Anarkisuus ja anarkistisuus

Turvallisuus, Osa 2D Anarkisuus ja anarkistisuus

Anarkian vyyhti

Tämän kirjoittaminen ei ollut helppoa, mutta tarkoittamaani asiaa ei myöskään ymmärrä lukematta koko lukua. Sen perushuomiot pätevät moniin aatesuntiin ja idelogioihin,

Anarkisuuden kiihkoton ja suhteuttava ymmärtäminen on hyvin tärkeää, koska se paljastaa vähintäänkin koettuja sorron ja ylivallan muotoja ja mekanismeja, niin mahdollisuuksia kuin uhkiakin. Useimpien puolueiden kehityksessä tai niiden taustoissa kansanliikkeinä ennen vakiintumista on ollut anarkista ja jopa anarkistista henkeä ja sitä ilmenee niissä edelleenkin, mutta rajoittuneesti tai piilevinä.

Niinpä anarkisuuden ja anarkismin vapaista ilmiöistä voi löytää yleisesti merkittäviä ja hyödyllisiä signaaleja. Myönteisenä anarkisuus on demokratian edellytys ja anarkistisuus yhteiskunnalle myös hyödyllisen ja jopa välttämättömän aktiivisen kansalaistoiminnan voimavara. Sikäli on haitallista ajatella anarkista ja anarkistista yleistäen niihin liitettyjen kielteisten ilmentymien kautta.

Parhaimmillaan yhteiskunnalle ja sen vallanpitäjille anarkismi on kuiskaava tai huutava omatunto. Se on usein myös vähän esillä olevaa elämäntapaa, joka ei yleisesti häiritse.

Jos edellä esittämäni poikkeaa vahvasti tähänastisesta käsityksestäsi, tutustu aluksi vaikka tähän Marttaliiton jäsenyhdistykseen: Anarkistimartat.

Anarkisuus ja anarkismi ovat eri asioita samoin, kuten liberaalisuus ja liberalismi tai autoritaarisuus ja autoritarismi ovat eri asioita. Kummankin asian ymmärtämisessä oleellista on kyetä hahmottamaan sekä erottamaan toisistaan ihanne tai tavoite sekä toimintatavat ja asiat joita vastustetaan.

Mutta nämä käsitteelliset erot ovat monille epäselviä: kuten ”liberaalius” vapamielisyytenä on tarkoittanut joillekin myös moraalisesti sopimatonta hyvien tapojen vastaista aatetta (-ismi), on anarkismi saanut myös melko yleisen leiman epäjärjestyksen luomiseen ja rettelöintiin liittyvänä. Tässä on paljon käsitteellistä vaihtelua ja se vaikeuttaa järkevää keskustelua asiasta.

Sanojen ”anarkia” ja ”anarkinen” merkitys liitetään useimmiten epäjärjestykseen ja vastarintaan, käyttäytymisen tai tilanteen hallitsemattomuuteen ja uhkaavuuteen. Tämä populaari arvottava merkitys ei vastaa lainkaan käsitteen yleistä merkitystä eikä sen merkitystä anarkistisessa aatemaailmassa,

Nimityksen ”anarkia” kantasana ”arkki” (arkhos, arkhi, arche) tarkoittaa jotain perustavaa, tärkeää, arvoisaa tai ylintä, tai niitä koskevaa, esimerkiksi arkkiatri, arkkipiispa, arkkienkeli, arkkivihollinen, arkkitehtuuri, arkkityyppi, monarkki, oligarkki jne. Erityisesti sen merkitys tässä yhteydessä kiinnittyy valtaan ja sen rakenteisiin, vallan luonteeseen ja muotoon: arkiaan.

Etuliite ”a-” tai sen johdos ”a(n)-” viittaa kieltoon ja vastaa sanaa ”ei” tai ”epä-”. Lähellä sitä on liite ”anti-”. Sen myötävaikutuksella an-arkisuus, an-arkia ja an-arkismi voidaan ymmärtää ja ymmärretäänkin usein kahdella tai osin kolmella eri tavalla:

– olla jotain ilman tai pyrkiä siihen: vapauteen (an-arkia) rajoittavista tekijöistä

– olla jotain määräävää ja rajoittavaa vastaan (an-arkia) ilmaisten ja vaikuttaen

– olla kaikkea (?) järjestystä vastaan (anti-arkia), mikä on virheajatus, mutta helppo leima

Jotkut aiheesta anarkismin kannalta kirjoittaneet ovat ehdottaneet sanan anarkinen (anarchic) käyttämistä suorasta epäjärjestyksen luomisesta ja mellakoinnista, erotuksena anarkistisesta (anarchistic) ideologisena määrittelynä. Tämä on kuitenkin ongelmallista, kun sanat liittyvät niin vahvasti yhteen: toisaalta käytännöllinen vastarintaisuus ja kieteinen asenne määrättyyn järjestykseen (anarkisuus), toisaalta aatteellinen vallan muotojen välttäminen tai vastustaminen (anarkistisuus). Nämä ovat jossain määrin myös yleisiä inhimillisiä asenteita, vaikka erityisesti anarkismin painotuksia.

Ongelma 1 on määreen anarkinen tai anarkistinen tavallinen liittäminen merkitykseltään tietynlaisiin kielteisiksi koettuihin käyttäytymis- ja toimintatapoihin, tilanteisiin tai asiantiloihin. Sille ei olisi lainkaan tarvetta, koska niille on aatteista riippumattomia nimiä: ”hulinointi”, ”mekkalointi”, ”mellakointi”, ”ilkivalta” tai ”viranomaisen väkivaltainen vastustaminen”, ”sekavuus”, ”kaoottisuus”, jne.

Nuo ilmiöt eivät ole erityisesti anarkisen tai anarkistisen asenteen ilmentymiä, vaan taustoiltaan ja tavoitteiltaan monenlaisia. Toki ”anarkismin” populaaria merkitystä ei voi poistaa, mutta se on selvästi erotettava anarkisuudesta yleisenä sekä anarkismiin erityisemmin liittyvänä asenteena.

Ongelma 2 on tavallinen oletus anarkisen tai anarkistisen läheisyydestä poliittiseen vasemmistoon. Mutta anarkisuus keskeisenä aatteiden ulottuvuutena ei liity tavanomaisiin puoluepoliittisiin jakoihin sen enempää kuin liberaalisuuskaan. Historiallinen yhteys on, samoin kuin liberalismin osalta jo tuli esille: kun oikeistoksi nimetyt ryhmät painottivat taloutta ja sen myötä perinteisen ja uuden eliitin etuja, oli selvää, että laajempia yksilön oikeuksia ja vapauksia kannattavat määrittyivät siitä ”vasemmalle” ja heillä on ollut ehkä enemmän yhteyksiä keskenään.

Tästä syystä USA: ssa edelleen ”liberal” tulkitaan usein vasemmistolaiseksi asenteeksi, ja liberaalit ovat joutuneet määrittelemään itseään ei vain eroon vasemmistosta, vaan myös oikeisto-vasemmisto -jaosta. Anarkismien enemmistö Euroopassa irtaantui vasemmiston valtavirroista jo 1800-luvulla, koska se ei hyväksynyt esimerkiksi ammattiliittojen ja vahvan valtapuolueen kehittämistä. Vaikka, kuten liberalismissa, myös anarkismissa on muodoissaan sympatioita vasemmistoon ja oikeistoon, on melko järjetöntä arvioida niitä tuon täysin eri ajattelutavan kategorioiden kautta. Sama huomio seuraa autoritarismin ja totalismin yhteydessä: ne eivät ole ”oikeistolaisia”.

Anarkisuus on monenlaisen aktivismin eetoksessa. Myös fasistisia tai sen suuntaisia autoritarismin ja totalitarismin muotoja kannattavat ajattelevat ja toimivat demokratiassa anarkisesti. Ja tämä asennoituminen itsessään tulee silloinkin erottaa käyttäytymismuodoista: toisaalta niitä ilmenee enemmän tai vähemmän eri aatteiden piirissä, toisaalta monet ihmiset ja ryhmät harjoittavat ilkivaltaa ja mekkalaa (arkisesti siis ”anarkiaa”) kuka mistäkin syystä, mutta ilman edes anarkista perusajatusta.

Toistaiseksi käsittelen vain asenteita ja aatteita. Suomessa väkivaltaa tehdään joka päivä ilman mitään aatteellista motiivia. On selvää, että sitä tapahtuu joskus myös aatteellisissa yhteyksissä, mutta vielä sillä perusteella ei voi määritellä aatetta tai joukkoa väkivaltaiseksi.

Eri asia on sitten väkivaltaisen asenteen ja toiminnan kuuluminen tavoitteelliseen ajattelumaailmaan. Jakson 3 ääriajattelua ja -toimintaa käsittelevissä blogeissa täsmennän tätä asiaa.

Niihin nähden pinnallisesti samanlaisten mutta kuitenkin äärimmäisyyksiä välttäviä ilmiöitä tulee kyetä tarkastelemaan itsessään. Siksi myös neutraali anarkian käsite on tarpeen.


Anarkisuus

Pyrin tavoittamaan itse ilmiön luonnetta asenteena ja aatteen piirteenä. Siitä näkökulmasta totean alustavasti näin: anarkisuus on kriittisyyden, kyseenalaistamisen, irtisanoutumisen ja vastavoiman ydintä.

Arkinen esimerkki anarkisuudesta ilmenee sterotyyppisessä, mutta melko osuvassa kuvauksessa varttuvasta nuoresta, teinistä, joka kyseenalaistaa vanhempiensa sääntöjä tai kapinoi niitä vastaan pyrkiessään vapautumaan itsemäärääväksi. Mutta tästä ei voi tehdä sitä tulkintaa, että anarkisuus olisi päälle jäänyttä nuoruuden kapinaa (vaikka se joillakin voi sitäkin olla). Minulla oli vanhempiini ikäeroa yli 40 vuotta, ja heidän jo eläkkeellä ollessaan ja kun itse olin aikuinen, sain kuulla, että olinkin ollut nuorena myös oikeassa joissain tapauksissa, jotka he olivat silloin tulkinneet ”vain nuoren radikaaliudeksi” ja että sittemmin he näkivät asian toisin.

Lapset ja nuoret havaitsevat usein asioita, joihin aikuiset ovat jo turtuneet, mutta joihin voivat yhä havahtua. Aivan keskeistä on miksi -kysymysten esittäminen ja tyytymättömyys vastauksiin jotka eivät mene perusteisiin. Se on anarkista, kyseenalaistavaa, se on filosofiaa eli ajattelemista. Tuon inhimillisen perustan ansiosta vanhempanakin voi vielä oppia.

Anarkisuus koko kansassa ilmenee useimmiten laimeana välinpitämättömyytenä melko syrjässä yhteiskunnallisista asioista, sekä ei-julkisena auktoriteettien arvosteluna (perinteinen ”herraviha”: perjantaisin haukutaan yksityisesti päättäjät ja pomot, maanantaina taas julkisesti töihin). Myös ideologisen anarkistin asenne ilmenee useimmiten rikkeettömänä sivustakatsojuutena, tavoitteena olla mahdollisimman vähän tekemisissä valtarakenteiden ja auktoriteettien kanssa – vaikka aktiivisena niiden arvosteluna tai vastustamisen ilmaisuna silloin kun koettuja ongelmia on.

Passiivinen aggressiivisuus kansalaisissa on terveyttä vahingoittava ja potentiaalinen uhka jonka terveempi vaihtoehto on vaikkapa rasittava liikunta ja hyvät keskustelut tai kunnollinen organisoitu mielenosoitus – ilman mielekästä purkamista uho yllättäen pulpahtaa rettelöinniksi, ilki- tai väkivallaksi. Siihen nähden tietoinen anarkisuus ei ole yhtä sokeaa ja satunnaista vaan pysyvämpi ja ennakoitavampi asenne. Aktiivinen anarkisuus voi ilmetä hallinto- ja järjestysvallan, ”järjestelmän” kritiikkinä tai sen oikeutuksen kieltämisenä sanoin tai teoin. Tyypillisimmät teot ovat julkista kritisointia, mielenilmaisua ja passiivista vastarintaa.

Anarkisen asenteen ei tarvitse olla valta-asemissa olevien ihmisten eikä aina edes niiden arvoasemien sinänsä kieltoa, mutta se on niiden muodostaman keskittyneen vallan rakenteen ja järjestyksen, arkian, kuten tietyn hierarkian kieltoa. Yleisin syy on näkemys vallan sortavasta luonteesta. Kohteena ei siis ole esimerkiksi arkkitehti, vaan arkkitehtuuri arkkivaltana ja sen yhteiskunnallinen rakenteellinen järjestys.

Ongelma on siinä, että koko rakenteellisen tason arvostelu olisi lähinnä kaikkia ja ei ketään koskevaa, akateemista toimintaa. Mutta vaikuttaminen edellyttää viestin kohdistamista sen edustajiin. Kadulla poliisi on itsestäänselvä kohdetaho käytännön syistä, mutta ei välttämättä itsenään, vaan vallan järjestyksen edustajana.

Poliisin nimittäminen natsiksi (tai suvakiksi) on varsin primitiivistä ja toimimatonta tunneviestintää. Mutta se tuleekin ymmärtää kokemuksena järjestelmän vallasta ja vallan järjestyksestä, jota poliisi järjestysvaltana edustaa ”eturintamassa”. Ajatuksen tasolla kohde tai medumi vastustuksella on kasvoton vallan rakenne, vallan rakenteellisuus.

Esimerkiksi ilman kansalaisten osallistumista ja hyväksyntää tuotettu arkki-tehtuuri voi ilmentää ihmisten elinympäristössä kasvotonta, hiljaista vallan läsnäoloa rakenteilla, muodoilla ja ulkonäöllä. Joku kokee sen niin ahdistavana ja reagoi niin suoraan ja yksinkertaisesti, että rikkoo rakenteita. Kehittyneempi toiminnan muoto on esimerkiksi vastalauseen tai vain oman kuvion tekeminen persoonattomaan ylivallan pintaan.

Kun tagikulttuuri alkoi yleistyä New Yorkissa, se tulkittiin aluksi lähinnä yhteiskunnan ulkopuolelle ajautuneiden ja identiteettinsä menettämässä olevien nimettömiksi ”olen olemassa! -huudoiksi”. Sen yleistyessä ja levitessä maailmalla, siihen alettiin suhtautua kuten kapinaan ja Suomessakin on eniten keskusteltu graffiteista ”ilkivaltana” ja ”töhrimisenä” – vastareaktiona sen voimistumiseen.

Demokratian kannalta kuitenkin oleellista onkin kyseenalaistaa sitä, kuinka paljon ihmisten ilmaisua rajoitetaan kaupallisen ja muun vallan massiivisen näkyvyyden rinnalla. Erilaisia häirinnän muotoja tosin on, mutta näyttää siltä että katutaiteen nimissä toiminta kuitenkin yleistyy ja suoria ilkivaltaisia maalauksia tehtäneen sen myötä vähemmän, kun ilmaisunvapaudelle on saatu tilaa.

Siellä täällä maailmalla katutaide on jo vakiintuneesta poliittisenkin viestinnän kanava. Suomessa on kuitenkin kiinnostavaa ja opettavaista seurata sitä, miten mainoksilla jatkuvasti rumennetut liikennevälineet halutaan pitää täysin puhtaana kansalaistaiteesta ja miten valtaa ja rahaa käytetään jonkun ruman teollisuushallin seinän ”puhdistamiseen” iloisenvärisistä maalauksista.

Demokratiassa vallassa olevien politiikkaa paitsi tulee kritisoida, myös saa vastustaa kyseenalaistamalla. Ei ole itsetarkoituksellista, eikä aina mielekästä, että oppositio kyseenalaistaa hallitusta – mielekästä olisi, että hallituksen päälinjoilla on puoluerajat ylittävä enemmistön tuki ja kritiikki olisi asiakohtaista ja rakentavaa ja se vaikuttaisi eikä sitä vain torjuttaisi.

Mutta erityisesti silloin, kun vaalien mukainen oppositio edustaakin tosiasiallista enemmistöä, sillä on velvollisuutena nimenomaan anarkinen, kyseenalaistava tehtävä suhteessa hallitukseen. Julkisella medialla on osin rinnasteinen tehtävä suhteessa kaikkeen vallankäyttöön yhteiskunnassa.

Tätä kaikkea voi kutsua anarkisuudeksi – toki se on sanan populaarimerkityksessä hupaisaa, mutta tässä esitetyssä loogisessa merkityksessä aivan osuvaa. Demokratiaa ja oikeutta ei ylläpidetä ilman anarkisuutta. Se on kriittisyyden, kyseenalaistamisen, irtisanoutumisen ja vastavoiman ydintä.

Sen sijaan, että pelätään anarkismia, olisi hyvä kannustaa ja tukea maltillista anarkisuutta, joka on myös hyödyllisen kriittisyyden ja rakentavan uskalluksen perusvoimaa, kansalaistoiminnan ydintä. Passiiviagressiiviset ihmiset voivat purkaa anarkisuuttaan miten vain ja missä tahansa. Parempi vaihtoehto heillekin voisi olla anarkian yhteisöllinen rakentava suuntaaminen.


Anarkistisuus

Mutta mikään edellä esitetyistä toiminnan muodoista ei ole anarkismia, jollei se kiinnity anarkismin aatemaailmaan ja motivoidu siitä esimerkiksi jonkin ideologian tai liikkeen kautta. Anarkismin ideasta katsoen anarkisen asenteen päätavoitteena ei ole epäjärjestys, eikä valitsevan järjestyksen vastustaminen välttämättä vallankumouksellisesti, mutta vähintäänkin huomion kiinnittäminen sen epäkohtiin ja muutosten tarpeellisuuteen, vallan häiritseminen niillä, ja edistys epäkohtiin nähden.

Ideologinen anarkisti tarkoittaa ”anarkialla” lähinnä tavoiteltua tai toteutuvaa vapautta hallitsevista hierarkioista ja valtarakenteista, määrätystä järjestyksestä. Määräävä voi anarkismin näkökulmasta olla epäjärjestystä, kun anarkia on ”luonnollisempaa” (järjestystä). Anarkismin käsitykset järjestyksestä ovat moninaiset, mutta yleisesti siinä pyritään vähempään kielteiseksi koetun järjestyksen valtaan, mutta ei silti tavalliselle ihmiselle haitalliseen epäjärjestykseen.

Ideologisen Anarkismin piirissä ”anarkia” tarkoittaa yleisesti hallituksettomuutta, valtahierarkioitten ja keskitetyn järjestysvallan puuttumista ihanteena ja enemmän tai vähemmän tavoitteena. Aatehistoriallisesti ideologisena tavoitteena oleva anarkinen (arkiasta vapaa) yhteiskunta on ihanteellinen ja utooppinen – se rinnastuu täyden markkinatalousliberalismin tai kommunismin utopiaan.

Mutta samoin kuin liberalismi ja sosialismi, myös anarkismin idea on historian kuluessa muotoutunut erilaisiksi rajallisemmiksi suuntauksiksi ja vaikuttanut demokratioiden koko aate- ja puoluekentässä. Ideologisen anarkismin kärjet nykyisellä poliittisella kartalla ovat anarkokapitalismissa (niin kutsuttu talous- tai oikeistolibertarismi) sekä vasemmistolibertarismissa (mm. anarkoindividualismi).

Anarkismissa on niin monia toisistaan poikkeavia muotoja, etenkin historiallisessa tarkastelussa, että siitä voi valikoimalla saada millaisen tahansa oikean mutta rajoittuneen käsityksen. Oletan, että suurin osa nykyisistä länsimaisista anarkisteista hyväksyisi jotakuinkin Suomen Perustuslain keskeiset arvot ihmisoikeuksista ja vapauksista. Siten, radikaalinakin (hyvässä ja pahassa), anarkismi on selvästi demokraattisen ja liberaalin eetoksen sekä ihmisyyden ja yleisten arvojen piirissä toisin kuin autoritarismin ja totalitarismin tunnetuimmat muodot.

Oletan, että Anarkistinen ihminen ei koe tarvitsevansa ulkopuolelta tulevaa kontrollia ja pyrkii olemaan erossa siitä ja vastustaa ainakin sen liiallisuutta ja rajoittavuutta. Ideologisen anarkismin minimitavoite on saada kansaan kohdistuvaa kontrollia vähäisemmäksi tai siirrettyä sitä kansalaisille itselleen. Tässä mielessä anarkismi on lähes identtinen monien liberalismin ihanteisiin liittyvien ja demokratian eetoksen inhimillisten piirteiden kanssa.

Liberalismista tai anarkismista ei yleisesti seuraa täydellistä kaikkien tai kaikenlaisten valtarakenteiden vastustamista, eikä mitään arkisesti ymmärretyn epäjärjestyksen kokonaistavoitetta. Eri asia on se, että anarkistinen ja ehkä myös liberalistinen persoona saattaa sietää suurempaa epäjärjestystä kuin jotkut muut ja nuo muut saattavat kokea koko vähemmän järjestyksen idean uhkana jo siksi. Se on myös vallitsevan järjestyksen kyseenalaistamisen perustaa ja siksi periaatteessa helposti ajateltu uhka vallitsevan järjestyksen edustajille tai sitä tarvitseville.

Anarkismin usein väärin ymmärretty radikaalisuus

Anarkismi ei merkitse mielivaltaa. Kaikkien radikaalien aatesuuntausten tulkinnan kannalta on hankalaa se, että ne vetävät puoleensa myös kielteistä toimintaa kannattavia ja jossain määrin sellainen toiminta nähdään myös aatetta palvelevana, mediahuomioon yltävänä viestinä auktoriteeteille. Anarkismilta se viesti lienee yleisesti muistutus siitä, että kaikki eivät auktoriteetteja kannata ja tue, ja että auktoriteetin voi kieltää ja kumota jos riittävän moni niin haluaa. Tämän voisi tulkita radikaaliksi liberaaliksi demokratian sanomaksi, toki myös vallankumoukselliseksi.

On selvää, että fyysinen kapinointi ja mekkala, jotka luovat välitöntä epäjärjestystä ja uhan tuntua, voivat olla myös radikaalin anarkismin välineitä (medianäkyvyys, informaatiovaikuttaminen) ja joillekin kutsuvia toimintatapoja anarkisteihin liittymiseen. Sitä kuitenkin tapahtuu yli aaterajojen tai niistä riippumatta – sekä aatteellisten ilmaisujen liepeillä ja niistä riippumatta, joskus myös hämäten aatteen vastustajien operaatioina.

Anarkistinen ideologia tai liike kokonaisuudessaan ei yleisesti hyödy turvattomuuden ja epävarmuuden tunteen aiheuttajan leimasta kansan keskuudessa, koska sen viestihän on, että turvallista vapautta voi olla ilman valtahierarkioita, ainakin niiden minimillä. Sen sijaan anarkismin ideologiset vastustajat hyötyvät juuri siitä.

Anarkismi on ”hyvä vihollinen” uhkakuvana epäjärjestyksestä, jolla perustellaan kovempaa kontrollia ja turvallistamista – näin on toimittu kaikissa autoritaarisissa maissa, joissa ”anarkisteiksi”, ”bandiiteiksi”, ”huligaaneiksi”, ”yhteiskunnan vastaisiksi voimiksi” yms. on nimitetty kaikkia oppositiossa olevia valtapolitiikan vastustajia, myös demokratian ja vapauden ideoiden esille tuojia.

Anarkisuuden (anarchic) järjellistä ideologiaa painottavat anarkistiset (anarhcistic) ryhmät ja liikkeet pyrkivät usein irtisanoutumaan anarkiaksi nimitetyn epäjärjestyksen luomisesta, etenkin ilki- ja väkivallasta. Anarkismin ideologioissa ja ryhmissä on sekä täysin väkivallattomia, että jossain määrin väkivallan hyväksyviä suuntauksia, joista jälkimmäisten käyttö yleiseen leimaamiseen ei ole perusteltua.

Esimerkiksi totaalikieltäytyminen varsin radikaali anarkistinen akti, mutta ei väkivaltaa eikä kenellekään uhka: sen sijaan uhka voi löytyä sieltä, missä kieltäytyjää kohtaan kohdistuu suoraa vihaa. Vastaavasti ihmisoikeuksien tai ympäristön puolesta mielenilmaisut edustavat sanomallaan maailman tärkeimpiä asioita. Kun niiden yhteydessä syntyy rettelöintiä tai ilkivaltaa – johon syyllistyviä rangaistaan – kannattaa kiinnittää huomiota niihin, jotka tällä perusteella pyrkivät kyseenalaistamaan nuo asiat ja aatteet tai leimaamaan kaikki niiden kannattajat. Nämä reagoijat ovat indikaattoreita viitteinä jyrkimpiin motiiveihin ja aateulottuvuuksiin.

Anarkistisen aatteen ilmaisu voi siis peilata esille ihmisoikeuksien ja oikeusvaltion vastaisia aatteita. Monissa vastamielenilmaisuissa osallistujatausta on moninaista, ja jotkut käyttävät mielellään anarkismin määritelmää myös omasta toiminnastaan vaikka eivät siihen liikkeenä tai aatteena kiinnity. Vastaavasti on toimittu rock- ja underground- sekä useissa taidepiireissä. Kun ison maatalon isäntä kutsuu punkkaripojanpojaltaan ”oletko sinä anarkisti”, tämä saattaa vastata ”kyllä”, vaikka ei edes anarskimin perusideoita tuntisi. Koomista tässä on se, että näin sekä riehuja että moittija voivat olla ”yksimielisiä” anarkiasta ja anarkismista, tavalla jota asenteellisen anarkian ja aatteellisen anarkismin monet edeustajat eivät allekirjoita.

Useissa nykyissä suuremmissa mielenilmaisuissaon tiettyjä samoja arvoja ja tavoitteita jakavia ryhmiö mutta erilaisia aatteellisilla taustoilla. Tällöin on vaikea sanoa, missä määrin erilainen lainvastainen toiminta liittyy varsinaiseen anarkismiin. Usein ei lainkaan. Toisaalta nimellisten anarkistien piirissä kun yksilön toimet ovat yksilön toimia, on juuri siksi helppoa torjua syytökset kollektiivina. Tosin ei käytännössä helppoa kun käsitys yhteydestä usein muodostuu julkisesti jo sanojen kautta.

Mutta tällä esityksellä en pyri kieltämään tai vähättelemään myös anarkismin nimissä tapahtuneita ja ilmeneviä kielteisiä asioita, kuten väkivaltaa, tai sen potentiaalista asemaa myös radikalisoitumisen perustana. Kollektiivinen ei-väkivaltaisuuden ilmaisu ja sillä irtisanoutuminen ilkivallasta yms. on taktisesti niin loogista, ja tapahtumien paheksunta mukana olleiden kollektiivien toimesta niin harvinaista, että ei sekään aina vakuuuta.

Haluan kuitenkin painottaa asenne- ja aatekokonaisuuden monipuolisempaa ymmärtämistä ja siihen perustuvien tulkintojen tärkeyttä. Tällainen käsitteellinen jäsentely ja ymmärtäminen voi avata myös uusia näkökulmia muihin asioihin.

Ihmisoikeuksia, demokratiaa ja kansainvälisten sopimusten vaikutusta tavoitteinaan pitävässä kansainvälisessä yhteisössä ”anarkisia” tai jopa ”anarkistisesti” suhtautuvia kielteisessä merkityksessä ovat niitä loukkaavat ja niistä piittaamattomat maat. Useimmiten ne ovat autoritaarisia, kommunistisia tai sotilasjohtoisia, enemmän tai vähemmän nationalistisia ja diktatorisia.

Tässä nimellisellä ”oikeistolaisuudella” tai ”vasemmistolaisuudella” ei ole merkitystä – mutta oleellista on, että tässä esittelemälleni ideologiselle anarkismille ne ovat uhka samoin liberalismille ja demokratialle.

Talouden vapautta ylikorostava oikeistoliberalismi voi myös radikalisoitua anarkistisesti siten että se muodostaa oman konkreettisen vallan rakenteensa. Tällöin taas saatetaan irtautua liberalismin ja anarkismin inhimillisyydestä, sekä demokratiasta autoritaarisiin suuryritysten ja taloudellisten liittoutumien itsevaltaisiin kokonaisuuksiin, jotka käyttävät jopa yksityisarmeijoita omien intressiensä suojaamiseen ja ajamiseen.

Tämä on perustuslaillisessa demokratiassa viime vuosikymmenten radikaalein kielteinen anarkisuuden muoto, jolla tosin ei ole enää mitään tekemistä ideologisen anarkismin oppien kanssa – kuten ei Neuvostoliiton rakenteellinen diktatuuri edustanut Marxin ideologiaa. Ja eihän demokratiaksi kutsumamme rakenne edusta mitään puhdasta demokratiaa, vaan sen rajallista ja hallinnointua versiota – tämä ei ole moite sinänsä, mutta viittaus siihen että parannettavaa on ja heikentämistä kannattaa huomioida. Tästä lisää osassa 3.

Mainokset

Yksi kommentti artikkeliin ”Anarkisuus ja anarkistisuus

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s