Turvallisuudesta, osa 1: syrjäily

Syrjäytyneisyys moninaisena ja epämääräisenä käsitteenä

Julkisuudessa ”syrjäytyneisyys” tarkoittaa yleensä yhteiskuntapoliittisesti määriteltyä vieraantuneisuutta tai marginalisoitumista sosiaalisista ja yhteiskunnallisista yhteyksistä, vastoin henkilön omaa etua ja hyvinvointia, tai vastoin yhteiskunnan etua.  Mutta syrjäytymispuhe on usein löysää höpöttämistä ja pahimmillaan ihmisiä leimaavaa ja syyllistävää. Se on myös vallankäytön väline, joka voi toimia osana jopa syrjäytymisen tuottamisessa.

Perinteinen moralismin kohde on ollut nuorten joutenolo, koska nuoriin projisoidaan tulevaisuuteen liittyviä uhkia ja mahdollisuuksia, sekä kateutta nuoruudesta. Yleistyessään joutenolo ja sivullisuus saatetaan kokea uhkana yleiselle moraalille, yhtenäisyydelle ja järjestykselle. Nuorten ”oleskelu” on kuitenkin pääsääntöisesti terveellistä ja muillekin suositeltavaa. Ja nuorten ”sivullisuus” on erinomainen asema havainnontiin: nuoria kannattaa kenen tahansa kuulla.

Ilmenevä tai mielikuvissa nuoriin liitetty ”radikaalisuus” tai ”kapinallisuus” on merkityksellisiä: nuoruuden tehtävä on rakentaa identiteettiä ja maailmankuvaa (sekin olisi kaikille suotavaa) eri aineksista. Eikä avoimessa yhteiskunnassa, saati epävarmassa moninaisessa maailmassa, ole järkevää odottaa nuorten vain sopeutuvan edeltävien sukupolvien tapaan elää. Mutta tämä ei tarkoita, että jokaisen nuoren tulisi käyttäytyä myöskään oletetulla ”nykynuorille” tyypillisellä tavalla. Sen sijaan nuoret tarvitsevat hyväksyntää ja tukea omille pyrkimyksilleen ja niiden koetteluun – sitä muuten jokainen tarvitsee.

1 Syrjäytyneisyyden käsitteen hallinnointi ja vastanäky

Asian tarkasteluun vaikuttaa liian korostuneesti yhteiskunnallinen ja taloudellinen ideologia, jossa päivä- ja palkkatyö on kansalaisen päätehtävä ja velvollisuus: kansalainen on tuotantotekijä (muuten turha, kuluerä, vaiva tai uhka). ”Työmarkkinoilta syrjäytyviä” ovat potentiaalisesti monet nuoret, pitkäaikaissairaat, työkokeneet keski-ikäiset ja ekonomisesti he ovat taakka, suurimman taakan muodostavat eläkeläiset? Mutta haluammeko me todella nimittää näitä ihmisiä syrjäytyneiksi? Onko se jostain näkökulmasta hyödyllistä?

Ihmiset tai ryhmät voivat olla myös vapaaehtoisesti ”syrjään vetäytyneitä” ilman, että se olisi asianomaisille tai muulle yhteiskunnalle ongelma. Syrjäytymisuhan ja esimerkiksi nuorten koulutuksen ja tukemisen sitominen ensisijaisesti työkansalaisuuteen on typerää, vastuutonta ja väärin. Työ on usein tärkeä, mielekkyydentunnetta ja itsearvostusta ylläpitävää – siksi sillä voi olla vahva sitovuus ihmisiin . Mutta sen ei pitäis olla ainoa, eikä palkkatyön tarvitse olla ensisijainen tässä tehtävässä. Elämä on paljon muutakin, vaikka palkkatyö vie siitä suhteettoman suuren osan.Tämä on yleisesti tiedossa ja sen huomiotta jättäminen on suurimpia yhteiskunnallisia ongelmia lainsäädännössä ja päätökseteossa.

Työttömyys ei ole yhtä kuin syrjäytyneisyys, ei välttämättä edes ”työhaluttomuus”. Vahvan rakenteellisen työttömyyden aikana ongelma on se, että ihmiset eivät pääse tekemään sitä mikä heitä kiinnostaa, mitä he osaavat ja mitä he haluavat.

On hyvin tiedossa, että niin kutsutuissa ”kehittyneissä maissa ”palkkatyön kokonaismäärän ei arvioida länsimaissa kasvavan, vaan vähentyvän. Esimerkiksi työttömien suuri joukko tulisi nähdä vähintäänkin arvokkaana reservinä, josta on pidettävä huolta. Yhteiskunnan tuottavuuden suurin ”kohtaanto-ongelma” on siinä, että mielekkääseen toimintaa valmiit ihmiset eivät pääse edes toimiin, joille olisi tarvetta.

Nykyään on jatkuva pula ja kasvava tarve yhteisöille ja yhteiskunnalle tärkeistä toimijoista, mutta ei mahdollisuutta palkkaan. Siihen tulisi löytää ratkaisuja: yleishyödylliset tehtävät, vapaaehtoistoimintaan panostaminen, omaan osaamisen mukainen tekeminen. Myös työtä välttelevä työtön olisi tuottavampi, jos hänelle maksettaisiin vähimmäisavustuksia enemmän, ostovoimaa parantava määrä. Kaikella tällä on myös suora yhteys hyvinvointiin ja turvallisuuteen. Niin on myös yritystoiminnalla, mutta elinkeinotoiminnan ongelmia väheksymättä: ketään ei tulisi edes epäsuoraan pakottaa töihin, joiden yleistä jaettua merkitystä ei voi perustella.

Olen kyllä tietoinen siitä, että tämä edellyttäisi muutoksia talousajattelussa. Mutta muutoksen tarpeesta poliitikotkin hokevat. Kuitenkin nykyiset työllistämistoimet ovat lähinnä vastuutonta leikkimistä tai jopa vahingollisia. Kun onnistumisesta ja menestymisestä ei voi oikein rangaista, tehdään ainakin yrittäjyyden edellytykset raskaiksi, vaikka yrittämiseen muka kannustetaan. Suomessa on tällainen kateuden kulttuuri edelleen läsnä monissa yhteyksissä ja tietenkin myös kansan edustajilla.

Ylipäätään ajattelua ja näkökulmia tulisi muuttaa paljon. Kansalainen, joka ei ajattele koko yhteiskunnan etua, saatetaan nähdä syrjäytyneenä. Mutta politiikassakin yhteinen etu on usein hukassa, siinä on enemmän kysymys eri ryhmien intresseistä ja eduista, sekä niiden keskinäisestä kilpailusta ja sovittelusta. Vaikka politiikkaa aina pilkataankin tästä, usko sen yhteisen hyvän ideaan on yhä ylimitoitettua ja ohittaa sen tosiasian, että usein on kysymys raadollisesta valtakamppailusta, jossa eivät yleensä paina eniten kansan asiat, vaan enemmän äänet.

Kun yhteiskunnan ammattipäättäjiltä ja -vaikuttajilta ei vaadita kannatuksen lisäksi mitään pätevyysvaatimuksia, osaamista, tietoa ja sopivuutta, ja jos he eivät noudata asioita tuntevien näkemyksiä, ei kysymys ole vahvassa mielessä demokratian hengestä vaan vallankäytöstä, jossa ”demokratia” on vain oikeuttava hokema ja tekniikka. Voidaan perustellusti sanoa, että myös moni itsekkäistä ja viiteryhmänsä etuja ajavista poliittisista päättäjistä on syrjäytynyt yhteiskunnan edusta, yhteisestä edusta, edun yhteisyydestä, siitä mikä on yleisesti hyvää.

Tosin monessa kenen tahansa tapauksessa yleisesti osuvampi ilmaus olisi esimerkiksi vieraantuminen. Mutta jos asiaa analysoidaan henkilötasolla, voi tuon vieraantumisen taustalta löytää samoja myös syrjäytyneisyyteen liitettyjä tekijöitä kuin muillakin ihmisillä. Suurin ongelma tässä on se, että politiikka on pysähtynyttä ja politiikan ytimestä kaukana syrjässä, joten siitä vieraantunut kansalainen ei ole ensi sijassa se syrjäytynyt osapuoli. Heitä on enemmistö. Riski on siinä, että luottamuksen rapautuessa politiikka on parhaimmillaankin heikkoa viihdettä ja siinä myös valta on helposti kaapattavissa osana ”näytelmää”.

Haluan edellisellä kokonaisuudessaan tuoda esille sen, että jos ”syrjäytymistä” käytetään yleistävänä käsitteenä, se on todellakin nähtävä tarkoitteeltaan eri ilmiöitä ja ihmisryhmiä koskevana. Toisaalta sen tarkoitetta ja merkitystä tulisi aina täsmentää ja eritellä: kuka on syrjäytynyt mistä, kenen näkökulmasta, millä tavoin ja miksi, sekä milloin se on huono asia ja miksi.? Onko mielekästä käyttää koko sanaa ja miksi? Tämä on tärkeää erityisesti julkisessa ja poliittisessa keskustelussa – ammattilaisten ja asiantuntijoiden foorumeilla ongelmallisiakin termejä voidaan käyttää sovitulla tavalla nimenomaan ilmiön jäsentelyssä.

2 Kysymyksessä ovat hyvinvoinnin ongelmat

Perinteisesti yhteiskuntapolitiikassa, sosiologisessa tutkimuksessa ja yhteiskuntatilastoissa hyvinvoinnin määrittelyssä on painottunut sosioekonominen asema – se on perusteltua sikäli, nämä tekijät ovat korreloineet syrjäytymiseen. Toisaalta se onkin vain yksi määrittely ja näkökulma, toisaalta se on vaikuttanut käsityksiin hyvinvoinnista ”elintasona” ja syrjäytyneisyydestä osattomuutena elintasoon.

Yhteiskunnallisesta tutkimuksessa kaikkialla länsimaissa tiedetään, että suuressa mittakaavassa, tilastollisesti, syrjäytymistä tai huono-osaisuutta ennustavat koulutuksen vähyys, työttömyys ja tukevien sosiaalisten suhteiden vähyys. Taloudellinen asema ei ole oleellinen, vaan se, että koulutus sivistyksen merkityksessä tai muu kulttuurinen pääoma sekä ihmissuhteet ovat keskeisiä suojaavia, elämässä kannattelevia tekijöitä. Toki raha helpottaa ja turvaa jossain määrin, mutta työ keskeisenö mielekkyyden lähteenä voi olla myös heikkous suojatekijänä.

Syrjäytyneisyys ihmisten elämässä on hyvinvointiin, toimintakykyyn, kokonaisterveyteen ja elämänlaatuun liittyvä sosiaalinen ja psykologinen prosessien yhdistelmä ja tila – myös riippumatta asemasta ja varallisuudesta. Se, että tätä näkökulmaa näkee julkisuudessa vähän, kertoo siitä, ettei se miellytä, koska se nimenomaan hajottaa käsitteen hallinnoivaa käyttöä joitakin ihmisryhmiä leimaavana.

Nuorisotyössä yleensä on vältetty puhetta syrjäytyneistä nuorista, vaikka se virallisessa politiikassa aina ilmenee. ”Haasteellinen” ei sekään ole kovin toimiva, koska siinä esineellistetään koko asia nuoren ominaisuudeksi. Jo vuosien ajan on ihmistyössä puhuttu ja kirjoitettu haastavan lapsen, nuoren, asiakkaan ym. kohtaamisesta. Tämä on eri asia kuin nimetä kuka tahansa ”ongelmaiseksi” tai ”huono-osaiseksi” saati ”syrjäytyneeksi” – mikä itsessään on syrjivää ja syrjäyttävää puhetta.

Ihmistyössä kuuntelun, kohtaamisen ja vuorovaikutuksen myötä voidaan kyllä päästä tilanteeseen, jossa tarkastellaan ongelmia ja haastetaan myös ihminen ratkaisemaan omia haasteitaan. Silloin voidaan ehkä puhua myös ”haasteellisesta” henkilöstä rakentavasti: häntä haastavien mahdollisuuksien ja ratkaisujen sekä myös hänen muille ilmenevän haastavuuden laimentamisen kautta. Siinä ”ongelmainen” voi olla ymmärrettävä merkityksessä paljon ongelmia, mutta ”ongelmanuori” on haitallinen termi.

Yhteiskunnallinen hyvinvointi rakentuu vain ihmisten hyvinvoinnista. Se ei ole sidottu taloudelliseen elintasoon, vaikka tietenkin jokin toimeentulon vähimmäistaso on oltava. Hyvinvointia voi uhata köyhyyden leima ja syrjiminen, mutta ei vähävaraisuus tai työttömyys sinänsä, jos sosiaalisia ja yhteisöllisiä turvaverkkoja ja -mekanismeja on. Hyvinvointia ei takaa taloudellisesti ja yhteiskunnallisesti vahva asema, jos riittävät sosiaaliset ja psykologiset turvamekanismit puuttuvat. Se, mikä toiselle näyttää hyvinvoinnilta tai pahoinvoinnilta ei välttämättä kerro todellisuutta.

3 Jokainen on terve ja sairas, haaste itselleen ja muille

Pahoinvointi ei ole hyvinvoinnin vastakohta, vaan sen erilaisten puutteiden ja häiriöiden oire, eikä siis vain joidenkin ongelmallisten ihmisten piirre. Päähuomion tulisikin kohdistua tuohon hyvin- ja pahoinvoinnin merkitykseen. Tällöin ihmisen hyvin- ja pahoinvointia tulee tarkastella laaja-alaisesti suhteessa ihmisten omiin kokemuksiin, terveyteen ja ympäristöön. Silloin voidaan ymmärtää esimerkiksi, miksi kaikki ”syrjäytyminen” ei ole pahasta ja miksi vaikkapa sosioekonomisesti ”hyvässä asemassa” olevien ihmisten keskuudessa on myös paljon pahoinvointia.

Hyvin- ja pahoinvoinnissa on kysymys yksilöllisestä, yhteisöllisestä ja yhteiskunnallisesta terveydestä ja ”sairastamisesta”. Jälkimmäistä tapahtuu myös ”hyväosaisen” elämän tyhjyydessä ja vieraantuneisuudessa. Tässä en pyri ”medikalisoimaan” eli lääketieteellistämään tätä ilmiökenttää, vaan enemmänkin tuomaan arkijärkeä laajemmalla terveyden ja sairauden ymmärtämisellä. ”Hyväosainen” ja ”vähäosainen” ovat mielettömiä termejä sikäli, että jokaisella on osansa, ihmisen osa, jota ei voi pelkän sosioekonomisen aseman perusteella päätellä. Yleinen ongelma on, että sitä kuitenkin paljon tehdään.

Ihminen on biologinen, psyykkis-henkinen ja sosiaalinen olento, sekä ympäristöön suuntautuva, siihen vaikuttava ja siitä vaikutusta vastaanottava. Siten ihmisen toimintakyky, terveys ja hyvinvointi rakentuvat aina vähintään näissä tunnetuissa ulottuvuuksissa. Terveys ja sairaus tulee käsittää niitä koskevaksi sekä terveyden että sairauden tekijöiden yhteen kietoutuvaksi jatkumoksi, jossa ei ole yksiselitteistä sairas tai terve -rakennetta, vaan sekä terve että sairas -dynamiikka. Tämä on erittäin tärkeää ymmärtää, koska fyysistä terveyttä ja sairautta koskeva tietämys on hyvin tunnettua ja tavallista, mutta psyykkisen terveyden ja sairauden aiheilla on yhtä tabuluonnetta ja yhteisön tai yhteiskunnan sosiaalisesta terveydestä ja sairaudesta ei puhuta vakavasti juuri lainkaan.

Kun vaikkapa rivipoliitikkona, ministerinä tai presidenttinä toimii (ehkä ymmärtämättään) pahoinvoiva, kuten narsistisesti häiriintynyt persoona, hän aikaansaa lisää pahoinvointia yhteiskunnassa ja hän on yhteiskunnasta yleisesti syrjäytynyt, vähintään vieraantunut – vaikka näin toteaminen leimataan helposti vain poliittiseksi ilveilyksi. Kansalaisten parissa vastaavasti terve saattaa halutakin vetäytyä ”syrjäytyneeksi” tarkkailijaksi ja olla siinä asemassa hyvinvoiva ilman ”hyvää” sosioekonomista statusta. Kun laajoja kansanosia koskien puhutaan syrjäytymisen uhan kielellä, on ainakin yhtä paljon kysymyksessä politiikan syrjäytyminen niiden kuuntelusta, eli sairaus on myös yhteiskunnassa ja sen johtajissa.

4 Ehkäisy ja torjuminen oleellista, korjailu tavallista

Yhteiskuntapolitiikan näkökulma syrjäytymiseen on yleensä varsin mekaaninen. Keskeinen taustaongelma ilmenee käytännön toiminnan jakamisessa ehkäisevään ja korjaavaan työhön. Sen ongelmallisuus kertautuu, kun kaikkea korjaavaa työtä kutsutaan ehkäiseväksi. Nämä ongelmat kulminoituvat siihen, että vuodesta toiseen politiikassa höpötetään ehkäisevästä työstä tärkeänä ja kustannuksia säästävänä, mutta kuitenkin suunnataan resursseja korjaaviin toimiin, jolloin ehkäisevä työ usein kärsii.

Mutta voidaan myös ajatella ehkäisyä yläkäsitteenä ja nähdä korjaava toiminta siihen sisältyväksi. Opetusministeriön tukeman ehkäisevän päihde- ja huumetyön mukaisesti ehkäisevä työ voidaan jakaa kolmeen syvyysulottuvuuteen, joissa ehkäisyn käsite on laajempi kuin ennaltaehkäisy (Aaltonen, Kimmo 2007, 131, julkaisussa Nuorisolakiopas. Tietosanoma):

1) primaaripreventio, jolla pyritään ennaltaehkäisemään kielteisen toiminnan alkaminen

2) sekundääripreventio, jolla pyritään kääntämään jo kielteiseksi todettu kehitys myönteisempään suuntaan

3) tertiääripreventio, joka kohdistuu jo vahvastikin ongelmalliseen tilanteeseen sen syvenemistä tai laajenemista ehkäisevästi ja sitä korjaavasti

Tällöin siis ajatellaan, että kaikki myönteisesti ihmisen elämään vaikuttava, ilmenevän tai mahdollisen ongelman torjuminen, on myös ongelmia ja uhkia ehkäisevää välittömästi, lähitulevaisuudessa tai pitemmällä aikavälillä. Idea on selkeä ja mielekäs, mutta viralliset ja julkiset esitykset, osittain tämäkin, esittävät asiat aina kielteiseen (ja suurempiin kustannuksiin) peilaten. Tällöin kirjoitetaan poliitikkojen ja vaikkapa valtiovarainministeriön ehdoilla, jotka eivät vastaa elämän käytäntöä: täytyy olla ongelma tai uhka joilla hinta. Jos ehkäisy perustuu ihmisille luontaiseen olemiseen, vuorovaikutukseen, kohtaamiseen, välittämiseen, tukemiseen ja yhteisöllisyyteen, miksi siitä pitäisi maksaa?

Ongelma on siinä, että vaikuttamista ei nähdä lähtökohtaisesti itseisarvoisen, myönteisen (ja tuottavan) tukemisen kautta. Tällöin idea siitä, että korjaava on myös ehkäisevää, säilyy kuitenkin prioriteettina, helposti ehkäisevää työtä ainakin budjeteissa syrjäyttäen. Tämä ongelma on yleinen ja monialainen.

Julkiseen ”terveydenhuoltoon” on vaikea päästä terveenä saadakseen tukea hyvinvoinnin ylläpitämiseen ja sairauksien ehkäisyyn, sinne pääsee vasta kun on jo terveydellisesti ongelmainen eli enemmän tai vähemmän sairas. Kela ei hyväksy korvausta ennaltaehkäisevään sairausvapaaseen uupumisen välttämiseksi, ”työuupumus” ei voi olla diagnoosi. Tämä on yksi osasyy ”masennuksen” yleistymiseen tilastoissa: muotidiagnoosi on masennus, jolle on määritellyt oireet ja Kelan hyväksyntä. Tätä kirjoittaessani keskustellaan siitä, että toimeentulojärjestelmän muutos estää apua tarvitsevia hakemasta välttämättömiä harkinnanvaraisia tukia, koska niiden saaminen edellyttää päätöstä yleisestä toimeentulotuesta, jonka käsittely venyy.

Joka tapauksessa ehkäisevän toiminnan status on ongelmallinen, koska sen vaikutukset näyttävät olevan vaikeasti määriteltäviä ja mitattavia. Ne ovat kuitenkin ymmärrettävissä. Mutta ehkäiseviin prosesseihin ei voi liimata suoraan mitattavia tulosindikaattoreita. Ei se toiminta kuitenkaan sillä perusteella ole vähemmän merkityksellistä. Ongelma onkin mekaanisessa, jo satoja vuosia vanhan maailmankuvan ajatuksessa inhimillisen toiminnan, sen vaikutusten ja tulosten pelkistettävyydestä mitattavaksi, kuten ”tunnusluvuiksi”. Niitä tarvitaan, jos ei ole riittävästi tietoa ja ymmärrystä. Mitkään, myöskään korjaavan työn mittarit eivät ole päteviä, jos ne eivät perustu käytännön toiminnan ja sen prosessien ymmärtämiseen.

5 Vallattomat vallan syrjässä ja äärellä

a-lapset

Kun syrjäytyneisyydestä ongelmana puhutaan järkevästi, tarkastellaan sitä, missä määrin siihen liittyy haittaa tai uhkaa henkilöille itselleen tai muille ihmisille. Lähtökohtana tulee olla sen ymmärtäminen kärsimyksenä ja hyvinvoinnin ongelmana. Tunnuspiirteitä on tutkimuksissa lueteltu paljon, ja niitä on sekä subjektiivisessa kokemuksessa että objektiivisesti havaittavissa.

Tavallinen varoitus on jo koululapsilla todettava huonommuuden ja ulkopuolisuuden tunne. Ilman sitä korjaavaa tukea ja vaikuttamista lähiyhteisöön tällainen tunne voi johtaa krooniseen kärsimykseen, epäonnistumisiin ja passiivisuuteen. Kaikilla tämä ei ilmene näkyvästi ja suoraan, mutta voi uudelleenvirittyä monin tavoin elämän varrella. Sen yhdeksi ratkaisuyritykseksi voi myös muodostua tunteiden projisointi toiseen kiusaamalla ja muulla kielteisellä käytöksellä. Erityisesti lapsuudessa ja nuoruudessa kehä on tunnettu: kiusatusta tulee kiusaaja, jonka kiusatusta tulee kiusaaja…

Lasten ja nuorten huomiointi on tulevaisuuden kannalta tärkeintä. Mutta kysymys ei ole vain heistä: kiusaaminen aikuisten piirissä on viime vuosina lisääntynyt Suomessa melkoisesti. Usein kysymyksessä ovat haavoittuneet, loukatut ja osin itsetunnoltaan heikot, joita myös monet eri ryhmät käyttävät hyväkseen tarjoamalla turvaa ja hyväksyntää sekä kohteita kielteisille tunteille. Itsetunnon heikkous voi ilmetä myös näennäisenä itsevarmuutena esimerkiksi narsistisen häiriön tai muiden voiman ja vallan ilmaisujen kautta, sekä kapeana kiinnostuksena ideologiaan.

Subjektiivinen kokemus ei ennusta mitä tahansa, mutta lähtökohtana empaattiselle tuelle tulisi aina olla jo koettu kärsimys riippumatta sen syystä. Ja monien kokemus ulkopuolisuudesta ja epäoikeudenmukaisuudesta on yhteisössä ja yhteiskunnassa realiteetti riippumatta siitä missä määrin sen perustelu on objektiivinen. Se on aina myös ilmaus demokratian ja oikeusvaltion jonkin asteisesta epäonnistumisesta.

Sitä, missä määrin yksilöiden ja ryhmien tila on yleisempi riski tai uhka muille, yhteisölle tai yhteiskunnalle, voidaan tehdä objektiivisia arvioita eri asiantuntijoiden toimesta. Kun kysymys on tavallisista rivikansalaisista, on silloin yleensä jo kehityksen tukemisessa ja varhaisessa puuttumisessa epäonnistuttu ja henkilön ongelmat kroonisia, ehkä pahentuneita. On huomattava, että kaikki tällainen ongelmallisuus ei näy arkisesti muille, edes läheisille, jollei heillä ole erityisen hyviä tulkintakykyjä.

Tavallisinta haitallista epäterveyttä on yleinen laimea välinpitämättömyys – se on hyvin yleistä, eikä siitä voi päätellä kuin sen, että useimmilla ei mene kovin huonosti ja päättäjillä on turvallista. Mutta kun puhutaan vahvasti passivoituneesta selän kääntämisestä ja siihen liittyvästä kärsimyksestä tai siitä kumpuavasta vihamielisyydestä, on kyse tavallisimmista yksilöllisen ”syrjäytymisen” ongelmista, jotka yleisesti tunnustetaan ongelmiksi. Vähemmän esillä on se, että kysymyksessä voi aina olla myös esimerkiksi päättäjä, joka kääntää selkänsä yhteiskunnalle, sekä se, että kansan vihaisuus ja kapinallisuus voi olla myös perusteltua ja moraalisesti oikeutettua.

Samalla, kun syystäkin korostetaan ihmisten ja yhteisöjen omaa vastuuta hyvinvoinnista, ohitetaan rumasti se näkökulma, että yhteiskuntapolitiikka voi myös tukea ja tuottaa omavalintaista marginalisoitumista tai syrjäyttämällä suoranaista pahoinvointia. Sitä tapahtuu taas enemmän, kun monista yhteiskunnan tärkeimmistä tehtävistä vähennetään voimavaroja. Inhimillinen hinta on korkea, kun valtion politiikka pakottaa tarkastelemaan vain sitä mitä, pahoinvointi maksaa (tai miten se vähentää jotain kuviteltua talouskasvua).

Suurin osa kansalaisista on melko tai hyvin paljon syrjässä nimellisestä julkisesta politiikan tekemisestä. Poliitikot ovat siis vähemmistö. Syrjäytymisen uhkaan perustellustikin tarkoitettu yleislääke on osallisuus. Mutta kun se ymmärretään osallistumiseksi ja vaikuttamiseksi yhteiskunnalliseen valtaan, on se vallanpitäjille vaikea asia. Esimerkiksi nuorten osallisuus- ja vaikuttamisryhmien roolin ja ennen kaikkea niiden oikeuksien tunnustaminen kuntien päätöksenteossa on edistynyt hitaasti. Sen sijaan erilaisten yhteisöllisten ja osallisuutta tarjoavien toimien kannattaminen on päättäjille helpompaa, koska se ei uhkaa heidän valtaansa.

Tämä kertoo siitä, miten edustuksellinen demokratia rajoittaa kansalaisten osallisuutta yhteiskunnallisiin asioihin. Toisaalta nimenomaan osallisuus ja yhteisöllisyys ovat ihmisiä terveinä ja toimintakykyisinä pitäviä niin kansalaisten arjessa kuin politiikan huipulla. Siksi muodolliseen politiikkaan osallistuminen tai siitä erossa pysyminen ei ole mikään ihmisten syrjäytyneisyyden jakolinja. Jollekin vallanpitäjälle kunnon kansalainen on riittävän hyvinvoiva ja riittävän syrjässä tai vallasta vieraantunut? Tällainen vallanpitäjä on tavallisesta elämästä syrjässä, vieraantunut ja kylmä.

Poliittisen tai hallinnollisen vallan vastustamiseen on yleisimmin kaksi näkökulmaa:

  • rajoittaa sekä yhteiskunnallisen että poliittisen keskitetyn ja hierarkkisen julkisen vallan roolia vahvistamalla yksilöiden ja kansalaisyhteiskunnan valtaa (liberalismin ja anarkismin muodot, individualismi)
  • rajoittaa moninaisten poliitikkojen valtaa suhteessa valtioon ja kansaan vahvistamalla valtion ja kansalaisten suoraa yhteyttä, tai luomalla yhtenäinen ideologinen hallinto (autoritarismin ja totalitarismin muodot, kollektivismi)

Molempia näkökulmia esiintyy läpi perinteisen poliittisen jaottelun (vasemmisto, keskusta, oikeisto), mutta ne eivät ole sen näkyviä nimettyjä valtavirtoja ja esiintyvät useammin maltillisina juonteina kuin äärimuodoissaan. Mutta sekä poliittista toimintaa, että siihen kohdistuvia asenteita ja ideologioita ei voi lainkaan ymmärtää vain perinteisen oikeisto-vasemmisto -jaottelun kautta. Seuraava bloggaukseni tarjoaa peruskäsitteitä aatteiden ja asennoitumisen hiukan moniulotteisempaan tarkasteluun.

6 Kadonneitten lasten marssi

Takaisin Blogisarjan pääsivulle
Takaisin tämän Luvun 1 alkuun

Mainokset

Nuorisotyön Strategiaa 1990-luvulta

Pian ilmestyvän Nuorisotyö-lehden 1/2016 artikkelissani kysyn, olisiko aika profiloida koko nuorisotyötä yhtisesti. Viittaan siinä yhteen 1990-luvun strategiaan, josta tässä hiukan lisätietoa.

Laman keskellä vuonna 1992 käynnistyi nuorisotyön asiantuntijoista koostetun ryhmän toimesta nuorisotyön strategiaprosessi NUOSTRA. Sen keskeiset ajatukset julkaistiin yhtenäisenä kirjasena vuonna 1993. Työskentelyyn osallistui valtion keskushallinnon, kuntien, nuorisotyö- ja nuorisojärjestöjen edustajia sekä nuorisotutkijoita. Työn vaikutukset näkyivät kaksi vuotta myöhemmin julkaistussa poikkihallinnollisessa nuorten elinoloihin keskittyvässä konsernistrategiassa ja vuoden 1995 uudistetussa nuorisotyölaissa.

Keskeisintä NUOSTRA-prosessissa oli pyrkimys kiteyttää nuorisotyön arvolähtökohta ja toiminta-ajatus, sekä rajata nuorisotyölle keskeiset tulosalueet.

Nuostran esittämä arvolähtökohta oli nuoren oikeus ja vastuu oman tulevaisuutensa rakentamiseen. Arvolähtökohdan perusteella nuorisotyön toiminta-ajatuksiksi kiteytyivät nuoren mahdollisuuksien ja valmiuksien edistäminen hänen oman tulevaisuuden rakentamiseen: nuorisotyö rakentaa

  • mahdollisuuksia nuoren oikeuksien toteutumiselle
  • valmiuksia nuoren kyvylle ottaa vastuuta

Ajatus nuoren oikeuksista palautuu yleisiin ajatuksiin ihmisoikeuksista, samanarvoisuudesta ja yksilönvapaudesta, joten sitä voidaan pitää kulttuurisesti ja historiallisesti perusteltuna. Ajatus nuoren vastuusta kytkeytyy ajatuksiin yhteisöllisen käytännön edellyttämistä velvoitteista, ajatuksiin eettisestä toimijasta, sekä ajatuksiin tarpeesta yksiöiden oman elämänsä hallintaa samalla kuitenkin sopeutuen ympäristöönsä ja muihin ihmisiin.

Kumpaakin ajatusta voidaan pitää inhimillisen, demokraattisen ja liberaalin yhteiskunnan keskeisinä arvoina, ihannetunnusmerkkeinä ja tavoitteina: ajatuksina ne yhdistävät elämänfilosofisen ja yhteiskuntafilosofisen tason ja käytännön pyrkimyksinä ne ovat yhteiskunnallisesti perusteltuja. Nuorisotyön perustelun kannalta voidaan esittää, että juuri elämänfilosofisen ja yhteiskuntafilosofisen tason yhdistyminen sen toiminta-ajatuksessa legitimoi sen yhteiskunnallisena käytäntönä. Nuorisotyön arvolähtökohta ja toiminta-ajatukset ovat arvokas anti koko yhteiskunnalle.

Nuorisotyön käytännön kannalta strategian yhteydessä tulee voida esittää ongelmia tai haasteita, jotka ovat yhteiskunnallisesti merkityksellisiä; lisäksi tulee voida esittää, että nuorisotyö on mielekäs käytäntö vastaamaan tällaisiin ongelmiin ja haasteisiin. Ongelmat, haasteet ja nuorisotyön toimintapyrkimykset kiteytyivätkin NUOSTRAN esittämissä toimintatavoissa ja tulosalueissa.

Toimintatapoja oli kaksi:

  • vastuun ja valmiuksien tukeminen nuorisotyön mahdollistamalla nuorisotoiminnalla, tiedottamisella ja muulla tuella
  • oikeuksien ja mahdollisuuksien tukeminen vaikuttamalla nuorten elinoloihin

Nuorisotyön strategian tulosalueita esitettiin neljä:

  • Kasvu ja kansalaistoiminta
  • Nuorten elinolot
  • Kansainvälisyys
  • Syrjäytymisen ehkäisy

Nuorisotyöllä nähtiin tulosalueiden kannalta kolme oleellista elementtiä:

  • toiminta vertaisryhmässä identiteettiä rakentavana ja sosiaalistavana välineenä
  • arvostava aikuinen nuorisotyöntekijä identiteettiä tukevana
  • yhteinen ja nuorisotyön tradition välittämä kulttuuriperintö (identiteettiä, arvoperustoja ja maailmankuvaa rakentavana)

Työn merkityksestä

Nuostrassa esitettiin ohjelma liikunnan, koulun ja sosiaalityön yhteistyöstä nuorisotyön alueella ja evästettiin strategian jatkamiseen ja kehittämiseen alueellisilla ja paikallisilla tasoilla. Valitettavasti tuolloin ei laajasti panostettu strategian viemiseen kentälle, eikä sen jalkautumisesta, materiaalin käytöstä ja toimien toteutumisesta tehty kunnon arviointia. Mutta: prosessiin osallistuneiden tahojen kannalta työllä oli valtakunnallistakin merkitystä ja tuolloin käynnistetyn Suomen Nuorisoyhteistyö Allianssi ry:n sidosryhmätyölle ja toimialan edunvalvonnalle se varmasti oli tärkeä.

Nuostran työstämisessä myös valtion viranhaltijat kohtasivat nuorisotyön edustajia vapaamuotoisesti. Ero aiempien vuosikymmenien muodollisuuksiin, kuten raskaisiin komitealaitoksen toimiin oli merkittävä. Ja tämä heijastuikin nuorisotoimialan osalta hiukan myös valtionhallintoon. Nuorisotyön strategialla oli vaikutusta vuosina 1994-96 kehitettyyn konsernistrategiaan, jossa nuorten elinolot edustivat yhdistävää tu¬losaluetta eri hallinnonalojen tulostavoitteiden suuntaamisessa.

”Konsernistrategia on keino varmistaa nuorten elinolojen laadukas hoito valtionhallinnossa.” -”Strategia avaa myös nuorten mielipiteille entistä suoremman väylän päätöksentekoon.”  – Tässä siis haettiin jopa uutta ideaa nuorten huomiointiin valtionhallinon työssä.

Strategiatyöryhmän määrittämät keskeiset linjaukset Koulutus ja työ, Toimeentulo, Asuminen, sekä Terveys ja identiteetti sisälsivät sekä strategisia tavoitteita, että määriteltyjä indikaattoreita tulosten seurantaan; apuna oli tarkoitus käyttää nuorisotutkimusta ja yhteyksiä nuorisotyön kenttään.

Konsernistrategiassa määriteltiin eri ministeriöiden keskeiset vastuualueet nuorten elinolojen hoidossa. Tämä oli aiempaan nähden tuore ja ketterämpi pyrkimys luoda yhteistä ohjautuvuutta hallintokuntien välille.

Konsernistrategia nuorten elonoloissa sekä lisäsi nuorisoasioiden sekä niihin liittyvien arvojen, haasteiden ja ongelmien esilletuloa valtionhallinnossa, että kehitti hallinnon tehokkuutta ja tarkoituksenmukaisuutta. Se tuli esille työministeriön, opetusministeriön ja sosiaali- ja terveysministeriön välisen nuorisokansliapäällikkötyöryhmän työssä: vuorovaikutuksella ja päällekkäisten toimintojen purkamisella todettiin olevan paitsi taloudellisesti myös tehokkuuden kannalta myönteisiä vaikutuksia.

Konsernityöskentely huomioitiin myös Valtiovarainministeriössä toimintatapana, josta kannatti ottaa mallia yleisemminkin yhä jähmeässä valtionhallinnossa. On ehkä merkityksellistä, että tässä(kin) tapauksessa yhdistävänä tekijänä toimivat nuorisotyön avoimen vuorovaikutuksen kulttuuri ja arvomaailma: nuorisotyö on ala, joka innovoi toimintamalleja muillekin yhteiskunnan alueille.

Nuostran päivittämistä pohdittiin 1990-luvun lopulla, mutta se jäi. Sen sijaan vuosituhannen vaihteessa käynnistetty Allianssin Strategiatyö ja järjestön toistuvat nuorisotyön kampanjat voi nähdä ainakin osaltaan jatkumona samalla strategiselle pyrkimykselle ja toimialalle tärkeinä.

Valtionhallinnossa kansliapäälliköiden yhteistyö hiipui kai lähinnä henkilövaihdoksiin, eikä siis muodostunut vakinaiseksi käytännöksi, osaksi toiminnan rakennetta. Myöhemmin rakenne aktivoitui esimerkiksi osana hallituksen (2008-) politiikkaohjelmaa, mutta jäi silloinkin väliaikaiseksi.

Nuorisotyö-lehden 2/2016 artikkelissani tarkastelen nuorisotyöhön vaikuttaneita strategisia pyrkimyksiä ja linjoja vuosituhannen ensimmäisellä vuosikymmenellä.

Työmuistelmia 1 – Matkalla nuorisotyöhön 1997-1998

(Työmuistelmia -kirjoitussarjani taustoittaa Nuorisotyö -lehdessä tänä vuonna 2016 julkaistavia artikkeleja alan valituista tapahtumista, aiheista ja näkökulmista noin 20 vuoden ajalta.)

Näin:

1990-luvulla toimin osa-aikaisesti sisähuvipuisto-pelihallin vastaavana ja valvojana Helsingin Itäkeskuksessa. Työhön liittyi paljon nuorten kohtaamista ja sen myötä kai aloin miettiä mikä, on nuorisotyön rooli. Yllättäen minut haettiin yliopistolle ja siellä esitettiin lähtemistäni työharjoitteluun suuryrityksen organisaatio- ja johtamisfilosofin tehtäviin, mutta säikähdin ja kieltäydyin. Kysyttiin, että minne sitten. Enempää ajattelematta suustani tuli ”nuorisotyö”. Hiljaisuus. Kysyttiin miksi. Sanoin, että en tiedä siitä mitään. Taas hiljaisuus. Sitten Esa Saarinen sanoi: ”Tuo on kyllä paras mahdollinen perustelu” ja Ilkka Niiniluoto muisti sivuaineopiskelijan joka toimi nuorisotyön piirissä.

Oli kevättalvi 1997, olimme Helsingin yliopiston Filosofian laitoksen huoneessa. Noin viikkoa myöhemmin ilmoitettiin, että harjoittelupaikka on tarjolla Suomen Nuorisoyhteistyö Allianssissa ja aiempi sivuaineopiskelija oli sen pääsihteerinä silloin toiminut Timo Heinola. Keväällä kävin ilmoittautumassa ja hän antoi tehtäväkseni avata, jäsentää ja kiteyttää nuorisotyön yhteiskunnallista perustelua. Riittävä haaste kahden kuukauden työharjoitteluun, kun en tiennyt aiheesta mitään. Allianssista en muista tätä ennen kuulleenikaan. Aloin lukea nuorisotyöstä.

File 17.1.2016 21.01.32

Nuorisotyön perustelu ja merkitys -kampanjointi

Vuoden 1997 työharjoittelu kesti virallisesti vain kaksi kuukautta syksyllä, mutta käytin kevään jälkeen suuren osan ajastani nuorisotyötä koskevia tietojani kartoittaen ja Nuorisotyön kirjasto Olympiastadionilla alkoi tulla tutuksi paikaksi. Alan perustelua käsitelleen perustekstini pohjalta minut palkattiin vuonna 1998 kesällä pariksi kuukaudeksi työstämään nuorisotyön merkitystä koskevia tekstejä ja loppuvuonna taas noin kuukaudeksi kiteyttämään ja muokkaamaan niitä tiivistelmiksi.

Tämä kaikki kiinnittyi laajempaan sekä oman toiminnan imagon, että koko nuorisotyön roolin puolesta kampanjointiin Allianssissa. Työni ohjauksessa ja tukijana keskeinen oli kehittämispäällikkö Hannu Kareinen. Hän läimäytti pöydälleni esimerkiksi Raimo Sailaksen työryhmän esityksen valtion talouden tasapainottamisesta syksyltä 1992 todeten, että ”tällaiselle vasta-argumentteja”.

Sailas, jonka pätevyyttä ja tiukkuutta olen arvostanut, onkin tavallaan minulle uran tarjonnut työnantaja: varainvartijan tarvitaan kyseenalaistamaan ja vaatimaan perusteluja, varojen käyttäjän täytyy kyetä vastaamaan perusteluin – muuten homma toimii järjettömästi. Toki se edellyttää, että molemmat osapuolet kykenevät kuuntelemaan ja ymmärtämään toisiaan. Varainvartija, virkamies tai päättäjä, harvoin on asiantuntija ja hänelle täytyy tarjoilla sopivia näkemyksiä sopivilla tavoilla. Allianssista oli kyllä argumentoitu sen perustamisesta lähtien alan puolesta menestyksellisestikin, mutta nyt toivottiin, että joku erikseen tarkastelee ja jäsentelee tätä aihepiiriä.

File 17.1.2016 21.03.07

(Kuva: Nuorisotyö 3/98 s. 4. Kuva: Antero Aaltonen)

Tajuttuani koko hankkeen yhteydet ja niiden luoman mittaluokan suoritin jäljellä olevat opintoni pois alta ja loppututkinnon kesään 1998 mennessä. Loput vuodesta painotuin nuorisotyöhön pääosin omalla ajallani mutta jatkuvassa yhteydessä Allianssiin. Syvensin ja laajensin tietojani nuorisotyöstä ja sen yhteiskunnallisista konteksteista. Allianssin ja siellä toimintani kautta tarjoutui paljon yhteyksiä alan piiristä. Tässä vaiheessa kokosinkin jo tietoja ja näkemyksiä nuorisotyöstä ja -toiminnasta kyselemällä niitä alan ihmisiltä, järjestöiltä, kunnista ja oppilaitoksista.

Vuonna 1998 kirjoittamastani teoksesta Nuorisotyön yhteiskunnallinen merkitys julkaistiin 2000 kappaleen painos, joka meni loppuun melko nopeasti, sitä jaettiin kuntiin ja päättäjille sekä tilattiin alan piiristä. Samalla minulle tehtiin selväksi, ja aloin itsekin tajuta, että päättäjiin ehkä uppoavien tuotosten tulee olla vielä paljon, paljon tiiviimpiä ja yksinkertaisempia. Jatkoinkin sitten kirjoittamalla tiivistelmiä, joista talvella 1998-1999 muokattiin ja julkaistiin nuorisotyön roolia, merkitystä ja asemaa esittelevä Aika Kone -lehtinen ja siihen perustuvat kalvosarjat.

Nämä työt tuolloin kulminoituivat vuoden 1999 eduskuntavaaleihin, mutta kiinnittyivät monivuotiseen Allianssin urakointiin nuorisotyön rahoituspohjan korjaamiseksi vuosikymmenen alun tuhojen jäljiltä. Aikakone-lehtistä levitettiin pitkälle toistakymmentä tuhatta kappaletta, muuta oheismateriaalia, kuten perustelu- ja merkitystematiikkaa tarjottiin verkossa kalvosarjoina ja markkinoitiin valtakunnallisesti nuorisotyön paikalliseen käyttöön.

Urani alku

Uutta ja jännittävää minulle oli seurata läheltä, osin kuin aitiopaikalta, järjestön edunvalvonta-, lobbaus- ja vaikuttamistyötä. Se innosti – tavallaan pakottikin – minua perehtymään paremmin yhteiskunnallisiin asioihin. Mikä olisikaan ollut parempi tilanne lukea myös poliittisesta ja hallinnollisesta järjestelmästä, kun olin ympäristössä jossa yhteydet siihen kohtasin joka päivä. Työni yhteys Allianssin toimintaan ja sen kampanjaan toi näkyvilleni koko yhteiskunnallisen elämän kirjon, paikoin lähietäisyydeltäkin. Samalla Suomen EU-jäsenyyden myötä kansainväliset aiheet ja yhteysrakenteet paitsi unionin, myös yleisemmin eurooppalaisessa ja globaalissa mittakaavassa, tarjosivat ja haastoivat koko alaa aivan uudella tavalla. Niihin minun oli siis myös tutustuttava.

Kirjoittajana sitten löysin tekstieni aiheita valtakunnan politiikasta, kun kirjoittamaani siteerattiin siellä ja täällä. Se oli pelottavaa ja hyvin virkistävää. Osallistuin Allianssin julkisesti esittämien teesien kommentointeihin ja omaan työni liittyvä alan merkityksen aiheisto oli vahvasti esillä noin vuoden ajan. Tuore kulttuuriministeri Suvi-Anne Siimes aloitti siihen viittaamalla puheensa Allianssi-Risteilyn avajaisissa, samoja aiheita käsitteli hänen jälkeensä Suvi Linden ministerin (1999-) puheenvuoroissaan. Aihetta käsiteltiin eduskunnassa ja sain yhteydenottoja monilta poliittisilta vaikuttajilta sekä alan toimijoilta ympäri Suomea.

SuviLinden1999

(Kuva: Nuorisotyö 4/1999, s. 7.)

Vuonna 2000 koottujen tietojen (vastaus noin 200 kunnasta) mukaan julkaisun Nuorisotyön yhteiskunnallinen merkitys ilmoitti tutuksi 74% ja lähes yhtä moni ilmoitti käyttävänsä sitä, lehtisen Aika Kone ilmoitti tutuksi 56% ja heistä 64% oli käyttänyt tai aikoi käyttää sitä. Allianssin verkossa julkaiseman kalvosarjan aiheesta ilmoitti tutuksi vasta 24%, mutta ilmeisesti kysely teki sen tutuksi koska 96% ilmoitti käyttävänsä sitä. Viimeisin kertonee siitä, että verkon käyttö tiedonhaussa oli tuolloin vielä paljon vähäisempää kuin nykyään. Lähde: Extrateksti 2007.

Nyt muistellessani voin todeta: Allianssi oli minulle ammatillinen peruskoulu yliopiston jälkeen.

Timo Heinolan lähdettyä Humakin toimitusjohtajaksi syksyllä 1997 Allianssin pääsihteeriksi valittiin Pauliina Arola ja sitten 1998 Jukka Tahvanainen. Hannu Kareisen jo mainitsinkin. Muistan ilolla, kuinka sain käydä keskusteluja jokaisen heistä kanssa, koska silloinen työni kiinnittyi myös Allianssin prioriteetteihin ja jokainen vahvasti aiheisiin sitoutunut henkilö antoi minulle paitsi tietoa, myös asenteen henkeä.

Tuona aikana Allianssin puheenjohtajan toiminutta Erja Saloa kohtasin myös usein ja silloin Nuoran pääsihteerinä toiminut Reijo Viitanen sekä kuntaliiton erityisasiantuntija Kari Sjöholm olivat urani alusta asti merkittäviä tukijoita, joihin yhteys jatkui sen jälkeenkin. Nuorisotyö -lehden toimitussihteeri Kirsi Alasaaresta tuli työssäni merkittävä keskustelukumppani ja kommentoija, jonka ansiota osittain oli myös kirjoituksieni hioutuminen paremmaksi.

Monia muitakin henkilöitä sopisi mainita. Mutta tämä vain viitteenä siitä, että silloiset tuotokseni eivät syntyneet yksin, vaan yhteydessä siihen yhteisöön, jonka Allianssi muodosti. Ja samalla tuo yhteisö verkostoineen oli se perusta, jolta urani lähti liikkeelle ja jota ilman se tuskin olisi toteutunut siinä laajuudessa kuin tähän asti.

Nuorisotyö on. Se on…

TyttöjentaloA99

(Kuva Nuorisotyö 7/1999, s8.Teksti ja kuva: Riitta Nieminen.)

Selvityksessäni Nuorisotyön yhteiskunnallinen perustelu (1997) halusin koota yhteen yleisiä, inhimillisiä ja yhteisöllisiä, historiallisia ja ajankohtaisia aineksia nuorisotyön perustelun strategialle. Tekstin vahvuus lienee siinä, että en vielä ollut nuorisotyön tuntija, vaan hain yleisiä näkökulmia myös sen ulkopuolelta. Tällaista lähestymistapaa tarvittaisiin yhä, se puuttuu alan tutkimuksista. Tätä ensimmäistä raporttiani ei voi sanoa ankarassa mielessä tutkimukseksi, se oli luonnosmainen näkökulmien jäsentely, sellaisena kylläkin myös tutkimuksellinen.

Tuossa harjoittelutyössäni halusin osoittaa, että nuoruus nuoriso ovat monitieteisesti tarkasteltavissa universaalisti; tämä näkökulma asettui osittain nuorisotutkimuksessa valtavirtana ollutta sosiologista modernin nuoruudenpainotusta vastaan – tarkastelun perustana, ei näkökulmana. Vastaavalla tavalla etsin nuorisotyön merkityksen juuria myös kaukaa historiasta ja laajemmin kuin vain länsimaisen (modernin) yhteiskunnan piiristä.
Kaiken kaikkiaan löysin ensimmäisessä työssäni monia, paitsi jo olemassa olevia aineksia nuorisotyön perustelulle, myös aiheita ja näkökulmia sen tutkimukselle. Tuolloin vielä 1990-luvun linjaukset, kuten Nuorisotyön Strategia Nuostra, olivat tuoreita, ja vasta myöhemmin aloin tajuta, että niiden vaikutus ja myöhempien näkökulmien ainakaan tietoinen yhteys historialliseen jatkumoon ei ollut itsestään selvää sen enempää alan kentällä kuin hallinnossa ja politiikassa.

Siinä mielessä etujärjestössä toimiminen ainakin näin piipahtaen saattaa vääristää näkökulmaa, että ollaan koko ajan tekemisissä tavoitteellisten linjausten ja monien tietojen kanssa ja ne muokkaavat näkökulmaa enemmän, kuin kuitenkaan alan käytännön toimijoiden tai poliitikkojen arjessa.

Ensimmäinen kirjaseni Nuorisotyön yhteiskunnallinen merkitys oli siinä mielessä kollektiivinen tuotos, että se rakentui vahvasti edellä mainitusta taustasta ja ajankohtaisesta tarpeesta. Luonteeltaan se o oli ohjausryhmän tukema tilaustyö, jonka tavoitteena oli tulevaistuuteen suunnaten tarjota helppolukuinen esittely alaan sopivan kutsuvasti, sekä faktoihin että alan näkemyksiin tutustuttaen. Pitäisinkin sitä näkökulmapakettina, jonka sisältöön vaikuttivat jo tuolloin ainakin kymmenet alan ihmiset, projektinakin se oli Allianssin, Kuntaliiton ja Nuoran yhteinen. Mutta tietenkin tyyli ja pääsisältö olivat minun vastuullani.

Pidän tuota joidenkin tutkijoiden silloin pinnallisena ylenkatsomaa julkaisua yhä varteenotettava pakettina – suhteessa aikaan joka minulla siihen oli käytettävissä, sekä suhteessa siihen, että olin vasta alkanut perehtyä alaan. Eräs alan kouluttajana sittemmin väitöskirjan tehnyt kirjoitti minulle tuolloin, että tekstini muodostivat uraa uurtavan, kaivatun avauksen nuorisotyön asemasta ja merkityksestä käytävään keskusteluun.

Kuten aina, kiteyttäminen on työlästä, ja seuraavaan, vielä ”pinnallisempaan” (heh!) Nuorisotyön puolustuslehtiseen Aika Kone käytin noin yhtä paljon aikaan kuin edelliseen kirjaan. Nyt 17 vuotta myöhemmin sitä selatessani voin todeta, että monet sen teemoista pätevät edelleen, ainakin päivitettyinä. Ja monia samoja peruselementtejä kuin tuolloin työstettiin, löytyykin edelleen Allianssin tuottamista edunvalvonnan tukimateriaaleista. Ja selatessani vuosituhannen vaihteen Nuorisotyö -lehteä, huomaan siellä puhuttavan pääasiassa samoista aiheista kuin nykyään.

Huomioni ”ei mitään uutta” ei ole mikään moite. Päinvastoin: samalla kun pyrimme sopeutumaan aikaan ja suuntautumaan tulevaisuuteen ja painopisteet näyttävät vaihtelevan, on myös tarpeellista tunnistaa sitä, mikä on samana pysyvää ja mikä ehkä yhdistää koko nuorisotyön heimostoa. Ja ankkuroi myös kentällä hektisesti singahtelevan nuorisohjuksen johonkin häntä suurempaan kertomukseen. Sitä kannattaa myös muistaa vaalia ja tuoda esille, vaikka rahoitushakemus pakottaisi esittämään jotain innovaatiota.

Eivät ne innovaatiotkaan synny tyhjästä, vaan perustasta.

Nuorisotyön asema

Vuonna 1992 kansanedustaja Tuulikki Ukkolan Talousarvioaloite 413 (18.9.) esitti liikunnan ja nuorisokasvatustyön määrärahan poistamista kokonaan valtion talousarviosta:

”Nuorisotyössäkin on lähdettävä siitä, että nuoret itse tietävät mitä haluavat ilman ns. nuorisojärjestöjä. Jos kunnat haluavat tukea nuorten toimintaa, se tapahtuu parhaiten järjestämällä mahdollisuus omatoimiseen tekemiseen. Vapaaehtoisia ”valvojia” saadaan asiaan innostuvista vanhemmista niin, ettei nuorisotyötä varten tarvita kunnallista henkilökuntaa.”

Ukkolan esityksistä ei niin väliä, mutta pelottavampi oli muutamaa päivää aiemmin (13.91992) esitetty Budjettipäällikkö Raimo Sailaksen työryhmämuistio ”Julkisen talouden tasapainon parantaminen – ehdotus talousneuvostolle”. Siinä esitettiin valtion rahoituksen poistamista liikunta- ja nuorisokasvatukselta sekä veikkaus- ja raha-arpajaisvoittovarojen muuttamista valtion yleiskatteellisiksi tuloik¬si vuodesta 1994 alkaen. Tällöin liikunta- ja nuorisokasvatuksen toiminnot olisivat esityksen mukaan siirtyneet kokonaan kuntien hoidettavaksi ”niiden tarpeelliseksi katsomassa laajuudessa”.

Ensimmäiset alan työtehtäväni Allianssin, Kuntaliiton ja Nuoran ohjauksessa 1997 liittyivätkin argumentoinnin kehittelyyn tuollaisia esityksiä vastaan. Niitä jäsenneltyäni halusin ryhtyä tutkimaan mitä nuorisotyössä todella tapahtuu ja löytää lisää näkökulmia sen käytännöstä. Sailasta aloin melko pian myös arvostaa: pätevä rahainvartija vaatii perusteluja julkisten varojen käytölle, lempeä sellainen jopa kyseenalaistamalla, jollei vastauksia muuten tule.

Tuolloin vapaakuntauudistuksen myötä kireässä taloustilanteessa noin kolmannes kunnista vähensi nuorisotyönsä minimiin, monessa pienessä kunnassa lähes olemattomiin, ja tämä ero näkyi vielä 2000-luvullakin. Työryhmän esitys valtionrahoituksen poistamisesta ei toteutunut, mutta 1990-luvun kuluessa valtion tukin nuorisotyölle väheni noin 30%. Pitkällisen taistelun myötä tilanne alkoi korjaantua ja oli aiempaan nähden hyvä (noin 1980-luvun tasoa) vuoteen 2008 mennessä. Silloin alkoi nykyinen taantuma, jonka pitkittymisestä nytkin on osittain kysymys. Kuitenkin vain osittain, koska nuorisotyön potentiaa ei haluta nähdä ja itsehallintohimmelikköä taas lisätään.

Mietin sitä, kuinka hyvin nyt kyetään perustelemaan nuorisotyön merkitystä ja rahoitusta, kun jo nuorisolain luonnoksessa on esitetty kuntien vielä suurempaa vapautta eikä alan toiveita nuorisotyön roolin kirkastamisesta ole huomioitu. Käytetäänkö todella nuorisotyötä koskevia tietoja? Tutkijoita alalla on vain muutama ja minulla lojuu nuorisotyön valtakunnallista seuranta- ja kenttäaineistoa monen vuoden ajalta käsittelemättömänä, koska ei ole rahoittajaa. Tutkimustieto ei ole muodissa.

Nuorisopolitiikka, mitä nyt taas

Ajatuksiani herätti OKM-uutisointi, jossa kerrotaan, että Opetus- ja kulttuuriministeriö tiedusteli avoimella nettikyselyllä, millaista nuorisopolitiikan kehittämisohjelmaa Suomeen jatkossa tarvitaan.

Yhtään ivailematta voin sanoa, että näkökulmat kentällä tiedän hyvin ja karkeat tulokset olisin arvannut oikean suuntaisesti. Samoin ongelmakohdat, jotka tunnetaan jo yli neljän vuosikymmenen, mutta joihin ei edelleenkään edes yritetä tarttua. Pääongelma liittyy siihen, miten ohjelma voisi vaikuttaa paikallistasolla sitovammin ja siihen missä määrin sen tulisi olla nuorisotyön ohjelma, missä määrin monialainen ohjelma.

Jälkimäinen kysymys (oma vai yhteinen ohjelma) jakaa (kyselyssäkin) näkemyksiä, samasta yhteisestä syystä: miten nuorisopolitiikan kehittämisohjelma sitoisi ja vaikuttaisi käytännössä? Se linjaa kyllä valtionhallinnolle sopivia rahoituskohteita ja hyvä niin – erittäin tärkeää kun aluehallinnot jäsentävät rahoituksia kentälle, mutta vain osassa kuntia se linjaa nuorisotyötä ja useimmiten se on käytännön työntekijöille vain kohtalainen tuki yrittää perustella nuorisotyötä päättäjille.

Lastensuojelulaki velvoittaa kuntia ja sen linjaamaan lastensuojelusuunnitelmaan sopivat kuin nappi silmään nykyisen nuorisolain ja nuorisopolitiikan kehittämisohjelman sisällöt (tosin seuraavan lain osalta tämäkin näyttää epävarmalta). On vain käytännöllinen kysymys, tehdäänkö eri suunnitelmat tai ohjelmat toisiinsa sitoen vai tehdäänkö ne yhdeksi. Tämä onnistuu toisinaan mutta usein ei, koska nuorisotyön status monin paikoin ei riitä tai sitten sen päälle kaadetaan epärealistisen paljon aiheita ilman tarvittavia voimavaroja saati valtaa.

Nuorisotyöllä ja nuorisopolitiikalla ei ole riittävän vahvaa profiilia monien toimialojen himmelöissä ympäri maan. Samanlainen asema on valtionhallinnon nuorisotoimella (OKM Nuorisoyksikkö ja aluehallinnon nuorisotoimi). Valtionhallinnon nuorisotoimen tehtävänä olisi edistää nuorisotyön ja nuorisopolitiikan profiilia, mutta osana nuorisotoimialaa se joutuu puolustamaan myös omaa olemassaoloaan. Tällöin nuorisotyö saattaa jäädä sivuosaan.

Nuorisoalan parissa noin 15 vuoden ajalta muistan usein pohtineeni sitä, mitä hyötyä nuorisopolitiikan vastuutahona oleminen voi nuorisotoimialalle tuoda – kun huomioidaan kokemukset käytännön vaikeuksista toteuttaa sitä. Nuorisopolitiikka voi toimia retorisena säilänä kunnan toimialojen ja poliitikkojen taisteluissa painotuksista, varmasti myös valtionhallinnossa. Mutta ilman valtaa ei vastuun kantamisessa siitä ole paljonkaan iloa.

Onko Nuorisopoliittinen vastuu valtion keskushallinnon nuorisotoimessa lähinnä pyrkimystä puolustaa pienen sen itsensä olemassaoloa retorisella vallalla, koska aihe on riittävän tärkeä ja laaja sen kyseenalaistamiseen – riippumatta siitä mitä voidaan tehdä? Samaa taktiikkaa ilmenee varmasti osassa kuntia.

Eniten mietin sitä, mitä ministeriön kysymys tarkoitti. Nuorisopolitiikka on olemassa myös riippumatta ohjelmista, strategioista ja suunnitelmista, eri alojen nuoriin vaikuttavissa tehtävissä ja toimissa. Kun OKM: n nuorisotoimen tehtävänä on nuorisopolitiikka, sen tehtäviin kuuluu nuorisopolitiikan koordinointi. Kai se nyt suunnitelmaakin edellyttää. Mutta se ei voi velvoittaa muita hallinnonaloja. Kuten on myös kunnissa. Siksipä oikea kysymys olisi: miten järjestää ja varmistaa nuorisopoliittisen tavoitteiden toteutumista.

Aito monialaisuus poikkihallinnollisena tai edes ylihallinnollisena toimintana valtion keskushallinnossa tuntuu olevan erityisen vaikeaa. Se ei kuitenkaan selitä minulle sitä, miksei siihen sitä vahvemmin pyrittäisi, esimerkiksi valtioneuvoston kanslian kautta. Eri hallintokunnissa moni kuitenkin vastustaa tätä?

Nuorisotyön kannalta tietenkin tärkeää olisi, että sen toteuttaminen olisi selkeä osa nuorisopolitiikkaa, että nuorisopolitiikan edistäminen tarkoittaisi väistämättä myös nuorisotyön toimintakyvyn tukemista. Näin ei selvästi ole.

Ajattelen, että nuorisopolitiikkaan tarvitaan aina useimpia toimialoja sekä niiden yli ja läpi puhaltava velvoite. Jokaisen toimialan (hallinnonalan) kuuluisi tarjota siihen oma asiantuntemuksensa samanarvoisesti. Tieto nuorista on tärkeää ja sitä kootaan paljon. Mutta miten tieto nuorisotyön tilanteessa ja nuorisotyö yleensä tulee huomioiduksi valtion keskushallinnossa saati eri hallinnonaloilla?

Nuorisotyö ja nuorisolaki, tilanneanalyysi

Tämä bloggaus perustuu aiempiin teksteihini, mm. vuoden 2013 alkupuolella OKM nuorisoyksikölle toimittamaani kuntien nuorisotyön toteutumista koskevaan raporttiin Nuorisolain kannalta. Syksyllä 2014 tein aiheista useita tiivistelmiä. Niistä kokosin yhden ristiintaulukoidun koosteen nuorisotyöstä ja nuorisolaista – SWOT tyylisesti, eli eritellen vahvuuksia, heikkouksia, mahdollisuuksia ja uhkia. Kooste on tarkasteltavissa täällä (Slide Share PDF)

Nuorisotyö on nähtävä kokonaisuutena, yli rajojen, moniosaamisena ja erityisen ydinosaamisen kotina (Koosteen taulukko 1)

Nuorisotyön julkisissa määrittelyissä, kuten säädöksissä, ei tule ohittaa sen sisäistä ja ulkoista moninaisuutta, sekä sitä, että monialaisuus on yhteiskunta- ja myös nuorisopoliittinen aihe, ei erityisesti nuorisotyön vaan kaikkien alojen tehtävä alkaen valtionhallinnosta. Katso jäsentely tästä.

Perusdilemma: kaksijakoisuus julkisessa kuvassa (NYT OFFLINE  Nuorisotyö ei ole joko-tai vaan sekä-että)

Jaottelevan kuvailun vahvuus on siinä, että se voi helpottaa tarvelähtöistä priorisointia ja markkinointia. Heikkoudet ovat siinä, että tekninen jaottelu dominoi liikaa nuorisotyötä yhteiskuntapolitiikan kohteena sekä estää yhteisen ydintehtävän tiedostamista ja ketteryyttä. Uhkana on se, että erikoistuminen lisää koko toimialan pirstoutumista epätasapainoisesti, mutta mahdollisuuksia ovat erottelujen ääripäiden näkeminen ydintehtävän rinnakkaisina ja samanaikaisinakin funktioina, erottelut vain tilannetaktiikoina tai käytännön työnjakoina.

Kaksijakoiset erottelut ovat yhteiskuntapoliittisia ja käsitteellisiä, mutta ne eivät todennu käytännön työssä vastaavasti, ainoastaan painotuseroissa sekä työnkuvien sisäisinä ja keskinäisinä työnjakoina. Juuri se, että eri toimijat eri painotuksilla, eri rooleissa ja asemissa ITSE identifioituvat nuorisotyöntekijöiksi, osoittaa että alan kaikessa toiminnassa on yhteisiä, yhdistäviä tekijöitä.

Nuorisotyö tukee sekä yhteisöön ja yhteiskuntaan sopeutumista että siinä aktiivisesti toimimista: kummatkin ovat saman kolikon eri puolia ja demokraattisessa kansalaisyhteiskunnassa välttämättömiä. Yksilöä ei ole olemassa ilman sosiaalisia suhteita, eikä ryhmää ole ilman yksilöitä. ”Yksilötyössä” ryhmä voi olla välineen roolissa, ”yhteisöllisessä työssä” yksilöt voi nähdä välineinä – mutta kumpikin näkökulma on koko ajan olemassa ja yhteisö ja yksilö vuorovaikuttavat aina. Tämä on keskeistä nuorisotyössä.

”Ehkäisevä” ja kasvua tukeva perinteinen, avoin, tavallinen nuorisotyö sisältää korjaavia tekijöitä, jopa perustuu niihin, ja ”korjaava” työ sisältää ehkäiseviä tekijöitä ja pyrkii myös niihin. Esimerkiksi tavanomainen perusnuorisotyön näennäisen joutenolon suhde voi sisältää ja tarjota korjaavia kokemuksia, jotka tukevat ja ehkäisevät nuoren elämässä. Painotukseltaan korjaavaksi mielletyssä työssä puolestaan tavanomaista nuorisotyön toimintaa ja työotetta käytetään yleisesti menetelmäpakkina.

Nuorisolain sisältö

Tästä olen kirjoittanut ja puhunut paljon eri yhteyksissä. Tiivistelmää tarjoavat edellä mainitun koosteen taulukot 2-4 (Slides Share).

Vahvuuksia? Lain esittämä tehtävien peruskirjo varsin hyvä, se vaatisi vain päivittämistä. Puitelain väljyydessä ja mahdollisissa tulkintaeroissa myös mieltä koska nuorisotyön kenttä ei ole yhtenäinen.

Heikkouksia: laki ei velvoita, kuntien välinen vaihtelu voimavaroissa ja painotuksissa merkitsevät nuorten eriarvoisuutta paikkakuntien välillä, liian yleisiä tehtäviä ohjautuu nuorisotyön vastuulle ja kaikkia lain tehtäviä ei kaikissa kunnissa voi nuorisotyön nykyisillä voimavaroilla tehdä; alan säädöksiä ei aina tunneta edes nuorisotyössä ja ne mahdollistava myös sille haitallisia tulkintaeroja, esimerkiksi lastensuojelulakia ei ole riittävästi hyödynnetty nuorisotyön profiloinnissa; monialaisten ryhmien toimivuus ja nuorisotyön asema niissä vaihtelee paljon, koko nuorisopolitiikka on liian iso kakku syötettäväksi yhdelle toimialalle, sen tulisi olla kokonaan ylisektorisesti ohjattua ja nuorisotyön voimavarat tulisi nähdä osana sen toteuttamista.

Uhkina ovat nuorisotyön hajoaminen liikaa erillisiin rooleihin, jolloin sen yhtenäisyys heikkenee; kuva nuorisotyöstä voi pelkistyä liian yksinkertaiseksi tai painottua epätasapainoisesti; nuorisotyö voi jäädä yleisellä tasolla kokonaisvaltaisen nuorisonäkökulman ja nuorisopolitiikan varjoon.

Mahdollisuudet ovat huomattavassa viestinnän ja koulutuksen lisäämisessä sekä vakiintuneessa ammatillisessa reflektiossa, lain ja käytännön painotusten suhteen täsmentämisessä perinteen ja nykytilan tehtävien tarkastelun kautta, sekä lain sidoksissa ja viittauksissa muihin säädöksiin.

Nuorisopolitiikka

Luen nuorisopolitiikkaan kuuluviksi alalla tunnetun tavoitteen nuorten elinolojen kehittäminen / parantaminen, nuorten osallisuuden ja vaikuttamisen edistämisen, Nuorisotakuun kaltaiset hankkeet sekä monialaisuuden nuorisoasioissa ja -palveluissa. Ne eivät siis ole erityisesti nuorisotyön teemoja.

Nuorisopolitiikan vahvuus on siinä, että se voi profiloida nuorisotoimea valtionhallinnossa (nuorisoasiat, nuorisopolitiikka) tarkoituksena turvata nuorisoasioiden ja nuorisotoimialan roolia. Keskeinen heikkous on siinä, että valtion nuorisotoimella ei ole operatiivista monialaista valtaa eikä voimavaroja kaikkiin nuorisoasioihin ja nuorisopolitiikkaan – sama tilanne on myös kuntien nuorisotoimissa useimmiten.

Uhkana on, että nuorisotyö ja -toimiala jää toiseksi liian erityisissä tai yleisissä nuorisoaiheissa. Mahdollisuuksia näen siinä, että nuorisolähtöisyys nuorisopolitiikassa tukee myös nuorisotyön profiloitumista ja nuorisotyön ydinosaaminen nuorisoasioissa tulee paremmin esille, Nuorisolaissa jopa sen keskiöön.

Nuorisoalan palvelu- ja kehittämiskeskukset (katso tästä)

Keskuksia ei ole mainittu nykyisessä laissa. Niiden vahvuuksia ovat erityisosaaminen, viestinnän ja alan profiloinnin rooli valtakunnallisesti. Heikkouksina ovat niiden yhteisen vakiintuneen rintaman puuttuminen ja vaihtelu sidoksessa tavanomaiseen paikalliseen nuorisotyöhön. Uhkana on yhä – tosin vaihtelevasti – irrallisuus muusta nuorisotyöstä, tavallisen nuorisotyön jääminen niiden varjoon ja se että ne toimivat liian eriytyneesti profiloitumatta nuorisotyön yhteisiin ydintehtäviin. Mahdollisuuksia niiden kehittymisessä olisivat yhteinen koko nuorisotyöalan esilletuonti, sekä vielä vahvempi koulutus ja tuki kentälle, ja tällöin mahdollisesti myös alueittain kenttää edustava rooli.

Laista puuttuvat käytännössä yleiset tai muuten tärkeät aiheet

Palvelu- ja kehittämiskeskusten lisäksi nykyisen lain kaudella ovat vahvasti kehittyneet verkkonuorisotyö, nuorisotyö koulussa sekä julkisissa tiloissa ja paikoissa, eri aikoina. Näissä yhteyksissä, mutta myös yleisemmin koko nuorisotyössä on kysymys toisaalta eri aloista ja ympäristöistä nuorisotyön ”välineinä”, sekä nuorisotyön roolista näissä toimintaympäristöissä.

Toimijoina ovat aina kunnat, seurakunnat, järjestöt ja vapaaehtoiset sekä projektityöntekijät ja lain tulee antaa edes periaatteellinen profiili niille. Profiloinnin tulee perustua niille yhteiseen nuorisotyön ydinrooliin, ydinosaamiseen ja ydintehtäviin. (Katso edellinen blogini)

Lisäksi lain säätämisessä kohdattaneen muutamia ongelmallisia termejä:

”Erityisnuorisotyö”

  • perinteinen, osin kiistanalainen nimike, mutta fakta: konkreettisesti käytössä oleva nimike
  • vaihteleva ja jossain määrin epäselvä suhde etsivän nuorisotyön tarkoitteeseen

”Sosiaalinen nuorisotyö”

  • jonkin verran yleistynyt mutta yhteismitattomasti ja eri tavoin ymmärrettynä, useimmiten kattoterminä etsivälle ja/tai erityisnuorisotyölle sekä yksilö- että ryhmätoiminnassa
  • konnotaatiot yleensä korjaavassa yksilötyössä, sosiaalityömäisessä nuorisotyössä /”sosiaalinen”
  • ongelma samankaltainen kuin käsitteessä ”sosiaalinen vahvistaminen” (ks. Nuorisolaki)

Kohdennettu nuorisotyö” – työotteena tai sisältönä?

  • käytössä vaihtelevasti ja yhteismitattomasti, vertaa ”sosiaalinen nuorisotyö”
  • usein yksilöllisesti tukevan tai korjaavan yksilötyön konnotaatiot, vrt. ”erityisnuorisotyö”
  • mutta käytetään usein myös tilannesidonnaisesta ja tapahtumatoiminnasta, tietyille ryhmille suunnatuista toiminnoista ja sisällöllisistä ja temaattisista painotuksista (tyttöjen tai poikien toiminta, monikulttuuriset ryhmät ym.)
  • käytetään myös puhuttaessa työotteesta (kohdentumisesta, menetelmäpainotuksesta) minkä tahansa nuorisotyön yhteydessä