Tonttujen himmelit – pikahistoria

Uudistukset ja muutoksellisuus ovat arkipäivää. Politiikassa niistä on puhuttu aina, mutta viime vuosikymmeneltä alkaneet uudistukset ovat myös historiallisen suuria.

Tämä katsaus taustoittaa Nuorisotyö -lehdessä 3/2016 ilmestyvää juttuani nuorisotyöstä, sekä tulevaa blogiani uudistusten vaikutuksista siihen.

Alue- ja hallintorakenne yksikköineen muodostavat säädöksiä ja ohjelmia vastaavan puitteiden ja vallan rakenteen eri alojen toimille. Suomessa on kaksi yhteiskunnan alueellista rakennetta: kuntien ja valtion itsehallinnollinen rakenne, sekä lisäksi kirkon vastaavat rakenteet. Aluepolitiikka on alueellista hallintaa ja siitä taistelevat toisaalta kunnat ja valtio, toisaalta eri puolueet keskenään – siksi se ei koskaan toteudu aivan järkevästi.

Kuntarakenne perustettiin 1860-luvulta niitä edeltävien kirkkopitäjien mukaan. Nykyiset seurakunnat toimivat yleensä kuntien rinnalla ja paikallisyhdistykset toimivat myös yleensä kunnittain. Jos kunnat nähtäisiin vain kansalaisia ja yhteiskuntaa palvelevina valtion eliminä, niitä olisi hallinnollisina yksikköinä korkeintaan muutamia kymmeniä, vaikka toiminnallisia yksikköjä voisi olla enemmän. Mutta ne ovat politiikan näyttämöitä joilla taistellaan vallasta. Kuntia on enimmillään ollut noin 600 itsehallinnollisina yksikköinä toimien, vuosituhannen alussa noin 460 ja vuonna 2015 enää 313.

Maakuntien tausta on kansankulttuurisissa alueissa. Nykyiset maakunnan liitot ovat kuntayhtymiä, jotka toimivat pitkään vain rajatuissa tehtävissä ja varsin suppeasti, kunnes EU-jäsenyyden myötä niistä tuli hankerahoituksen ja aluekehittämisen byrokratioita, sekä uuden vallan myötä kunnallispolitiikan ylempiä areenoita. Vuoden 2010 aluehallintouudistuksessa niiden roolia aluekehityksessä vahvistettiin, mikä tarkoitti osittaista vallan siirtoa valtiolta kunnille.

Lääninhallinto oli vuosisatoja valtion ”käsi” alueilla – ei vain kansalaisia valvova, vaan myös kansaa kuunteleva ja paikallista vallankäyttöä valvova. Se on myös tukenut eri alojen paikallisia toimintaedellytyksiä. Vuoteen 2009 asti lääneissä toimi poliittisesti valitut maaherrat, joita monin paikoin arvostettiin vaikuttajina hallintoon, politiikkaan ja julkisuuteen. Läänit lakkautettiin ja uusi aluehallintojärjestelmä perustettiin vuonna 2010.

Kunnat

Työssäkäyntialueita on määritelmästä riippuen 50-60, talousalueita eli seutukuntia noin 70 – määrät ovat hiukan laskeneet. Vuonna 1990 kunnat muodostivat 374, vuonna 2007 vielä 228 ja vuonna 2012 enää 136 eri alojen yhteistoiminnan kuntayhtymää; keskeisiä aloja ovat sairaanhoito, kansanterveystyö, erityishuolto ja koulutus. Keskustelua on dominoinut sosiaali- ja terveyspalvelujen järjestäminen – niiden osuus on noin ¾ kuntien tai niiden yhtymien kustannuksista.

Vuosina 1995-2003 Lipposen hallitusten aikana eteni toiminnallisten seutukuntien kehittäminen, vuodesta 2002 lähtien seutukuntien tukihankkeen (SEUTU) ja kokeilulainsäädännön avulla. Näytti siltä, että se voisi vahvistua uudeksi palvelu- ja jopa kuntarakenteeksi. Tätä kehitystä tuki myös vuonna 2001 käynnistetty Aluekeskusohjelma (Ako), johon osallistui 30-40 kaupunkiseutua.

Vanhasen I hallitus (2003-2007) valmisteli vuonna 2006 käynnistyneen Kunta- ja palvelurakenneuudistuksen (PARAS-hanke), jonka keskeisisiin toimintoihin kuuluivat palvelujen järjestämisen ja tuottamisen uudistaminen, sekä kuntien yhteistyön syventäminen ja kuntien yhdistyminen. Seutukuntien kehittäminen jatkui mutta valtio alkoi jarrutella sitä.

Vanhasen II hallitus (2007-2011) lopetti seutukuntien kehittämisen ja säädökset (2003-2008) PARAS-hankkeen edetessä. Samalla käynnistettiin valtakunnallinen Osaamiskeskusohjelma (Oske), jossa mukana oli kaupunkiseutujen lisäksi myös pienempiä, maaseudunkin alueita. Suurin kuntien yhdistymisen aalto tapahtui vuodenvaihteessa 2008-2009. Vuonna 2010 käynnistettiin Koheesio- ja kilpailukykyohjelma (Koko) joka kattoi 52 noin seudullista aluetta eli useimmat kunnat.

Kataisen hallitus (2011-2015) keskeytti kaikki mainitut edellisen hallituksen hankkeet ja aloitti oman Kuntauudistuksen. Koska kuntamäärän huomattava pienentäminen ei onnistunut lainkaan, on sen jälkeen taas painottunut kuntien yhteistoiminta- ja palvelualueiden (Sote) vatvominen, myös nykyisellä Sipilän hallituskaudella.

Valtio

Aiempina vuosikymmeninä (1950-) valtio työntyi paikallisuuteen ja samalla tuki sitä, esimerkiksi Lapissa. Sittemmin painotus siirtyi lähinnä kaupunkiseutujen ja kehitysvyöhykkeiden mukaiseen hajautetun kilpailuvaltion ideaan noin 30-40 seudulla. Viime vuosikymmeneltä alkaneessa vaiheessa kilpailukyvyn nimissä todellinen painotus on ehkä vain muutamassa metropolialueessa ja kehityskäytävässä.

Valtion aluerakenteesta on myös väännetty kauan. 1990-luvun trendissä luotiin aiempaa harvemmat suurläänit (12 kpl), mutta valtion piirijako tihentyi (kihlakuntia yhteensä 90), kun taas kuntien hallinto laajeni seutukaavaliitoista vahvistuneisiin maakunnan liitoihin. Toisaalta valtionkin aluehallinnossa on jo aiemmin pyritty toimialojen yhdistämiseen kokonaisuuksiksi, kuten kolmen ministeriön yksiköiden yhdistäminen 15 Te-keskukseksi vuonna 1997, jolloin kihlakuntiin kiinnitettiin poliisi-, syyttäjä- ja ulosottotoimi.

Valtion aluehallinnon suurimmat muutokset tapahtuivat viime vuosikymmenen loppupuolelta alkaen. Vuonna 2008 luotiin uutena yhdistelmänä Työ- ja elinkeinoministeriö (TEM), sekä siirrettiin kunta- ja aluehallinto-osastot sisäministeriöstä valtiovarainministeriöön. Vuonna 2009 lakkautettiin maaherran virat ja vuonna 2010 vuosisatoja toimineet lääninhallitukset. Uusi kaksoisjärjestelmä (Avit 7 kpl ja Elyt 15) kahden ministeriön (Vm ja Tem) johtamana ei selkiyttänyt ylemmän tason aluejakoa lainkaan.

Eri hallinnonalojen tiiviimpi integrointi Aveihin ja Elyihin onnistui kuitenkin kohtuullisesti ja useiden alojen osa-alueiden mosaiikki kartalla harveni. Eri kysymys on, oliko turvallisuuteen ja oikeusturvaan liittyvän valtionhallinnon karsiminen hyvä asia. Esimerkiksi vuoden 1996 kihlakuntajärjestelmää alettiin purkaa vuonna 2007. Uudistuksen jälkeen poliisilaitoksia oli aiemman 90 sijaan vuonna 2009 enää 25 ja vuonna 2014 enää 12; käräjäoikeuksia oli aiemman 54 sijaan vuodesta 2010 lähtien enää 27 ja maistraatteja aiemman 90 sijaan vuodesta 2011 lähtien enää 11.

 

 

Mainokset

Moninaisuus ja yhdenvertaisuus 2008

Parin viikon kuluttua on Suomen suurimman nuorisotyötapahtuman, Allianssiristeilyn aika. Risteilyn pääteemana on Yhdenvertaisuus nuorisotyössä, yhtenä osiona myös Alueellinen yhdenvertaisuus. Tähän sopii hyvin risteilyn jälkimaininkien tunnelmassa tuotettu näkymä aiemmin. Mm. seuraavat tekstit julkaisin kahdeksan vuotta sitten vuoden vierasblogistina Kommentti -verkkokanavalla:

27.3.2008
Moninaisuus ja yhdenvertaisuus (1)

SPR:n ennakkoluuloroskikset Allianssiristeilyllä olivat laajemmin käytössä seuraavalla Rasismin vastaisella viikolla. Ennakkoluulosta voi päästä nopeastikin eroon, mutta ennakkoluuloisuus etsii aina uuden kohteen, jollei sitä työstä aktiivisesti omissa tunteissaan. Yleensähän sen käyttövoimana ovat epävarmuus, turvattomuudentunne ja pelko, jotka rakentuvat muun muassa tietämättömyydelle ja näköalattomuudelle. Perushaaste on siis konkreettisen varmuuden ja turvallisuuden tukeminen sekä tietämyksen ja kulttuurisen kokemiskyvyn lisääminen.

Myönteinen monikulttuurisuus on kulttuurin yleensä myönteistä kokemusta, myönteinen moninaisuus on jonkinlaisuuden sinänsä myönteistä tunnistamista. Valta- ja yhtenäiskulttuurin etsintä voi olla tämän väistelyä, mutta oman kulttuurisuuden ja sen ominaispiirteiden (identiteetin) kokemus on inhimillisen elämän perustaa. Tämä on paitsi moninaisuuden ja monikulttuurisuuden haaste, myös suomalaisuuden säilyttämisen haaste, ja se on aina dialoginen: siihen tarvitaan aina kumppaniksi muita kulttuurisuuksia ja moneuksia. Myös suomalaisia.

Miten suomalaisuus ja kansalaisuus hahmottuvat ja ovat hahmottumassa? Kiitos graduntekijälle, joka kysymyksellään risteilyllä sai minut hämmennyksiin asti pohtimaan, mitä ”kansalaisuus” oikeastaan tarkoittaa. Vastausta en ole vielä löytänyt. Mutta myös suomalaisuudessa on edelleen kulttuurisia eroja, onneksi. Suomalaiskulttuurisuus on osittain alueellistunutta, osin perinteisten kulttuurien juuriin kietoutunutta, osin uudempien, kansainvälistenkin, vaikutteiden kudosta.

Esimerkiksi Inarissa monikulttuurisuus on moninaista ja monikerroksista: asukkaina on alueella vuosisatoja asuneiden saamelaisten ja suomalaisten jälkeläisiä, myöhemmin sinne muualta asettuneita saamelaisia ja suomalaisia, kolmen eri virallisen saamenkielen edustajia, norjansaamelaisia ja norjansuomalaisia, norjalaisia ja venäläisiä. Tavallisia ovat yhteydet Norjaan ja kasvavassa määrin Venäjälle. Ei suoraan näkyvä, mutta laajasti merkityksellinen on yhteys Murmanskin ja koko Barentsin alueisiin.

Koko Lappi on Suomen merkittävin matkailubrändi, jonka asiakasryhmästä ulkomaisia on jo puolet ja pian enemmän. Paikoitellen matkailualan työntekijöistä suurin osa tulee muualta Suomesta ja kausittain suomalaisturistit ovat pieni vähemmistö hotellien ollessa täynnä ulkomaalaisia. Myös uusia työntekijöitä ja yrittäjiä tulee kasvavasti ulkomailta. Siis parhaimmillaan leppoisaa, mutta monisäikeistä kulttuurista ja kansainvälistä meininkiä mainitun geopoliittisesti merkittävän alueen kupeessa.

Tuleeko tavalliselle kaduntallaajalle Helsingissä sanasta monikulttuurisuus mieleen muuta kuin vaikkapa somalit tai joku muu maahanmuuttajaryhmä? Tietääkö hän esimerkiksi, että suomalaiset eivät ole saamelaisia alkuperäisempiä Suomen asukkaita? Tietämys kotimaisista vähemmistöistä ja suomalaisuuden moninaisista juurista on vähäistä ja siitä huolehtiminen kouluopetuksessa on kelvotonta. Kannattaako olla, jos kotimaisten kulttuurien tuntemus voi tukea valmiuksia myös muiden kulttuurien kohtaamiseen?

Suomalaisuus itsessään on geneettisesti ja kulttuurisesti muun muassa ruotsalais-saamelais-saksalais-venäläisvaikutteista. Jos suomalaisuus on suomalaisen alkuperäiskansan yhtenäiskulttuuria, siihen liittyviä ”perinteisiä” kulttuurisia/kielellisiä vähemmistöjä ovat saamelaiset alkuperäiskansana (Suomessa noin 7000-8000, joista vain puolet pohjoisella saamelaisalueellamme, valtionrajat ylittävästi määrittelystä riippuen 50 000 – 100 000), suomenruotsalaiset (noin 280 000, jo 800-1000 vuotta täällä), romanit (noin 10 000, täällä noin 500 vuotta) ja tataarit (noin 850, täällä noin 200 vuotta).

Ulkomaankielisiä (siis saamen-, suomen- ja ruotsinkielisyys pois lukien) on Suomessa noin 160 000. Suurimmat kieliryhmät ovat venäjänkieliset (noin 42 000), vironkieliset (noin 18 000), englanninkieliset (noin 10 000), somaliankieliset (noin 8000) ja arabiankieliset (noin 7500). Ulkomaan kansalaisia Suomessa on vasta noin 120 000 (2007), mutta määrän ennakoidaan nousevan 160 000:een vuonna 2010 ja noin 300 000:een vuonna 2025. Nykylaskelmien mukaan heitä tarvitaan vähintään näin paljon, kotimainen syntyvyys ei riitä.

Niin, täällä on siis jo muitakin ihmisiä, ja enemmän tulee olemaan. Heissä ei ole mitään pelättävää. Ulkoisesti suomalaisia alkuperäiskansana eivät uhkaa muut täkäläiset tai tänne tulevat ihmiselämän kulttuurit, vaan yli- ja epäkulttuurinen ja -kansallinen markkinatalous. Kysykää vaikka Kemijärveltä tai muista yhä useammista vastaavista paikoista. Suomea on valloitettu kohta 20 vuotta pala palalta resurssiksi ei-suomalaiselle bisnekselle ja sehän tulee ja menee milloin haluaa. Tosin Suomi saa myös mielekästä taloudellista ja osaamispääomaa muualta: vastuullinen sellainen voi tukea paikallista ja alueellista elinvoimaa erityisesti siellä, missä yhteiskunta ei voi tai halua sitä tehdä.

31.3.2008
Moninaisuus ja yhdenvertaisuus (2)

Koko Suomen kannalta tärkeitä ovat myös alueiden moninaisuus ja yhdenvertaisuus.

Allianssiristeilyn alla sain yhdeltä maakuntakaupungin tutkijakollegalta viestin, jossa hän kertoi tulevansa ”täältä periferiasta sinne sivistyksen ja hallinnon hermokeskukseen”. En ole tosikko, mutta risteilyllä oli noin 1400:n tokka porukkaa yhdenvertaisesti eri puolilta Suomea. Periferioista? Oliko tämän keskittymisen voima jossain keskuksessa? Ei, vaan se oli nimenomaan eri puolilta Suomea kokoontuneiden moninaisuudessa laivalla. Ei Helsingissä, jossa monen on vaikea edes ymmärtää, että jossain ”syrjemmällä” tietämys ja näkökulma koko Suomeen ja kansainvälisyyteenkin voi olla vahvempi ja selkeämpi kuin monilla pääkaupungissa.

Kehitys on myös osittain ja onneksi hajautunutta monikeskiseen suuntaan. Toisaalta väestön kehitys on samalla keskushakuista ja suurimmissa keskuksissa eletään ikään kuin Suomen ulkopuolella. Käytännössä ”periferiat” ovat antavina osapuolina keskuksille, mutta mitä ne saavat keskuksilta? Eräs seurakunnan nuorisotyöntekijä Lapista kertoi minulle, miksi on erityisen tärkeää huomata nuorten ongelmat ja pahoinvointi ja puuttua niihin ajoissa: siksi että ”ne lähtevät täältä etelään kuitenkin, ja jos ne ehtivät lähteä ongelmaisina, ne tulevat kaupungista takaisin moniongelmaisina, kiitos Jeesus, tänne meidän hoidettavaksemme.” Mutta tulevatko ne nuoret takaisin, joilla olisi kotiseudulleen niin sanotusti myönteisempää annettavaa?

Kunnan sisäisiltä välimatkoiltaan virallisesti pitkän etäisyyden kuntia on Suomessa noin 40. Esimerkiksi Inari on lisäksi vahvasti koko Lapin pitkien etäisyyksien kontekstissa. Keskusteluissa Inarin nuorisotyön näkökulmista esille tulivatkin muun muassa kuntien moninaisuuden ja yhdenvertaisuuden kysymykset. Ymmärretäänkö se valtakunnallisesti, että työn paikallinen arki saati kuntayhteistyö ei voi pohjoisessa olla samanlaista kuin kuntien enemmistössä, että tavoitteissa, rahoituksessa, kehittämissuosituksissa ja niiden sovelluksissa tulisi huomioida myös nuorisotyön ja -politiikan alueittain erilaiset kontekstit ja haasteet, kysyy nuorisosihteeri Seppo Körkkö.

Inarissa nuorisotyön yhteistyötä ideoidaan, kehitetään ja toteutetaan aktiivisesti ”erilaisen alueyhteistyön” konseptilla, johon kuuluvat paitsi laajan kunnan sisäinen yhteistyö (välimatka kylien välillä kymmeniä’ kilometrejä joka suuntaan), myös kausittain aktivoituva toiminnallinen ja kehittämisyhteistyö useiden kumppanien kuten Sallan (etäisyys 200 km), Tornion ja Haaparannan (yli 300 km) sekä (Lahden (noin 800 km) kanssa. Lahden ja Inarin nuorisotyö on aktivoinut keskinäistä ”nuorisovaihtoa” jossa vuorottain järjestettäviin tapahtumiin ja tilaisuuksiin on liitetty myös monikulttuurisuutta. Lisäksi Inarin nuorisotoimi on ollut muun muassa keskeisenä linkkinä Barentsin alueen nuorisoyhteistyöhön.

Inarin kirkonkylä on eräs esihistoriallinen ja historiallinen ja nykyisin muodollisestikin merkittävä saamelaisuuden keskus Suomessa: ks. Siida. Inarin nuorisotyön vahvistuneessa yhteistyössä saamelaisnuoret nähdään arkisesti luontevina mukanaolijoina ja saamelaiskulttuuri on näkyvästi esillä useimmissa tapahtumissa. Mutta saamelaisnuorten enemmistö on hajautuneena koulussa, työssä tai opinnoissa ympäri Lappia, osittain Suomen ulkopuolella sekä eri puolilla Suomea. Saamelaisuus itsessään on vahvasti kansainvälistä ainakin sen nuorten aktiivien toiminnassa. Heitä ei ole aina helppo ainakaan nopeasti tavoittaa kasvotusten, vaan yhteydenpidossa keskeisiä kanavia ovat tekstiviestit ja puhelut.

Juteltuani Inarissa Sami Soster ry:n toimijoiden kanssa kohtasin lounaalla Suomen saamelaisnuoret ry:n sihteerin Aslak-Antti Palton, joka seuraavalla viikolla matkusti Kanadaan. Pari päivää myöhemmin odotin ranskalaisten täyttämässä hotelli Pohjanhovissa puheenjohtaja Tuomas Aslak Juuson saapumista poronlihojen parista Kautokeinosta Rovaniemelle vähän ennen keskiyötä. Jonkin vuoden hiljaiselon jälkeen Tuomas näki toiminnan olevan myötätuulessa, mistä esimerkkinä syksyn 2007 Karesuvannon kokoontumisen vahva osallistuminen yli valtionrajojen sekä joukko uusia yhdistyksen jäseniä. Sitoutuvien aktiivitoimijoiden löytäminen on silti ongelma, ja puheenjohtaja itse näki nyt velvollisuudekseen erota tultuaan valituksi Saamelaiskäräjien jäseneksi sen nuorimpana edustajana. Rovaniemelle hän tuli osallistuakseen Lapissa vierailevan EU:n aluekomissaari Hübnerin tilaisuuteen. Täältä matka jatkuisi Inariin SSN:n vuosikokoukseen.

Tavallista Lapissa on aktiivitoimintojen yhteydessä matkustaa maanteitse satoja kilometrejä yhteen suuntaan jokseenkin joka tilaisuuden järjestelyissä ja toteutuksissa. Risteilyllä syvällä etelässä liikuimme vuorokaudessa noin vain noin 150 kilometriä, pääosa ajasta kelluttiin surrealistisessa laivassa Tallinnan satama-altaassa. Olen joskus tehnyt kyseisen matkan nopeammin purjeveneellä. Joka tapauksessa oli miellyttävää saada kohdata ohimennen ja pitkissäkin keskusteluissa kymmenittäin tuttuja nuorisoalan toimijoita. Ai niin, se viesti jonka sain ”periferiasta”, vastasin siihen näin:

”Olen noin kuukauden aikana ollut työmatkalla Savonlinnassa. Rautavaaralla, Kuhmossa, Kajaanissa, Ylivieskassa, Kokkolassa, Jyväskylässä, Oulussa, Inarissa, Rovaniemellä ja siinä ohessa viikonloppuvapaat Rautavaarassa, Inarissa ja Kilpisjärvellä hiihtäen, baarissa turisten ja hiukan etätöinä kirjoittaen lumisissa maisemissa. Kyllä Helsinki tuntuu sen jälkeen periferialta ja esim. useimmissa pohjoisen majapaikoissa olen jutellut englantilaisten, hollantilaisten, norjalaisten, puolalaisten, ranskalaisten, venäläisten sekä etnopoliittistenkin saamelaisten (sekä työntekijöiden, vierastyöläisten että paikallisten eritaustaisten) kanssa ja muutamassa täydessä majapaikassakin olen ollut ainoa suomalainen asiakas, että ei tämä pääkaupunki kaiken maailman keskus sentään ole ja sivistyskin on ainakin määritelmäkysymys.”

 

Copyright Petri Cederlöf ja Nuorisotutkimusverkosto (Kommentti.fi)

Helsinki, Suomen periferia

Nuorisosihteeri Seppo Körkkö yhteen vetää taas Selvä Keli -blogissaan puolen Suomen (tai enemmänkin) näkökulmaa tempoilevaan skitsopolitiikkaan, joka vetää mattoa myös nuorten ja nuorisotyön jalkojen alta. Radikaalimpia tuntoja oli bändin Etulinja esityksessä, jonka sain reilu vuosi sitten nähdä Inarissa.

Minulle tuli tästä mieleen:

Oliko maaherran virkojen lakkautuksen tarkoitus hiljentää alueiden ääntä? Se oli alkusoitto aluehallinnon uudistukselle 2009. Siinä näennäinen tarkoitus oli muun muassa lisätä maakunnan liittojen eli kuntien edustuksellista valtaa alueilla. Se ehkä kuulostaa kauniilta, mutta tosiasiassa maakunnan liitoissa ei yleisesti ole eri alojen asiantuntemusta edustavaa henkilöstöä eikä suoraa vaikutusvaltaa valtion keskushallintoon. 1900-luvulla yleistyneet liitot ovat muodollisia kuntayhtymiä, joiden rooli olisi yhä keskustelukerhon tai poliittisten broilerien päiväkodin tasoa, jolleivat ne EU: n myötä olisi muodostuneet alueellisiksi hankebyrokratioiksi.

Lääninhallituksilla taas oli vuosisatainen perinne paitsi valtion alueellisen kontrollin edustajina myös alueiden ja niiden asukkaiden etujen ja oikeuksien valvojina ja edustajina, mistä maaherrat esimerkkinä. Maakunnan liitot eivät hyvällä tahdollakaan alueellisina parlamentteina kykenisi samaan. Pienten kuntien Suomessa esimerkiksi valtion nuorisotoimen aluehallinnolla on ollut merkittävä rooli paikallisen toiminnan tilanteiden tuntijana ja tukijana.

Valtion aluehallintouudistus toteutettiin (2009) kiireellä hässäköiden ja se jäi puolinaiseksi poliittiseksi kompromissiksi, joka tuotti kaksi aluehallinto-organisaatiota, pelkistäen: Avit valtiovarainministeriön ja Elyt työ- ja elinkeinoministeriön ohjattavaksi. Useiden eri viranomaisalojen kokoaminen samoihin hallinto-organisaatioihin onnistui melko hyvin, mutta tämä kaksinaisuus ja alueellisten jakojen epäyhtenäisyys romuttivat samalla saavutusta. Tässä syntyi myös uusbyrokraattista kummallisuutta, kun – sanotaan vaikkapa – LVI-insinööri ties millä perusteilla voi tulla johtajaksi, jonka alaisuudessa toimii alueellinen sivistys- ja kulttuurihallinto…

On vaikea välttää vaikutelmaa siitä, että valtion aluehallinnon valtaa on pyritty hajottamaan tajuamatta että samalla hajotetaan nimenomaan alueellista asiantuntemusta ja edunvalvontaa – vai onko sekin ollut tarkoitus, tai skitsopolitiikan huipennus? Lisätty valta maakuntien liitoille ei kykene tätä aukkoa paikkaamaan, koska niiden luonne on aivan erilainen. (Minulla on 10-15 vuoden seurantakokemus sekä kunnallisesta että valtion aluehallinnosta.) Hiukan valtion nuorisotoimen aluehallinnosta myös muutaman vuoden takaa blogissani nuorisotyön tietopohjasta.

Miten sitten alueiden ääntä voisi syöttää tehokkaammin valtakunnalliseen päätöksentekoon? Mielestäni ei sillä että saadaan paikallisia tai maakunnallisia poliitikkoja eduskuntaan ja jopa ministereiksi – heidän tehtävänsähän on valtakunnallinen ja mm. Euroopan unioniin liittyvä, joten edustaessaan tiettyjä paikkakuntia tai alueita he toimivat puolueellisesti eli väärin. Pinta-alaltaan ja väestötiheydeltään Suomen tyyppisessä maassa parlamentissa sopisi olla sinänsä puolueista riippumaton lakisääteinen alueiden kiintiöedustus ja äänimäärä.

Ja poliittisten puolueiden insitutionaalisen ylivalta-aseman sijaan voisi muillakin perinteisistä puolueista riippumattomilla tahoilla, kuten kansalaisjärjestöillä, olla oikeus asettaa ehdokkaita paikallisiin ja valtakunnallisiin vaaleihin.

Edellä viimeisin oli omaa utopiaani, mutta seuraava ei ole.

Vallan keskittyminen on tavallista. Mutta kornia on se, kun poliitikko uhkaa kuntaliitoksen aiheuttavan palvelujen ja päätöksenteon karkaamisen keskukseen – kun hän itse kuuluu asiaan vaikuttaviin päättäjiin. Politiikan ongelma on se, että vallasta ollaan vastuussa ”poliittisesti” muttei muuten. Yleensä kysymys on puolueiden keskinäisistä valta-asemista ja niistä sopimisesta – ne kiinnostavat eivätkä kuntalaisten asiat. Toisin kuin monet nimenomaan poliitikot antavat ymmärtää, mitään lakisääteisiä esteitä ei nytkään ole antaa paikallisille elimille kuten kaupunginosa- tai kyläyhdistyksille rajallista päätös- ja budjettivaltaa.

Eipä tänään muuta. Talviaurinko paistaa, joten on lähdettävä ulos, ihan pakko.