Gestapo tuli viime yönä

Lähde: Gestapo tuli viime yönä

Mainokset

Suuntia asenteiden ja aatteiden avaruudessa – Turvallisuudesta, Osa 2B: Radikaali, konservatiivi, liberaali

Aatteiden pelkistäminen muutamilla nimityksillä voi toimia vain johdantona omaan ajatteluun. Nimityksiä käytetään monissa merkityksissä, eli ne viittaavat käsitteistöön, jota vastaavaa yhteistä termistöä ei ole käytössä arkielämässä – johon myös politiikka kuuluu.

Aatteet elävät myös vastakohdistaan, mutta niiden vastustajat tai edes kohteet eivät silti ole parhaita lähteitä niiden ymmärtämiseen. Ääriaatteissa eivät aina niiden edustajatkaan. Etenkin ihmisten henkilökohtaiset näkemykset – myös omasta asenteesta – poikkeavat usein aatteellisen ilmiön yleisestä roolista suhteessa laajempaan kokonaiskuvaan.

Aatteiden ja ideologioiden ymmärtäminen edellyttää neutraalisuuteen pyrkivää niiden kuvailua: deskriptiivistä määrittelyä suhteissaan. Asiaa tai ainakin sen esittämistä vaikeutta kuitenkin se, että aatteiden ja ideologioiden nimiä käytetään hyvin paljon pelkistävässä, usein kielteisesti arvottavassa ja leimaavassa merkityksessä: pejoratiivisesti. Tällöin vastakkain asettelevassa retoriikassa nimittely kertoo vähintään yhtä paljon tai enemmänkin sen esittäjästä, kuin kohteesta. Mutta monet ihmiset omaksuvat helposti pelkistyksiä vaikka sillä ei ole mitään tekemistä ymmärtämisen kanssa.

Ongelma on myös kielellis-käsitteellinen. Esimerkiksi ”radikaali, ”konservatiivi”, ”liberaali” ja ”anarkinen” ovat ryhmiä tai yksilöitä koskevia adjektiiveja tai niitä nimeäviä substantiiveja. Päätteellä -ismi taas viitataan johtoajatukseen, oppiin tai ideologiaan ja päätteellä -isti sellaista edustavaan kannattajaan. Kaikilta osin suomenkielisiä vastineitakaan ei ole täsmälliseen eri aatteiden ja niiden muotojen ilmaisuun.

Kaikissa aatesuuntauksissa on aste- ja laatueroja, kuten jyrkkyys, voimakkuus ja laajuus, sekä niiden ilmenemisen eri ulottuvuuksia, kuten ajattelu tai toiminta ja yksilöllinen tai yhteisöllinen. Usein ne muistetaan niiden jyrkimpien muotojen tai johtoajatusten kautta. Tämä minun pelkistykseni tavoittelee neutraalisuutta ja voi tarjota peruskäsitteitä ja virikkeitä ajatteluun, mutta ei oikeuta ihmisten tai ryhmien luokitteluun ilman lisätietoja käyttäytymisestä.

Seuraavassa esitety radikaali ja konservatiivi, radikalismi ja konservatismi yleisesti, sekä erityisesti on syytä pitää mielessä kaikkissa seuraavissa jaksoissa: ne ovat minkä tahansa asenteen, aatteen, ideologian tai toiminnan eri ulottuvuukksia, mikä yleiskielssä usein sekoittuu. Radikaalit tai yleisesti radikalistiset aatteet tai niiden nimissä tapahtuva toiminta ei ole välttämättä sopimatonta saati rikos, vaikka osa niistä voi olla eettisesti huolestuttavia tai sairaita ja potentiaalisesti uhkia. Niiden ilmaisu sanallisesti tai näyttäytymällä ei myöskään lähtökohtaisesti täytä väärän tai kielletyn kriteerejä, vaan imaisun sisällöstä ja muodosta riippuen.

Radikalismi erityisessä merkityksessä turvallisuuden kannalta on aina potentiaalinen uhka, jota tulee seurata, mutta siinäkään kaikki henkilöt tai toimet eivät sitä ole. Radikalistisissa suunnitelmissa tai tai suunnitellussa toiminnassa voi melko helposti todeta hyvien tapojen, järjestyssäännön tai muiden linjausten, sekä lain rikkomisen rajan. Sen sijaan lain puitteissa vaikka yleisen edun vastiaseksi tai potentiaaliseksi uhaksi todettavien näkemysten levittämisen ja niiden viestinnällisen ja toiminnallisen järjestäytymisen kanssa laki ja oikeus ovat suhteellisen voimattomia. Kysymys on siitä, mitkä yksityisetkin teot voidaan tulkita esimerkiksi perustuslain vastaisksi (ja tulkitaanko), sekä siitä, miten esimerkiksi viestinnälliset teot määrittyvät painotukseltaan samoin kuin fyysiset tai edes taloudelliset teot. Tämä ei koske vain yleismmin uhkina ajateltuja ryhmiä, vaan myös poliitikkoja ja yleensä vallan käyttäjiä suhteessa perustuslaillisen demokratian arvoihin ja henkeen.

Radikaali ja konservatiivi

Radikaalisuus ja konservatiivisuus ajatellaan joissain yhteyksissä vastakkaisina, mutta loogisesti ja usein myös käytännössä ne ovat toisiinsa liittyvä pari.

Radikaalisuus on neutraali, mutta asiayhteydestä ja näkökulmasta riippuen arvolatauksen saava käsite. Esimerkiksi ”uudet havainnot alkeishiukkasten vaikutuksista toisiinsa muuttavat radikaalisti hiukkasfysiikan maailmankuvaa” on useimmille neutraali lause. Jos se on hyvin vahvistettu, se on tieteelle myönteinen askel, mutta vanhan kuvan kumoutuessa jotkut myös kärsivät siitä. Tieteessä, taiteessa ja filosofiassa, sekä innovaatioiden ja kehittämisen alueilla radikaalien näkökulmien tavoittaminen on välttämätöntä.

”Radikaali” tarkoittaa kemian alalla vahvasti reagoivia, reaktiivisia aineisosia. ”Konservointi” tarkoittaa yleisesti säilyvyyden varmistamista (esimerkiksi hilloaminen) tai vanhan esineen (huonekalu, taideteos) tai laitteen kunnossapitoa kestävänä (kemiaa sekin). Näkökulmapainotuksia politiikassa ovat toisaalta uudistuksellisuus ja muutoshakuisuus (radikaalisuus), toisaalta säilyttävyys ja muutosvarovaisuus (konservatiivisuus). Samoja perusasenteita voi nähdä ihmisyksilöissä.

Mutta etenkin politiikassa nämäkin ovat usein asiakohtaisia, eivät yleisesti puolueita määrittäviä: joka puolue on radikaalimpi tai konservatiivisempi eri asioissa. Demokratialle tyypillistä on radikaalien ja konservatiivisten näkemysten ja pyrkimysten keskinäinen mittelö ja yhteiselo niin henkilöiden kuin ryhmien ja ideologioiden välillä. Tämä ei jäsenny, siten kuin poliittisessa retoriikassa tai yleiskeskusteluissa usein ilmenee: ”konservatiivinen oikeisto ja radikaali vasemmisto” –  vaan eri asioissa, eri kokonaistilanteissa ja eri tahoilla on enemmän tai vähemmän radikaali tai konservatiivi rooli.

Tieteellisen järjestelmän konservatiivisuus mahdollistaa suuren informaatiomäärän säilymisen, josta sitä kehittävät radikaalit huomiot ammentavat tavoittaessaan uutta informaatiota, joka sovittuessaan vanhaan voi muuttaa kokonaisuuttakin – mutta ei ilman vahvoja perusteita ja vahvan kritiikin läpikäymistä, eikä muuta jo varmistettua tietoa hyläten.

Myöskään yhteiskunnassa edistystä ei tapahdu ilman radikaaleja havaintoja ja ideoita. Tavallinen järkevä toiminta sopeutuu muutoksiin ja tuottaakin niitä, mutta välttää menettämistä säilyttämisen arvoista. Maltillinen säilyttävyys eli konservatiivisuus, sekä maltillinen uudistuksellisuus eli radikaalisuus, tarvitaan molemmat ja yhdessä. Lisäksi niiden toisiaan tasapainottaessa voidaan ajoittain vahvemmat radikaalit tai konservatiiviset toimet tehdä hallitummin.

Radikalismi ja konservatismi yleisesti

Vahvaa tai jyrkkää yhteiskunnallista radikaalisuutta kutsutaan yleisesti radikalismiksi, jota leimaa itseisarvoinen muutos tai kumouksellisuus; vahvaa tai jyrkkää konservatiivisuutta kutsutaan konservatismiksi, jota leimaa periaatteellinen muutosvastaisuus tai itseisarvoinen taantumuksellisuus.

Demokratiassa radikalismia ja konservatismia ilmenee julkisessa politiikassa yleensä erillisissä aiheissa ja asenteissa, eikä laajamittaisesti ja koko toimintaa leimaavasti. Poliittisessa retoriikassa kuitenkin usein jyrkästi omasta poikkeavat tai poliittisen vastustajan näkemykset ja jopa henkilöt saatetaan yliampuvasti leimata: muutosta painottavat radikalisteiksi, sitä vastustavat tai jarruttavat konservatisteiksi.

Mutta ”radikalismi” viittaa vahvaan tai jyrkkään kokonaisideaan tai toimintaan, eikä tällaiseen tavalliseen vastakohtaisuuden kokemukseen. Samoin vahvaa tai jyrkkää konservatismia ilmenee useammin yksittäisten uudistusten ja edistysaskelten jarrutuksena tai rajoittamisena, kuin koko yhteiskuntaa koskevana.

Monet aiemmin radikalistiset pyrkimykset ovat edenneet ja neutralisoituneet ja jotkut aiemmin konservatistiset asiat ovat popularisoituneet. Väkivallaton vastarinta ja kansalaistottelemattomuus on Euroopassa ja USA: ssa osa poliittista kulttuuria, mutta joillekin vielä jopa mielenilmaukset ovat liian radikaalia ja arveluttavaa. Toisaalta monet perinteiset asiat nousevat uudelleen esiin, vaikka sukupolvi ehkä radikaalisti jätti ne ”taakseen” – jopa saman ikääntyneen sukupolven haikailuna, jolloin se on jo asenteeltaan konservatiivista.

Radikalismi ja konservatismi erityisesti

Yhteiskunnissa ja yhteisöissä radikaalius liittyy muutokseen ja samoin, kuin radikaali voi pyrkiä muuttamaan vallitsevaa uudeksi, voi konservatiivi pyrkiä pysymään vanhassa tai palaamaan aiemman kaltaiseen – mutta kumpikin maltillisesti eikä yleistäen. Sen sijaan laajasti tai erityisen vahvasti yhteiskunnassa vaikuttavina radikalismi voi heiluttaa ja repiä rikki sivistystä ja edistystä, vahvasti vaikuttava konservatismi voi vastustaa, jähmettää ja tukahduttaa niitä.

Yhteiskunnassa radikalismi koetaan usein asenteen jyrkkyytenä. Henkilöt tai ryhmät määrittyvät ongelmiksi silloin, kun radikaalius tai konservatiivisuus ylittää yleiset sopivuuden, toisten kunnioittamisen, hyvien tapojen, yleisen edun ja oikeuskäsityksen, lain hengen tai lainsäädännön rajat. Radikalistisuus näkyy usein ilmaisun ja käyttäytymisen tavoissa. Kielteinen radikalismi on varsin helppo tunnistaa, vaikka se kuvaisi itseään myönteisesti edistyksellisenä tai vahvan muutoksen myönteisyyttä.

Konservatismin tunnistaminen on usein vaikeampaa, koska taantumuksellisuudella voi usein vedota yleiseen turvallisuuden tunteeseen ja kaipuuseen. Esimerkiksi jyrkkää tai vahvaa muutosvaatimusta pysähtymiseen tai taantumuksen voisi kutsua myös ”radikaaliksi konservatismiksi” – vaikka selkeämpää on täsmentää sen luonne ja nimi. Tällöin useimmin käytössä on etuliite ”ääri-”.

Turvallisuusviranomaiset ja tutkijat kiinnittävät huomionsa asenteen tai toiminnan tapojen tai tavoitteen jyrkkyyteen ja vahvuuteen suhteessa muihin ihmisiin, yhteisöön ja yhteiskuntaan. Tavoitteissa se voi olla suurta eroa vallitsevaan tai suurta nopeutta muutokseen (äärimmäisyyttä). Turvallisuuden asiakirjoissa asenteen, toiminnan tai tavoitteen jyrkkenemistä ja vahvistumista erilaisin yhdistelmin kutsutaan radikalisoitumiseksi.

Tässä merkityksessä radikalismi ja radikalisoituminen on siis erotettava edellä esitetystä paitsi radikalismista myös radikaalista konservatismista yleisessä merkityksessä.

Erityinen radikalismi kehittyy yleensä omaa tietään suhteessa yleisiin vastineisiinsa siten, että radikalismista muodostuu leimaava ja hallitseva piirre (fundamentti) yksilön, ryhmän tai yhteisön koko aatteelle ja asennoitumiselle. Jyrkän asenteen radikalismissa kysymyksessä voi olla ääriajattelu ja sen mukainen viestintä, ääritoiminta kuten vihapuhe, vihamielinen vaikuttaminen tai väkivalta, ja ääritavoite kuten hyökkäys jotain kohdetta vastaan, laajemmat terroriteot tai vallankumous. Ja vastaavaa kehitystä voi siis tapahtua myös konservatiivisesta lähtökohdasta.

Liberaalisuus ja liberalismi

Liberaali demokratia on keskeinen yleisideologia länsimaistyyppisissä sivistysyhteiskunnissa ja maltillinen liberalismi on niiden perustuslaillisen valtion ja oikeuskäsityksen ydintä. Kokonaisuudessaan liberalismi on monimuotoinen aateperhe, ei yksi aate. Pelkistetyimmillään sitä on kahta lajia: arvoihin, lähinnä yksilöllisyyteen, yhteisöllisyyteen ja yhteiskuntaan liittyvää, sekä talouteen, lähinnä varallisuuden ja liike-elämän oikeuksiin ja yhteiskuntasuhteeseen liittyvää liberalismia. Käytännössä lajeja on enemmän, eivätkä liberaaliuden muodot yleisesti kiinnity sen enempää oikeistoon kuin vasemmistoon.

Yhä aika tavallisessa ihmisten yleiskuvassa ”oikeistolainen” on usein nähty arvoiltaan konservatiivisen jähmeäksi ja talousliberaaliksi (liberaalikonservatismi), mutta monet taloudessa liberaalit kannattavat myös vahvasti ihmisoikeuksia ja yksilönvapautta, siis arvoliberaaleja näkemyksiä.

Perinteisesti ”vasemmistolainen” on nähty arvoliberaaliksi ja talousnäkemykseltään konservatiiviksi (sääntely), mutta tämäkään ei sovi yleiseksi kuvaksi vasemmistopuolueille: sosiaaliliberaalinen ajatuslinja ja osin myös vasemmistolibertaristiset näkemykset painottavat enemmän yhteisön merkitystä individualismia vastaan, mutta hyväksyvät myös melko vahvan taloudellisen vapauden.

Arvoliberaalisuus on perua jo klassisesta liberalismista ja se yhdistää sekä sosiaali- että markkinaliberalismia. Niitä yhdistää valistuksen perinne, sekä usko sivistyksen tai ainakin tiedon voimaan. Individualismia kannattava liberalismi näkee ihmisen vapauden myös vastuullisuutena tai uskoo sen kehittyvän vapauden kautta, sosiaaliliberaalin kannattaja näkee vahvassa individualismissa riskejä ja painottaa yhteisöllisempää näkökulmaa. Kumpikin voi kuitenkin vastustaa keskitettyjä vapauden rajoitteita ja sääntelyjä, sekä hyväksyä kohtuullisen sääntelyn.

Liberaalisuus esitetään yllättävän usein virheellisesi konservatiivisen vastinparina. Näkemys seuraa siitä, kun konservatiivi ajatellaan vanhaan viittaavana (vanhanaikaisena) ja liberaali uutena (uudenaikaisena) siten, että kehitys kulkisi tai jotkut pyrkisivät aina kohti suurempaa vapautta; tällöin varovaisuus tai jarruttelu siinä olisi konservatiivista suhteessa (radikaaliin) liberaalisuuteen. Näin on historian kuluessa osittain tapahtunutkin, kun kehityksessä demokratia, tasa-arvo ja yhtäläiset vapaudet ovat lisääntyneet suhteessa eriarvoisempaan, hierarkkiseen yhteiskuntaan.

Ranskan vallankumouksen tunnettu sanoma tiivistyi sanoihin vapaus, veljeys ja tasa-arvo. Kuninkaalle, hoville ja ylhäisaatelistolle ne merkitsivät aluksi anarkismia, kansalaisten veljeys alkoi merkitä joillekin sosialismia ja tasa-arvo ylempien valta-asemien heikentämistä. Demokratia ja kansan liberalismi näyttäytyivät heille anarkismina. Vanha valta ei vastustanut vain eikä eniten yhtäläistä ihmisarvoa oikeudellisesti, vaan nimenomaan yhtäläisiä taloudellisia vapauksia. USA: n vallankumouksen ja liittovaltion rakentamisen myötä Vapaudenpatsaaseen kutenkin kirjattiin ”Liberty” merkitsemään sekä yksilönvapautta että taloudellisen toiminnan vapautta.

Mutta ei ole niin, että kehitys ajassa kulkisi aina tasaisesti kohti liberaalimpaa, vaan se voi vaihdella, kuten on nähty ja nähtävissä demokratiaa tukahduttavissa maissa.

Liberaalius ja sen vastakohta eivät liity radikaaliin tai konservatiiviseen, vaan muodostavat toisen ulottuvuuden. Yleinen liberalismi avoimen yhteiskunnan ja yksilön vapautena on vastinpari suljetulle ja säännellylle, vapautta rajoittavalle, tai muuten (esimerkiksi taloudellisen vallan) autoritaariselle tai totalitaariselle yhteiskunnalle.

Mustavalkoista tämäkään ei ole, vaan muistuttaa radikaalisuus-konservatiivisuus -vastinparia: toimivassa perustuslaillisessa demokratiassa on paljon vapauksia mutta myös niiden sääntelyä niin arvoissa kuin taloudessakin: kumpaakin tarvitaan. Vapauden ja vastuun oikeuksien ja velvollisuuksien suhde on yhteiskunnassa tärkeä ja siitä tulisi keskustella jatkuvasti. Sen sijaan täysin liberaali, ääriliberalistisen vapaa yhteiskunta merkitsisi kaaosta, kun autoritarismin tai totalitarismin täysin säännelty ja suljettu yhteiskunta merkitsisi jähmettymistä.

Takaisin Blogisarjan pääsivulle

 

Aatteet, kommunikaatio, kriittisyys ja järki – Turvallisuudesta, Osa 2A

Jäsentelyni tämän blogisarjan osissa 2A –  2E on tarkoitettu avaamaan näkökulmia yhteiskunnallisen tai yksilöllisen asennoitumisen ja aatemaailman perusulottuvuuksiin. Täydennän niitä näkökulmilla keskeisiin rakenteisiin ja voimiin tiedon, informaation ja vallan käsitteiden kautta.

Esitykseni sisältää joitakin aivan perusasioita ja yksinkertaistaa paljon, mutta sopinee työnäkökulmaksi useimpien asenteiden ja aatteiden pohtimiseen. Koosteeni tukeutuu suurimmaksi osin tavanomaisiin, aatehistorian ja ideologioiden tutkimuksen yleisimpiin näkökulmiin. Tämä osa 2A on johdanto seuraaviin aatteiden ulottuvuuksien tarkasteluihin.

Kommunikaatio: aatteet harvoin vain vaatteet mutta sanoistakaan ei aina tiedä

Yksi yleinen perusasia on tärkeä – myös turvallisuudenkin kannalta, koska informaatiovaikuttaminen iskee usein tähän eroon – sanat ja käsitteet ovat eri asioita.

Käsite on merkitys tai mieli, se mielekkyys, ajatus, idea, joka yhdistää sanan asiaan (sanan ei tarvitse olla puhuttu tai kirjoitettu, se voi olla myös ajattelussa). ”Turkki” voi tarkoittaa valtiota tai pukinetta riippuen siitä mikä käsite on käytössä. Toisaalta moni eri sana voi tarkoittaa samaa asiaa, kuten useimmin eri kielissä, eli niiden merkitys on samassa käsitteessä – esimerkkinä vaikka ”kontio”, ”mesikämmen” ja ”otso” tai ”medve”, ”björn” ja ”bear” – siis ”karhu”.

Ilman tällaisia rakenteita kielemme ja ajattelumme ei toimisi ja eri kielien oppiminen olisi ehkä täysin mahdotonta. Ja näiden rakenteiden rikkominen hajottaa yhteisiä jaettuja merkityksiä, ymmärrystä ja ajatusten rakennetta. Sitä hajottamista tapahtuu nykyään huolestuttavan paljon.

Lähes 20 vuotta nuorisotyötä seuranneena ja lukemattomia sen toimijoita tavanneena minulla on muutamia erilaisia merkityksiä eli käsitteitä siitä. Alan työntekijä ymmärtävät ne eri näkökulmina asiaan. Ja keskustelu onnistuu, kun kuvaillaan ne näkökulmat, ei vain käyttämällä sanaa kukin omalla tavallaan. Ihmisellä joka ei tunne alaa ja aihetta, on varmasti siitä jokin käsitys, mutta keskusteluni hänen kanssaan siitä on mieletöntä tai mahdotonta, jollei hän suostu omaksumaan edes niitä käsitteitä, joita minulla on. Ne taas perustuvat tietoon, ei tutkijan ylitietoon, vaan alan puheisiin ja sekä aiheeseen perehtymiseen ja sen paljon pohtimiseen.

Jokainen meistä on erilaisissa aiheissa kuin lapsi, joka tarvitsee oppia. Ylimielinen ei ole se joka tietää, vaan se joka torjuu tiedon, esittää tietävänsä (eli valehtelee) tai kyseenalaistaa koko tiedon vain sitä halveksien. Lapsen kehityksessä tällainen on normaalia. Mutta yleisemmin…?

Tieteellisessä keskustelussa määritellään käsitteet, eli missä tarkoituksessa mitäkin sanaa käytetään, ja näin määriteltyjä sanoja kutsutaan termeiksi. Niitä käyttäen voidaan keskustella ilman että asioita ymmärretään eri tavoin. Toisaalta voidaan myös käydä keskustelua käsitteiden mielekkyydestä suhteessa tarkoittamiseen, eri näkökulmista, sekä tarkentaa käsitystä aiheesta lisäämällä käsitteitä ja asioiden nimiä.

Todella mielekästä asiakeskustelua voi käydä vain, jos osapuolilla on riittävästi yhteistä käsitemaailmaa ja he tuntevat toistensa poikkeavat merkitykset samoille sanoille tai asioille.

Arkielämässä tavallista on, että ihmisillä on enemmän tai vähemmän eri variaatioita käsitteistä, joilla he pyrkivät tarkoittamaan samaa asiaa, tai jopa samoja käsitteitä eri käytössä. Se ilmenee selkeästi siinä, kun tarkoitetaan sanoilla ”vähän eri asioita” tai että ”ei löydy yhteistä kieltä” ja keskustelu tyrehtyy. Voidaan päätyä erimielisyyteen, vaikka oltaisiinkin samaa mieltä, tai luulla samamielisyyttä, vaikka näkökulmat olisivatkin vastakkaisia – kun ajattelun käsitteistöt poikkeavat toisistaan.

Tämä on looginen ja kielellinen ulottuvuus kommunikaatiovaikeuksissa. Ilmeisintä se on somen mielipidekinoissa. Ihmisten käsitemaailmat voivat olla niin erilaiset, että ne eivät tavoita toisiaan, ellei niihin tutustuta perusteellisesti molemmin puolin. Informaatiovaikuttaminen vahingoittavassa tarkoituksessa kohdistuu yhteisesti jaettujen käsitteellisten merkitysten pirstomiseen, vastakkainasetteluun ja uudelleenmuotoiluun. Moni tekee sitä myös tajuamattaan ja toimii siten vahingoittamisen välikappaleena, vähän kuin virusohjelma, joka monistaa häiriöitä järjestelmään.

Kun pyritään tulkitsemaan aatteita yksilöiden tai ryhmien asenteista, on tärkeää huomioida kielelliset muodot, alkaen jo sanaluokista. Esimerkiksi kriittisyys ja kritisismi, tai rasistisuus ja rasismi, viittaavat eri asioihin. On asiallista todeta jonkun tekstin olevan huonoa tyyliä, mautonta tai huonotapaista, esimerkiksi koska se antaa rasistisen vaikutelman tai on rasistinen. Mutta on eri asia sanoa, että teksti oli rasistinen, kuin sanoa kirjoittajan olevan rasisti.

Tapauksena voi olla vaikkapa ajattelematon tai tökerö vanhan rasistisen vitsin kertominen vahingossa tai ihminen on pyrkinyt ilmaisemaan jotain muuta. Ihmisen leimaaminen on perusteetonta, jollei ole tietoa hänen yleisestä tavastaan tai pyrkimyksestään vaikkapa rasistisiin näkemyksiin tai käytökseen. Vastaavasti on helpommin todettavissa ilmaisun populistinen tyyli, joka sinänsä ei ole uusi ilmiö, kuin se, onko sen esittäjä populismin nykyiseen vahvaan muotoon sitoutunut. Ja populismiin sitoutumisen aste taas on erittäin vaikea määritellä.

Yleensä vastauksena tulevat näkemykset, väitteet tai perustelut kertovat, missä määrin henkilö on vain ajattelematon, tiedon puutteen ja heikon ajattelun tai informaatiovaikuttamisen uhri, missä määrin jo ideologiseen maailmankuvaan motivoitunut tai sitoutunut. Ja niin edelleen. Mutta vaikka olisikin kysymys jo vahvasta asenteellisuudesta, voi keskustelu olla vaikeaa leimaamalla henkilö ideologialla, verrattuna siihen, että keskustellaan ilmaisun tai käytöksen sopimattomuudesta ja ideologian ja sen asenteen luonteesta.

Kuitenkin: ihmisen asenteesta kertoo vain hänen toimintansa ja käyttäytymisensä jatkumo, ei se mitä hän asenteikseen väittää.

Kriittisyys ja järki

Kritiikin käsitteen ymmärtäminen on Suomessa usein vinoutunutta. Esa Saarinen totesi 1980-luvulla, että ”Suomessa on heikko kritiikin kulttuuri (kriittisyys), mutta vahva kritiikkikulttuuri (kritisismi).” Kielteisten huomioiden esittämistä saatetaan kyllä kutsua ”kritiikiksi”, vaikka se on kritisismiä: arvostelua, jonka motiivina on moite tai vastustus, eikä oikeudenmukainen arviointi.

Kun tieteessä, filosofiassa ja ylipäätään älynharjoituksessa, ja järkevässä ajattelussa kriittisyys on välttämätöntä ja myönteistä, ymmärretään sillä arkielämässä usein ihan muuta. Arkimaailmassa ”kritiikki” merkitsee usein kielteistä arvostelua – tai arviointi ja arvostelu koetaan usein kielteisenä ja siitä ”kritiikki” saa helposti yleisemmän kielteisen leiman vikojen ja moitteen etsimisenä.

Tieteellisessäkin väittelyssä ovat mukana inhimilliset tunteet ja suhteet, mutta väitteiden pätevyys arvioidaan loogisesti ja sisällöllisesti suhteessa muuhun tietoon kriittisellä järjenkäytöllä, jossa kannat puolesta tai vastaan eivät saa ohjata. Ohjautumisen riskejä torjutaan laajemmalla tiedeyhteisöllä, jossa myös ammatillista kritiikkiä itseään arvioidaan eri näkökumista. Näin saavutettu varmuus asiantiloista on vahvinta mitä ihmiskunnalla on.

Oleellista on se, että kritiikki on asiaan perehtyvää ja kyseenalaistaminenkin rakentavaa, varmuuteen, mielekkyyteen ja järkevyyteen pyrkivää. Se voi johtaa myös vahvaan vastalauseeseen ja kumoamiseen, tai kannan muutokseen ja vahvaan tukeen, mutta pyrkimys ei ole sen enempää tukeminen kuin vastustaminen, vaan koettelu. Se pyrkii perusteltuun ja oikeudenmukaiseen arviointiin. Tällainen kritiikki on välttämätöntä informaation totuusasteen koettelussa.

Hyvä ajattelu edellyttää itsekritiikkiä, omien ajatustensa tarkastelua ja kyseenalaistamista tavalla, joka rakentaa ajattelua. Jos kirjoitan kirjaa, tarvitsen ja haluan siihen asiantuntevaa kritiikkiä ja arviointia – en kritiikitöntä kehua tai moitetta. Kritiikki on siis kuten sen arviointia, eteneekö vaikkapa talon rakennus turvallisuuden ja muiden ominaisuuksien kannalta hyvin. En oleta, että itse aina ajattelen hyvin, tarvitsen siihen huomioita, mutta tiedän, että elämässä ja politiikassa toimitaan usein varsin kritiikittömästi. Hyvää kritiikkiä voi esittää vain asiasta jonka tuntee hyvin.

Vallassa olevan poliittisen johdon toimien kohtuullinen mutta jatkuva pätevä kritiikki ja koetteleva kyseenalaistaminen on demokratian tunnusmerkki. Tosin se jää hyvin puutteelliseksi jo silloin, kun päättäjät ohittavat perustellunkin kritiikin. Vastuuttoman kritisismin yleistyminen onkin uhka demokratialla juuri siksi, että se voi saada monet turtumaan ja torjumaan myös asiallisen ja hyödyllisen kritiikin. Kun kaikki arvostelevat, voi kunnollinen arviointi jäädä huomiotta. Ilmiö tunnetaan ”tarvittuna paksunahkaisuutena” politiikassa. Mutta se tarve on häpeä koko poliittiselle järjestelmälle, koska se kertoo että kriittisyys on heikkolaatuista.

Asenteet ja aatteet äären sisällä

Blogisarjan seuraavassa osassa 2B jäsentelen asennoitumisen ja aatteiden ulottuvuuksia. Niistä keskustelu on huonoa, jollei ymmärretä edellä esitettyä sanojen eri merkitysten ja käsitteiden roolia, kielellisten ilmaisujen (esim. populaari, populistinen, populismi) eroja, sekä torjuvan kritisismin ja järjellisen kritiikin suurta eroa (kun kummastakin käytetään sanaa ”kritiikki”).

Aatteiden ymmärtäminen on tärkeää, koska se tarjoaa käsitteistöä liian pelkistäviä lokerointeja vastaan – ja tekee ymmärrettäväksi sekä vallan että passiivisen ja aktiivisen vastarinnan dynamiikkaa ihmisen ajattelussa ja toiminnassa. Myös vakiintuneet ideologiat rakentuvat ihmisten asennoitumisista ja ilmentävät siis ihmisenä olemista.

Tarkastelen sitä aatteiden ja asenteiden avaruutta, jonka perusteella myös ääret ja ääriajattelu määrittyvät. On ymmärrettävä, että ne ovat aina suhteellisia, koska niiden merkitys syntyy valtavirtaan ja toisiinsa suhtautumisesta: Liberaalissa demokratiassa totalitarismi on ääri-idea, totalitarismissa liberaali demokratia on sitä.

Alan tutkimuksissakin on erilaisia jäsentelyjä. Monet ”aatteet” kuten liberalismi tai anarkismi, ovat itseasiassa aate- ja ideologiaperheitä, joiden suuntaukset voivat poiketa hyvinkin paljon toisistaan. Lisäksi on muistettava, että aatteet ja ideologiat eivät todellisuudessa, ainakaan demokratioissa, toteudu täydellisesti, vaan aina vain jossain määrin. On pidettävä mielessä, että aatteet ja ideologiat tiiviisti ilmaistuina, ja yleisemminkin, ovat ideaalikuvia, joita ihmisten kannatus, pyrkimykset ja toteutuminen vain enemmän tai vähemmän vastaavat.

Jokainen ympäristöaatteita ja ekologista kehitystä kannattava ei itse toimi ympäristöystävällisemmin, kuin vaikkapa suuryrityksen ekologista jalanjälkeä pitkäjänteisesti investoinnein ja uudistuksin pienentävä johtaja, tai vain elämäntavallaan, ilman aatetta, vähän ympäristökuormitusta aiheuttava henkilö.

Kaikkien ryhmien kuten puolueiden kannattajissa on joukko vahvemmin ideologiaa (tai fanittamista) edustavia sekä, suurempi joukko siihen väljemmin sitoutuneita. Ja puolueiden kannatus vaaleissa ei kerro mitään äänestäjien sitoutumisesta puolueen aatteisiin – suurin osa kansalaista ei kuulu puolueisiin ja huomattava osa ei edes äänestä.

Aatteiden nimissä toimivissa ryhmissä, kuten puolueissa, on paljon jäsenten välistä vaihtelua sitoutumisasteessa niiden virallisiin ideologioihin, omia eri kantoja, sekä yleensä vain vähemmistö ideologiaan vahvasti kiinnittyneitä. Jäsenet ja kannattajat muodostavat arvo- ja ajatusmaailmojen ryppäitä. Jos näitä yksilönäkemyksiä vertailee, huomaa, että monilla näkemykset poikkeavat paljonkin esimerkiksi puolueen virallisesta linjasta (joka on äänestetty, enemmistön, kompromissi tai puolue-eliitin määrittämä).

Yksilöiden kannalta puolueet muodostavat ryppään, joissa niiden rajat kulkevat toistensa läpi. Moni jäsen voisi aatteidensa kannalta olla yhtä hyvin toisessakin puolueessa, jopa useassa. Vahvasti vaikuttamaan tai valtaan pyrkivä etsiytyykin siihen ”joukkueeseen” tai ”talliin” jossa edellytykset etenemiseen ovat parhaat tai ajankohtainen henki itselle sopivin. Jotkut ikään kuin uskonnollisesti omaa puoluettaan pyhittävät kutsuvat sitä ”petturuudeksi” tai loikkaamiseksi. Ikään kuin ihmiset olisivat puolueen välineitä, eikä puolueet välineitä ihmisille.

Mutta aatteet ja ideologiat tarjoavat ihanteita, utopioita, tavoitteita ja motivaatiota, sekä ihmisille välttämätöntä yhteenkuuluvuuden tunnetta ja oman identiteettikäsityksen rakennusaineita – siinä on niiden sekä hyvyys että pahuus. Se selittänee osan puoluejäsenyyksistä: virallisesti hyväksytty ideologinen suuntautuminen.

Tämä näkökulma poliittiseen kuitenkin typistää kuvaa aatteista ja ideologioista yhteiskunnissa. Toisaalta, ehkä aatteiden ja ajattelun moninaisuus on yksi tekijä siinä, että jotkut kiinnittyvät vahvemmin myös erityisen rajattuun tai jyrkkään asennoitumiseen ja aatemaailmaan.

Seuraavissa osissa tarkastelussa on asennoitumisen ja aatteiden perusulottuvuuksia, jotka sopivat niin yksilöiden kuin yhteisöjen ajatusmaailman jäsentelyyn tavanomaisen yhteiskuntaelämän piirissä:

  • Radikaalisuus ja konservatiivisuus
  • Radikalismi ja konservatismi yleisesti ja erityisesti
  • Liberaalisuus ja liberalismi
  • Anarkisuus ja anarkismi
  • Autoritaarisuus ja totalismi

Blogisarjan Osassa 3 sovellan samaa jäsentelyä suuntauksiin, jotka ulottuvat tavanomaisen piirin ääriin tai syrjiin.

Takaisin Blogisarjan pääsivulle


Turvallisuudesta, osa 1: syrjäily

Syrjäytyneisyys moninaisena ja epämääräisenä käsitteenä

Julkisuudessa ”syrjäytyneisyys” tarkoittaa yleensä yhteiskuntapoliittisesti määriteltyä vieraantuneisuutta tai marginalisoitumista sosiaalisista ja yhteiskunnallisista yhteyksistä, vastoin henkilön omaa etua ja hyvinvointia, tai vastoin yhteiskunnan etua.  Mutta syrjäytymispuhe on usein löysää höpöttämistä ja pahimmillaan ihmisiä leimaavaa ja syyllistävää. Se on myös vallankäytön väline, joka voi toimia osana jopa syrjäytymisen tuottamisessa.

Perinteinen moralismin kohde on ollut nuorten joutenolo, koska nuoriin projisoidaan tulevaisuuteen liittyviä uhkia ja mahdollisuuksia, sekä kateutta nuoruudesta. Yleistyessään joutenolo ja sivullisuus saatetaan kokea uhkana yleiselle moraalille, yhtenäisyydelle ja järjestykselle. Nuorten ”oleskelu” on kuitenkin pääsääntöisesti terveellistä ja muillekin suositeltavaa. Ja nuorten ”sivullisuus” on erinomainen asema havainnontiin: nuoria kannattaa kenen tahansa kuulla.

Ilmenevä tai mielikuvissa nuoriin liitetty ”radikaalisuus” tai ”kapinallisuus” on merkityksellisiä: nuoruuden tehtävä on rakentaa identiteettiä ja maailmankuvaa (sekin olisi kaikille suotavaa) eri aineksista. Eikä avoimessa yhteiskunnassa, saati epävarmassa moninaisessa maailmassa, ole järkevää odottaa nuorten vain sopeutuvan edeltävien sukupolvien tapaan elää. Mutta tämä ei tarkoita, että jokaisen nuoren tulisi käyttäytyä myöskään oletetulla ”nykynuorille” tyypillisellä tavalla. Sen sijaan nuoret tarvitsevat hyväksyntää ja tukea omille pyrkimyksilleen ja niiden koetteluun – sitä muuten jokainen tarvitsee.

1 Syrjäytyneisyyden käsitteen hallinnointi ja vastanäky

Asian tarkasteluun vaikuttaa liian korostuneesti yhteiskunnallinen ja taloudellinen ideologia, jossa päivä- ja palkkatyö on kansalaisen päätehtävä ja velvollisuus: kansalainen on tuotantotekijä (muuten turha, kuluerä, vaiva tai uhka). ”Työmarkkinoilta syrjäytyviä” ovat potentiaalisesti monet nuoret, pitkäaikaissairaat, työkokeneet keski-ikäiset ja ekonomisesti he ovat taakka, suurimman taakan muodostavat eläkeläiset? Mutta haluammeko me todella nimittää näitä ihmisiä syrjäytyneiksi? Onko se jostain näkökulmasta hyödyllistä?

Ihmiset tai ryhmät voivat olla myös vapaaehtoisesti ”syrjään vetäytyneitä” ilman, että se olisi asianomaisille tai muulle yhteiskunnalle ongelma. Syrjäytymisuhan ja esimerkiksi nuorten koulutuksen ja tukemisen sitominen ensisijaisesti työkansalaisuuteen on typerää, vastuutonta ja väärin. Työ on usein tärkeä, mielekkyydentunnetta ja itsearvostusta ylläpitävää – siksi sillä voi olla vahva sitovuus ihmisiin . Mutta sen ei pitäis olla ainoa, eikä palkkatyön tarvitse olla ensisijainen tässä tehtävässä. Elämä on paljon muutakin, vaikka palkkatyö vie siitä suhteettoman suuren osan.Tämä on yleisesti tiedossa ja sen huomiotta jättäminen on suurimpia yhteiskunnallisia ongelmia lainsäädännössä ja päätökseteossa.

Työttömyys ei ole yhtä kuin syrjäytyneisyys, ei välttämättä edes ”työhaluttomuus”. Vahvan rakenteellisen työttömyyden aikana ongelma on se, että ihmiset eivät pääse tekemään sitä mikä heitä kiinnostaa, mitä he osaavat ja mitä he haluavat.

On hyvin tiedossa, että niin kutsutuissa ”kehittyneissä maissa ”palkkatyön kokonaismäärän ei arvioida länsimaissa kasvavan, vaan vähentyvän. Esimerkiksi työttömien suuri joukko tulisi nähdä vähintäänkin arvokkaana reservinä, josta on pidettävä huolta. Yhteiskunnan tuottavuuden suurin ”kohtaanto-ongelma” on siinä, että mielekkääseen toimintaa valmiit ihmiset eivät pääse edes toimiin, joille olisi tarvetta.

Nykyään on jatkuva pula ja kasvava tarve yhteisöille ja yhteiskunnalle tärkeistä toimijoista, mutta ei mahdollisuutta palkkaan. Siihen tulisi löytää ratkaisuja: yleishyödylliset tehtävät, vapaaehtoistoimintaan panostaminen, omaan osaamisen mukainen tekeminen. Myös työtä välttelevä työtön olisi tuottavampi, jos hänelle maksettaisiin vähimmäisavustuksia enemmän, ostovoimaa parantava määrä. Kaikella tällä on myös suora yhteys hyvinvointiin ja turvallisuuteen. Niin on myös yritystoiminnalla, mutta elinkeinotoiminnan ongelmia väheksymättä: ketään ei tulisi edes epäsuoraan pakottaa töihin, joiden yleistä jaettua merkitystä ei voi perustella.

Olen kyllä tietoinen siitä, että tämä edellyttäisi muutoksia talousajattelussa. Mutta muutoksen tarpeesta poliitikotkin hokevat. Kuitenkin nykyiset työllistämistoimet ovat lähinnä vastuutonta leikkimistä tai jopa vahingollisia. Kun onnistumisesta ja menestymisestä ei voi oikein rangaista, tehdään ainakin yrittäjyyden edellytykset raskaiksi, vaikka yrittämiseen muka kannustetaan. Suomessa on tällainen kateuden kulttuuri edelleen läsnä monissa yhteyksissä ja tietenkin myös kansan edustajilla.

Ylipäätään ajattelua ja näkökulmia tulisi muuttaa paljon. Kansalainen, joka ei ajattele koko yhteiskunnan etua, saatetaan nähdä syrjäytyneenä. Mutta politiikassakin yhteinen etu on usein hukassa, siinä on enemmän kysymys eri ryhmien intresseistä ja eduista, sekä niiden keskinäisestä kilpailusta ja sovittelusta. Vaikka politiikkaa aina pilkataankin tästä, usko sen yhteisen hyvän ideaan on yhä ylimitoitettua ja ohittaa sen tosiasian, että usein on kysymys raadollisesta valtakamppailusta, jossa eivät yleensä paina eniten kansan asiat, vaan enemmän äänet.

Kun yhteiskunnan ammattipäättäjiltä ja -vaikuttajilta ei vaadita kannatuksen lisäksi mitään pätevyysvaatimuksia, osaamista, tietoa ja sopivuutta, ja jos he eivät noudata asioita tuntevien näkemyksiä, ei kysymys ole vahvassa mielessä demokratian hengestä vaan vallankäytöstä, jossa ”demokratia” on vain oikeuttava hokema ja tekniikka. Voidaan perustellusti sanoa, että myös moni itsekkäistä ja viiteryhmänsä etuja ajavista poliittisista päättäjistä on syrjäytynyt yhteiskunnan edusta, yhteisestä edusta, edun yhteisyydestä, siitä mikä on yleisesti hyvää.

Tosin monessa kenen tahansa tapauksessa yleisesti osuvampi ilmaus olisi esimerkiksi vieraantuminen. Mutta jos asiaa analysoidaan henkilötasolla, voi tuon vieraantumisen taustalta löytää samoja myös syrjäytyneisyyteen liitettyjä tekijöitä kuin muillakin ihmisillä. Suurin ongelma tässä on se, että politiikka on pysähtynyttä ja politiikan ytimestä kaukana syrjässä, joten siitä vieraantunut kansalainen ei ole ensi sijassa se syrjäytynyt osapuoli. Heitä on enemmistö. Riski on siinä, että luottamuksen rapautuessa politiikka on parhaimmillaankin heikkoa viihdettä ja siinä myös valta on helposti kaapattavissa osana ”näytelmää”.

Haluan edellisellä kokonaisuudessaan tuoda esille sen, että jos ”syrjäytymistä” käytetään yleistävänä käsitteenä, se on todellakin nähtävä tarkoitteeltaan eri ilmiöitä ja ihmisryhmiä koskevana. Toisaalta sen tarkoitetta ja merkitystä tulisi aina täsmentää ja eritellä: kuka on syrjäytynyt mistä, kenen näkökulmasta, millä tavoin ja miksi, sekä milloin se on huono asia ja miksi.? Onko mielekästä käyttää koko sanaa ja miksi? Tämä on tärkeää erityisesti julkisessa ja poliittisessa keskustelussa – ammattilaisten ja asiantuntijoiden foorumeilla ongelmallisiakin termejä voidaan käyttää sovitulla tavalla nimenomaan ilmiön jäsentelyssä.

2 Kysymyksessä ovat hyvinvoinnin ongelmat

Perinteisesti yhteiskuntapolitiikassa, sosiologisessa tutkimuksessa ja yhteiskuntatilastoissa hyvinvoinnin määrittelyssä on painottunut sosioekonominen asema – se on perusteltua sikäli, nämä tekijät ovat korreloineet syrjäytymiseen. Toisaalta se onkin vain yksi määrittely ja näkökulma, toisaalta se on vaikuttanut käsityksiin hyvinvoinnista ”elintasona” ja syrjäytyneisyydestä osattomuutena elintasoon.

Yhteiskunnallisesta tutkimuksessa kaikkialla länsimaissa tiedetään, että suuressa mittakaavassa, tilastollisesti, syrjäytymistä tai huono-osaisuutta ennustavat koulutuksen vähyys, työttömyys ja tukevien sosiaalisten suhteiden vähyys. Taloudellinen asema ei ole oleellinen, vaan se, että koulutus sivistyksen merkityksessä tai muu kulttuurinen pääoma sekä ihmissuhteet ovat keskeisiä suojaavia, elämässä kannattelevia tekijöitä. Toki raha helpottaa ja turvaa jossain määrin, mutta työ keskeisenö mielekkyyden lähteenä voi olla myös heikkous suojatekijänä.

Syrjäytyneisyys ihmisten elämässä on hyvinvointiin, toimintakykyyn, kokonaisterveyteen ja elämänlaatuun liittyvä sosiaalinen ja psykologinen prosessien yhdistelmä ja tila – myös riippumatta asemasta ja varallisuudesta. Se, että tätä näkökulmaa näkee julkisuudessa vähän, kertoo siitä, ettei se miellytä, koska se nimenomaan hajottaa käsitteen hallinnoivaa käyttöä joitakin ihmisryhmiä leimaavana.

Nuorisotyössä yleensä on vältetty puhetta syrjäytyneistä nuorista, vaikka se virallisessa politiikassa aina ilmenee. ”Haasteellinen” ei sekään ole kovin toimiva, koska siinä esineellistetään koko asia nuoren ominaisuudeksi. Jo vuosien ajan on ihmistyössä puhuttu ja kirjoitettu haastavan lapsen, nuoren, asiakkaan ym. kohtaamisesta. Tämä on eri asia kuin nimetä kuka tahansa ”ongelmaiseksi” tai ”huono-osaiseksi” saati ”syrjäytyneeksi” – mikä itsessään on syrjivää ja syrjäyttävää puhetta.

Ihmistyössä kuuntelun, kohtaamisen ja vuorovaikutuksen myötä voidaan kyllä päästä tilanteeseen, jossa tarkastellaan ongelmia ja haastetaan myös ihminen ratkaisemaan omia haasteitaan. Silloin voidaan ehkä puhua myös ”haasteellisesta” henkilöstä rakentavasti: häntä haastavien mahdollisuuksien ja ratkaisujen sekä myös hänen muille ilmenevän haastavuuden laimentamisen kautta. Siinä ”ongelmainen” voi olla ymmärrettävä merkityksessä paljon ongelmia, mutta ”ongelmanuori” on haitallinen termi.

Yhteiskunnallinen hyvinvointi rakentuu vain ihmisten hyvinvoinnista. Se ei ole sidottu taloudelliseen elintasoon, vaikka tietenkin jokin toimeentulon vähimmäistaso on oltava. Hyvinvointia voi uhata köyhyyden leima ja syrjiminen, mutta ei vähävaraisuus tai työttömyys sinänsä, jos sosiaalisia ja yhteisöllisiä turvaverkkoja ja -mekanismeja on. Hyvinvointia ei takaa taloudellisesti ja yhteiskunnallisesti vahva asema, jos riittävät sosiaaliset ja psykologiset turvamekanismit puuttuvat. Se, mikä toiselle näyttää hyvinvoinnilta tai pahoinvoinnilta ei välttämättä kerro todellisuutta.

3 Jokainen on terve ja sairas, haaste itselleen ja muille

Pahoinvointi ei ole hyvinvoinnin vastakohta, vaan sen erilaisten puutteiden ja häiriöiden oire, eikä siis vain joidenkin ongelmallisten ihmisten piirre. Päähuomion tulisikin kohdistua tuohon hyvin- ja pahoinvoinnin merkitykseen. Tällöin ihmisen hyvin- ja pahoinvointia tulee tarkastella laaja-alaisesti suhteessa ihmisten omiin kokemuksiin, terveyteen ja ympäristöön. Silloin voidaan ymmärtää esimerkiksi, miksi kaikki ”syrjäytyminen” ei ole pahasta ja miksi vaikkapa sosioekonomisesti ”hyvässä asemassa” olevien ihmisten keskuudessa on myös paljon pahoinvointia.

Hyvin- ja pahoinvoinnissa on kysymys yksilöllisestä, yhteisöllisestä ja yhteiskunnallisesta terveydestä ja ”sairastamisesta”. Jälkimmäistä tapahtuu myös ”hyväosaisen” elämän tyhjyydessä ja vieraantuneisuudessa. Tässä en pyri ”medikalisoimaan” eli lääketieteellistämään tätä ilmiökenttää, vaan enemmänkin tuomaan arkijärkeä laajemmalla terveyden ja sairauden ymmärtämisellä. ”Hyväosainen” ja ”vähäosainen” ovat mielettömiä termejä sikäli, että jokaisella on osansa, ihmisen osa, jota ei voi pelkän sosioekonomisen aseman perusteella päätellä. Yleinen ongelma on, että sitä kuitenkin paljon tehdään.

Ihminen on biologinen, psyykkis-henkinen ja sosiaalinen olento, sekä ympäristöön suuntautuva, siihen vaikuttava ja siitä vaikutusta vastaanottava. Siten ihmisen toimintakyky, terveys ja hyvinvointi rakentuvat aina vähintään näissä tunnetuissa ulottuvuuksissa. Terveys ja sairaus tulee käsittää niitä koskevaksi sekä terveyden että sairauden tekijöiden yhteen kietoutuvaksi jatkumoksi, jossa ei ole yksiselitteistä sairas tai terve -rakennetta, vaan sekä terve että sairas -dynamiikka. Tämä on erittäin tärkeää ymmärtää, koska fyysistä terveyttä ja sairautta koskeva tietämys on hyvin tunnettua ja tavallista, mutta psyykkisen terveyden ja sairauden aiheilla on yhtä tabuluonnetta ja yhteisön tai yhteiskunnan sosiaalisesta terveydestä ja sairaudesta ei puhuta vakavasti juuri lainkaan.

Kun vaikkapa rivipoliitikkona, ministerinä tai presidenttinä toimii (ehkä ymmärtämättään) pahoinvoiva, kuten narsistisesti häiriintynyt persoona, hän aikaansaa lisää pahoinvointia yhteiskunnassa ja hän on yhteiskunnasta yleisesti syrjäytynyt, vähintään vieraantunut – vaikka näin toteaminen leimataan helposti vain poliittiseksi ilveilyksi. Kansalaisten parissa vastaavasti terve saattaa halutakin vetäytyä ”syrjäytyneeksi” tarkkailijaksi ja olla siinä asemassa hyvinvoiva ilman ”hyvää” sosioekonomista statusta. Kun laajoja kansanosia koskien puhutaan syrjäytymisen uhan kielellä, on ainakin yhtä paljon kysymyksessä politiikan syrjäytyminen niiden kuuntelusta, eli sairaus on myös yhteiskunnassa ja sen johtajissa.

4 Ehkäisy ja torjuminen oleellista, korjailu tavallista

Yhteiskuntapolitiikan näkökulma syrjäytymiseen on yleensä varsin mekaaninen. Keskeinen taustaongelma ilmenee käytännön toiminnan jakamisessa ehkäisevään ja korjaavaan työhön. Sen ongelmallisuus kertautuu, kun kaikkea korjaavaa työtä kutsutaan ehkäiseväksi. Nämä ongelmat kulminoituvat siihen, että vuodesta toiseen politiikassa höpötetään ehkäisevästä työstä tärkeänä ja kustannuksia säästävänä, mutta kuitenkin suunnataan resursseja korjaaviin toimiin, jolloin ehkäisevä työ usein kärsii.

Mutta voidaan myös ajatella ehkäisyä yläkäsitteenä ja nähdä korjaava toiminta siihen sisältyväksi. Opetusministeriön tukeman ehkäisevän päihde- ja huumetyön mukaisesti ehkäisevä työ voidaan jakaa kolmeen syvyysulottuvuuteen, joissa ehkäisyn käsite on laajempi kuin ennaltaehkäisy (Aaltonen, Kimmo 2007, 131, julkaisussa Nuorisolakiopas. Tietosanoma):

1) primaaripreventio, jolla pyritään ennaltaehkäisemään kielteisen toiminnan alkaminen

2) sekundääripreventio, jolla pyritään kääntämään jo kielteiseksi todettu kehitys myönteisempään suuntaan

3) tertiääripreventio, joka kohdistuu jo vahvastikin ongelmalliseen tilanteeseen sen syvenemistä tai laajenemista ehkäisevästi ja sitä korjaavasti

Tällöin siis ajatellaan, että kaikki myönteisesti ihmisen elämään vaikuttava, ilmenevän tai mahdollisen ongelman torjuminen, on myös ongelmia ja uhkia ehkäisevää välittömästi, lähitulevaisuudessa tai pitemmällä aikavälillä. Idea on selkeä ja mielekäs, mutta viralliset ja julkiset esitykset, osittain tämäkin, esittävät asiat aina kielteiseen (ja suurempiin kustannuksiin) peilaten. Tällöin kirjoitetaan poliitikkojen ja vaikkapa valtiovarainministeriön ehdoilla, jotka eivät vastaa elämän käytäntöä: täytyy olla ongelma tai uhka joilla hinta. Jos ehkäisy perustuu ihmisille luontaiseen olemiseen, vuorovaikutukseen, kohtaamiseen, välittämiseen, tukemiseen ja yhteisöllisyyteen, miksi siitä pitäisi maksaa?

Ongelma on siinä, että vaikuttamista ei nähdä lähtökohtaisesti itseisarvoisen, myönteisen (ja tuottavan) tukemisen kautta. Tällöin idea siitä, että korjaava on myös ehkäisevää, säilyy kuitenkin prioriteettina, helposti ehkäisevää työtä ainakin budjeteissa syrjäyttäen. Tämä ongelma on yleinen ja monialainen.

Julkiseen ”terveydenhuoltoon” on vaikea päästä terveenä saadakseen tukea hyvinvoinnin ylläpitämiseen ja sairauksien ehkäisyyn, sinne pääsee vasta kun on jo terveydellisesti ongelmainen eli enemmän tai vähemmän sairas. Kela ei hyväksy korvausta ennaltaehkäisevään sairausvapaaseen uupumisen välttämiseksi, ”työuupumus” ei voi olla diagnoosi. Tämä on yksi osasyy ”masennuksen” yleistymiseen tilastoissa: muotidiagnoosi on masennus, jolle on määritellyt oireet ja Kelan hyväksyntä. Tätä kirjoittaessani keskustellaan siitä, että toimeentulojärjestelmän muutos estää apua tarvitsevia hakemasta välttämättömiä harkinnanvaraisia tukia, koska niiden saaminen edellyttää päätöstä yleisestä toimeentulotuesta, jonka käsittely venyy.

Joka tapauksessa ehkäisevän toiminnan status on ongelmallinen, koska sen vaikutukset näyttävät olevan vaikeasti määriteltäviä ja mitattavia. Ne ovat kuitenkin ymmärrettävissä. Mutta ehkäiseviin prosesseihin ei voi liimata suoraan mitattavia tulosindikaattoreita. Ei se toiminta kuitenkaan sillä perusteella ole vähemmän merkityksellistä. Ongelma onkin mekaanisessa, jo satoja vuosia vanhan maailmankuvan ajatuksessa inhimillisen toiminnan, sen vaikutusten ja tulosten pelkistettävyydestä mitattavaksi, kuten ”tunnusluvuiksi”. Niitä tarvitaan, jos ei ole riittävästi tietoa ja ymmärrystä. Mitkään, myöskään korjaavan työn mittarit eivät ole päteviä, jos ne eivät perustu käytännön toiminnan ja sen prosessien ymmärtämiseen.

5 Vallattomat vallan syrjässä ja äärellä

a-lapset

Kun syrjäytyneisyydestä ongelmana puhutaan järkevästi, tarkastellaan sitä, missä määrin siihen liittyy haittaa tai uhkaa henkilöille itselleen tai muille ihmisille. Lähtökohtana tulee olla sen ymmärtäminen kärsimyksenä ja hyvinvoinnin ongelmana. Tunnuspiirteitä on tutkimuksissa lueteltu paljon, ja niitä on sekä subjektiivisessa kokemuksessa että objektiivisesti havaittavissa.

Tavallinen varoitus on jo koululapsilla todettava huonommuuden ja ulkopuolisuuden tunne. Ilman sitä korjaavaa tukea ja vaikuttamista lähiyhteisöön tällainen tunne voi johtaa krooniseen kärsimykseen, epäonnistumisiin ja passiivisuuteen. Kaikilla tämä ei ilmene näkyvästi ja suoraan, mutta voi uudelleenvirittyä monin tavoin elämän varrella. Sen yhdeksi ratkaisuyritykseksi voi myös muodostua tunteiden projisointi toiseen kiusaamalla ja muulla kielteisellä käytöksellä. Erityisesti lapsuudessa ja nuoruudessa kehä on tunnettu: kiusatusta tulee kiusaaja, jonka kiusatusta tulee kiusaaja…

Lasten ja nuorten huomiointi on tulevaisuuden kannalta tärkeintä. Mutta kysymys ei ole vain heistä: kiusaaminen aikuisten piirissä on viime vuosina lisääntynyt Suomessa melkoisesti. Usein kysymyksessä ovat haavoittuneet, loukatut ja osin itsetunnoltaan heikot, joita myös monet eri ryhmät käyttävät hyväkseen tarjoamalla turvaa ja hyväksyntää sekä kohteita kielteisille tunteille. Itsetunnon heikkous voi ilmetä myös näennäisenä itsevarmuutena esimerkiksi narsistisen häiriön tai muiden voiman ja vallan ilmaisujen kautta, sekä kapeana kiinnostuksena ideologiaan.

Subjektiivinen kokemus ei ennusta mitä tahansa, mutta lähtökohtana empaattiselle tuelle tulisi aina olla jo koettu kärsimys riippumatta sen syystä. Ja monien kokemus ulkopuolisuudesta ja epäoikeudenmukaisuudesta on yhteisössä ja yhteiskunnassa realiteetti riippumatta siitä missä määrin sen perustelu on objektiivinen. Se on aina myös ilmaus demokratian ja oikeusvaltion jonkin asteisesta epäonnistumisesta.

Sitä, missä määrin yksilöiden ja ryhmien tila on yleisempi riski tai uhka muille, yhteisölle tai yhteiskunnalle, voidaan tehdä objektiivisia arvioita eri asiantuntijoiden toimesta. Kun kysymys on tavallisista rivikansalaisista, on silloin yleensä jo kehityksen tukemisessa ja varhaisessa puuttumisessa epäonnistuttu ja henkilön ongelmat kroonisia, ehkä pahentuneita. On huomattava, että kaikki tällainen ongelmallisuus ei näy arkisesti muille, edes läheisille, jollei heillä ole erityisen hyviä tulkintakykyjä.

Tavallisinta haitallista epäterveyttä on yleinen laimea välinpitämättömyys – se on hyvin yleistä, eikä siitä voi päätellä kuin sen, että useimmilla ei mene kovin huonosti ja päättäjillä on turvallista. Mutta kun puhutaan vahvasti passivoituneesta selän kääntämisestä ja siihen liittyvästä kärsimyksestä tai siitä kumpuavasta vihamielisyydestä, on kyse tavallisimmista yksilöllisen ”syrjäytymisen” ongelmista, jotka yleisesti tunnustetaan ongelmiksi. Vähemmän esillä on se, että kysymyksessä voi aina olla myös esimerkiksi päättäjä, joka kääntää selkänsä yhteiskunnalle, sekä se, että kansan vihaisuus ja kapinallisuus voi olla myös perusteltua ja moraalisesti oikeutettua.

Samalla, kun syystäkin korostetaan ihmisten ja yhteisöjen omaa vastuuta hyvinvoinnista, ohitetaan rumasti se näkökulma, että yhteiskuntapolitiikka voi myös tukea ja tuottaa omavalintaista marginalisoitumista tai syrjäyttämällä suoranaista pahoinvointia. Sitä tapahtuu taas enemmän, kun monista yhteiskunnan tärkeimmistä tehtävistä vähennetään voimavaroja. Inhimillinen hinta on korkea, kun valtion politiikka pakottaa tarkastelemaan vain sitä mitä, pahoinvointi maksaa (tai miten se vähentää jotain kuviteltua talouskasvua).

Suurin osa kansalaisista on melko tai hyvin paljon syrjässä nimellisestä julkisesta politiikan tekemisestä. Poliitikot ovat siis vähemmistö. Syrjäytymisen uhkaan perustellustikin tarkoitettu yleislääke on osallisuus. Mutta kun se ymmärretään osallistumiseksi ja vaikuttamiseksi yhteiskunnalliseen valtaan, on se vallanpitäjille vaikea asia. Esimerkiksi nuorten osallisuus- ja vaikuttamisryhmien roolin ja ennen kaikkea niiden oikeuksien tunnustaminen kuntien päätöksenteossa on edistynyt hitaasti. Sen sijaan erilaisten yhteisöllisten ja osallisuutta tarjoavien toimien kannattaminen on päättäjille helpompaa, koska se ei uhkaa heidän valtaansa.

Tämä kertoo siitä, miten edustuksellinen demokratia rajoittaa kansalaisten osallisuutta yhteiskunnallisiin asioihin. Toisaalta nimenomaan osallisuus ja yhteisöllisyys ovat ihmisiä terveinä ja toimintakykyisinä pitäviä niin kansalaisten arjessa kuin politiikan huipulla. Siksi muodolliseen politiikkaan osallistuminen tai siitä erossa pysyminen ei ole mikään ihmisten syrjäytyneisyyden jakolinja. Jollekin vallanpitäjälle kunnon kansalainen on riittävän hyvinvoiva ja riittävän syrjässä tai vallasta vieraantunut? Tällainen vallanpitäjä on tavallisesta elämästä syrjässä, vieraantunut ja kylmä.

Poliittisen tai hallinnollisen vallan vastustamiseen on yleisimmin kaksi näkökulmaa:

  • rajoittaa sekä yhteiskunnallisen että poliittisen keskitetyn ja hierarkkisen julkisen vallan roolia vahvistamalla yksilöiden ja kansalaisyhteiskunnan valtaa (liberalismin ja anarkismin muodot, individualismi)
  • rajoittaa moninaisten poliitikkojen valtaa suhteessa valtioon ja kansaan vahvistamalla valtion ja kansalaisten suoraa yhteyttä, tai luomalla yhtenäinen ideologinen hallinto (autoritarismin ja totalitarismin muodot, kollektivismi)

Molempia näkökulmia esiintyy läpi perinteisen poliittisen jaottelun (vasemmisto, keskusta, oikeisto), mutta ne eivät ole sen näkyviä nimettyjä valtavirtoja ja esiintyvät useammin maltillisina juonteina kuin äärimuodoissaan. Mutta sekä poliittista toimintaa, että siihen kohdistuvia asenteita ja ideologioita ei voi lainkaan ymmärtää vain perinteisen oikeisto-vasemmisto -jaottelun kautta. Seuraava bloggaukseni tarjoaa peruskäsitteitä aatteiden ja asennoitumisen hiukan moniulotteisempaan tarkasteluun.

6 Kadonneitten lasten marssi

Takaisin Blogisarjan pääsivulle
Takaisin tämän Luvun 1 alkuun

Johdanto

Turvallisuudesta nuorisotyölle ja muille

Tarkoitukseni on kirjoittaa turvallisuus -aiheesta ihmisten kannalta, myös nuorisotyön kannalta ja sen tarpeisiin. Lueskeltuani siitä koen välttämättömäksi aluksi jäsentää useita perusaiheita. Tämä jäsentely kuvaa lähinnä sitä, miten itse tällä hetkellä nämä asiat näen, tosin vastaavia pohdintoja ovat esittäneet lukemattomat ihmiset jo vuosisatojen, joitakin yli kahden vuosituhannen ajan.

Turvallisuus ja epävarmuus

Turvallisuuden asiakirjat (strategiat, suunnitelmat, ohjelmat jne.) antavat hyvin tietoja siitä, millaisia keskeisimmät uhat tai vaarat yleisesti ovat. Niiden perusteella voidaan järkeillä ja onkin järjestetty toimia riskien vähentämiseen, uhkien ehkäisyyn ja ennalta estämiseen, turvallisuuden ylläpitoon.

Näiden ilmiöiden ymmärtämisessä ei riitä reaktiivinen operatiivinen lähestymistapa: yleisimmät tai pahimmat uhat ja toimenpiteet niitä varten. Tämä toisaalta siksi, että yleisimmät ja todennäköisimmät (objektiiviset) riskit eivät näytä ihmisiä eniten pelottavan, vaan muut, yleisesti tai yksilöllisesti vahvat (subjektiiviset) uhkakuvat – ja toisaalta juuri siksi, että tällaiset (subjektiiviset) uhkakuvat voivat dominoida ihmisten ja ihmisryhmien käyttäytymistä varsinaisen (objektiivisten) uhkien torjumisen sijaan.

Kun kysymyksessä ovat ihmiset uhkien kohteina tai aiheuttajina, on aihetta lähestyttävä myös ihmisenä olemisen ymmärtämisen kautta: miten siinä rakentuu turvallisuutta tukevia ja heikentäviä ilmiöitä. Yksi keskeinen subjektiivista ja objektiivista näkymää yhdistävä tekijä on varmuuden-epävarmuuden kokemus. Se vaikuttaa myös todelliseen turvallisuuteen, esimerkiksi joillakin kääntämällä pelko vihaksi ja levittämällä sitä, mutta useimmilla vetäytymällä passiiviseksi sivustakatsojaksi tai kokonaan syrjään.

Passiivisten ja syrjässä olijoiden joukossa on aina potentiaalisia informaatiovaikuttamisen uhreja sekä vihamieliseen ajatteluun houkuteltavia. Siksi syrjäytyminen on monissa asiakirjoissa esitetty yhtenä keskeisenä turvallisuusuhkana. Mutta minä en tarkoita mahdollisen uhan muodostavilla syrjäytyneillä ensisijaisesti – saati vain – julkisesti useimmin esitettyjä passiivisia tai syrjässä olevia, vaan myös monia muita, kuten jäljempänä esitän: syrjäytymisen tarkoitetta on sekä laajennettava että täsmennettävä.

Sekä yhteiskunnan nimellisten turvallisuustoimien, että ihmisten jokapäiväisen elämän tasolla turvallisuutta ylläpitävät prosessit jäävät paljolti huomiotta. Kun asiat ovat melko hyvin, niitä ei huomata tai niitä pidetään itsestäänselvyyksinä, mikä on tyhmää. Turvallisuusviranomaisten ja -toimijoiden työprosessit ovat avattavissa, mutta prosessit tavallisessa arkielämässä liittyvät henkilökohtaisiin ja sosiaalisiin tekijöihin, joita ei yleensä tässä yhteydessä käsitellä. Tämä on ehkäisevän ja tukevan ihmistyön ja yhteisöllisyyden näkymättömyyden ongelma ja samalla koko turvallisuusajattelun yksi ongelma.

Ihmisten sosiaalisiin ja psyykkisiin tekijöihin vaikuttamiseen ei ole yhtä prosessimallia, sabluunaa, koska ihmisten kyky kokea ja sietää epävarmuutta tai reagoida siihen vaihtelee hyvin paljon. Mutta yhden vihjeen annan tähän alkuun: hyvä toimintakyky vaikeassa ja vaarallisessa tilanteessa, jopa sotilaan taistelussa vihollisen kanssa, perustuu suurelta osin sisäiseen, psyykkiseen turvallisuudentunteeseen, vahvaan kykyyn sietää epävarmuutta; vihaa uhoava ja muita syrjivä toiminta taas perustuu suurelta osin sisäiseen, psyykkiseen turvattomuudentunteeseen ja heikkoon kykyyn sietää epävarmuutta.

Perusmekanismit

Epävarmuus, epätietoisuus, epäluottamus ja pelko ovat keskeisiä tekijöitä ihmisten kääntymiselle pois proaktiivisesta yhteydestä tai kääntymiselle voimakkaasti jotain vastaan. Muutama asia on tärkeää huomioida.

Ensinnäkin, epävarmuus ja epäluottamus vaikkapa maan johtoon ja sen politiikkaan voi olla täysin perusteltua ja syrjäytymiseen tai radikaalistumisprosessiin vaikuttaa aina myös yhteiskunta.

Toiseksi, ihmisten tunnekokemus ja sen oma tulkinta ovat aina subjektiivisesti totta, vaikka ne eivät vastaisi yleistä jaettua todellisuutta. Epävarmaa ja epäluuloista ihmistä ei auteta vain toteamalla hänen kokemuksensa vääräksi ja tarjoamalla oikeampi näkemys: he tarvitsevat turvallisuuden tunnetta ja kykyä epävarmuuden sietämiseen, jotka tekevät asennoitumisesta joustavamman ja lisäävät liikkumavaraa kokemiseen ja ajatteluun.

Kolmanneksi, kaikilla on emotionaalisia pelkoja, tiedostettuja tai ei. Yllättävän monet länsimaiset ihmiset kavahtavat yhä hämähäkkejä ja käärmeitä. Se on geeneissämme, koska niitä on ihmisen pitkän biologisen esihistorian aikana kannattanut oppia varomaan. Sen sijaan nykyaikaisen yhteiskunnan tavallisimpia vaaroja (kuten liikenne), ei ihminen ole vielä biologisesti oppinut pelkäämään. Tosin on mahdollista, että nykyaikainen yhteiskunta tuottaa niin paljon ylikuormitusta ja stressiä ihmiselle luonnonolona, että se on yksi epävarmuutta, pelkoa ja aggressiota jatkuvasti aiheuttavista tekijöistä.

Neljänneksi, psykologian ja psykoterapioiden historiasta ja eri muodoista tiedetään kattavasti, että kyky sisäiseen turvallisuudentunteen ylläpitoon muodostuu ja kehittyy alkaen lapsuudesta riittäväksi tai riittämättömäksi, ja että se voi vahvistua tai heiketä myöhempien kokemusten kautta. Tässä kysymys on ennen kaikkea tunne-elämästä. Se on ihmisyydessä ehkä keskeisin asia: yksilöllisesti elämän kestävä tehtävä on oppia ja kyetä tulemaan toimeen tunne-elämänsä kanssa.

Ihmisen psyyke suojelee itseään – myös epäsuotuisassa asenteessa – säilyttääkseen tasapainoa. Sen keinoja ovat monet torjuntamekanismit. Epävarmoina ja pelottavina aikoina kaikissa länsimaisissa demokratioissa torjuvuus, pelot ja vihamielisyys vähemmistöjä, eri kulttuureja ja erilaisuutta kohtaan lisääntyy, koska se purkaa psyyken painetta sen sijaan että se minuus kohtaisi omat tunteensa. Leppoisammissa hyvinvoinnin oloissa ihmiset ovat keskimäärin suvaitsevaisempia.

Mutta kummassakaan tapauksessa ihmiset eivät välttämättä reflektoi itseään: kun on hyvä olo, maailma näyttää kauniilta, pahassa olossa se näyttää rumalta. Voimakkaat pelon tai vihan kokemukset tai epävarmuus liittyvät usein muuhun kuin mihin ne kohdistuvat ja niihin voi puuttua vain itseymmärrystä lisäämällä, yleensä myönteisessä vuorovaikutuksessa. Samoin voi olla rohkeuden, ilon ja rakkauden tapauksissa, mutta niistä harvemmin koituu yleistä haittaa: päinvastoin, ne vaikuttavat myönteisesti muihinkin.

Jatko

Kun kysymys on ihmisten motiiveista ja toimista, joita tarkastellaan turvallisuuden vajeena tai uhkana, on hyvä lähteä liikkeelle termeistä, joita tällaisessa keskustelussa usein viljellään.

Yleisimpiä termejä julkisuudessa ovat olleet syrjäytyneisyys ja syrjäytymisuhka – käytännössä myös siihen liittyvät valta ja määrittely.

Käsitteiden jäsentäminen arkisesti asennoitumisen ja aatteiden sekä kommunikaation kautta johdattelee aatteiden ja politiikan ideologioiden perusulottuvuuksien tarkasteluun. Sillä pyrin tarjoamaan tarjoaa karkeaa jäsentelyä asennoitumisen ja aatteiden luonteenpiirteisiin, Suuntia asenteiden ja aatteiden avaruudessa: radikaali, konservatiivi ja liberaali ovat sen perusulottuvuuksia. Rakenteellisempia asenteita elämään yhteiskuntaan edustavat  anarkinen, autoritaarinen ja totalistinen ulottuvuus.

Asenne- ja aatsuuntien lomassa esitän välihuomioita muun muassa informaatiosta, tiedosta ja tilannekuvasta, informaation vallasta, sekä vallan perinteisestä rakenteessta ja moninaisemmasta dynamikasta, myäs ”vastavallasta”.

Tämän toivon helpottavan viileän järjellistä asennoitumista usein kuumana ilmeneviin aiheisiin, kuten ääriajattelu ja -toiminta. Se voi johdattaa myös yksilöiden ja ryhmien pyrkimysten ymmärtämiseen, ei täysin vieraina tai väärinä, vaan tavanomaisen kärjistyminä tai vääristyminä. Nämä aiheet ovat esillä Osassa 3.

Blogisarjan päätösosassa 4 tarkastelen yleisesti turvallisuutta ja uhkia, keskeisiä virallisia turvallisuuden linjauksia ja toimijoita, sekä turvallisuutta tukevia prosesseja yhteisöissä ja yksilöissä, ajatellen myös nuorisotyötä.

#nuorisotyö matkalla nykyisyyteen

Vuoden 2016 ensi kvartaalissa julkaisin useita blogitekstejä, mutta sitten on ollut niissä taukoa.  Työmuistelmat -sarja on kesken – no kyllä se jatkuu ja muutakin tulee, kunhan päivät lyhenevät.

Olen kirjoittanut Nuorisotyö -lehteen ja juttuni ilmestyy vuoden 2016 jokaisessa numerossa: lehden 70-vuotis juhlavuoden kunniaksi kirjoitan nuorisotyöstä, kun omaakin taipalettani alan seuraajana on kestänyt kohta 20 vuotta. Kannattaa seurata tuota sivua, siellä on muitakin lehden juttuja digitoituina.

”Matkalla nykyisyyteen” -juttusarjan aluksi lehdessä 1/2006 tarkastelin alan yleistä kehitystä 1990-luvun lamasta EU-jäsenyyden kautta yli Milleniumin, sekä sen jatkoksi lehden 2 jutussani Nuorisotyö vuosituhannen alussa voimistunutta kehitystä vuodesta 2008 alkaneeseen lamaan saakka.

Lehdessä 3, jota jaettiin myös Allianssi-risteilyllä, juttuni Nuorisotyö, himmelit ja käytäntö, aiheina olivat aluerakenteet ja rakenneuudistukset sekä nuorisotyön asema aluepolitiikassa, alueiden Suomessa.

Lehden 4 vapaaehtoistoiminnan teemaan sidottu juttuni Vapaaehtoistoimintaa edistetään – vai heikennetään tarkastelee kansalaisjärjestöjen asemaa, joka on häirinnyt minua vuosia ja jonka roolia kuntien palvelujen rinnalla tai korvaavana olen saanut työssäni myös seurata.

Katso siitä myös aiempi Kommentti-kirjoitukseni ”Lautakasojen vartiointi ja penkominen” – purin turhaumia, joita en voinut kirjoittaa artikkeliini ”Hyvinvointipalvelujen tuottamisen malleja kolmannella sektorilla” julkaisussa Kolmannella lähteellä (verkkoversiossa sivut 96- 106).

Nuorisotyö -lehden tuplanumero 5-6/2016 tarjoaa tuhdin lukupaketin ja sen sisältää löytää myös minun juttuni Globaalikasvatus ja nuorisotyö jossa kysyn, onko Pallo hukassa ja mistä se voisi löytyä.

Vuoden viimeisten kahden lehden tekstini ovat kevyttä alan tutkimuksen ja sen merkityksen tarkastelua: Nuorisotyön tutkimuksesta osat 1-2. Lehden numerossa 7 juttuni ”Miten nuorisokysymys muuttui nuorisotyöksi ja -politiikaksi” kuvaa taustahistoriaa noin 1990-luvun alkuun asti. Lehden 8 juttuni ”Mosaiikkimaista kehitystä” jatkaa siitä noin nykyaikaan.

Minua kiinnostaisi tietää, miten nämä tekstini on koettu – erityisesti nuorisostyön kentällä, mutta muutenkin.