhallinto oli vuosisatoja valtion ”käsi” alueilla – ei vain kansalaisia valvova, vaan myös kansaa kuunteleva ja paikallista vallankäyttöä valvova. Se on myös tukenut eri alojen paikallisia toimintaedellytyksiä. Vuoteen 2009 asti lääneissä toimi poliittisesti valitut maaherrat, joita monin paikoin arvostettiin vaikuttajina hallintoon, politiikkaan ja julkisuuteen. Läänit lakkautettiin ja uusi aluehallintojärjestelmä perustettiin vuonna 2010.

Kunnat

Työssäkäyntialueita on määritelmästä riippuen 50-60, talousalueita eli seutukuntia noin 70 – määrät ovat hiukan laskeneet. Vuonna 1990 kunnat muodostivat 374, vuonna 2007 vielä 228 ja vuonna 2012 enää 136 eri alojen yhteistoiminnan kuntayhtymää; keskeisiä aloja ovat sairaanhoito, kansanterveystyö, erityishuolto ja koulutus. Keskustelua on dominoinut sosiaali- ja terveyspalvelujen järjestäminen – niiden osuus on noin ¾ kuntien tai niiden yhtymien kustannuksista.

Vuosina 1995-2003 Lipposen hallitusten aikana eteni toiminnallisten seutukuntien kehittäminen, vuodesta 2002 lähtien seutukuntien tukihankkeen (SEUTU) ja kokeilulainsäädännön avulla. Näytti siltä, että se voisi vahvistua uudeksi palvelu- ja jopa kuntarakenteeksi. Tätä kehitystä tuki myös vuonna 2001 käynnistetty Aluekeskusohjelma (Ako), johon osallistui 30-40 kaupunkiseutua.

Vanhasen I hallitus (2003-2007) valmisteli vuonna 2006 käynnistyneen Kunta- ja palvelurakenneuudistuksen (PARAS-hanke), jonka keskeisisiin toimintoihin kuuluivat palvelujen järjestämisen ja tuottamisen uudistaminen, sekä kuntien yhteistyön syventäminen ja kuntien yhdistyminen. Seutukuntien kehittäminen jatkui mutta valtio alkoi jarrutella sitä.

Vanhasen II hallitus (2007-2011) lopetti seutukuntien kehittämisen ja säädökset (2003-2008) PARAS-hankkeen edetessä. Samalla käynnistettiin valtakunnallinen Osaamiskeskusohjelma (Oske), jossa mukana oli kaupunkiseutujen lisäksi myös pienempiä, maaseudunkin alueita. Suurin kuntien yhdistymisen aalto tapahtui vuodenvaihteessa 2008-2009. Vuonna 2010 käynnistettiin Koheesio- ja kilpailukykyohjelma (Koko) joka kattoi 52 noin seudullista aluetta eli useimmat kunnat.

Kataisen hallitus (2011-2015) keskeytti kaikki mainitut edellisen hallituksen hankkeet ja aloitti oman Kuntauudistuksen. Koska kuntamäärän huomattava pienentäminen ei onnistunut lainkaan, on sen jälkeen taas painottunut kuntien yhteistoiminta- ja palvelualueiden (Sote) vatvominen, myös nykyisellä Sipilän hallituskaudella.

Valtio

Aiempina vuosikymmeninä (1950-) valtio työntyi paikallisuuteen ja samalla tuki sitä, esimerkiksi Lapissa. Sittemmin painotus siirtyi lähinnä kaupunkiseutujen ja kehitysvyöhykkeiden mukaiseen hajautetun kilpailuvaltion ideaan noin 30-40 seudulla. Viime vuosikymmeneltä alkaneessa vaiheessa kilpailukyvyn nimissä todellinen painotus on ehkä vain muutamassa metropolialueessa ja kehityskäytävässä.

Valtion aluerakenteesta on myös väännetty kauan. 1990-luvun trendissä luotiin aiempaa harvemmat suurläänit (12 kpl), mutta valtion piirijako tihentyi (kihlakuntia yhteensä 90), kun taas kuntien hallinto laajeni seutukaavaliitoista vahvistuneisiin maakunnan liitoihin. Toisaalta valtionkin aluehallinnossa on jo aiemmin pyritty toimialojen yhdistämiseen kokonaisuuksiksi, kuten kolmen ministeriön yksiköiden yhdistäminen 15 Te-keskukseksi vuonna 1997, jolloin kihlakuntiin kiinnitettiin poliisi-, syyttäjä- ja ulosottotoimi.

Valtion aluehallinnon suurimmat muutokset tapahtuivat viime vuosikymmenen loppupuolelta alkaen. Vuonna 2008 luotiin uutena yhdistelmänä Työ- ja elinkeinoministeriö (TEM), sekä siirrettiin kunta- ja aluehallinto-osastot sisäministeriöstä valtiovarainministeriöön. Vuonna 2009 lakkautettiin maaherran virat ja vuonna 2010 vuosisatoja toimineet lääninhallitukset. Uusi kaksoisjärjestelmä (Avit 7 kpl ja Elyt 15) kahden ministeriön (Vm ja Tem) johtamana ei selkiyttänyt ylemmän tason aluejakoa lainkaan.

Eri hallinnonalojen tiiviimpi integrointi Aveihin ja Elyihin onnistui kuitenkin kohtuullisesti ja useiden alojen osa-alueiden mosaiikki kartalla harveni. Eri kysymys on, oliko turvallisuuteen ja oikeusturvaan liittyvän valtionhallinnon karsiminen hyvä asia. Esimerkiksi vuoden 1996 kihlakuntajärjestelmää alettiin purkaa vuonna 2007. Uudistuksen jälkeen poliisilaitoksia oli aiemman 90 sijaan vuonna 2009 enää 25 ja vuonna 2014 enää 12; käräjäoikeuksia oli aiemman 54 sijaan vuodesta 2010 lähtien enää 27 ja maistraatteja aiemman 90 sijaan vuodesta 2011 lähtien enää 11.

 

 

Mainokset