Informaation ymmärtäminen ja tilannekuva

Turvallisuus, Osa 2C Välihuomiot – näkökulman tarkennusta 2

 

Huhu, kohu ja juoru

Huhu on perinteinen sosiaalisen informaation muoto modernissa maailmassa. Sen sisällössä on aina toden ja valheen siemen. Huhuketjuista löytää yleensä muunnelmia, joissa on sekä tosia että epätosia sisältöjä, siis tiedon palasia. Huhut itse ovat ilmiöinä tosiasioita: niistä voi järjestelmällisesti tutkien seuloa esiin metainformaatiota ja myös uutta tietoa. Mutta käytännön elämässä niistä versoo yleensä monenlaisia näennäistiedollisia harhakäsityksiä.

Suomessa vuoden 2013 sanaksi valittiin ”kohu”. Aiemmin kohut olivat asiakohtaisia tapahtuman tai henkilön päivittelyä ja siitä huhuilua. Ne ovat olleet perinteisiä viihdeuutisten myyntiarvon tekijöitä. Uudessa merkityksessään ne ovat usein sosiaalisessa mediassa kasvavia kaoottisia informaation ja tunteen ilmaisun sekamelskoja. Ne saattavat heikentää luottamusta ihmisten mahdollisuuksiin ajatella ja toimia järkevästi.

Sosiaalisen median kanssa kilpailu on vaikuttanut siihen, että myös perinteisissä uutismedioissa sorrutaan aiempaa useammin huhuilla ja kohulla markkinointiin, etenkin otsikoissa ja ingresseissä – ongelma on tällöin siinä, että mahdollinen asiasisältö jää tuon ”mainoksen” välittämän informaation varjoon, mutta sitä levitetään tietona. Tämä on merkittäviltä uutismedioilta vastuutonta. Niiden tulisi uskaltaa kertoa ja näyttää, että vain syventymällä aiheesta saa tietoa.

Voi pohtia, kertooko huhujen ja kohujen nälkä lisääntyneestä merkityksettömyyden tunteesta, koska ilmiö on kuin joukkopäihtymystä, jossa huudellaan omiin ja vieraisiin pöytiin, kunnes väsytään. Voihan se osittain olla vain informaatiopaineen purkamistakin. Mutta turvallisuuden kannalta: tämän ajan somekohut ovat oivallisia myös huomion ja energian sitomisessa pois jostain muusta, informaatiovaikuttamisessa, harhainformaation levittämisessä, sekä kansalaisten epävarmuuden lisäämisessä ja luottamuksen heikentämisessä.

Voisi ajatella, että ongelman taustalla on ylipäätään yhteisöllisen moraalin hajoaminen tai ainakin hajautuminen. Romantisoiden voisin sanoa, että tulee juoruämmiä ikävä. Juorua ei tule sekoittaa huhuiluun tai kohuun, vaikka se kuten mikä tahansa informaatio voi olla niiden lähde. Informaatiovaikuttamista se kyllä on, mutta myönteisessä, rakentavassa mielessä: perinteiset juoruämmät olivat kunnioitettuja ja pelättyjä, koska heillä oli tietoa, joita he vuotivat harkitusti.

Juorujen sisällöt hahmottivat ja ylläpitivät yhteisön moraalia tuomalla esille sen, mitä arvostettiin tai paheksuttiin, kadehdittiin tai hävettiin, millä ylpeiltiin, mistä vaiettiin, mistä sopi kertoa yleisesti ja mistä ei. Tieto siitä, että kuka tahansa saattoi päätyä juoruun, sai ihmiset pohtimaan asemaansa ja itseään koskeva kuvaa yhteisössä. Tämä tiedon ja moraalin painoarvo on hiipumassa samalla kun perinteinen yhteisöllisyys on katoamassa – monissa paikallisissa tai muissa yhteisöissä sen mekanismi voi toimia, mutta ei enää yleisesti. Toki moraalin on myös kehityttävä.

Kansallisesti medialla on ollut osittain samaa juorumestarin ja moraalinvartjan roolia, mutta sosiaalisen median vallankumous on jo inflatorisoinut yksiselitteisen moraalisen arvon: se ilmentää jatkuvaa moninaista arvottamista ja näkökulmien voiman kamppailua verkon logaritmiavaruudessa. Moraalista instituutiota ei yhteiskunnassa enää ole. Eettisyyden aineksia onneksi on eri alojen käytännöissä – selvästi eettinen instituutio on Kirkko ja sen rinnalla näkyvimmin eettisyyttä puolustavat isot kansalaisjärjestöt. Ne ovatkin myös keskeisiä turvallisuustoimijoita.

 

Varmuuden koostaminen ja hajottaminen informaatiolla

Tämän blogisarjan osassa 2A esitin muun muassa sanojen ja käsitteiden eron asioiden merkityksissä ja ymmärrettävyydessä. Se on perustava taso, jolla ymmärrettävyys vahvistuu tai häiriintyy, ja johon enemmän tai vähemmän vihamielinen informaatiovaikuttaminen kohdistuu.

Käytännössä, arjessa ja julkisesti jatkuvasti esillä oleva ulottuvuus on informaation käyttö uskomusten muodostamiseen ja oikeuttamiseen. Siihen on monia tapoja, esimerkiksi:

  • luotettavaan informaatioon tukeutuvat hyvin perustellut uskomukset (mahdollista tietoa)
  • erilaisiin informaation muotoihin pohjautuvia uskomusten muotoja
  • tahattoman väärän käsityksen eli erheen lajit, joka voi kehittyä disinformaatiota
  • tavanomainen huhujen käyttö uskomusten perusteena
  • tarkoituksellinen valehtelu, disinformaation esittäminen oletuksesta tai jopa tiedoksi naamioiden ja väittäen

Arkielämässä ja erityisesti sosiaalisessa mediassa tällaisia informaation käyttöjä tulee jatkuvasti vastaan, myös toisiinsa kietoutuen. Medialukutaito on siksi nostettu yhä tärkeämpään asemaan, mutta käsitykseni mukaan se kiinnostaa vähiten niitä, joille se olisi erityisen tarpeellista.

Informaation erilaiset merkitykset ja mahdollisuudet, myös tiedossa, perustuvat aina kontekstiin. Arkisesti tämä ilmenee jo sanojen tarkoitteiden eroissa, jota kuvasin osassa 2A. Esimerkiksi aatteista tai niiden ulottuvuuksista puhuttaessa on aina mahdollinen tarkoitekirjo, joka ei selviä yhdestä virkkeestä ilman tietoa asiayhteydestä ja ymmärrystä viestijän tarkoituksesta.

Kun sanojen merkityksen (käsitteiden ja tarkoitteiden eroon) yhdistyvät edellä kuvatut uskomuksien tai väitteiden informatiiviset muodot, on lähes hämmästyttävää, että me kykenemme keskustelussa lainkaan ymmärtämään toisiamme oikein. Kuitenkin se on mahdollista ja tämä kertoo samalla siitä, että ymmärtämättömyys perustuu pääasiassa vastahakoisuuteen tai älylliseen laiskuuteen.

Jos tajuaa, että ei ymmärrä jotain ihmistä lainkaan, kannattaa pohtia, miten on mahdollista, että jonkun toisen kanssa ymmärtää ja miten sitä perustaa voisi soveltaa muiden kanssa. Varoitus: näin saattaa huomata ymmärtävänsä ja tietävänsä monesta asiasta vähemmän kuin luuli – toisaalta saattaa myös varmistua siitä, onko vaikeuden syy missä määrin toisessa osapuolessa ja missä määrin siihen kannattaa yrittää vaikuttaa – aina ei kannatakaan. Suositus: näin voi oppia itsestään ja muista, ymmärtämisestä ja tietämisestä, sekä nykyisestä eräänlaisesta hulluuden muodosta.

 

Tilannekuvan totuus (pakkopalautukset ja sääennusteet)

Maanantaina 3.4. 2017 Suomessa oli varmistettua tietoa turvapaikanhakijoiden palautuslennon lähtemisestä JA siitä, että poliisi oli noutanut perheen Asikkalasta välittömästi maasta poistettavien joukkoon. Näin ollen oli hyvin perusteltua uskoa ja olettaa, että perhe vietiin palautuslennolle. Suurin osa arkisesta ”tiedostamme” on tällaista hyvin perusteltua uskomusta ja sen varassa elämme joka hetki.

(Tuossa kyseisessä tapauksessa se, että perheen palauttaminen keskeytettiin, ei muuttanut mielenilmaisujen yleistä syytä ja tarkoitusta, joka liittyi turvapaikka- ja palautuspolitiikkaan. On hyvin tavallista, että maailmalla suuretkin protestiaallot käynnistyvät yksittäisistä tapahtumista, joihin kiteytyy laajemman epäkohdan kokemus. Tosin kohteena poliisi oli väärä, mutta konkreettisessa tilanteessa ymmärrettävä politiikan viimekätisenä toteuttajana ja kohdattavissa olevana vallan edustajana.)

Tapauksen yhteydessä mielenilmaisun merkitystä pyrittiin kyseenalaistamaan sillä, että käsitys perheen viemisestä lennolle oli väärä tai valetta. Mutta ei asia ole niin. Jos toimimme järkevästi, tilannekuvamme muuttuu varmistetun tiedon mukaan ja voi seuraavana päivänä olla aivan toinen. Silti kumpikin tilannekuva on ollut oikea, tilanteessaan informaatiolla varmistettua tietoa.

Se, että tieto prosessista muuttuu, ei tee aiemmasta tiedosta pelkkää uskomusta, luuloa, erhettä, huhua tai valhetta – vaikka sellaisia myös ilmenee informaatioon perustuvan tiedon puutteessa, peittelyssä ja vääristelyssä. Tässäkin tapauksessa tuli ilmi, että lapsienkaan palauttaminen ei ole poikkeavaa, joten yksittäisen perheen palauttamisen keskeytys ei tehnyt mielenilmaisun yhdestä motiivista perusteettomampaa.

Varmaan tietoon perustuva järjellinen päättely tilanteen etenemisestä ei muutu epäpäteväksi, vaikka sen totuusarvo lähitulevaisuudessa kumoutuisi uudella varmalla tiedolla. Kukaan ei koskaan tiedä mitä kaikkea maailmassa eri vaikutustekijöiden piirissä tapahtuu, eikä tulevaisuutta, mutta siitä voi tehdä loogisia ja perusteltuja päätelmiä, joiden vaihtoehdot ovat käytössä olevan tiedon varassa todennäköisiä tai epätodennäköisiä.

Tällaisiin eväin me kaikki toimimme koko ajan.Tai: itse asiassa moni ei toimi tietoperustaisesti, loogisesti ja järkevästi ainakaan kaikissa yhteyksissä, vaan usein myös sekavasti tai ikään kuin leikkien.

Tavallista on, että säätiedotus tulkitaan eri tavoin moneen kertaan alkaen jo iltapäivälehdistä ja ihmisten välisessä viestinnässä siten, että muodostuvat käsitykset voivat ilmentää kaikkia edellä mainittuja informaation lajeja ja ovat monilla tunteellisia ja tiedollisesti täysin epäpäteviä. Hömppäjuttunen lööpittäjät ymmärrettävästi rakastavat tätä.

Meteorologi ei voi ”ennustaa väärin”. Hän voi kyllä tehdä virheitä ja siksi huonon ennusteen – se kuitenkin lienee harvinaista. Mutta kaikella tiedollaan pätevästi toimien hän ei varsinaisesti ennusta mitään, vaan esittää ”ennusteina” todennäköisimpiä skenaarioita sään kehityksestä. Ne ovat usein hyvin varmoja lähitunteina, mutta tarkasteluvälin pidetessä yhä epävarmempia – siksi niitä myös jatkuvasti päivitetään.

Yleensä sään kehityksestä on useampia vaihtoehtoisia skenaarioita, joissa toisinaan pienet erot ovat lähes yhtä todennäköisä, mutta voivat vaikuttaa etenkin paikallisesti täysin eri tavoin. Säästä kiinnostunut ihminen on siihen jo perehtynyt, ja voi tutustua vaihtoehtoihin ja tehdä omista havainnoistaan päätelmiä meteorologisten hypoteesien pohjalta.

Säätapahtumien tulkinnassa on myös kysymys hyvin perustelluista tilannekuvista ja lähitulevaisuuden tilanneskenaarioista. Näin on kaikessa tiedossa ja järkevässä ajattelussa. Mutta ihmiset eivät aina ajattele järkevästi ja osa heistä vain harvoin. Tällöin ollaan jumittuneita tilanne- ja tulevaisuuskuville kuin pysyviin totuuksiin, eikä osata sopeutua koko ajan tapahtuvaan normaaliin muutoksellisuuteen. Monenlaisten oletusten ja huhun ero perusteltuun tilannekuvaan ja sen suhde muuttuviin prosesseihin tulisi jokaisen ymmärtää selkeästi.

Ymmärtäminen on mahdollista, jos erottaa kirjassa tai elokuvassa fiktion ja faktan samalla tajuten, että fiktiokin voi viestiä faktuaalisesta maailmasta. Itse asiassa mikrotasolla toimimme näin lähes aina: liikkuessamme kävellen, polkupyörällä tai autolla me oletamme, ennakoimme, tilannekuvat ja skenaariot uudistuvat koko ajan, emmekä pohdi sitä, että uusi tilanne tai näkymä ei olekaan juuri sellainen kuin oletimme, vaan sopeudumme siihen nopeasti huomaamattakin.

Joten kyllä meillä on valmius järkevään luovaan toimintaan myös ajattelussa.

Kun tiede ymmärretään tiedon edistyksenä, ovat sen tarjoamat maailmankuvat myös tavallaan tilannekuvia. Uusi informaatio, uudet havainnot ja uusi tekniikka havaintojen saamiseen, matemaattiset ja loogiset ratkaisut, sekä suuressa määrin myös ihmisen ajattelun uudistuminen merkitsevät sitä, että kuva maailmasta on jatkuvassa muutoksessa – vaikkakin yleensä hitaasti ja usein melko huomaamattomasti – ja siitä poistuu käsityksiä uusien vahvistuessa.

Mutta tämä kaikkein varmimmankin tiedon dynaamisuus voi olla yksi syy siihen, ettei se riitä tyydyttämään kaikkien mahdollisia varmuuden kokemuksen tarpeita ja turvallisuudentunnetta. Tällaiset tarpeet voivat estää sen, että ymmärrys olisi matkalla jatkuvasti kehittyen ja myös muuttuen. Sitä kuitenkin ihmisen ja maapallon tulevaisuus edellyttäisivät.

 

Takaisin Blogisarjan pääsivulle

 

Mainokset

Vallan luonne ja informaation vallankumous

Turvallisuus, Osa 2C Välihuomiot – näkökulman tarkennusta 3

Yleisesti, monille ihmisille valta saattaa edelleen olla melko hämärä alue ajattelussa, tai hyvin yksinkertainen kuva hallinnoivasta, käskevästä tai pakottavasta asemaan tai voimaan perustuvasta yksisuuntaisesta vallasta, järjestyksen määräävistä tekijöistä ja toimijoista – myös myönteisenä vaikutus-vallasta. Vaikka yksinkertaistettu näkymä järjestykseen ja valtaan tuntuvat helpolta, se ei voi olla vähitellen törmäämättä todellisuuteen. Näin on jo tapahtumassa esimerkiksi suhteessa ”luontoon” ja vastaavaa saattaa tulla tapahtumaan suhteessa ihmiseen.

Kuten moni muukin asia, myös valta on kuluneen sadan vuoden aikana paljastunut ajattelulle monimutkaisemmaksi, kuin yksisuuntainen tai edes suorina yhteyksinä kuvattava vaikutus: se on dynaamista, vastavuoroista, moniulotteista ja moninaista. Ihminen ei hallitse luontoa, vaan luonto vallitsee ihmistä. Ihmisyyden yksikkö luonnossa ei ole yksilö, vaan sosiaalisten vuorovaikutusten muodoste, yhteisyys. Se on myös luonnollinen vallan ja järjestyksen yksikkö.

Jokainen järjestys on aina myös vallan rakenne. Tavallinen, perinteinen ja yhä nykyinen moderni järjestys on myös vallan muoto. Mutta vallan luonne (dynaamista, vastavuoroista, moniulotteista ja moninaista) ilmenee myös yksilöissä ja yhteisöissä vaikuttavana järjestyksenä, riippumatta näkyvimmistä valtasuhteista. Lähemmäs vallan luonnetta päästään sellaisten sanontojen myötä, kuin ”jäin sen tapahtuman tunnelman valtaan”, ”jouduin voimakkaan vihantunteen valtaan”, tai ”ihastuin koska hän oli valloittava”.

Erilaiset vallan muodot vaikuttavat meihin jatkuvasti ja me vaikutamme tai koemme vaikuttavamme niiden kautta: mitä tarkoittaneekaan ”olen itseni valtias”, ”minä päätän siitä mitä asioista ajattelen”, tai ”mielipiteeni on tärkeä? (Vertaa alkoholistin, narkomaanin tai patologisen narsistin käsitys oman näkemyksensä absoluuttisesta.) Usein vahvasti omaa valtaansa ja voimaansa näyttävä on kuitenkin siitä (itsestään) myös epävarma – voimakas yksilöllisyyden korostaminen paljastaa yksilöllisyyden haurauden, kun taas huomaamattakin itsenään touhuava voi ilmentää yksilöllisyyden voimaa.

Yksilöllisyys on tietyssä – tavanomaisesti ajatellussa – mielessä illuusio, mutta ei käytännössä harhaa, vaan yhteiskunnissa hyvin tärkeä juuri siksi, että se on osa vallan rakennetta ja siinä vahvistettu. Koska valta on moninainen, suhteellinen ja myös sisäistettyä, on kaikessa ”vallattomuudessa” myös valtaa, kuten myös järjestystä, joskin ne voivat olla eri tyyppisiä kuin tavallisimmat pelkistetyt ajatukset. Moderni yksilöllisyys on osa vallan rakennetta silloinkin, kun se vastustaa jotain valtaa. Tässä kohtaa ollaankin demokratian idean ytimessä.

Kuten Michel Foucaultin tunnetussa esimerkissä: hallitsija revityttää itseään uhmanneen alamaisen näyttävästi kappaleiksi, mutta niin kauan kuin kykenee, alamainen huutaa hallitisjalle tätä herjaten. Ja yleisö seuraa tapahtumaa. Ja siitä ymmärtää, että hallitsijan kyseenalaistajia tulee lisää: yhteisöissä kasvavia ajatuksia ei voi tukahduttaa suoralla väkivallalla. Vastaava kuvaus Jean Paul Sartren näytelmästä: Ranskan vastarintaliikkeen aktiivi on jäänyt kiinni ja pahoinpidelty, minkä jälkeen hän sanoo kuulustelua aloitteleville natsiupseereille: ”kiduttaa te minua voitte ja tappaa minut voitte, mutta ette te minulle voi mitään”.

Vallan moninaisuus ja informaation vapaus

Perinteisen vallan naivin kuvan mukaisesta poikkeavia inhimillisiä järjestyksiä tai niiden ideoita on helpompi kuvata arkisesti ymmärrettävän vallan käsitteillä, tavallisesti ja perinteisesti ymmärretyn modernin vallan erilaisena puuttumisena tai rajoittamisena. Tällöin vallattomuus on monimerkityksinen mutta selkeästi muutamaan tarkoitteeseen konkretisoituva käsite.

1) ”Vallaton kakara” tarkoittaa sitä, ettei pysy kurissa, alistu auktoriteetin valtaan, noudata ohjeita, yms. Virallinen yhteiskunta voi suhtautua tätä muistuttavalla tavalla joihinkin kansalaisiin, perinteisesti nuoriin, vallattomina. Tällä hetkellä voidaan ajatella, miten verkossa nykyään temmeltävät ”aikuiset” sopivat tähän luokkaan – nuorethan käyttäytyvät enimmäkseen fiksummin.

Toisaalta vuonna 1999 kirjoitin osan julkaisuun ”Vallattomat nuoret”, jonka nimessä ja sisällössä oli 2) pääviesti nuorten oikeuksien ja osallisuuden puolesta. Hakusanalla ”osallisuus” löytyi vielä tuloin verkosta lähinnä oikeuden dokumentteja osallisuudesta rikoksiin. Mutta sen jälkeen ovat vahvistuneet virallisetkin pyrkimykset saada nuorille enemmän valtaa päätöksentekoon tai ainakin sen valmisteluun. Suuri myönteinen muutos puheissa ja valtakunnallisissa pyrkimyksissä nuorten osallisuudesta on tapahtunutkin.

Laajempi merkitys tässä on kuitenkin siinä, että nuorten olemisen ja itseilmaisun tavat, joita on aina jossain määrin paheksuttu (”vetelehtijät ajautuvat pahoille teille” –  ”skeittailu on häiriötä, anarkismia”) ovat yhteiskunnan valtavirrassa saaneet yleisesti tunnustettua asemaa. Voidaan aina pohtia, tulisiko ihmisten kokemusta osallisuudesta tukea yleisemminkin enemmän. Itse painottaisin ennemmin: voisiko heille sallia, mahdollistaa ja tukea enemmän omaa tekemistä, toimintaa ja ilmaisua – ennen kaikkea nyt työttömille – ilman että siitä koituu heille haittaa?

Sen sijaan että työtön voi menettää korvauksensa aktiivisesti vapaaehtoistoimintaan panostamalla, olis mielekästä maksaa siitä lisää, koska se on yhteiskunnan kipeästi tarvitsemaa ja tuottavaa toimintaa. Nykyinen tilanne on kovalla vallalla hallinnoitua ihmisten alistamista. Ei ole oikeudenmukaista edes olettaa, että siihen alistutaan ilman vastareaktiota tai katkeruutta, jolla on kielteisiä ehkä kauaskantoisiakin seurauksia.

Kolmanneksi: 3) ”vallattomuus” voi tarkoittaa harmitonta vapautta ja erossa pysymistä elämään kohdistuvasta sääntelystä, siihen nähden itsevaltaisuutta yksilöillä tai yhteisöillä ilman ongelmia muille. Tällaista on varsin paljon ja se on ehkä jopa yhteiskunnan yksi vakaustekijä. Sekin herättää toisinaan paheksuntaa ja sitä ei haluta ainakaan tukea. Toisaalta siihen liittyvä tyytyväisyys voi kuitenkin muodostua ongelmaksi silloin, kun se merkitsee monien välinpitämättömyyttä myös vahingollisia kehityskulkuja kohtaan. Ainakin jossain määrin nykyinen tilanteemme on tällainen: välinpitämättömiä yhteisistä ja maailman asioista eivät ole vain eri tavoin pahoinvoivat, vaan myös yleisesti elämässään viihtyvät ja siihen vaarallisesti tuudittautuneet.

Neljänneksi 4) ”vallattomuus” voi tarkoittaa tavoiteltua yhteiskunnan tilannetta turhan vallan poistuttua: ihannetta, joissa tasavalta toteutuu ihmisten osallisuudella ilman valtahierarkioita. Tämä ei välttämättä tarkoita kaiken järjestyksen ja vallan poistamista, vaan niiden rajoittamista vain tiettyihin kaikille hyödyllisiin tarkoituksiin ja siihen mittaluokkaan jossa niitä tarvitaan. Ajatus vastaa pelkistetysti maltillisen liberalismin ja anarkismin yleistä pyrkimystä. Se ei välttämättä ole kovin radikaali muille kuin juuri tietyistä valtahierarkioista kiinni pitäville.

Itse olen pessimistinen ihmisten yleiselle mahdollisuudelle luoda laajoja vapauteen perustuvia yhteisöjä ilman valtahierarkioiden muodostumista tai jopa apua niiden kontrolliin. Idea itsessään on kuitenkin aatteiden joukossa hyvin tärkeä ja sen toteutumia on paljon pienyhteisöissä, ryhmissä, järjestöissä ja verkostoissa. Liberaalin anarkisen toiminnan perusmuoto on siis yhteisöissä, joissa erityistä hierarkiaa ei tarvita ainakaan säätelyyn ja normittamiseen, eli missä tahansa yhteisymmärrykseen ja vastavuoroisuuteen perustuvassa yksilöiden yhteiselämässä.

Viidenneksi, 5) radikaalia vallattomuutta on nyt eniten ja kasvavassa määrin aiempaa sekalaisemmassa, moninaisessa kansalaisjoukossa. Sen suhteen on kysyttävä: missä määrin informaatioverkossa ”vallattomasti” toimivat kansalaiset osallistuvat ymmärtämättömyyttään tai tavoitteellisesti samaan vallankäyttöön, kuin vihaviemiset vaikuttajat, harhainformaation ja valetiedon levittäjät.

Sosiaalisessa mediassa näkyy uudenlaista verkkoryhmittäytymistä ja jopa ”heimoutumista”, jonka luonnetta ja kehityskulkua tulevaisuudessa voi vain arvailla. Samalla, osin näihin yhteyksiin tukeutuen, moni mielestään itsenäisesti toimiva osallistuu verkkoyhteisöissä luomalla riitaisuutta, kääntämällä huomiota sivuun tärkeästä asiasta, kylväen vihan ja vastakkainasettelun siemeniä, sekä informaatioharhautusta: eräänlaista virtuaalirettelöintiä. Tämä tapahtuu myös ulkoisen tahon eduksi riippumatta toimijan tiedosta ja ymmärryksestä. Asia liittyy jo ikävästi maanpuolustukseen: vihamielistä vaikuttamista harjoittaa osa kansalaisistakin.

Vallan järjestys ja informaation vallankumous

Sanonta ”Tieto on valtaa” on vanha, mutta ei päde aina käytännössä, vaikka tieto olisikin järkevästi ajatellen yksi keskeisistä valtaan oikeuttavista tekijöistä. Muut asiat vaikuttavat politiikkaan paljon, vaikka ”tietoon perustuvaa päätöksentekoa”ja ”tiedolla johtamista” on tuotu trendeinä esiin jo kauan sitten. Ongelma koskee vahvimmin poliitikkoja, osin myös sukupolven- ja kulttuurin muutosta hallinnossa. Tiedon asema näyttää nyt uhatulta ja jopa väistyvältä.

Tiede ja riippumaton tutkimus tarjoavat vahvimmat perusteet järjellisille yhteiskunnallisille suunnitelmille, päätöksille ja ratkaisuille. Niiden väheksyntä politiikassa ja yleisemmin on siksi aina huolestuttava signaali. Tiedeviestintä on perinteisesti ollut heikkoa ja vaikka median tarkoitus ei ole kilpailla tieteen kanssa, sen helpommin sulatettavat uutisjutut eivät korvaa tiedelähtöistä viestintää. Viestintä on useimmilla aloilla tärkeimpiä ja aina kriittinen tekijä. Mutta vaikka se on myös tutkimuksessa ja tieteessä kehittynyt, on sen vaikea saavuttaa, laajoja lukijakuntia verrattuna lähes väistämättä yksinkertaisiin ja yksipuolisiin uutisointeihin tieteestä ja tutkimuksesta. Ja vaikeinta on vaikuttaa tutkimuksella poliitikkojen ajatteluun.

Suomalaisessakin demokratiassa on perinteisesti nähty kolme valtiomahtia: kansan ääntä käyttävä lainsäädäntö- ja päätöksentekovalta, hallinnon toimeenpanovalta, sekä oikeuslaitoksen tuomiovalta. Demokratian rakenteellisena edellytyksenä on pidetty niiden vahvaa riippumattomuutta toisistaan. Lisäksi valtiosta riippumattomina korporaatioina demokratiassa tavallisia ovat puolueet ja etujärjestöt, jotka siis eivät ole valtion, vaan kansalaisyhteiskunnan organisaatioita, näkökulmasta riippuen ja ainakin lakisääteisinä myös instituutioita. Itsehallinnollisia instituutioita ovat perinteisesti olleet valtiota vanhemmat yliopistolaitos ja kirkko. Näistä yliopiston itsenäistä asemaa riippumattoman tieteen ja tutkimuksen pääedustajana on viime aikoina vähitellen vaikeutettu.

Lehdistön, radion ja television uutisviestinnän aseman vahvistumisen myötä alettiin sen keskeisistä valtamedioista meillä puhua ”neljäntenä valtionmahtina”. Erilaisessa poliittisessa tilanteessa nimitykseksi olisi voinut tulla myös ”kansalais”- tai ”yhteiskuntamahti”. Mutta joka tapauksessa keskeisiin medioihin kohdistuu painetta sekä viranomaisten että poliitikkojen ja kansalaisyhteiskunnan taholta ja toisaalta niillä on informaatiovaltaa sekä valtioon ja politiikkaan, että kansalaisyhteiskuntaan. Tämä asetelma on myös muuttunut yhä moninaisemmmaksi.

Informaatio on median ja politiikan, yleensä vallan resurssi, sekä väline tai menetelmä – nykyään enemmän kuin ennen. Informaation määrä on lisääntynyt arkiajattelulle käsittämättömän suureksi – niin suureksi, ettei sitä mikään inhimillinen taho tietotekniikallakaan hallitse. Se on hallitsemattomissa myös perinteisistä syistä: se ei ole vain verkossa, vaan myös siihen ajoittain kytkeytyneissä ihmisissä ja heidän myös verkosta riippumattomissa suhteissaan ja yhteyksissään.

Informaatiovallankumous ei enää merkitse vain informaatiotekniikan kehityksen voittokulkua, vaan myös informaation itsensä valtaan nousua tiedon ja ajattelun kustannuksella.

Tämän ollessa vielä alkuasteella ja tiedon ollessa vahvempaa valtaa, saattoi informaatiotekniikka olla keskeisessä asemassa esimerkiksi Neuvostoliiton romahtamisessa. Mutta miksi se ei pure enää samalla tavoin Venäjän diktatuuriin? Oletan tämän johtuvan siitä, että informaatiosta on tullut tietoa voimakkaampi väline ihmisten manipulointiin, koska tieto edellyttää kriittistä ajattelua joka voi myös vastustaa, mutta pelkkä jatkuva informaatiovyöry vaikuttaa suggestiivisesti, kuten kohun tapauksessa.

Koska informaatiossa on kuitenkin vapaasti valittavaa ja arvioitavaa, edellyttää manipuloitavuus sitä, että ihmiset itse antautuvat mieluummin passiivisiksi vastaanottajiksi ja reagoijiksi, kuin näkevät vaivaa kriittiseen ajatteluun. Tässäkin on siis kysymys myös yksilöiden vallasta, kun he itse antautuvat informaation voiman vietäväksi.

Informaatiotekniikka ja medioiden taitava käyttö olivat avainasemassa Natsi-Saksan luomisessa – se oli niin uutta, että sanaa ”propaganda” käytettiin myönteisessä tai neutraalissa muodossa vähän samoin kuin sanaa ”kasvatus”. Samaa jatkettiin sosialistisissa diktatuureissa. Jotain saman kaltaista on nyt käynnissä melko näkyvästi monissa maissa. Selitykseksi ei riitä, että propagandaa tarjotaan, vaan ongelma on siinä, että sille ollaan vastaanottavaisia ja sitä jopa janotaan. Joillekin se voi olla myös kuin päihde, jonka käyttöä uskoo hallitsevansa, kuten alkoholisti tai narkomaani, ennen kuin liian myöhään, jos lainkaan, tajuaa itse olevansa se, jota aines hallitsee.

Minä en toistaiseksi kykene vielä selkeämmin ymmärtämään, mistä on kysymys. Mutta jotain täyden välinpitämättömyyden tai luovuttamisen ja uhman yhdistelmää siihen liittyy. Kenties myös se, että tulevaisuuden kokonaiskuva on globaalisti uhkaava, ainakin kokemus jatkuvuudesta epävarmempi kuin koskaan ennen, ja se tiedetään, mutta sitä ei jakseta tietää: ei jakseta eikä haluta tietää vaan porskutetaan informaatiossa ja informaatiolla – ja tämä sopii hyvin hallitsijoille myös demokratioissa.

Mutta toivoa on yhä, jos riittävän moni on kiinnostunut ymmärtämään valtaa ja käyttämään sitä järjetöntä informaatiota vastaan järkevästi.

Välihuomioiden lopuksi, seuraavan johdannoksi

Anarkismin idean voi nähdä tavoittelevan ihanteellista vapaiden yksilöiden poliittisen elämän sisältöä, järjestyksen sekä vallan monikeskistä, hajautettua ja löyhää rakennetta. Ideologisen anarkismin yksilölliset ideaalit osittain yhtyvät äärimmäisen liberalismin kanssa, mutta anarkismi kiinnittää liberalismia enemmän huomiota vallan itsessään järjestäytyneeseen, tukahduttavaan, sortavaan tai ylivaltaiseen rakenteeseen sekä yksilön ja arvojen että taloudellisen toiminnan kannalta. Siis perinteiseen melko yksisuuntaiseen valtaan. Toki informaatiotaistelussa anarkistiksi voi jo määrittyä pelkästään ihmisoikeuksia ja vapausarvoja vahvasti puolustava.

Sen sijaan autoritarismin idean voi nähdä tavoittelevan järjestyksen ja vallan selkeää, yksiselitteistä ja vahvaa rakennetta. Se on selvästi ideologioiden tasolla anarkismin ”vastakohta”, vaikka niitä yhdistääkin kiinnostus nimenomaan vallan rakenteisiin. Autoritarismiakin on kuitenkin eri asteisina ja se voi sallia ainakin rajallisesti myös taloudellisen toiminnan vapautta ja arkista yksilönvapautta, siis liberaaleja ulottuvuuksia – kunhan ne eivät muodosta kriittistä potentiaalia itse hallinnolle. Moni konservatistisesti vallan rakenteisiin suhtautuva voi vaikuttaa autoritaariselta tai tulla leimatuksi niin, joskus aiheellisesti, joskus aiheetta.

Tästä ilmenee liberalismin ja anarkismin ero: liberalismissa keskeistä on saada talouden tai arvojen vapautta sinänsä riippumatta järjestelmästä, anarkismissa nimenomaan vallan järjestys nähdään keskeisenä ongelmana vapaudelle ja demokratialle. Toisaalta myös erilaisia anarkismin ja liberalismin yhdistelmiä tai välimuotoja on sekä taloudellisen että sosiaalisen liberalismin joukossa.

Mutta pelkistetysti: anarkistisuus on haluttomuutta perinteisen valtaan tai sen vastustamista, autoritaarisuus on kaipuuta perinteiseen valtaan tai sen tukemista. Seuraavissa osissa ovat tarkastelussa nämä aiheet asenteiden ja aatteiden ulottuvuuksina. Mutta koska ne herättävät monissa vahvoja ennakkokäsityksiä, esitän vinkiksi omaan näkökulmaani seuraavan vertauksen.

Armeijan komento- ja viestiketju muodostaa autoritaarisen rakenteen (niin myös lähes kaikkien turvallisuustoimijoiden organisointi). Mutta nykyaikaisen erikoistehtäviin koulutetun sotilaan ei tule olla viehättynyt auktoriteeteistä ja vahvasta ylemmästä vallasta sinänsä. Sen sijaan hänen tulee olla ryhmässä ja yksinään kykenevä itsenäisiin päätöksiin muuttuvassa tilanteessa. Johtajuus ja auktoriteetti ylempää on tuki ja apu, mutta ei kaavamainen tilanneratkaisuista päättävä.

Tässä armeijan mielessä erikoisiskuryhmä on tehtävässään tarvittaessa vallaton, anarkisen ”vapaa”, mutta myös anarkistinen sikäli, että se pyrkii hajottamaan kohteen järjestyksen. Oleellista on se, että kaikilla tasoilla erityisissä tehtävissä toimivilla on oltava siinä määrin anarkista henkeä, ettei kuka tahansa auktoriteetti voi heitä vietellä ja ohjata. Se ei tarkoita mielivaltaa, vaan itsekuriin perustuva vapautta, joka voi toki eri tilanteessa ilmetä myös ulkoisena kurittomuutena. Sama idea on liberalismin ja anarkismin ideoissa etiikan ja moraalisen toiminnan perustasta: ulkoa määrätty moraali ei ole samaa kuin eettisyys, jota ihminen toteuttaa omasta tahdostaan yleisinhimillisin periaattein, eikä vain järjestelmän sääntöjen ja käskyjen takia.

Liberaalin järjestyksen sotilas on myös anarkisesta toiminnastaan vastuussa ihmisoikeuden ja etiikan periaatteille. Oletan että samoin on ainakin kuvitteellisessa liberaalissa anarkiassa. Mutta autoritaarisessa järjestelmässä hän ei välttämättä ole tai ainakaan koe olevansa yleisessä vastuussa – vaan johtajalleen, aatteelle ja sen auktoriteettien määrittämän arvomaailman mukaan. Näin olleen voidaan olettaa, että autoritaarisuudesta kiinnostunut on alttiimpi levittämään valittua informaatiota ”oikeana totuutena”, anarkistisuuteen suuntautuva kiinnostuneempi kyseenalaistamaan vahvoja totuuskuvia.

Takaisin Blogisarjan pääsivulle

Blogisarja Turvallisuudesta – nuorisotyölle ja muille

Blogisarja käynnistyi alkuvuonna 2017 ja täydentyy vähitellen.

Kirjoitan jäsentääkseni ja päivittääkseni näkökulmiani sekä ylläpitääkseni luku- ja kirjoitustaitoa, tutkijan ja tiedonhaun valmiuksiani. Suurin osa kaikesta tässä tekstissä on jäsentelemääni yleistä sisältöä, josta on kirjoitettu aeimminkin ja paljon. Toisaalta olen huomannut, että perustietojen puutetta on ihmisillä paljon ja blogit saattavat tavoittaa joitakin, jotka eivät aiheesta muuten alkaisi lukea.

Samalla teksti edustaa osittain omaa ehkä filosofistakin pohdiskeliani. Pyrkimykseni on välttää moralisointia, mutta en ole editoinut pois kaikkia mieleeni tulleita sivupoimuja, koska asiapainotteisessa tekstissä ne voivat olla jopa virkistäviä. Tämä blogisarja ei valmistuessaan ole valmis kokonaisuus ja sitä voi ajatella vaikka käsikirjoitusluonnoksena. (Työttömänä en saa mitään kirjaa ammattillisesti kirjoittaa.

Olen huomannut, että lukiessani, etenkin aiemmin oppimaani kerratessani ja päivättessäni, tai minulle aeimmin tuntematonta ajatellessani – tapahtuu ajattelun lisääntymistä.  Se tarkoittaa käytännössä, että käsitykseni siitä mitä tarkastelen, kehittyy ja saattaa muuttua ajattelun ja kirjoittamisen edetessä. Samalla kohtaan tavanomaisen tekstin peräjäkeisen narratiivimuodon rajoitteet. Mutta ainakin tässä vaiheessa siihen on tyydyttävä. En halua käsikirjoitusta myöskään sotkea linkeillä ja lähdeviitteillä, joiden määrä tätä sarjaa tehdessä koko ajan kasvaa.

Uskon että tekstiäni voi lukea ajattelun virikkeenä muutenkin kuin vain minun näkökulminani. Paitsi että sisällön kanssa samoja (ja poikkevia) näkökulmia löytää jos lukee riittävästi aatteista ja ideologioista, ovat omat näkemykseni myös saanet aineksia yli 15 vuoden toiminnasta varsin läheltä suomalaisen yhteiskunnan rakeneiden ja politiikan, sekä kansalaistoiminnan sisältöjä, vaikka melko ”näkymättömästi”.

Sisältö:

Johdanto

Ihmiset uhan kohteina ja aiheuttajina, perusmekanismit kääntymiselle pois tai jotain vastaan.

Osa 1: Syrjäily

Syrjäytymisen käsitteen epämääräisyys, sen hallinnointi ja vastanäky: politiikan vieraantuneisuus. Hyvinvoinnin ongelmat sekä jokaisen terveys ja sairaus laaja-alaisesti. Ehkäisy esillä mutta korjaavan painotus. Syrjäytymisen suhteellisuus ja myönteisestä kielteiseen. Tavanomainen välinpitämättömyys ja poltiikka osallisuuden rajoittajana.

Osa 2A: Aatteet, kommunikaatio, kriittisyys ja järki

Käsitteet, sanat ja asiat, tarkoite ja merkitys, informaatiovaikuttaminen. Tieteellisen ja tavallisen ajattelun ero, kriittisyys tai ”kiittisyys” ja järki. Johdantona seuraaviin: Asenteet ja aatteet ulottuvuuksina: johdanto seuraaviin Jakson 2 osiin.

Suuntia asenteiden ja aatteiden avaruudessa

Osa 2B: Radikaali, konservatiivi ja liberaali

Sanoja käytetään miten sattuu. Näiden kirjoitusteni lähestymistapa. Asenteiden ja aatteiden ymmärtäminen ja kielen ilmaisumuodot.  Radikaali ja konservatiivi, Radikalismi ja konservatismi yleisesti, Radikalismi ja konservatismi erityisesti, Liberaalisuus ja liberalismi.

Osa 2C: Välihuomiota ja näkökulman tarkennusta

– 1) Informaatio, tieto ja ymmärrys

Informaation välittymisen kehitys. Ymmärtäminen ja tietäminen. Mitä tieto ja siihen perustuva ymmärtäminen on. Varmuus ja epävarmuus.

– 2) Informaation ymmärtäminen ja tilannekuva

Huhu, kohu ja juoru. Varmuuden koostaminen ja hajottaminen informaatiolla. Tilannekuvan totuus ja sen hämärtyminen (pakkopalautukset ja sääennusteet).

-3) Vallan luonne ja informaation vallankumous

Vallan moninainen luonne ja perinteiset vaihtoehdot. Vallan perinteinen rakenne ja informaation ylivalta ongelmana. Johdattelu seuraaviin Anarkisuuden, autoritarisuuden ja totaalisuuden kuvauksiin.

Osa 2D: Anarkisuus ja anarkistisuus

Aiheen ja sen ymmärtämisen tärkeys sekä sekavuus – minkä takia pitempi tarkastelu kuin muista ulottuvuuksista.  Sanan käyttö eri merkityyksissä eli sen eri käsitteet ja tarkoitteet. Anarkisuus huomiota herättävästä käyttäytymisestä ja aatteesta riippumattomana asiana, sekä yleinen ongelmallinen pasiivisuus sen puutteena. Anarkistisuus anarkismin aateperheen kannalta yleistäen sekä anarksismi ”hyvänä vihollisena”. Anarkismi kielteiset kehitysmahdollisuudet tai kytkökset.

Osa 2E: Autoritaarisuus ja totaalisuus

TEKEILLÄ

Suunnitteluvaiheessa:

Osa 3: Asenteiden ja aatteiden ääret ja poliittisuus

Osa 3A Asenteiden ja aatteiden ääret ihmisissä

Osa 3B Virallinen politiikka ja valta, ääripolitikka, sekä demokratiamme normaali ja ongelmat

Osa 3D: Asenteiden ja aatteiden ääret virallisesti

Osa 4: Turvallisuus, rakenteet ja prosessit

A Turvallisuus ja uhat yleisinä ja koettuina ilmiönä.

B Turvallisuuden keskeisiä linjauksia ja toimijoita

C Kansalaisturvallisuuden mahdollisuuksia.

Turvallisuudesta, osa 1: syrjäily

Syrjäytyneisyys moninaisena ja epämääräisenä käsitteenä

Julkisuudessa ”syrjäytyneisyys” tarkoittaa yleensä yhteiskuntapoliittisesti määriteltyä vieraantuneisuutta tai marginalisoitumista sosiaalisista ja yhteiskunnallisista yhteyksistä, vastoin henkilön omaa etua ja hyvinvointia, tai vastoin yhteiskunnan etua.  Mutta syrjäytymispuhe on usein löysää höpöttämistä ja pahimmillaan ihmisiä leimaavaa ja syyllistävää. Se on myös vallankäytön väline, joka voi toimia osana jopa syrjäytymisen tuottamisessa.

Perinteinen moralismin kohde on ollut nuorten joutenolo, koska nuoriin projisoidaan tulevaisuuteen liittyviä uhkia ja mahdollisuuksia, sekä kateutta nuoruudesta. Yleistyessään joutenolo ja sivullisuus saatetaan kokea uhkana yleiselle moraalille, yhtenäisyydelle ja järjestykselle. Nuorten ”oleskelu” on kuitenkin pääsääntöisesti terveellistä ja muillekin suositeltavaa. Ja nuorten ”sivullisuus” on erinomainen asema havainnontiin: nuoria kannattaa kenen tahansa kuulla.

Ilmenevä tai mielikuvissa nuoriin liitetty ”radikaalisuus” tai ”kapinallisuus” on merkityksellisiä: nuoruuden tehtävä on rakentaa identiteettiä ja maailmankuvaa (sekin olisi kaikille suotavaa) eri aineksista. Eikä avoimessa yhteiskunnassa, saati epävarmassa moninaisessa maailmassa, ole järkevää odottaa nuorten vain sopeutuvan edeltävien sukupolvien tapaan elää. Mutta tämä ei tarkoita, että jokaisen nuoren tulisi käyttäytyä myöskään oletetulla ”nykynuorille” tyypillisellä tavalla. Sen sijaan nuoret tarvitsevat hyväksyntää ja tukea omille pyrkimyksilleen ja niiden koetteluun – sitä muuten jokainen tarvitsee.

1 Syrjäytyneisyyden käsitteen hallinnointi ja vastanäky

Asian tarkasteluun vaikuttaa liian korostuneesti yhteiskunnallinen ja taloudellinen ideologia, jossa päivä- ja palkkatyö on kansalaisen päätehtävä ja velvollisuus: kansalainen on tuotantotekijä (muuten turha, kuluerä, vaiva tai uhka). ”Työmarkkinoilta syrjäytyviä” ovat potentiaalisesti monet nuoret, pitkäaikaissairaat, työkokeneet keski-ikäiset ja ekonomisesti he ovat taakka, suurimman taakan muodostavat eläkeläiset? Mutta haluammeko me todella nimittää näitä ihmisiä syrjäytyneiksi? Onko se jostain näkökulmasta hyödyllistä?

Ihmiset tai ryhmät voivat olla myös vapaaehtoisesti ”syrjään vetäytyneitä” ilman, että se olisi asianomaisille tai muulle yhteiskunnalle ongelma. Syrjäytymisuhan ja esimerkiksi nuorten koulutuksen ja tukemisen sitominen ensisijaisesti työkansalaisuuteen on typerää, vastuutonta ja väärin. Työ on usein tärkeä, mielekkyydentunnetta ja itsearvostusta ylläpitävää – siksi sillä voi olla vahva sitovuus ihmisiin . Mutta sen ei pitäis olla ainoa, eikä palkkatyön tarvitse olla ensisijainen tässä tehtävässä. Elämä on paljon muutakin, vaikka palkkatyö vie siitä suhteettoman suuren osan.Tämä on yleisesti tiedossa ja sen huomiotta jättäminen on suurimpia yhteiskunnallisia ongelmia lainsäädännössä ja päätökseteossa.

Työttömyys ei ole yhtä kuin syrjäytyneisyys, ei välttämättä edes ”työhaluttomuus”. Vahvan rakenteellisen työttömyyden aikana ongelma on se, että ihmiset eivät pääse tekemään sitä mikä heitä kiinnostaa, mitä he osaavat ja mitä he haluavat.

On hyvin tiedossa, että niin kutsutuissa ”kehittyneissä maissa ”palkkatyön kokonaismäärän ei arvioida länsimaissa kasvavan, vaan vähentyvän. Esimerkiksi työttömien suuri joukko tulisi nähdä vähintäänkin arvokkaana reservinä, josta on pidettävä huolta. Yhteiskunnan tuottavuuden suurin ”kohtaanto-ongelma” on siinä, että mielekkääseen toimintaa valmiit ihmiset eivät pääse edes toimiin, joille olisi tarvetta.

Nykyään on jatkuva pula ja kasvava tarve yhteisöille ja yhteiskunnalle tärkeistä toimijoista, mutta ei mahdollisuutta palkkaan. Siihen tulisi löytää ratkaisuja: yleishyödylliset tehtävät, vapaaehtoistoimintaan panostaminen, omaan osaamisen mukainen tekeminen. Myös työtä välttelevä työtön olisi tuottavampi, jos hänelle maksettaisiin vähimmäisavustuksia enemmän, ostovoimaa parantava määrä. Kaikella tällä on myös suora yhteys hyvinvointiin ja turvallisuuteen. Niin on myös yritystoiminnalla, mutta elinkeinotoiminnan ongelmia väheksymättä: ketään ei tulisi edes epäsuoraan pakottaa töihin, joiden yleistä jaettua merkitystä ei voi perustella.

Olen kyllä tietoinen siitä, että tämä edellyttäisi muutoksia talousajattelussa. Mutta muutoksen tarpeesta poliitikotkin hokevat. Kuitenkin nykyiset työllistämistoimet ovat lähinnä vastuutonta leikkimistä tai jopa vahingollisia. Kun onnistumisesta ja menestymisestä ei voi oikein rangaista, tehdään ainakin yrittäjyyden edellytykset raskaiksi, vaikka yrittämiseen muka kannustetaan. Suomessa on tällainen kateuden kulttuuri edelleen läsnä monissa yhteyksissä ja tietenkin myös kansan edustajilla.

Ylipäätään ajattelua ja näkökulmia tulisi muuttaa paljon. Kansalainen, joka ei ajattele koko yhteiskunnan etua, saatetaan nähdä syrjäytyneenä. Mutta politiikassakin yhteinen etu on usein hukassa, siinä on enemmän kysymys eri ryhmien intresseistä ja eduista, sekä niiden keskinäisestä kilpailusta ja sovittelusta. Vaikka politiikkaa aina pilkataankin tästä, usko sen yhteisen hyvän ideaan on yhä ylimitoitettua ja ohittaa sen tosiasian, että usein on kysymys raadollisesta valtakamppailusta, jossa eivät yleensä paina eniten kansan asiat, vaan enemmän äänet.

Kun yhteiskunnan ammattipäättäjiltä ja -vaikuttajilta ei vaadita kannatuksen lisäksi mitään pätevyysvaatimuksia, osaamista, tietoa ja sopivuutta, ja jos he eivät noudata asioita tuntevien näkemyksiä, ei kysymys ole vahvassa mielessä demokratian hengestä vaan vallankäytöstä, jossa ”demokratia” on vain oikeuttava hokema ja tekniikka. Voidaan perustellusti sanoa, että myös moni itsekkäistä ja viiteryhmänsä etuja ajavista poliittisista päättäjistä on syrjäytynyt yhteiskunnan edusta, yhteisestä edusta, edun yhteisyydestä, siitä mikä on yleisesti hyvää.

Tosin monessa kenen tahansa tapauksessa yleisesti osuvampi ilmaus olisi esimerkiksi vieraantuminen. Mutta jos asiaa analysoidaan henkilötasolla, voi tuon vieraantumisen taustalta löytää samoja myös syrjäytyneisyyteen liitettyjä tekijöitä kuin muillakin ihmisillä. Suurin ongelma tässä on se, että politiikka on pysähtynyttä ja politiikan ytimestä kaukana syrjässä, joten siitä vieraantunut kansalainen ei ole ensi sijassa se syrjäytynyt osapuoli. Heitä on enemmistö. Riski on siinä, että luottamuksen rapautuessa politiikka on parhaimmillaankin heikkoa viihdettä ja siinä myös valta on helposti kaapattavissa osana ”näytelmää”.

Haluan edellisellä kokonaisuudessaan tuoda esille sen, että jos ”syrjäytymistä” käytetään yleistävänä käsitteenä, se on todellakin nähtävä tarkoitteeltaan eri ilmiöitä ja ihmisryhmiä koskevana. Toisaalta sen tarkoitetta ja merkitystä tulisi aina täsmentää ja eritellä: kuka on syrjäytynyt mistä, kenen näkökulmasta, millä tavoin ja miksi, sekä milloin se on huono asia ja miksi.? Onko mielekästä käyttää koko sanaa ja miksi? Tämä on tärkeää erityisesti julkisessa ja poliittisessa keskustelussa – ammattilaisten ja asiantuntijoiden foorumeilla ongelmallisiakin termejä voidaan käyttää sovitulla tavalla nimenomaan ilmiön jäsentelyssä.

2 Kysymyksessä ovat hyvinvoinnin ongelmat

Perinteisesti yhteiskuntapolitiikassa, sosiologisessa tutkimuksessa ja yhteiskuntatilastoissa hyvinvoinnin määrittelyssä on painottunut sosioekonominen asema – se on perusteltua sikäli, nämä tekijät ovat korreloineet syrjäytymiseen. Toisaalta se onkin vain yksi määrittely ja näkökulma, toisaalta se on vaikuttanut käsityksiin hyvinvoinnista ”elintasona” ja syrjäytyneisyydestä osattomuutena elintasoon.

Yhteiskunnallisesta tutkimuksessa kaikkialla länsimaissa tiedetään, että suuressa mittakaavassa, tilastollisesti, syrjäytymistä tai huono-osaisuutta ennustavat koulutuksen vähyys, työttömyys ja tukevien sosiaalisten suhteiden vähyys. Taloudellinen asema ei ole oleellinen, vaan se, että koulutus sivistyksen merkityksessä tai muu kulttuurinen pääoma sekä ihmissuhteet ovat keskeisiä suojaavia, elämässä kannattelevia tekijöitä. Toki raha helpottaa ja turvaa jossain määrin, mutta työ keskeisenö mielekkyyden lähteenä voi olla myös heikkous suojatekijänä.

Syrjäytyneisyys ihmisten elämässä on hyvinvointiin, toimintakykyyn, kokonaisterveyteen ja elämänlaatuun liittyvä sosiaalinen ja psykologinen prosessien yhdistelmä ja tila – myös riippumatta asemasta ja varallisuudesta. Se, että tätä näkökulmaa näkee julkisuudessa vähän, kertoo siitä, ettei se miellytä, koska se nimenomaan hajottaa käsitteen hallinnoivaa käyttöä joitakin ihmisryhmiä leimaavana.

Nuorisotyössä yleensä on vältetty puhetta syrjäytyneistä nuorista, vaikka se virallisessa politiikassa aina ilmenee. ”Haasteellinen” ei sekään ole kovin toimiva, koska siinä esineellistetään koko asia nuoren ominaisuudeksi. Jo vuosien ajan on ihmistyössä puhuttu ja kirjoitettu haastavan lapsen, nuoren, asiakkaan ym. kohtaamisesta. Tämä on eri asia kuin nimetä kuka tahansa ”ongelmaiseksi” tai ”huono-osaiseksi” saati ”syrjäytyneeksi” – mikä itsessään on syrjivää ja syrjäyttävää puhetta.

Ihmistyössä kuuntelun, kohtaamisen ja vuorovaikutuksen myötä voidaan kyllä päästä tilanteeseen, jossa tarkastellaan ongelmia ja haastetaan myös ihminen ratkaisemaan omia haasteitaan. Silloin voidaan ehkä puhua myös ”haasteellisesta” henkilöstä rakentavasti: häntä haastavien mahdollisuuksien ja ratkaisujen sekä myös hänen muille ilmenevän haastavuuden laimentamisen kautta. Siinä ”ongelmainen” voi olla ymmärrettävä merkityksessä paljon ongelmia, mutta ”ongelmanuori” on haitallinen termi.

Yhteiskunnallinen hyvinvointi rakentuu vain ihmisten hyvinvoinnista. Se ei ole sidottu taloudelliseen elintasoon, vaikka tietenkin jokin toimeentulon vähimmäistaso on oltava. Hyvinvointia voi uhata köyhyyden leima ja syrjiminen, mutta ei vähävaraisuus tai työttömyys sinänsä, jos sosiaalisia ja yhteisöllisiä turvaverkkoja ja -mekanismeja on. Hyvinvointia ei takaa taloudellisesti ja yhteiskunnallisesti vahva asema, jos riittävät sosiaaliset ja psykologiset turvamekanismit puuttuvat. Se, mikä toiselle näyttää hyvinvoinnilta tai pahoinvoinnilta ei välttämättä kerro todellisuutta.

3 Jokainen on terve ja sairas, haaste itselleen ja muille

Pahoinvointi ei ole hyvinvoinnin vastakohta, vaan sen erilaisten puutteiden ja häiriöiden oire, eikä siis vain joidenkin ongelmallisten ihmisten piirre. Päähuomion tulisikin kohdistua tuohon hyvin- ja pahoinvoinnin merkitykseen. Tällöin ihmisen hyvin- ja pahoinvointia tulee tarkastella laaja-alaisesti suhteessa ihmisten omiin kokemuksiin, terveyteen ja ympäristöön. Silloin voidaan ymmärtää esimerkiksi, miksi kaikki ”syrjäytyminen” ei ole pahasta ja miksi vaikkapa sosioekonomisesti ”hyvässä asemassa” olevien ihmisten keskuudessa on myös paljon pahoinvointia.

Hyvin- ja pahoinvoinnissa on kysymys yksilöllisestä, yhteisöllisestä ja yhteiskunnallisesta terveydestä ja ”sairastamisesta”. Jälkimmäistä tapahtuu myös ”hyväosaisen” elämän tyhjyydessä ja vieraantuneisuudessa. Tässä en pyri ”medikalisoimaan” eli lääketieteellistämään tätä ilmiökenttää, vaan enemmänkin tuomaan arkijärkeä laajemmalla terveyden ja sairauden ymmärtämisellä. ”Hyväosainen” ja ”vähäosainen” ovat mielettömiä termejä sikäli, että jokaisella on osansa, ihmisen osa, jota ei voi pelkän sosioekonomisen aseman perusteella päätellä. Yleinen ongelma on, että sitä kuitenkin paljon tehdään.

Ihminen on biologinen, psyykkis-henkinen ja sosiaalinen olento, sekä ympäristöön suuntautuva, siihen vaikuttava ja siitä vaikutusta vastaanottava. Siten ihmisen toimintakyky, terveys ja hyvinvointi rakentuvat aina vähintään näissä tunnetuissa ulottuvuuksissa. Terveys ja sairaus tulee käsittää niitä koskevaksi sekä terveyden että sairauden tekijöiden yhteen kietoutuvaksi jatkumoksi, jossa ei ole yksiselitteistä sairas tai terve -rakennetta, vaan sekä terve että sairas -dynamiikka. Tämä on erittäin tärkeää ymmärtää, koska fyysistä terveyttä ja sairautta koskeva tietämys on hyvin tunnettua ja tavallista, mutta psyykkisen terveyden ja sairauden aiheilla on yhtä tabuluonnetta ja yhteisön tai yhteiskunnan sosiaalisesta terveydestä ja sairaudesta ei puhuta vakavasti juuri lainkaan.

Kun vaikkapa rivipoliitikkona, ministerinä tai presidenttinä toimii (ehkä ymmärtämättään) pahoinvoiva, kuten narsistisesti häiriintynyt persoona, hän aikaansaa lisää pahoinvointia yhteiskunnassa ja hän on yhteiskunnasta yleisesti syrjäytynyt, vähintään vieraantunut – vaikka näin toteaminen leimataan helposti vain poliittiseksi ilveilyksi. Kansalaisten parissa vastaavasti terve saattaa halutakin vetäytyä ”syrjäytyneeksi” tarkkailijaksi ja olla siinä asemassa hyvinvoiva ilman ”hyvää” sosioekonomista statusta. Kun laajoja kansanosia koskien puhutaan syrjäytymisen uhan kielellä, on ainakin yhtä paljon kysymyksessä politiikan syrjäytyminen niiden kuuntelusta, eli sairaus on myös yhteiskunnassa ja sen johtajissa.

4 Ehkäisy ja torjuminen oleellista, korjailu tavallista

Yhteiskuntapolitiikan näkökulma syrjäytymiseen on yleensä varsin mekaaninen. Keskeinen taustaongelma ilmenee käytännön toiminnan jakamisessa ehkäisevään ja korjaavaan työhön. Sen ongelmallisuus kertautuu, kun kaikkea korjaavaa työtä kutsutaan ehkäiseväksi. Nämä ongelmat kulminoituvat siihen, että vuodesta toiseen politiikassa höpötetään ehkäisevästä työstä tärkeänä ja kustannuksia säästävänä, mutta kuitenkin suunnataan resursseja korjaaviin toimiin, jolloin ehkäisevä työ usein kärsii.

Mutta voidaan myös ajatella ehkäisyä yläkäsitteenä ja nähdä korjaava toiminta siihen sisältyväksi. Opetusministeriön tukeman ehkäisevän päihde- ja huumetyön mukaisesti ehkäisevä työ voidaan jakaa kolmeen syvyysulottuvuuteen, joissa ehkäisyn käsite on laajempi kuin ennaltaehkäisy (Aaltonen, Kimmo 2007, 131, julkaisussa Nuorisolakiopas. Tietosanoma):

1) primaaripreventio, jolla pyritään ennaltaehkäisemään kielteisen toiminnan alkaminen

2) sekundääripreventio, jolla pyritään kääntämään jo kielteiseksi todettu kehitys myönteisempään suuntaan

3) tertiääripreventio, joka kohdistuu jo vahvastikin ongelmalliseen tilanteeseen sen syvenemistä tai laajenemista ehkäisevästi ja sitä korjaavasti

Tällöin siis ajatellaan, että kaikki myönteisesti ihmisen elämään vaikuttava, ilmenevän tai mahdollisen ongelman torjuminen, on myös ongelmia ja uhkia ehkäisevää välittömästi, lähitulevaisuudessa tai pitemmällä aikavälillä. Idea on selkeä ja mielekäs, mutta viralliset ja julkiset esitykset, osittain tämäkin, esittävät asiat aina kielteiseen (ja suurempiin kustannuksiin) peilaten. Tällöin kirjoitetaan poliitikkojen ja vaikkapa valtiovarainministeriön ehdoilla, jotka eivät vastaa elämän käytäntöä: täytyy olla ongelma tai uhka joilla hinta. Jos ehkäisy perustuu ihmisille luontaiseen olemiseen, vuorovaikutukseen, kohtaamiseen, välittämiseen, tukemiseen ja yhteisöllisyyteen, miksi siitä pitäisi maksaa?

Ongelma on siinä, että vaikuttamista ei nähdä lähtökohtaisesti itseisarvoisen, myönteisen (ja tuottavan) tukemisen kautta. Tällöin idea siitä, että korjaava on myös ehkäisevää, säilyy kuitenkin prioriteettina, helposti ehkäisevää työtä ainakin budjeteissa syrjäyttäen. Tämä ongelma on yleinen ja monialainen.

Julkiseen ”terveydenhuoltoon” on vaikea päästä terveenä saadakseen tukea hyvinvoinnin ylläpitämiseen ja sairauksien ehkäisyyn, sinne pääsee vasta kun on jo terveydellisesti ongelmainen eli enemmän tai vähemmän sairas. Kela ei hyväksy korvausta ennaltaehkäisevään sairausvapaaseen uupumisen välttämiseksi, ”työuupumus” ei voi olla diagnoosi. Tämä on yksi osasyy ”masennuksen” yleistymiseen tilastoissa: muotidiagnoosi on masennus, jolle on määritellyt oireet ja Kelan hyväksyntä. Tätä kirjoittaessani keskustellaan siitä, että toimeentulojärjestelmän muutos estää apua tarvitsevia hakemasta välttämättömiä harkinnanvaraisia tukia, koska niiden saaminen edellyttää päätöstä yleisestä toimeentulotuesta, jonka käsittely venyy.

Joka tapauksessa ehkäisevän toiminnan status on ongelmallinen, koska sen vaikutukset näyttävät olevan vaikeasti määriteltäviä ja mitattavia. Ne ovat kuitenkin ymmärrettävissä. Mutta ehkäiseviin prosesseihin ei voi liimata suoraan mitattavia tulosindikaattoreita. Ei se toiminta kuitenkaan sillä perusteella ole vähemmän merkityksellistä. Ongelma onkin mekaanisessa, jo satoja vuosia vanhan maailmankuvan ajatuksessa inhimillisen toiminnan, sen vaikutusten ja tulosten pelkistettävyydestä mitattavaksi, kuten ”tunnusluvuiksi”. Niitä tarvitaan, jos ei ole riittävästi tietoa ja ymmärrystä. Mitkään, myöskään korjaavan työn mittarit eivät ole päteviä, jos ne eivät perustu käytännön toiminnan ja sen prosessien ymmärtämiseen.

5 Vallattomat vallan syrjässä ja äärellä

a-lapset

Kun syrjäytyneisyydestä ongelmana puhutaan järkevästi, tarkastellaan sitä, missä määrin siihen liittyy haittaa tai uhkaa henkilöille itselleen tai muille ihmisille. Lähtökohtana tulee olla sen ymmärtäminen kärsimyksenä ja hyvinvoinnin ongelmana. Tunnuspiirteitä on tutkimuksissa lueteltu paljon, ja niitä on sekä subjektiivisessa kokemuksessa että objektiivisesti havaittavissa.

Tavallinen varoitus on jo koululapsilla todettava huonommuuden ja ulkopuolisuuden tunne. Ilman sitä korjaavaa tukea ja vaikuttamista lähiyhteisöön tällainen tunne voi johtaa krooniseen kärsimykseen, epäonnistumisiin ja passiivisuuteen. Kaikilla tämä ei ilmene näkyvästi ja suoraan, mutta voi uudelleenvirittyä monin tavoin elämän varrella. Sen yhdeksi ratkaisuyritykseksi voi myös muodostua tunteiden projisointi toiseen kiusaamalla ja muulla kielteisellä käytöksellä. Erityisesti lapsuudessa ja nuoruudessa kehä on tunnettu: kiusatusta tulee kiusaaja, jonka kiusatusta tulee kiusaaja…

Lasten ja nuorten huomiointi on tulevaisuuden kannalta tärkeintä. Mutta kysymys ei ole vain heistä: kiusaaminen aikuisten piirissä on viime vuosina lisääntynyt Suomessa melkoisesti. Usein kysymyksessä ovat haavoittuneet, loukatut ja osin itsetunnoltaan heikot, joita myös monet eri ryhmät käyttävät hyväkseen tarjoamalla turvaa ja hyväksyntää sekä kohteita kielteisille tunteille. Itsetunnon heikkous voi ilmetä myös näennäisenä itsevarmuutena esimerkiksi narsistisen häiriön tai muiden voiman ja vallan ilmaisujen kautta, sekä kapeana kiinnostuksena ideologiaan.

Subjektiivinen kokemus ei ennusta mitä tahansa, mutta lähtökohtana empaattiselle tuelle tulisi aina olla jo koettu kärsimys riippumatta sen syystä. Ja monien kokemus ulkopuolisuudesta ja epäoikeudenmukaisuudesta on yhteisössä ja yhteiskunnassa realiteetti riippumatta siitä missä määrin sen perustelu on objektiivinen. Se on aina myös ilmaus demokratian ja oikeusvaltion jonkin asteisesta epäonnistumisesta.

Sitä, missä määrin yksilöiden ja ryhmien tila on yleisempi riski tai uhka muille, yhteisölle tai yhteiskunnalle, voidaan tehdä objektiivisia arvioita eri asiantuntijoiden toimesta. Kun kysymys on tavallisista rivikansalaisista, on silloin yleensä jo kehityksen tukemisessa ja varhaisessa puuttumisessa epäonnistuttu ja henkilön ongelmat kroonisia, ehkä pahentuneita. On huomattava, että kaikki tällainen ongelmallisuus ei näy arkisesti muille, edes läheisille, jollei heillä ole erityisen hyviä tulkintakykyjä.

Tavallisinta haitallista epäterveyttä on yleinen laimea välinpitämättömyys – se on hyvin yleistä, eikä siitä voi päätellä kuin sen, että useimmilla ei mene kovin huonosti ja päättäjillä on turvallista. Mutta kun puhutaan vahvasti passivoituneesta selän kääntämisestä ja siihen liittyvästä kärsimyksestä tai siitä kumpuavasta vihamielisyydestä, on kyse tavallisimmista yksilöllisen ”syrjäytymisen” ongelmista, jotka yleisesti tunnustetaan ongelmiksi. Vähemmän esillä on se, että kysymyksessä voi aina olla myös esimerkiksi päättäjä, joka kääntää selkänsä yhteiskunnalle, sekä se, että kansan vihaisuus ja kapinallisuus voi olla myös perusteltua ja moraalisesti oikeutettua.

Samalla, kun syystäkin korostetaan ihmisten ja yhteisöjen omaa vastuuta hyvinvoinnista, ohitetaan rumasti se näkökulma, että yhteiskuntapolitiikka voi myös tukea ja tuottaa omavalintaista marginalisoitumista tai syrjäyttämällä suoranaista pahoinvointia. Sitä tapahtuu taas enemmän, kun monista yhteiskunnan tärkeimmistä tehtävistä vähennetään voimavaroja. Inhimillinen hinta on korkea, kun valtion politiikka pakottaa tarkastelemaan vain sitä mitä, pahoinvointi maksaa (tai miten se vähentää jotain kuviteltua talouskasvua).

Suurin osa kansalaisista on melko tai hyvin paljon syrjässä nimellisestä julkisesta politiikan tekemisestä. Poliitikot ovat siis vähemmistö. Syrjäytymisen uhkaan perustellustikin tarkoitettu yleislääke on osallisuus. Mutta kun se ymmärretään osallistumiseksi ja vaikuttamiseksi yhteiskunnalliseen valtaan, on se vallanpitäjille vaikea asia. Esimerkiksi nuorten osallisuus- ja vaikuttamisryhmien roolin ja ennen kaikkea niiden oikeuksien tunnustaminen kuntien päätöksenteossa on edistynyt hitaasti. Sen sijaan erilaisten yhteisöllisten ja osallisuutta tarjoavien toimien kannattaminen on päättäjille helpompaa, koska se ei uhkaa heidän valtaansa.

Tämä kertoo siitä, miten edustuksellinen demokratia rajoittaa kansalaisten osallisuutta yhteiskunnallisiin asioihin. Toisaalta nimenomaan osallisuus ja yhteisöllisyys ovat ihmisiä terveinä ja toimintakykyisinä pitäviä niin kansalaisten arjessa kuin politiikan huipulla. Siksi muodolliseen politiikkaan osallistuminen tai siitä erossa pysyminen ei ole mikään ihmisten syrjäytyneisyyden jakolinja. Jollekin vallanpitäjälle kunnon kansalainen on riittävän hyvinvoiva ja riittävän syrjässä tai vallasta vieraantunut? Tällainen vallanpitäjä on tavallisesta elämästä syrjässä, vieraantunut ja kylmä.

Poliittisen tai hallinnollisen vallan vastustamiseen on yleisimmin kaksi näkökulmaa:

  • rajoittaa sekä yhteiskunnallisen että poliittisen keskitetyn ja hierarkkisen julkisen vallan roolia vahvistamalla yksilöiden ja kansalaisyhteiskunnan valtaa (liberalismin ja anarkismin muodot, individualismi)
  • rajoittaa moninaisten poliitikkojen valtaa suhteessa valtioon ja kansaan vahvistamalla valtion ja kansalaisten suoraa yhteyttä, tai luomalla yhtenäinen ideologinen hallinto (autoritarismin ja totalitarismin muodot, kollektivismi)

Molempia näkökulmia esiintyy läpi perinteisen poliittisen jaottelun (vasemmisto, keskusta, oikeisto), mutta ne eivät ole sen näkyviä nimettyjä valtavirtoja ja esiintyvät useammin maltillisina juonteina kuin äärimuodoissaan. Mutta sekä poliittista toimintaa, että siihen kohdistuvia asenteita ja ideologioita ei voi lainkaan ymmärtää vain perinteisen oikeisto-vasemmisto -jaottelun kautta. Seuraava bloggaukseni tarjoaa peruskäsitteitä aatteiden ja asennoitumisen hiukan moniulotteisempaan tarkasteluun.

6 Kadonneitten lasten marssi

Takaisin Blogisarjan pääsivulle
Takaisin tämän Luvun 1 alkuun

Tonttujen himmelit – pikahistoria

Uudistukset ja muutoksellisuus ovat arkipäivää. Politiikassa niistä on puhuttu aina, mutta viime vuosikymmeneltä alkaneet uudistukset ovat myös historiallisen suuria.

Tämä katsaus taustoittaa Nuorisotyö -lehdessä 3/2016 ilmestyvää juttuani nuorisotyöstä, sekä tulevaa blogiani uudistusten vaikutuksista siihen.

Alue- ja hallintorakenne yksikköineen muodostavat säädöksiä ja ohjelmia vastaavan puitteiden ja vallan rakenteen eri alojen toimille. Suomessa on kaksi yhteiskunnan alueellista rakennetta: kuntien ja valtion itsehallinnollinen rakenne, sekä lisäksi kirkon vastaavat rakenteet. Aluepolitiikka on alueellista hallintaa ja siitä taistelevat toisaalta kunnat ja valtio, toisaalta eri puolueet keskenään – siksi se ei koskaan toteudu aivan järkevästi.

Kuntarakenne perustettiin 1860-luvulta niitä edeltävien kirkkopitäjien mukaan. Nykyiset seurakunnat toimivat yleensä kuntien rinnalla ja paikallisyhdistykset toimivat myös yleensä kunnittain. Jos kunnat nähtäisiin vain kansalaisia ja yhteiskuntaa palvelevina valtion eliminä, niitä olisi hallinnollisina yksikköinä korkeintaan muutamia kymmeniä, vaikka toiminnallisia yksikköjä voisi olla enemmän. Mutta ne ovat politiikan näyttämöitä joilla taistellaan vallasta. Kuntia on enimmillään ollut noin 600 itsehallinnollisina yksikköinä toimien, vuosituhannen alussa noin 460 ja vuonna 2015 enää 313.

Maakuntien tausta on kansankulttuurisissa alueissa. Nykyiset maakunnan liitot ovat kuntayhtymiä, jotka toimivat pitkään vain rajatuissa tehtävissä ja varsin suppeasti, kunnes EU-jäsenyyden myötä niistä tuli hankerahoituksen ja aluekehittämisen byrokratioita, sekä uuden vallan myötä kunnallispolitiikan ylempiä areenoita. Vuoden 2010 aluehallintouudistuksessa niiden roolia aluekehityksessä vahvistettiin, mikä tarkoitti osittaista vallan siirtoa valtiolta kunnille.

Lääninhallinto oli vuosisatoja valtion ”käsi” alueilla – ei vain kansalaisia valvova, vaan myös kansaa kuunteleva ja paikallista vallankäyttöä valvova. Se on myös tukenut eri alojen paikallisia toimintaedellytyksiä. Vuoteen 2009 asti lääneissä toimi poliittisesti valitut maaherrat, joita monin paikoin arvostettiin vaikuttajina hallintoon, politiikkaan ja julkisuuteen. Läänit lakkautettiin ja uusi aluehallintojärjestelmä perustettiin vuonna 2010.

Kunnat

Työssäkäyntialueita on määritelmästä riippuen 50-60, talousalueita eli seutukuntia noin 70 – määrät ovat hiukan laskeneet. Vuonna 1990 kunnat muodostivat 374, vuonna 2007 vielä 228 ja vuonna 2012 enää 136 eri alojen yhteistoiminnan kuntayhtymää; keskeisiä aloja ovat sairaanhoito, kansanterveystyö, erityishuolto ja koulutus. Keskustelua on dominoinut sosiaali- ja terveyspalvelujen järjestäminen – niiden osuus on noin ¾ kuntien tai niiden yhtymien kustannuksista.

Vuosina 1995-2003 Lipposen hallitusten aikana eteni toiminnallisten seutukuntien kehittäminen, vuodesta 2002 lähtien seutukuntien tukihankkeen (SEUTU) ja kokeilulainsäädännön avulla. Näytti siltä, että se voisi vahvistua uudeksi palvelu- ja jopa kuntarakenteeksi. Tätä kehitystä tuki myös vuonna 2001 käynnistetty Aluekeskusohjelma (Ako), johon osallistui 30-40 kaupunkiseutua.

Vanhasen I hallitus (2003-2007) valmisteli vuonna 2006 käynnistyneen Kunta- ja palvelurakenneuudistuksen (PARAS-hanke), jonka keskeisisiin toimintoihin kuuluivat palvelujen järjestämisen ja tuottamisen uudistaminen, sekä kuntien yhteistyön syventäminen ja kuntien yhdistyminen. Seutukuntien kehittäminen jatkui mutta valtio alkoi jarrutella sitä.

Vanhasen II hallitus (2007-2011) lopetti seutukuntien kehittämisen ja säädökset (2003-2008) PARAS-hankkeen edetessä. Samalla käynnistettiin valtakunnallinen Osaamiskeskusohjelma (Oske), jossa mukana oli kaupunkiseutujen lisäksi myös pienempiä, maaseudunkin alueita. Suurin kuntien yhdistymisen aalto tapahtui vuodenvaihteessa 2008-2009. Vuonna 2010 käynnistettiin Koheesio- ja kilpailukykyohjelma (Koko) joka kattoi 52 noin seudullista aluetta eli useimmat kunnat.

Kataisen hallitus (2011-2015) keskeytti kaikki mainitut edellisen hallituksen hankkeet ja aloitti oman Kuntauudistuksen. Koska kuntamäärän huomattava pienentäminen ei onnistunut lainkaan, on sen jälkeen taas painottunut kuntien yhteistoiminta- ja palvelualueiden (Sote) vatvominen, myös nykyisellä Sipilän hallituskaudella.

Valtio

Aiempina vuosikymmeninä (1950-) valtio työntyi paikallisuuteen ja samalla tuki sitä, esimerkiksi Lapissa. Sittemmin painotus siirtyi lähinnä kaupunkiseutujen ja kehitysvyöhykkeiden mukaiseen hajautetun kilpailuvaltion ideaan noin 30-40 seudulla. Viime vuosikymmeneltä alkaneessa vaiheessa kilpailukyvyn nimissä todellinen painotus on ehkä vain muutamassa metropolialueessa ja kehityskäytävässä.

Valtion aluerakenteesta on myös väännetty kauan. 1990-luvun trendissä luotiin aiempaa harvemmat suurläänit (12 kpl), mutta valtion piirijako tihentyi (kihlakuntia yhteensä 90), kun taas kuntien hallinto laajeni seutukaavaliitoista vahvistuneisiin maakunnan liitoihin. Toisaalta valtionkin aluehallinnossa on jo aiemmin pyritty toimialojen yhdistämiseen kokonaisuuksiksi, kuten kolmen ministeriön yksiköiden yhdistäminen 15 Te-keskukseksi vuonna 1997, jolloin kihlakuntiin kiinnitettiin poliisi-, syyttäjä- ja ulosottotoimi.

Valtion aluehallinnon suurimmat muutokset tapahtuivat viime vuosikymmenen loppupuolelta alkaen. Vuonna 2008 luotiin uutena yhdistelmänä Työ- ja elinkeinoministeriö (TEM), sekä siirrettiin kunta- ja aluehallinto-osastot sisäministeriöstä valtiovarainministeriöön. Vuonna 2009 lakkautettiin maaherran virat ja vuonna 2010 vuosisatoja toimineet lääninhallitukset. Uusi kaksoisjärjestelmä (Avit 7 kpl ja Elyt 15) kahden ministeriön (Vm ja Tem) johtamana ei selkiyttänyt ylemmän tason aluejakoa lainkaan.

Eri hallinnonalojen tiiviimpi integrointi Aveihin ja Elyihin onnistui kuitenkin kohtuullisesti ja useiden alojen osa-alueiden mosaiikki kartalla harveni. Eri kysymys on, oliko turvallisuuteen ja oikeusturvaan liittyvän valtionhallinnon karsiminen hyvä asia. Esimerkiksi vuoden 1996 kihlakuntajärjestelmää alettiin purkaa vuonna 2007. Uudistuksen jälkeen poliisilaitoksia oli aiemman 90 sijaan vuonna 2009 enää 25 ja vuonna 2014 enää 12; käräjäoikeuksia oli aiemman 54 sijaan vuodesta 2010 lähtien enää 27 ja maistraatteja aiemman 90 sijaan vuodesta 2011 lähtien enää 11.

 

 

Moninaisuus ja yhdenvertaisuus 2008

Parin viikon kuluttua on Suomen suurimman nuorisotyötapahtuman, Allianssiristeilyn aika. Risteilyn pääteemana on Yhdenvertaisuus nuorisotyössä, yhtenä osiona myös Alueellinen yhdenvertaisuus. Tähän sopii hyvin risteilyn jälkimaininkien tunnelmassa tuotettu näkymä aiemmin. Mm. seuraavat tekstit julkaisin kahdeksan vuotta sitten vuoden vierasblogistina Kommentti -verkkokanavalla:

27.3.2008
Moninaisuus ja yhdenvertaisuus (1)

SPR:n ennakkoluuloroskikset Allianssiristeilyllä olivat laajemmin käytössä seuraavalla Rasismin vastaisella viikolla. Ennakkoluulosta voi päästä nopeastikin eroon, mutta ennakkoluuloisuus etsii aina uuden kohteen, jollei sitä työstä aktiivisesti omissa tunteissaan. Yleensähän sen käyttövoimana ovat epävarmuus, turvattomuudentunne ja pelko, jotka rakentuvat muun muassa tietämättömyydelle ja näköalattomuudelle. Perushaaste on siis konkreettisen varmuuden ja turvallisuuden tukeminen sekä tietämyksen ja kulttuurisen kokemiskyvyn lisääminen.

Myönteinen monikulttuurisuus on kulttuurin yleensä myönteistä kokemusta, myönteinen moninaisuus on jonkinlaisuuden sinänsä myönteistä tunnistamista. Valta- ja yhtenäiskulttuurin etsintä voi olla tämän väistelyä, mutta oman kulttuurisuuden ja sen ominaispiirteiden (identiteetin) kokemus on inhimillisen elämän perustaa. Tämä on paitsi moninaisuuden ja monikulttuurisuuden haaste, myös suomalaisuuden säilyttämisen haaste, ja se on aina dialoginen: siihen tarvitaan aina kumppaniksi muita kulttuurisuuksia ja moneuksia. Myös suomalaisia.

Miten suomalaisuus ja kansalaisuus hahmottuvat ja ovat hahmottumassa? Kiitos graduntekijälle, joka kysymyksellään risteilyllä sai minut hämmennyksiin asti pohtimaan, mitä ”kansalaisuus” oikeastaan tarkoittaa. Vastausta en ole vielä löytänyt. Mutta myös suomalaisuudessa on edelleen kulttuurisia eroja, onneksi. Suomalaiskulttuurisuus on osittain alueellistunutta, osin perinteisten kulttuurien juuriin kietoutunutta, osin uudempien, kansainvälistenkin, vaikutteiden kudosta.

Esimerkiksi Inarissa monikulttuurisuus on moninaista ja monikerroksista: asukkaina on alueella vuosisatoja asuneiden saamelaisten ja suomalaisten jälkeläisiä, myöhemmin sinne muualta asettuneita saamelaisia ja suomalaisia, kolmen eri virallisen saamenkielen edustajia, norjansaamelaisia ja norjansuomalaisia, norjalaisia ja venäläisiä. Tavallisia ovat yhteydet Norjaan ja kasvavassa määrin Venäjälle. Ei suoraan näkyvä, mutta laajasti merkityksellinen on yhteys Murmanskin ja koko Barentsin alueisiin.

Koko Lappi on Suomen merkittävin matkailubrändi, jonka asiakasryhmästä ulkomaisia on jo puolet ja pian enemmän. Paikoitellen matkailualan työntekijöistä suurin osa tulee muualta Suomesta ja kausittain suomalaisturistit ovat pieni vähemmistö hotellien ollessa täynnä ulkomaalaisia. Myös uusia työntekijöitä ja yrittäjiä tulee kasvavasti ulkomailta. Siis parhaimmillaan leppoisaa, mutta monisäikeistä kulttuurista ja kansainvälistä meininkiä mainitun geopoliittisesti merkittävän alueen kupeessa.

Tuleeko tavalliselle kaduntallaajalle Helsingissä sanasta monikulttuurisuus mieleen muuta kuin vaikkapa somalit tai joku muu maahanmuuttajaryhmä? Tietääkö hän esimerkiksi, että suomalaiset eivät ole saamelaisia alkuperäisempiä Suomen asukkaita? Tietämys kotimaisista vähemmistöistä ja suomalaisuuden moninaisista juurista on vähäistä ja siitä huolehtiminen kouluopetuksessa on kelvotonta. Kannattaako olla, jos kotimaisten kulttuurien tuntemus voi tukea valmiuksia myös muiden kulttuurien kohtaamiseen?

Suomalaisuus itsessään on geneettisesti ja kulttuurisesti muun muassa ruotsalais-saamelais-saksalais-venäläisvaikutteista. Jos suomalaisuus on suomalaisen alkuperäiskansan yhtenäiskulttuuria, siihen liittyviä ”perinteisiä” kulttuurisia/kielellisiä vähemmistöjä ovat saamelaiset alkuperäiskansana (Suomessa noin 7000-8000, joista vain puolet pohjoisella saamelaisalueellamme, valtionrajat ylittävästi määrittelystä riippuen 50 000 – 100 000), suomenruotsalaiset (noin 280 000, jo 800-1000 vuotta täällä), romanit (noin 10 000, täällä noin 500 vuotta) ja tataarit (noin 850, täällä noin 200 vuotta).

Ulkomaankielisiä (siis saamen-, suomen- ja ruotsinkielisyys pois lukien) on Suomessa noin 160 000. Suurimmat kieliryhmät ovat venäjänkieliset (noin 42 000), vironkieliset (noin 18 000), englanninkieliset (noin 10 000), somaliankieliset (noin 8000) ja arabiankieliset (noin 7500). Ulkomaan kansalaisia Suomessa on vasta noin 120 000 (2007), mutta määrän ennakoidaan nousevan 160 000:een vuonna 2010 ja noin 300 000:een vuonna 2025. Nykylaskelmien mukaan heitä tarvitaan vähintään näin paljon, kotimainen syntyvyys ei riitä.

Niin, täällä on siis jo muitakin ihmisiä, ja enemmän tulee olemaan. Heissä ei ole mitään pelättävää. Ulkoisesti suomalaisia alkuperäiskansana eivät uhkaa muut täkäläiset tai tänne tulevat ihmiselämän kulttuurit, vaan yli- ja epäkulttuurinen ja -kansallinen markkinatalous. Kysykää vaikka Kemijärveltä tai muista yhä useammista vastaavista paikoista. Suomea on valloitettu kohta 20 vuotta pala palalta resurssiksi ei-suomalaiselle bisnekselle ja sehän tulee ja menee milloin haluaa. Tosin Suomi saa myös mielekästä taloudellista ja osaamispääomaa muualta: vastuullinen sellainen voi tukea paikallista ja alueellista elinvoimaa erityisesti siellä, missä yhteiskunta ei voi tai halua sitä tehdä.

31.3.2008
Moninaisuus ja yhdenvertaisuus (2)

Koko Suomen kannalta tärkeitä ovat myös alueiden moninaisuus ja yhdenvertaisuus.

Allianssiristeilyn alla sain yhdeltä maakuntakaupungin tutkijakollegalta viestin, jossa hän kertoi tulevansa ”täältä periferiasta sinne sivistyksen ja hallinnon hermokeskukseen”. En ole tosikko, mutta risteilyllä oli noin 1400:n tokka porukkaa yhdenvertaisesti eri puolilta Suomea. Periferioista? Oliko tämän keskittymisen voima jossain keskuksessa? Ei, vaan se oli nimenomaan eri puolilta Suomea kokoontuneiden moninaisuudessa laivalla. Ei Helsingissä, jossa monen on vaikea edes ymmärtää, että jossain ”syrjemmällä” tietämys ja näkökulma koko Suomeen ja kansainvälisyyteenkin voi olla vahvempi ja selkeämpi kuin monilla pääkaupungissa.

Kehitys on myös osittain ja onneksi hajautunutta monikeskiseen suuntaan. Toisaalta väestön kehitys on samalla keskushakuista ja suurimmissa keskuksissa eletään ikään kuin Suomen ulkopuolella. Käytännössä ”periferiat” ovat antavina osapuolina keskuksille, mutta mitä ne saavat keskuksilta? Eräs seurakunnan nuorisotyöntekijä Lapista kertoi minulle, miksi on erityisen tärkeää huomata nuorten ongelmat ja pahoinvointi ja puuttua niihin ajoissa: siksi että ”ne lähtevät täältä etelään kuitenkin, ja jos ne ehtivät lähteä ongelmaisina, ne tulevat kaupungista takaisin moniongelmaisina, kiitos Jeesus, tänne meidän hoidettavaksemme.” Mutta tulevatko ne nuoret takaisin, joilla olisi kotiseudulleen niin sanotusti myönteisempää annettavaa?

Kunnan sisäisiltä välimatkoiltaan virallisesti pitkän etäisyyden kuntia on Suomessa noin 40. Esimerkiksi Inari on lisäksi vahvasti koko Lapin pitkien etäisyyksien kontekstissa. Keskusteluissa Inarin nuorisotyön näkökulmista esille tulivatkin muun muassa kuntien moninaisuuden ja yhdenvertaisuuden kysymykset. Ymmärretäänkö se valtakunnallisesti, että työn paikallinen arki saati kuntayhteistyö ei voi pohjoisessa olla samanlaista kuin kuntien enemmistössä, että tavoitteissa, rahoituksessa, kehittämissuosituksissa ja niiden sovelluksissa tulisi huomioida myös nuorisotyön ja -politiikan alueittain erilaiset kontekstit ja haasteet, kysyy nuorisosihteeri Seppo Körkkö.

Inarissa nuorisotyön yhteistyötä ideoidaan, kehitetään ja toteutetaan aktiivisesti ”erilaisen alueyhteistyön” konseptilla, johon kuuluvat paitsi laajan kunnan sisäinen yhteistyö (välimatka kylien välillä kymmeniä’ kilometrejä joka suuntaan), myös kausittain aktivoituva toiminnallinen ja kehittämisyhteistyö useiden kumppanien kuten Sallan (etäisyys 200 km), Tornion ja Haaparannan (yli 300 km) sekä (Lahden (noin 800 km) kanssa. Lahden ja Inarin nuorisotyö on aktivoinut keskinäistä ”nuorisovaihtoa” jossa vuorottain järjestettäviin tapahtumiin ja tilaisuuksiin on liitetty myös monikulttuurisuutta. Lisäksi Inarin nuorisotoimi on ollut muun muassa keskeisenä linkkinä Barentsin alueen nuorisoyhteistyöhön.

Inarin kirkonkylä on eräs esihistoriallinen ja historiallinen ja nykyisin muodollisestikin merkittävä saamelaisuuden keskus Suomessa: ks. Siida. Inarin nuorisotyön vahvistuneessa yhteistyössä saamelaisnuoret nähdään arkisesti luontevina mukanaolijoina ja saamelaiskulttuuri on näkyvästi esillä useimmissa tapahtumissa. Mutta saamelaisnuorten enemmistö on hajautuneena koulussa, työssä tai opinnoissa ympäri Lappia, osittain Suomen ulkopuolella sekä eri puolilla Suomea. Saamelaisuus itsessään on vahvasti kansainvälistä ainakin sen nuorten aktiivien toiminnassa. Heitä ei ole aina helppo ainakaan nopeasti tavoittaa kasvotusten, vaan yhteydenpidossa keskeisiä kanavia ovat tekstiviestit ja puhelut.

Juteltuani Inarissa Sami Soster ry:n toimijoiden kanssa kohtasin lounaalla Suomen saamelaisnuoret ry:n sihteerin Aslak-Antti Palton, joka seuraavalla viikolla matkusti Kanadaan. Pari päivää myöhemmin odotin ranskalaisten täyttämässä hotelli Pohjanhovissa puheenjohtaja Tuomas Aslak Juuson saapumista poronlihojen parista Kautokeinosta Rovaniemelle vähän ennen keskiyötä. Jonkin vuoden hiljaiselon jälkeen Tuomas näki toiminnan olevan myötätuulessa, mistä esimerkkinä syksyn 2007 Karesuvannon kokoontumisen vahva osallistuminen yli valtionrajojen sekä joukko uusia yhdistyksen jäseniä. Sitoutuvien aktiivitoimijoiden löytäminen on silti ongelma, ja puheenjohtaja itse näki nyt velvollisuudekseen erota tultuaan valituksi Saamelaiskäräjien jäseneksi sen nuorimpana edustajana. Rovaniemelle hän tuli osallistuakseen Lapissa vierailevan EU:n aluekomissaari Hübnerin tilaisuuteen. Täältä matka jatkuisi Inariin SSN:n vuosikokoukseen.

Tavallista Lapissa on aktiivitoimintojen yhteydessä matkustaa maanteitse satoja kilometrejä yhteen suuntaan jokseenkin joka tilaisuuden järjestelyissä ja toteutuksissa. Risteilyllä syvällä etelässä liikuimme vuorokaudessa noin vain noin 150 kilometriä, pääosa ajasta kelluttiin surrealistisessa laivassa Tallinnan satama-altaassa. Olen joskus tehnyt kyseisen matkan nopeammin purjeveneellä. Joka tapauksessa oli miellyttävää saada kohdata ohimennen ja pitkissäkin keskusteluissa kymmenittäin tuttuja nuorisoalan toimijoita. Ai niin, se viesti jonka sain ”periferiasta”, vastasin siihen näin:

”Olen noin kuukauden aikana ollut työmatkalla Savonlinnassa. Rautavaaralla, Kuhmossa, Kajaanissa, Ylivieskassa, Kokkolassa, Jyväskylässä, Oulussa, Inarissa, Rovaniemellä ja siinä ohessa viikonloppuvapaat Rautavaarassa, Inarissa ja Kilpisjärvellä hiihtäen, baarissa turisten ja hiukan etätöinä kirjoittaen lumisissa maisemissa. Kyllä Helsinki tuntuu sen jälkeen periferialta ja esim. useimmissa pohjoisen majapaikoissa olen jutellut englantilaisten, hollantilaisten, norjalaisten, puolalaisten, ranskalaisten, venäläisten sekä etnopoliittistenkin saamelaisten (sekä työntekijöiden, vierastyöläisten että paikallisten eritaustaisten) kanssa ja muutamassa täydessä majapaikassakin olen ollut ainoa suomalainen asiakas, että ei tämä pääkaupunki kaiken maailman keskus sentään ole ja sivistyskin on ainakin määritelmäkysymys.”

 

Copyright Petri Cederlöf ja Nuorisotutkimusverkosto (Kommentti.fi)

Outo aika, tutkimus, viestintä 

Elämme kummallista aikaa. Tällä en viittaa suoraan turvapaikanhakijoihin, saati maahanmuuttajiin, he enemmänkin normalisoivat Suomea. Mutta heidän kauttaan on nyt katalysoitunut esiin kansan pimeää puolta. Vihaa pohjustavat yleinen epävarmuus ja moninainen syrjäytyneisyys, lievimmillään mutta näkyvimmillään vieraantuneisuus.

Nyt kun seuraan tuota usein esille tullutta henkeä, jossa tutkimusta ja sivistystä ei arvosteta ja sitä leikataan, niin omat potkuni ministeriöltä eivät vaikuta erikoistapaukselta.

Ne kuuluvat tähän aikaan.

Toisaalta pidän kyllä todella outona sitä, että nuorisotyön tutkimukseen ja siitä viestintää sekä kokonaisvaltaiseen koordinointiin ja kentän tukeen kehittämisessä ei ole edelleenkään kunnolla panostettu.

Nuorisotyöstä on edelleen paljon kummallisiakin käsityksiä. Kohtaan edelleen usein ihmisiä, joilla on vain ohuet tiedot nuorisotyöstä ja jotka kiittävät minua yleiskuvan ja perustietojen tarjoamisesta. Ja jos kerron urastani ja sen katkaisusta, käsitys alan valtionhallinnosta muodostuu sekin kummalliseksi.

Nuorisotutkimus on Suomessa hyvää ja melko monipuolista, mutta nuorisotyön tutkijoita on vain muutama, ja minä ole ainoa, joka on vuosikausia seurannut koko alaa, kentän tilanteita ja kokonaisnäkymää valtakunnallisesti.

Yli 15 vuotta alaa yhtämittaisesti seuranneena ja vuosia maata kiertäneenä minulla on poikkeuksellisen laajat tiedot ja kontaktiverkosto, luottamukselliset suhteet ym. moniin tahoihin.

Yli 500 matkapäivää Suomessa, tasaisesti kaikkiin maakuntiin eri paikkakunnille, vuosien ajalta tietoja noin joka toisen kunnan alueelta, myös kymmenittäin seurakuntia ja järjestöjä koskien. Alkoi loppuvuonna 2005, päättyi pääosin kesään 2012 ja kokonaan keväällä 2014.

NAM201512

Tietoni ja näkemykseni kiinnostavat kenttäväkeä ja monia eri alojen toimijoita myös valtionhallinnossa. Mutta jostain syystä ne eivät nuorisotyöstä vastaavassa ministeriössä enää kiinnostaneet lainkaan. Hulluinta on, että työtäni ja maanlaajuista aineiston keruutani on rahoitettu sadoilla tuhansilla euroilla ja sitten se vain hylätään, en saanut rahoittajalta mitään työrauhaa.

Jännät kuviot.

Mutta tutkija, ajattelija ja viestijä ei ole koskaan työtön, vaikka olisi toimeentuloton. Seurailen edelleen koko #nuorisotyö koko #suomi tilannetta kentältä hallintoon, rakenteista politiikkaan ja prosesseja. Ei kukaan muukaan sitä tee.

Nytkin saan, jos haluan, urallani syntyneiden yhteyksien ansiosta nopeasti tietää asioiden tilasta ja näkemyksistä eri puolilta Suomea. Ja pelkästään verkossa seuraamalla saan sitä informaatioita koko ajan. Ja sen jakamisesta kiitetään. Muualta kuin alan keskushallinnosta, josta ei edes kommentoida mitään.

Tämä on koko alan kannalta huolestuttavaa. Omalta kannaltani en ole huolestunut, asioilla on tapana järjestyä uudelleen. Minun toimintaani seuraavien määrä somessa kasvaa. Ja ero varsinaisesta työelämästä on tässä vaiheessa elämääni ollut todella hyväksi.

Jouluun ja vuodenvaihteeseen kohta rauhoittuen, mutta ei ole ihan vielä sen aika. Saattaa tässä jotain asiatekstiäkin vielä syntyä.