Anarkisuus ja anarkistisuus

Turvallisuus, Osa 2D Anarkisuus ja anarkistisuus

Anarkian vyyhti

Tämän kirjoittaminen ei ollut helppoa, mutta tarkoittamaani asiaa ei myöskään ymmärrä lukematta koko lukua. Sen perushuomiot pätevät moniin aatesuntiin ja idelogioihin,

Anarkisuuden kiihkoton ja suhteuttava ymmärtäminen on hyvin tärkeää, koska se paljastaa vähintäänkin koettuja sorron ja ylivallan muotoja ja mekanismeja, niin mahdollisuuksia kuin uhkiakin. Useimpien puolueiden kehityksessä tai niiden taustoissa kansanliikkeinä ennen vakiintumista on ollut anarkista ja jopa anarkistista henkeä ja sitä ilmenee niissä edelleenkin, mutta rajoittuneesti tai piilevinä.

Niinpä anarkisuuden ja anarkismin vapaista ilmiöistä voi löytää yleisesti merkittäviä ja hyödyllisiä signaaleja. Myönteisenä anarkisuus on demokratian edellytys ja anarkistisuus yhteiskunnalle myös hyödyllisen ja jopa välttämättömän aktiivisen kansalaistoiminnan voimavara. Sikäli on haitallista ajatella anarkista ja anarkistista yleistäen niihin liitettyjen kielteisten ilmentymien kautta.

Parhaimmillaan yhteiskunnalle ja sen vallanpitäjille anarkismi on kuiskaava tai huutava omatunto. Se on usein myös vähän esillä olevaa elämäntapaa, joka ei yleisesti häiritse.

Jos edellä esittämäni poikkeaa vahvasti tähänastisesta käsityksestäsi, tutustu aluksi vaikka tähän Marttaliiton jäsenyhdistykseen: Anarkistimartat.

Anarkisuus ja anarkismi ovat eri asioita samoin, kuten liberaalisuus ja liberalismi tai autoritaarisuus ja autoritarismi ovat eri asioita. Kummankin asian ymmärtämisessä oleellista on kyetä hahmottamaan sekä erottamaan toisistaan ihanne tai tavoite sekä toimintatavat ja asiat joita vastustetaan.

Mutta nämä käsitteelliset erot ovat monille epäselviä: kuten ”liberaalius” vapamielisyytenä on tarkoittanut joillekin myös moraalisesti sopimatonta hyvien tapojen vastaista aatetta (-ismi), on anarkismi saanut myös melko yleisen leiman epäjärjestyksen luomiseen ja rettelöintiin liittyvänä. Tässä on paljon käsitteellistä vaihtelua ja se vaikeuttaa järkevää keskustelua asiasta.

Sanojen ”anarkia” ja ”anarkinen” merkitys liitetään useimmiten epäjärjestykseen ja vastarintaan, käyttäytymisen tai tilanteen hallitsemattomuuteen ja uhkaavuuteen. Tämä populaari arvottava merkitys ei vastaa lainkaan käsitteen yleistä merkitystä eikä sen merkitystä anarkistisessa aatemaailmassa,

Nimityksen ”anarkia” kantasana ”arkki” (arkhos, arkhi, arche) tarkoittaa jotain perustavaa, tärkeää, arvoisaa tai ylintä, tai niitä koskevaa, esimerkiksi arkkiatri, arkkipiispa, arkkienkeli, arkkivihollinen, arkkitehtuuri, arkkityyppi, monarkki, oligarkki jne. Erityisesti sen merkitys tässä yhteydessä kiinnittyy valtaan ja sen rakenteisiin, vallan luonteeseen ja muotoon: arkiaan.

Etuliite ”a-” tai sen johdos ”a(n)-” viittaa kieltoon ja vastaa sanaa ”ei” tai ”epä-”. Lähellä sitä on liite ”anti-”. Sen myötävaikutuksella an-arkisuus, an-arkia ja an-arkismi voidaan ymmärtää ja ymmärretäänkin usein kahdella tai osin kolmella eri tavalla:

– olla jotain ilman tai pyrkiä siihen: vapauteen (an-arkia) rajoittavista tekijöistä

– olla jotain määräävää ja rajoittavaa vastaan (an-arkia) ilmaisten ja vaikuttaen

– olla kaikkea (?) järjestystä vastaan (anti-arkia), mikä on virheajatus, mutta helppo leima

Jotkut aiheesta anarkismin kannalta kirjoittaneet ovat ehdottaneet sanan anarkinen (anarchic) käyttämistä suorasta epäjärjestyksen luomisesta ja mellakoinnista, erotuksena anarkistisesta (anarchistic) ideologisena määrittelynä. Tämä on kuitenkin ongelmallista, kun sanat liittyvät niin vahvasti yhteen: toisaalta käytännöllinen vastarintaisuus ja kieteinen asenne määrättyyn järjestykseen (anarkisuus), toisaalta aatteellinen vallan muotojen välttäminen tai vastustaminen (anarkistisuus). Nämä ovat jossain määrin myös yleisiä inhimillisiä asenteita, vaikka erityisesti anarkismin painotuksia.

Ongelma 1 on määreen anarkinen tai anarkistinen tavallinen liittäminen merkitykseltään tietynlaisiin kielteisiksi koettuihin käyttäytymis- ja toimintatapoihin, tilanteisiin tai asiantiloihin. Sille ei olisi lainkaan tarvetta, koska niille on aatteista riippumattomia nimiä: ”hulinointi”, ”mekkalointi”, ”mellakointi”, ”ilkivalta” tai ”viranomaisen väkivaltainen vastustaminen”, ”sekavuus”, ”kaoottisuus”, jne.

Nuo ilmiöt eivät ole erityisesti anarkisen tai anarkistisen asenteen ilmentymiä, vaan taustoiltaan ja tavoitteiltaan monenlaisia. Toki ”anarkismin” populaaria merkitystä ei voi poistaa, mutta se on selvästi erotettava anarkisuudesta yleisenä sekä anarkismiin erityisemmin liittyvänä asenteena.

Ongelma 2 on tavallinen oletus anarkisen tai anarkistisen läheisyydestä poliittiseen vasemmistoon. Mutta anarkisuus keskeisenä aatteiden ulottuvuutena ei liity tavanomaisiin puoluepoliittisiin jakoihin sen enempää kuin liberaalisuuskaan. Historiallinen yhteys on, samoin kuin liberalismin osalta jo tuli esille: kun oikeistoksi nimetyt ryhmät painottivat taloutta ja sen myötä perinteisen ja uuden eliitin etuja, oli selvää, että laajempia yksilön oikeuksia ja vapauksia kannattavat määrittyivät siitä ”vasemmalle” ja heillä on ollut ehkä enemmän yhteyksiä keskenään.

Tästä syystä USA: ssa edelleen ”liberal” tulkitaan usein vasemmistolaiseksi asenteeksi, ja liberaalit ovat joutuneet määrittelemään itseään ei vain eroon vasemmistosta, vaan myös oikeisto-vasemmisto -jaosta. Anarkismien enemmistö Euroopassa irtaantui vasemmiston valtavirroista jo 1800-luvulla, koska se ei hyväksynyt esimerkiksi ammattiliittojen ja vahvan valtapuolueen kehittämistä. Vaikka, kuten liberalismissa, myös anarkismissa on muodoissaan sympatioita vasemmistoon ja oikeistoon, on melko järjetöntä arvioida niitä tuon täysin eri ajattelutavan kategorioiden kautta. Sama huomio seuraa autoritarismin ja totalismin yhteydessä: ne eivät ole ”oikeistolaisia”.

Anarkisuus on monenlaisen aktivismin eetoksessa. Myös fasistisia tai sen suuntaisia autoritarismin ja totalitarismin muotoja kannattavat ajattelevat ja toimivat demokratiassa anarkisesti. Ja tämä asennoituminen itsessään tulee silloinkin erottaa käyttäytymismuodoista: toisaalta niitä ilmenee enemmän tai vähemmän eri aatteiden piirissä, toisaalta monet ihmiset ja ryhmät harjoittavat ilkivaltaa ja mekkalaa (arkisesti siis ”anarkiaa”) kuka mistäkin syystä, mutta ilman edes anarkista perusajatusta.

Toistaiseksi käsittelen vain asenteita ja aatteita. Suomessa väkivaltaa tehdään joka päivä ilman mitään aatteellista motiivia. On selvää, että sitä tapahtuu joskus myös aatteellisissa yhteyksissä, mutta vielä sillä perusteella ei voi määritellä aatetta tai joukkoa väkivaltaiseksi.

Eri asia on sitten väkivaltaisen asenteen ja toiminnan kuuluminen tavoitteelliseen ajattelumaailmaan. Jakson 3 ääriajattelua ja -toimintaa käsittelevissä blogeissa täsmennän tätä asiaa.

Niihin nähden pinnallisesti samanlaisten mutta kuitenkin äärimmäisyyksiä välttäviä ilmiöitä tulee kyetä tarkastelemaan itsessään. Siksi myös neutraali anarkian käsite on tarpeen.


Anarkisuus

Pyrin tavoittamaan itse ilmiön luonnetta asenteena ja aatteen piirteenä. Siitä näkökulmasta totean alustavasti näin: anarkisuus on kriittisyyden, kyseenalaistamisen, irtisanoutumisen ja vastavoiman ydintä.

Arkinen esimerkki anarkisuudesta ilmenee sterotyyppisessä, mutta melko osuvassa kuvauksessa varttuvasta nuoresta, teinistä, joka kyseenalaistaa vanhempiensa sääntöjä tai kapinoi niitä vastaan pyrkiessään vapautumaan itsemäärääväksi. Mutta tästä ei voi tehdä sitä tulkintaa, että anarkisuus olisi päälle jäänyttä nuoruuden kapinaa (vaikka se joillakin voi sitäkin olla). Minulla oli vanhempiini ikäeroa yli 40 vuotta, ja heidän jo eläkkeellä ollessaan ja kun itse olin aikuinen, sain kuulla, että olinkin ollut nuorena myös oikeassa joissain tapauksissa, jotka he olivat silloin tulkinneet ”vain nuoren radikaaliudeksi” ja että sittemmin he näkivät asian toisin.

Lapset ja nuoret havaitsevat usein asioita, joihin aikuiset ovat jo turtuneet, mutta joihin voivat yhä havahtua. Aivan keskeistä on miksi -kysymysten esittäminen ja tyytymättömyys vastauksiin jotka eivät mene perusteisiin. Se on anarkista, kyseenalaistavaa, se on filosofiaa eli ajattelemista. Tuon inhimillisen perustan ansiosta vanhempanakin voi vielä oppia.

Anarkisuus koko kansassa ilmenee useimmiten laimeana välinpitämättömyytenä melko syrjässä yhteiskunnallisista asioista, sekä ei-julkisena auktoriteettien arvosteluna (perinteinen ”herraviha”: perjantaisin haukutaan yksityisesti päättäjät ja pomot, maanantaina taas julkisesti töihin). Myös ideologisen anarkistin asenne ilmenee useimmiten rikkeettömänä sivustakatsojuutena, tavoitteena olla mahdollisimman vähän tekemisissä valtarakenteiden ja auktoriteettien kanssa – vaikka aktiivisena niiden arvosteluna tai vastustamisen ilmaisuna silloin kun koettuja ongelmia on.

Passiivinen aggressiivisuus kansalaisissa on terveyttä vahingoittava ja potentiaalinen uhka jonka terveempi vaihtoehto on vaikkapa rasittava liikunta ja hyvät keskustelut tai kunnollinen organisoitu mielenosoitus – ilman mielekästä purkamista uho yllättäen pulpahtaa rettelöinniksi, ilki- tai väkivallaksi. Siihen nähden tietoinen anarkisuus ei ole yhtä sokeaa ja satunnaista vaan pysyvämpi ja ennakoitavampi asenne. Aktiivinen anarkisuus voi ilmetä hallinto- ja järjestysvallan, ”järjestelmän” kritiikkinä tai sen oikeutuksen kieltämisenä sanoin tai teoin. Tyypillisimmät teot ovat julkista kritisointia, mielenilmaisua ja passiivista vastarintaa.

Anarkisen asenteen ei tarvitse olla valta-asemissa olevien ihmisten eikä aina edes niiden arvoasemien sinänsä kieltoa, mutta se on niiden muodostaman keskittyneen vallan rakenteen ja järjestyksen, arkian, kuten tietyn hierarkian kieltoa. Yleisin syy on näkemys vallan sortavasta luonteesta. Kohteena ei siis ole esimerkiksi arkkitehti, vaan arkkitehtuuri arkkivaltana ja sen yhteiskunnallinen rakenteellinen järjestys.

Ongelma on siinä, että koko rakenteellisen tason arvostelu olisi lähinnä kaikkia ja ei ketään koskevaa, akateemista toimintaa. Mutta vaikuttaminen edellyttää viestin kohdistamista sen edustajiin. Kadulla poliisi on itsestäänselvä kohdetaho käytännön syistä, mutta ei välttämättä itsenään, vaan vallan järjestyksen edustajana.

Poliisin nimittäminen natsiksi (tai suvakiksi) on varsin primitiivistä ja toimimatonta tunneviestintää. Mutta se tuleekin ymmärtää kokemuksena järjestelmän vallasta ja vallan järjestyksestä, jota poliisi järjestysvaltana edustaa ”eturintamassa”. Ajatuksen tasolla kohde tai medumi vastustuksella on kasvoton vallan rakenne, vallan rakenteellisuus.

Esimerkiksi ilman kansalaisten osallistumista ja hyväksyntää tuotettu arkki-tehtuuri voi ilmentää ihmisten elinympäristössä kasvotonta, hiljaista vallan läsnäoloa rakenteilla, muodoilla ja ulkonäöllä. Joku kokee sen niin ahdistavana ja reagoi niin suoraan ja yksinkertaisesti, että rikkoo rakenteita. Kehittyneempi toiminnan muoto on esimerkiksi vastalauseen tai vain oman kuvion tekeminen persoonattomaan ylivallan pintaan.

Kun tagikulttuuri alkoi yleistyä New Yorkissa, se tulkittiin aluksi lähinnä yhteiskunnan ulkopuolelle ajautuneiden ja identiteettinsä menettämässä olevien nimettömiksi ”olen olemassa! -huudoiksi”. Sen yleistyessä ja levitessä maailmalla, siihen alettiin suhtautua kuten kapinaan ja Suomessakin on eniten keskusteltu graffiteista ”ilkivaltana” ja ”töhrimisenä” – vastareaktiona sen voimistumiseen.

Demokratian kannalta kuitenkin oleellista onkin kyseenalaistaa sitä, kuinka paljon ihmisten ilmaisua rajoitetaan kaupallisen ja muun vallan massiivisen näkyvyyden rinnalla. Erilaisia häirinnän muotoja tosin on, mutta näyttää siltä että katutaiteen nimissä toiminta kuitenkin yleistyy ja suoria ilkivaltaisia maalauksia tehtäneen sen myötä vähemmän, kun ilmaisunvapaudelle on saatu tilaa.

Siellä täällä maailmalla katutaide on jo vakiintuneesta poliittisenkin viestinnän kanava. Suomessa on kuitenkin kiinnostavaa ja opettavaista seurata sitä, miten mainoksilla jatkuvasti rumennetut liikennevälineet halutaan pitää täysin puhtaana kansalaistaiteesta ja miten valtaa ja rahaa käytetään jonkun ruman teollisuushallin seinän ”puhdistamiseen” iloisenvärisistä maalauksista.

Demokratiassa vallassa olevien politiikkaa paitsi tulee kritisoida, myös saa vastustaa kyseenalaistamalla. Ei ole itsetarkoituksellista, eikä aina mielekästä, että oppositio kyseenalaistaa hallitusta – mielekästä olisi, että hallituksen päälinjoilla on puoluerajat ylittävä enemmistön tuki ja kritiikki olisi asiakohtaista ja rakentavaa ja se vaikuttaisi eikä sitä vain torjuttaisi.

Mutta erityisesti silloin, kun vaalien mukainen oppositio edustaakin tosiasiallista enemmistöä, sillä on velvollisuutena nimenomaan anarkinen, kyseenalaistava tehtävä suhteessa hallitukseen. Julkisella medialla on osin rinnasteinen tehtävä suhteessa kaikkeen vallankäyttöön yhteiskunnassa.

Tätä kaikkea voi kutsua anarkisuudeksi – toki se on sanan populaarimerkityksessä hupaisaa, mutta tässä esitetyssä loogisessa merkityksessä aivan osuvaa. Demokratiaa ja oikeutta ei ylläpidetä ilman anarkisuutta. Se on kriittisyyden, kyseenalaistamisen, irtisanoutumisen ja vastavoiman ydintä.

Sen sijaan, että pelätään anarkismia, olisi hyvä kannustaa ja tukea maltillista anarkisuutta, joka on myös hyödyllisen kriittisyyden ja rakentavan uskalluksen perusvoimaa, kansalaistoiminnan ydintä. Passiiviagressiiviset ihmiset voivat purkaa anarkisuuttaan miten vain ja missä tahansa. Parempi vaihtoehto heillekin voisi olla anarkian yhteisöllinen rakentava suuntaaminen.


Anarkistisuus

Mutta mikään edellä esitetyistä toiminnan muodoista ei ole anarkismia, jollei se kiinnity anarkismin aatemaailmaan ja motivoidu siitä esimerkiksi jonkin ideologian tai liikkeen kautta. Anarkismin ideasta katsoen anarkisen asenteen päätavoitteena ei ole epäjärjestys, eikä valitsevan järjestyksen vastustaminen välttämättä vallankumouksellisesti, mutta vähintäänkin huomion kiinnittäminen sen epäkohtiin ja muutosten tarpeellisuuteen, vallan häiritseminen niillä, ja edistys epäkohtiin nähden.

Ideologinen anarkisti tarkoittaa ”anarkialla” lähinnä tavoiteltua tai toteutuvaa vapautta hallitsevista hierarkioista ja valtarakenteista, määrätystä järjestyksestä. Määräävä voi anarkismin näkökulmasta olla epäjärjestystä, kun anarkia on ”luonnollisempaa” (järjestystä). Anarkismin käsitykset järjestyksestä ovat moninaiset, mutta yleisesti siinä pyritään vähempään kielteiseksi koetun järjestyksen valtaan, mutta ei silti tavalliselle ihmiselle haitalliseen epäjärjestykseen.

Ideologisen Anarkismin piirissä ”anarkia” tarkoittaa yleisesti hallituksettomuutta, valtahierarkioitten ja keskitetyn järjestysvallan puuttumista ihanteena ja enemmän tai vähemmän tavoitteena. Aatehistoriallisesti ideologisena tavoitteena oleva anarkinen (arkiasta vapaa) yhteiskunta on ihanteellinen ja utooppinen – se rinnastuu täyden markkinatalousliberalismin tai kommunismin utopiaan.

Mutta samoin kuin liberalismi ja sosialismi, myös anarkismin idea on historian kuluessa muotoutunut erilaisiksi rajallisemmiksi suuntauksiksi ja vaikuttanut demokratioiden koko aate- ja puoluekentässä. Ideologisen anarkismin kärjet nykyisellä poliittisella kartalla ovat anarkokapitalismissa (niin kutsuttu talous- tai oikeistolibertarismi) sekä vasemmistolibertarismissa (mm. anarkoindividualismi).

Anarkismissa on niin monia toisistaan poikkeavia muotoja, etenkin historiallisessa tarkastelussa, että siitä voi valikoimalla saada millaisen tahansa oikean mutta rajoittuneen käsityksen. Oletan, että suurin osa nykyisistä länsimaisista anarkisteista hyväksyisi jotakuinkin Suomen Perustuslain keskeiset arvot ihmisoikeuksista ja vapauksista. Siten, radikaalinakin (hyvässä ja pahassa), anarkismi on selvästi demokraattisen ja liberaalin eetoksen sekä ihmisyyden ja yleisten arvojen piirissä toisin kuin autoritarismin ja totalitarismin tunnetuimmat muodot.

Oletan, että Anarkistinen ihminen ei koe tarvitsevansa ulkopuolelta tulevaa kontrollia ja pyrkii olemaan erossa siitä ja vastustaa ainakin sen liiallisuutta ja rajoittavuutta. Ideologisen anarkismin minimitavoite on saada kansaan kohdistuvaa kontrollia vähäisemmäksi tai siirrettyä sitä kansalaisille itselleen. Tässä mielessä anarkismi on lähes identtinen monien liberalismin ihanteisiin liittyvien ja demokratian eetoksen inhimillisten piirteiden kanssa.

Liberalismista tai anarkismista ei yleisesti seuraa täydellistä kaikkien tai kaikenlaisten valtarakenteiden vastustamista, eikä mitään arkisesti ymmärretyn epäjärjestyksen kokonaistavoitetta. Eri asia on se, että anarkistinen ja ehkä myös liberalistinen persoona saattaa sietää suurempaa epäjärjestystä kuin jotkut muut ja nuo muut saattavat kokea koko vähemmän järjestyksen idean uhkana jo siksi. Se on myös vallitsevan järjestyksen kyseenalaistamisen perustaa ja siksi periaatteessa helposti ajateltu uhka vallitsevan järjestyksen edustajille tai sitä tarvitseville.

Anarkismin usein väärin ymmärretty radikaalisuus

Anarkismi ei merkitse mielivaltaa. Kaikkien radikaalien aatesuuntausten tulkinnan kannalta on hankalaa se, että ne vetävät puoleensa myös kielteistä toimintaa kannattavia ja jossain määrin sellainen toiminta nähdään myös aatetta palvelevana, mediahuomioon yltävänä viestinä auktoriteeteille. Anarkismilta se viesti lienee yleisesti muistutus siitä, että kaikki eivät auktoriteetteja kannata ja tue, ja että auktoriteetin voi kieltää ja kumota jos riittävän moni niin haluaa. Tämän voisi tulkita radikaaliksi liberaaliksi demokratian sanomaksi, toki myös vallankumoukselliseksi.

On selvää, että fyysinen kapinointi ja mekkala, jotka luovat välitöntä epäjärjestystä ja uhan tuntua, voivat olla myös radikaalin anarkismin välineitä (medianäkyvyys, informaatiovaikuttaminen) ja joillekin kutsuvia toimintatapoja anarkisteihin liittymiseen. Sitä kuitenkin tapahtuu yli aaterajojen tai niistä riippumatta – sekä aatteellisten ilmaisujen liepeillä ja niistä riippumatta, joskus myös hämäten aatteen vastustajien operaatioina.

Anarkistinen ideologia tai liike kokonaisuudessaan ei yleisesti hyödy turvattomuuden ja epävarmuuden tunteen aiheuttajan leimasta kansan keskuudessa, koska sen viestihän on, että turvallista vapautta voi olla ilman valtahierarkioita, ainakin niiden minimillä. Sen sijaan anarkismin ideologiset vastustajat hyötyvät juuri siitä.

Anarkismi on ”hyvä vihollinen” uhkakuvana epäjärjestyksestä, jolla perustellaan kovempaa kontrollia ja turvallistamista – näin on toimittu kaikissa autoritaarisissa maissa, joissa ”anarkisteiksi”, ”bandiiteiksi”, ”huligaaneiksi”, ”yhteiskunnan vastaisiksi voimiksi” yms. on nimitetty kaikkia oppositiossa olevia valtapolitiikan vastustajia, myös demokratian ja vapauden ideoiden esille tuojia.

Anarkisuuden (anarchic) järjellistä ideologiaa painottavat anarkistiset (anarhcistic) ryhmät ja liikkeet pyrkivät usein irtisanoutumaan anarkiaksi nimitetyn epäjärjestyksen luomisesta, etenkin ilki- ja väkivallasta. Anarkismin ideologioissa ja ryhmissä on sekä täysin väkivallattomia, että jossain määrin väkivallan hyväksyviä suuntauksia, joista jälkimmäisten käyttö yleiseen leimaamiseen ei ole perusteltua.

Esimerkiksi totaalikieltäytyminen varsin radikaali anarkistinen akti, mutta ei väkivaltaa eikä kenellekään uhka: sen sijaan uhka voi löytyä sieltä, missä kieltäytyjää kohtaan kohdistuu suoraa vihaa. Vastaavasti ihmisoikeuksien tai ympäristön puolesta mielenilmaisut edustavat sanomallaan maailman tärkeimpiä asioita. Kun niiden yhteydessä syntyy rettelöintiä tai ilkivaltaa – johon syyllistyviä rangaistaan – kannattaa kiinnittää huomiota niihin, jotka tällä perusteella pyrkivät kyseenalaistamaan nuo asiat ja aatteet tai leimaamaan kaikki niiden kannattajat. Nämä reagoijat ovat indikaattoreita viitteinä jyrkimpiin motiiveihin ja aateulottuvuuksiin.

Anarkistisen aatteen ilmaisu voi siis peilata esille ihmisoikeuksien ja oikeusvaltion vastaisia aatteita. Monissa vastamielenilmaisuissa osallistujatausta on moninaista, ja jotkut käyttävät mielellään anarkismin määritelmää myös omasta toiminnastaan vaikka eivät siihen liikkeenä tai aatteena kiinnity. Vastaavasti on toimittu rock- ja underground- sekä useissa taidepiireissä. Kun ison maatalon isäntä kutsuu punkkaripojanpojaltaan ”oletko sinä anarkisti”, tämä saattaa vastata ”kyllä”, vaikka ei edes anarskimin perusideoita tuntisi. Koomista tässä on se, että näin sekä riehuja että moittija voivat olla ”yksimielisiä” anarkiasta ja anarkismista, tavalla jota asenteellisen anarkian ja aatteellisen anarkismin monet edeustajat eivät allekirjoita.

Useissa nykyissä suuremmissa mielenilmaisuissaon tiettyjä samoja arvoja ja tavoitteita jakavia ryhmiö mutta erilaisia aatteellisilla taustoilla. Tällöin on vaikea sanoa, missä määrin erilainen lainvastainen toiminta liittyy varsinaiseen anarkismiin. Usein ei lainkaan. Toisaalta nimellisten anarkistien piirissä kun yksilön toimet ovat yksilön toimia, on juuri siksi helppoa torjua syytökset kollektiivina. Tosin ei käytännössä helppoa kun käsitys yhteydestä usein muodostuu julkisesti jo sanojen kautta.

Mutta tällä esityksellä en pyri kieltämään tai vähättelemään myös anarkismin nimissä tapahtuneita ja ilmeneviä kielteisiä asioita, kuten väkivaltaa, tai sen potentiaalista asemaa myös radikalisoitumisen perustana. Kollektiivinen ei-väkivaltaisuuden ilmaisu ja sillä irtisanoutuminen ilkivallasta yms. on taktisesti niin loogista, ja tapahtumien paheksunta mukana olleiden kollektiivien toimesta niin harvinaista, että ei sekään aina vakuuuta.

Haluan kuitenkin painottaa asenne- ja aatekokonaisuuden monipuolisempaa ymmärtämistä ja siihen perustuvien tulkintojen tärkeyttä. Tällainen käsitteellinen jäsentely ja ymmärtäminen voi avata myös uusia näkökulmia muihin asioihin.

Ihmisoikeuksia, demokratiaa ja kansainvälisten sopimusten vaikutusta tavoitteinaan pitävässä kansainvälisessä yhteisössä ”anarkisia” tai jopa ”anarkistisesti” suhtautuvia kielteisessä merkityksessä ovat niitä loukkaavat ja niistä piittaamattomat maat. Useimmiten ne ovat autoritaarisia, kommunistisia tai sotilasjohtoisia, enemmän tai vähemmän nationalistisia ja diktatorisia.

Tässä nimellisellä ”oikeistolaisuudella” tai ”vasemmistolaisuudella” ei ole merkitystä – mutta oleellista on, että tässä esittelemälleni ideologiselle anarkismille ne ovat uhka samoin liberalismille ja demokratialle.

Talouden vapautta ylikorostava oikeistoliberalismi voi myös radikalisoitua anarkistisesti siten että se muodostaa oman konkreettisen vallan rakenteensa. Tällöin taas saatetaan irtautua liberalismin ja anarkismin inhimillisyydestä, sekä demokratiasta autoritaarisiin suuryritysten ja taloudellisten liittoutumien itsevaltaisiin kokonaisuuksiin, jotka käyttävät jopa yksityisarmeijoita omien intressiensä suojaamiseen ja ajamiseen.

Tämä on perustuslaillisessa demokratiassa viime vuosikymmenten radikaalein kielteinen anarkisuuden muoto, jolla tosin ei ole enää mitään tekemistä ideologisen anarkismin oppien kanssa – kuten ei Neuvostoliiton rakenteellinen diktatuuri edustanut Marxin ideologiaa. Ja eihän demokratiaksi kutsumamme rakenne edusta mitään puhdasta demokratiaa, vaan sen rajallista ja hallinnointua versiota – tämä ei ole moite sinänsä, mutta viittaus siihen että parannettavaa on ja heikentämistä kannattaa huomioida. Tästä lisää osassa 3.

Mainokset

Vallan luonne ja informaation vallankumous

Turvallisuus, Osa 2C Välihuomiot – näkökulman tarkennusta 3

Yleisesti, monille ihmisille valta saattaa edelleen olla melko hämärä alue ajattelussa, tai hyvin yksinkertainen kuva hallinnoivasta, käskevästä tai pakottavasta asemaan tai voimaan perustuvasta yksisuuntaisesta vallasta, järjestyksen määräävistä tekijöistä ja toimijoista – myös myönteisenä vaikutus-vallasta. Vaikka yksinkertaistettu näkymä järjestykseen ja valtaan tuntuvat helpolta, se ei voi olla vähitellen törmäämättä todellisuuteen. Näin on jo tapahtumassa esimerkiksi suhteessa ”luontoon” ja vastaavaa saattaa tulla tapahtumaan suhteessa ihmiseen.

Kuten moni muukin asia, myös valta on kuluneen sadan vuoden aikana paljastunut ajattelulle monimutkaisemmaksi, kuin yksisuuntainen tai edes suorina yhteyksinä kuvattava vaikutus: se on dynaamista, vastavuoroista, moniulotteista ja moninaista. Ihminen ei hallitse luontoa, vaan luonto vallitsee ihmistä. Ihmisyyden yksikkö luonnossa ei ole yksilö, vaan sosiaalisten vuorovaikutusten muodoste, yhteisyys. Se on myös luonnollinen vallan ja järjestyksen yksikkö.

Jokainen järjestys on aina myös vallan rakenne. Tavallinen, perinteinen ja yhä nykyinen moderni järjestys on myös vallan muoto. Mutta vallan luonne (dynaamista, vastavuoroista, moniulotteista ja moninaista) ilmenee myös yksilöissä ja yhteisöissä vaikuttavana järjestyksenä, riippumatta näkyvimmistä valtasuhteista. Lähemmäs vallan luonnetta päästään sellaisten sanontojen myötä, kuin ”jäin sen tapahtuman tunnelman valtaan”, ”jouduin voimakkaan vihantunteen valtaan”, tai ”ihastuin koska hän oli valloittava”.

Erilaiset vallan muodot vaikuttavat meihin jatkuvasti ja me vaikutamme tai koemme vaikuttavamme niiden kautta: mitä tarkoittaneekaan ”olen itseni valtias”, ”minä päätän siitä mitä asioista ajattelen”, tai ”mielipiteeni on tärkeä? (Vertaa alkoholistin, narkomaanin tai patologisen narsistin käsitys oman näkemyksensä absoluuttisesta.) Usein vahvasti omaa valtaansa ja voimaansa näyttävä on kuitenkin siitä (itsestään) myös epävarma – voimakas yksilöllisyyden korostaminen paljastaa yksilöllisyyden haurauden, kun taas huomaamattakin itsenään touhuava voi ilmentää yksilöllisyyden voimaa.

Yksilöllisyys on tietyssä – tavanomaisesti ajatellussa – mielessä illuusio, mutta ei käytännössä harhaa, vaan yhteiskunnissa hyvin tärkeä juuri siksi, että se on osa vallan rakennetta ja siinä vahvistettu. Koska valta on moninainen, suhteellinen ja myös sisäistettyä, on kaikessa ”vallattomuudessa” myös valtaa, kuten myös järjestystä, joskin ne voivat olla eri tyyppisiä kuin tavallisimmat pelkistetyt ajatukset. Moderni yksilöllisyys on osa vallan rakennetta silloinkin, kun se vastustaa jotain valtaa. Tässä kohtaa ollaankin demokratian idean ytimessä.

Kuten Michel Foucaultin tunnetussa esimerkissä: hallitsija revityttää itseään uhmanneen alamaisen näyttävästi kappaleiksi, mutta niin kauan kuin kykenee, alamainen huutaa hallitisjalle tätä herjaten. Ja yleisö seuraa tapahtumaa. Ja siitä ymmärtää, että hallitsijan kyseenalaistajia tulee lisää: yhteisöissä kasvavia ajatuksia ei voi tukahduttaa suoralla väkivallalla. Vastaava kuvaus Jean Paul Sartren näytelmästä: Ranskan vastarintaliikkeen aktiivi on jäänyt kiinni ja pahoinpidelty, minkä jälkeen hän sanoo kuulustelua aloitteleville natsiupseereille: ”kiduttaa te minua voitte ja tappaa minut voitte, mutta ette te minulle voi mitään”.

Vallan moninaisuus ja informaation vapaus

Perinteisen vallan naivin kuvan mukaisesta poikkeavia inhimillisiä järjestyksiä tai niiden ideoita on helpompi kuvata arkisesti ymmärrettävän vallan käsitteillä, tavallisesti ja perinteisesti ymmärretyn modernin vallan erilaisena puuttumisena tai rajoittamisena. Tällöin vallattomuus on monimerkityksinen mutta selkeästi muutamaan tarkoitteeseen konkretisoituva käsite.

1) ”Vallaton kakara” tarkoittaa sitä, ettei pysy kurissa, alistu auktoriteetin valtaan, noudata ohjeita, yms. Virallinen yhteiskunta voi suhtautua tätä muistuttavalla tavalla joihinkin kansalaisiin, perinteisesti nuoriin, vallattomina. Tällä hetkellä voidaan ajatella, miten verkossa nykyään temmeltävät ”aikuiset” sopivat tähän luokkaan – nuorethan käyttäytyvät enimmäkseen fiksummin.

Toisaalta vuonna 1999 kirjoitin osan julkaisuun ”Vallattomat nuoret”, jonka nimessä ja sisällössä oli 2) pääviesti nuorten oikeuksien ja osallisuuden puolesta. Hakusanalla ”osallisuus” löytyi vielä tuloin verkosta lähinnä oikeuden dokumentteja osallisuudesta rikoksiin. Mutta sen jälkeen ovat vahvistuneet virallisetkin pyrkimykset saada nuorille enemmän valtaa päätöksentekoon tai ainakin sen valmisteluun. Suuri myönteinen muutos puheissa ja valtakunnallisissa pyrkimyksissä nuorten osallisuudesta on tapahtunutkin.

Laajempi merkitys tässä on kuitenkin siinä, että nuorten olemisen ja itseilmaisun tavat, joita on aina jossain määrin paheksuttu (”vetelehtijät ajautuvat pahoille teille” –  ”skeittailu on häiriötä, anarkismia”) ovat yhteiskunnan valtavirrassa saaneet yleisesti tunnustettua asemaa. Voidaan aina pohtia, tulisiko ihmisten kokemusta osallisuudesta tukea yleisemminkin enemmän. Itse painottaisin ennemmin: voisiko heille sallia, mahdollistaa ja tukea enemmän omaa tekemistä, toimintaa ja ilmaisua – ennen kaikkea nyt työttömille – ilman että siitä koituu heille haittaa?

Sen sijaan että työtön voi menettää korvauksensa aktiivisesti vapaaehtoistoimintaan panostamalla, olis mielekästä maksaa siitä lisää, koska se on yhteiskunnan kipeästi tarvitsemaa ja tuottavaa toimintaa. Nykyinen tilanne on kovalla vallalla hallinnoitua ihmisten alistamista. Ei ole oikeudenmukaista edes olettaa, että siihen alistutaan ilman vastareaktiota tai katkeruutta, jolla on kielteisiä ehkä kauaskantoisiakin seurauksia.

Kolmanneksi: 3) ”vallattomuus” voi tarkoittaa harmitonta vapautta ja erossa pysymistä elämään kohdistuvasta sääntelystä, siihen nähden itsevaltaisuutta yksilöillä tai yhteisöillä ilman ongelmia muille. Tällaista on varsin paljon ja se on ehkä jopa yhteiskunnan yksi vakaustekijä. Sekin herättää toisinaan paheksuntaa ja sitä ei haluta ainakaan tukea. Toisaalta siihen liittyvä tyytyväisyys voi kuitenkin muodostua ongelmaksi silloin, kun se merkitsee monien välinpitämättömyyttä myös vahingollisia kehityskulkuja kohtaan. Ainakin jossain määrin nykyinen tilanteemme on tällainen: välinpitämättömiä yhteisistä ja maailman asioista eivät ole vain eri tavoin pahoinvoivat, vaan myös yleisesti elämässään viihtyvät ja siihen vaarallisesti tuudittautuneet.

Neljänneksi 4) ”vallattomuus” voi tarkoittaa tavoiteltua yhteiskunnan tilannetta turhan vallan poistuttua: ihannetta, joissa tasavalta toteutuu ihmisten osallisuudella ilman valtahierarkioita. Tämä ei välttämättä tarkoita kaiken järjestyksen ja vallan poistamista, vaan niiden rajoittamista vain tiettyihin kaikille hyödyllisiin tarkoituksiin ja siihen mittaluokkaan jossa niitä tarvitaan. Ajatus vastaa pelkistetysti maltillisen liberalismin ja anarkismin yleistä pyrkimystä. Se ei välttämättä ole kovin radikaali muille kuin juuri tietyistä valtahierarkioista kiinni pitäville.

Itse olen pessimistinen ihmisten yleiselle mahdollisuudelle luoda laajoja vapauteen perustuvia yhteisöjä ilman valtahierarkioiden muodostumista tai jopa apua niiden kontrolliin. Idea itsessään on kuitenkin aatteiden joukossa hyvin tärkeä ja sen toteutumia on paljon pienyhteisöissä, ryhmissä, järjestöissä ja verkostoissa. Liberaalin anarkisen toiminnan perusmuoto on siis yhteisöissä, joissa erityistä hierarkiaa ei tarvita ainakaan säätelyyn ja normittamiseen, eli missä tahansa yhteisymmärrykseen ja vastavuoroisuuteen perustuvassa yksilöiden yhteiselämässä.

Viidenneksi, 5) radikaalia vallattomuutta on nyt eniten ja kasvavassa määrin aiempaa sekalaisemmassa, moninaisessa kansalaisjoukossa. Sen suhteen on kysyttävä: missä määrin informaatioverkossa ”vallattomasti” toimivat kansalaiset osallistuvat ymmärtämättömyyttään tai tavoitteellisesti samaan vallankäyttöön, kuin vihaviemiset vaikuttajat, harhainformaation ja valetiedon levittäjät.

Sosiaalisessa mediassa näkyy uudenlaista verkkoryhmittäytymistä ja jopa ”heimoutumista”, jonka luonnetta ja kehityskulkua tulevaisuudessa voi vain arvailla. Samalla, osin näihin yhteyksiin tukeutuen, moni mielestään itsenäisesti toimiva osallistuu verkkoyhteisöissä luomalla riitaisuutta, kääntämällä huomiota sivuun tärkeästä asiasta, kylväen vihan ja vastakkainasettelun siemeniä, sekä informaatioharhautusta: eräänlaista virtuaalirettelöintiä. Tämä tapahtuu myös ulkoisen tahon eduksi riippumatta toimijan tiedosta ja ymmärryksestä. Asia liittyy jo ikävästi maanpuolustukseen: vihamielistä vaikuttamista harjoittaa osa kansalaisistakin.

Vallan järjestys ja informaation vallankumous

Sanonta ”Tieto on valtaa” on vanha, mutta ei päde aina käytännössä, vaikka tieto olisikin järkevästi ajatellen yksi keskeisistä valtaan oikeuttavista tekijöistä. Muut asiat vaikuttavat politiikkaan paljon, vaikka ”tietoon perustuvaa päätöksentekoa”ja ”tiedolla johtamista” on tuotu trendeinä esiin jo kauan sitten. Ongelma koskee vahvimmin poliitikkoja, osin myös sukupolven- ja kulttuurin muutosta hallinnossa. Tiedon asema näyttää nyt uhatulta ja jopa väistyvältä.

Tiede ja riippumaton tutkimus tarjoavat vahvimmat perusteet järjellisille yhteiskunnallisille suunnitelmille, päätöksille ja ratkaisuille. Niiden väheksyntä politiikassa ja yleisemmin on siksi aina huolestuttava signaali. Tiedeviestintä on perinteisesti ollut heikkoa ja vaikka median tarkoitus ei ole kilpailla tieteen kanssa, sen helpommin sulatettavat uutisjutut eivät korvaa tiedelähtöistä viestintää. Viestintä on useimmilla aloilla tärkeimpiä ja aina kriittinen tekijä. Mutta vaikka se on myös tutkimuksessa ja tieteessä kehittynyt, on sen vaikea saavuttaa, laajoja lukijakuntia verrattuna lähes väistämättä yksinkertaisiin ja yksipuolisiin uutisointeihin tieteestä ja tutkimuksesta. Ja vaikeinta on vaikuttaa tutkimuksella poliitikkojen ajatteluun.

Suomalaisessakin demokratiassa on perinteisesti nähty kolme valtiomahtia: kansan ääntä käyttävä lainsäädäntö- ja päätöksentekovalta, hallinnon toimeenpanovalta, sekä oikeuslaitoksen tuomiovalta. Demokratian rakenteellisena edellytyksenä on pidetty niiden vahvaa riippumattomuutta toisistaan. Lisäksi valtiosta riippumattomina korporaatioina demokratiassa tavallisia ovat puolueet ja etujärjestöt, jotka siis eivät ole valtion, vaan kansalaisyhteiskunnan organisaatioita, näkökulmasta riippuen ja ainakin lakisääteisinä myös instituutioita. Itsehallinnollisia instituutioita ovat perinteisesti olleet valtiota vanhemmat yliopistolaitos ja kirkko. Näistä yliopiston itsenäistä asemaa riippumattoman tieteen ja tutkimuksen pääedustajana on viime aikoina vähitellen vaikeutettu.

Lehdistön, radion ja television uutisviestinnän aseman vahvistumisen myötä alettiin sen keskeisistä valtamedioista meillä puhua ”neljäntenä valtionmahtina”. Erilaisessa poliittisessa tilanteessa nimitykseksi olisi voinut tulla myös ”kansalais”- tai ”yhteiskuntamahti”. Mutta joka tapauksessa keskeisiin medioihin kohdistuu painetta sekä viranomaisten että poliitikkojen ja kansalaisyhteiskunnan taholta ja toisaalta niillä on informaatiovaltaa sekä valtioon ja politiikkaan, että kansalaisyhteiskuntaan. Tämä asetelma on myös muuttunut yhä moninaisemmmaksi.

Informaatio on median ja politiikan, yleensä vallan resurssi, sekä väline tai menetelmä – nykyään enemmän kuin ennen. Informaation määrä on lisääntynyt arkiajattelulle käsittämättömän suureksi – niin suureksi, ettei sitä mikään inhimillinen taho tietotekniikallakaan hallitse. Se on hallitsemattomissa myös perinteisistä syistä: se ei ole vain verkossa, vaan myös siihen ajoittain kytkeytyneissä ihmisissä ja heidän myös verkosta riippumattomissa suhteissaan ja yhteyksissään.

Informaatiovallankumous ei enää merkitse vain informaatiotekniikan kehityksen voittokulkua, vaan myös informaation itsensä valtaan nousua tiedon ja ajattelun kustannuksella.

Tämän ollessa vielä alkuasteella ja tiedon ollessa vahvempaa valtaa, saattoi informaatiotekniikka olla keskeisessä asemassa esimerkiksi Neuvostoliiton romahtamisessa. Mutta miksi se ei pure enää samalla tavoin Venäjän diktatuuriin? Oletan tämän johtuvan siitä, että informaatiosta on tullut tietoa voimakkaampi väline ihmisten manipulointiin, koska tieto edellyttää kriittistä ajattelua joka voi myös vastustaa, mutta pelkkä jatkuva informaatiovyöry vaikuttaa suggestiivisesti, kuten kohun tapauksessa.

Koska informaatiossa on kuitenkin vapaasti valittavaa ja arvioitavaa, edellyttää manipuloitavuus sitä, että ihmiset itse antautuvat mieluummin passiivisiksi vastaanottajiksi ja reagoijiksi, kuin näkevät vaivaa kriittiseen ajatteluun. Tässäkin on siis kysymys myös yksilöiden vallasta, kun he itse antautuvat informaation voiman vietäväksi.

Informaatiotekniikka ja medioiden taitava käyttö olivat avainasemassa Natsi-Saksan luomisessa – se oli niin uutta, että sanaa ”propaganda” käytettiin myönteisessä tai neutraalissa muodossa vähän samoin kuin sanaa ”kasvatus”. Samaa jatkettiin sosialistisissa diktatuureissa. Jotain saman kaltaista on nyt käynnissä melko näkyvästi monissa maissa. Selitykseksi ei riitä, että propagandaa tarjotaan, vaan ongelma on siinä, että sille ollaan vastaanottavaisia ja sitä jopa janotaan. Joillekin se voi olla myös kuin päihde, jonka käyttöä uskoo hallitsevansa, kuten alkoholisti tai narkomaani, ennen kuin liian myöhään, jos lainkaan, tajuaa itse olevansa se, jota aines hallitsee.

Minä en toistaiseksi kykene vielä selkeämmin ymmärtämään, mistä on kysymys. Mutta jotain täyden välinpitämättömyyden tai luovuttamisen ja uhman yhdistelmää siihen liittyy. Kenties myös se, että tulevaisuuden kokonaiskuva on globaalisti uhkaava, ainakin kokemus jatkuvuudesta epävarmempi kuin koskaan ennen, ja se tiedetään, mutta sitä ei jakseta tietää: ei jakseta eikä haluta tietää vaan porskutetaan informaatiossa ja informaatiolla – ja tämä sopii hyvin hallitsijoille myös demokratioissa.

Mutta toivoa on yhä, jos riittävän moni on kiinnostunut ymmärtämään valtaa ja käyttämään sitä järjetöntä informaatiota vastaan järkevästi.

Välihuomioiden lopuksi, seuraavan johdannoksi

Anarkismin idean voi nähdä tavoittelevan ihanteellista vapaiden yksilöiden poliittisen elämän sisältöä, järjestyksen sekä vallan monikeskistä, hajautettua ja löyhää rakennetta. Ideologisen anarkismin yksilölliset ideaalit osittain yhtyvät äärimmäisen liberalismin kanssa, mutta anarkismi kiinnittää liberalismia enemmän huomiota vallan itsessään järjestäytyneeseen, tukahduttavaan, sortavaan tai ylivaltaiseen rakenteeseen sekä yksilön ja arvojen että taloudellisen toiminnan kannalta. Siis perinteiseen melko yksisuuntaiseen valtaan. Toki informaatiotaistelussa anarkistiksi voi jo määrittyä pelkästään ihmisoikeuksia ja vapausarvoja vahvasti puolustava.

Sen sijaan autoritarismin idean voi nähdä tavoittelevan järjestyksen ja vallan selkeää, yksiselitteistä ja vahvaa rakennetta. Se on selvästi ideologioiden tasolla anarkismin ”vastakohta”, vaikka niitä yhdistääkin kiinnostus nimenomaan vallan rakenteisiin. Autoritarismiakin on kuitenkin eri asteisina ja se voi sallia ainakin rajallisesti myös taloudellisen toiminnan vapautta ja arkista yksilönvapautta, siis liberaaleja ulottuvuuksia – kunhan ne eivät muodosta kriittistä potentiaalia itse hallinnolle. Moni konservatistisesti vallan rakenteisiin suhtautuva voi vaikuttaa autoritaariselta tai tulla leimatuksi niin, joskus aiheellisesti, joskus aiheetta.

Tästä ilmenee liberalismin ja anarkismin ero: liberalismissa keskeistä on saada talouden tai arvojen vapautta sinänsä riippumatta järjestelmästä, anarkismissa nimenomaan vallan järjestys nähdään keskeisenä ongelmana vapaudelle ja demokratialle. Toisaalta myös erilaisia anarkismin ja liberalismin yhdistelmiä tai välimuotoja on sekä taloudellisen että sosiaalisen liberalismin joukossa.

Mutta pelkistetysti: anarkistisuus on haluttomuutta perinteisen valtaan tai sen vastustamista, autoritaarisuus on kaipuuta perinteiseen valtaan tai sen tukemista. Seuraavissa osissa ovat tarkastelussa nämä aiheet asenteiden ja aatteiden ulottuvuuksina. Mutta koska ne herättävät monissa vahvoja ennakkokäsityksiä, esitän vinkiksi omaan näkökulmaani seuraavan vertauksen.

Armeijan komento- ja viestiketju muodostaa autoritaarisen rakenteen (niin myös lähes kaikkien turvallisuustoimijoiden organisointi). Mutta nykyaikaisen erikoistehtäviin koulutetun sotilaan ei tule olla viehättynyt auktoriteeteistä ja vahvasta ylemmästä vallasta sinänsä. Sen sijaan hänen tulee olla ryhmässä ja yksinään kykenevä itsenäisiin päätöksiin muuttuvassa tilanteessa. Johtajuus ja auktoriteetti ylempää on tuki ja apu, mutta ei kaavamainen tilanneratkaisuista päättävä.

Tässä armeijan mielessä erikoisiskuryhmä on tehtävässään tarvittaessa vallaton, anarkisen ”vapaa”, mutta myös anarkistinen sikäli, että se pyrkii hajottamaan kohteen järjestyksen. Oleellista on se, että kaikilla tasoilla erityisissä tehtävissä toimivilla on oltava siinä määrin anarkista henkeä, ettei kuka tahansa auktoriteetti voi heitä vietellä ja ohjata. Se ei tarkoita mielivaltaa, vaan itsekuriin perustuva vapautta, joka voi toki eri tilanteessa ilmetä myös ulkoisena kurittomuutena. Sama idea on liberalismin ja anarkismin ideoissa etiikan ja moraalisen toiminnan perustasta: ulkoa määrätty moraali ei ole samaa kuin eettisyys, jota ihminen toteuttaa omasta tahdostaan yleisinhimillisin periaattein, eikä vain järjestelmän sääntöjen ja käskyjen takia.

Liberaalin järjestyksen sotilas on myös anarkisesta toiminnastaan vastuussa ihmisoikeuden ja etiikan periaatteille. Oletan että samoin on ainakin kuvitteellisessa liberaalissa anarkiassa. Mutta autoritaarisessa järjestelmässä hän ei välttämättä ole tai ainakaan koe olevansa yleisessä vastuussa – vaan johtajalleen, aatteelle ja sen auktoriteettien määrittämän arvomaailman mukaan. Näin olleen voidaan olettaa, että autoritaarisuudesta kiinnostunut on alttiimpi levittämään valittua informaatiota ”oikeana totuutena”, anarkistisuuteen suuntautuva kiinnostuneempi kyseenalaistamaan vahvoja totuuskuvia.

Takaisin Blogisarjan pääsivulle

Blogisarja Turvallisuudesta – nuorisotyölle ja muille

Blogisarja käynnistyi alkuvuonna 2017 ja täydentyy vähitellen.

Kirjoitan jäsentääkseni ja päivittääkseni näkökulmiani sekä ylläpitääkseni luku- ja kirjoitustaitoa, tutkijan ja tiedonhaun valmiuksiani. Suurin osa kaikesta tässä tekstissä on jäsentelemääni yleistä sisältöä, josta on kirjoitettu aeimminkin ja paljon. Toisaalta olen huomannut, että perustietojen puutetta on ihmisillä paljon ja blogit saattavat tavoittaa joitakin, jotka eivät aiheesta muuten alkaisi lukea.

Samalla teksti edustaa osittain omaa ehkä filosofistakin pohdiskeliani. Pyrkimykseni on välttää moralisointia, mutta en ole editoinut pois kaikkia mieleeni tulleita sivupoimuja, koska asiapainotteisessa tekstissä ne voivat olla jopa virkistäviä. Tämä blogisarja ei valmistuessaan ole valmis kokonaisuus ja sitä voi ajatella vaikka käsikirjoitusluonnoksena. (Työttömänä en saa mitään kirjaa ammattillisesti kirjoittaa.

Olen huomannut, että lukiessani, etenkin aiemmin oppimaani kerratessani ja päivättessäni, tai minulle aeimmin tuntematonta ajatellessani – tapahtuu ajattelun lisääntymistä.  Se tarkoittaa käytännössä, että käsitykseni siitä mitä tarkastelen, kehittyy ja saattaa muuttua ajattelun ja kirjoittamisen edetessä. Samalla kohtaan tavanomaisen tekstin peräjäkeisen narratiivimuodon rajoitteet. Mutta ainakin tässä vaiheessa siihen on tyydyttävä. En halua käsikirjoitusta myöskään sotkea linkeillä ja lähdeviitteillä, joiden määrä tätä sarjaa tehdessä koko ajan kasvaa.

Uskon että tekstiäni voi lukea ajattelun virikkeenä muutenkin kuin vain minun näkökulminani. Paitsi että sisällön kanssa samoja (ja poikkevia) näkökulmia löytää jos lukee riittävästi aatteista ja ideologioista, ovat omat näkemykseni myös saanet aineksia yli 15 vuoden toiminnasta varsin läheltä suomalaisen yhteiskunnan rakeneiden ja politiikan, sekä kansalaistoiminnan sisältöjä, vaikka melko ”näkymättömästi”.

Sisältö:

Johdanto

Ihmiset uhan kohteina ja aiheuttajina, perusmekanismit kääntymiselle pois tai jotain vastaan.

Osa 1: Syrjäily

Syrjäytymisen käsitteen epämääräisyys, sen hallinnointi ja vastanäky: politiikan vieraantuneisuus. Hyvinvoinnin ongelmat sekä jokaisen terveys ja sairaus laaja-alaisesti. Ehkäisy esillä mutta korjaavan painotus. Syrjäytymisen suhteellisuus ja myönteisestä kielteiseen. Tavanomainen välinpitämättömyys ja poltiikka osallisuuden rajoittajana.

Osa 2A: Aatteet, kommunikaatio, kriittisyys ja järki

Käsitteet, sanat ja asiat, tarkoite ja merkitys, informaatiovaikuttaminen. Tieteellisen ja tavallisen ajattelun ero, kriittisyys tai ”kiittisyys” ja järki. Johdantona seuraaviin: Asenteet ja aatteet ulottuvuuksina: johdanto seuraaviin Jakson 2 osiin.

Suuntia asenteiden ja aatteiden avaruudessa

Osa 2B: Radikaali, konservatiivi ja liberaali

Sanoja käytetään miten sattuu. Näiden kirjoitusteni lähestymistapa. Asenteiden ja aatteiden ymmärtäminen ja kielen ilmaisumuodot.  Radikaali ja konservatiivi, Radikalismi ja konservatismi yleisesti, Radikalismi ja konservatismi erityisesti, Liberaalisuus ja liberalismi.

Osa 2C: Välihuomiota ja näkökulman tarkennusta

– 1) Informaatio, tieto ja ymmärrys

Informaation välittymisen kehitys. Ymmärtäminen ja tietäminen. Mitä tieto ja siihen perustuva ymmärtäminen on. Varmuus ja epävarmuus.

– 2) Informaation ymmärtäminen ja tilannekuva

Huhu, kohu ja juoru. Varmuuden koostaminen ja hajottaminen informaatiolla. Tilannekuvan totuus ja sen hämärtyminen (pakkopalautukset ja sääennusteet).

-3) Vallan luonne ja informaation vallankumous

Vallan moninainen luonne ja perinteiset vaihtoehdot. Vallan perinteinen rakenne ja informaation ylivalta ongelmana. Johdattelu seuraaviin Anarkisuuden, autoritarisuuden ja totaalisuuden kuvauksiin.

Osa 2D: Anarkisuus ja anarkistisuus

Aiheen ja sen ymmärtämisen tärkeys sekä sekavuus – minkä takia pitempi tarkastelu kuin muista ulottuvuuksista.  Sanan käyttö eri merkityyksissä eli sen eri käsitteet ja tarkoitteet. Anarkisuus huomiota herättävästä käyttäytymisestä ja aatteesta riippumattomana asiana, sekä yleinen ongelmallinen pasiivisuus sen puutteena. Anarkistisuus anarkismin aateperheen kannalta yleistäen sekä anarksismi ”hyvänä vihollisena”. Anarkismi kielteiset kehitysmahdollisuudet tai kytkökset.

Osa 2E: Autoritaarisuus ja totaalisuus

TEKEILLÄ

Suunnitteluvaiheessa:

Osa 3: Asenteiden ja aatteiden ääret ja poliittisuus

Osa 3A Asenteiden ja aatteiden ääret ihmisissä

Osa 3B Virallinen politiikka ja valta, ääripolitikka, sekä demokratiamme normaali ja ongelmat

Osa 3D: Asenteiden ja aatteiden ääret virallisesti

Osa 4: Turvallisuus, rakenteet ja prosessit

A Turvallisuus ja uhat yleisinä ja koettuina ilmiönä.

B Turvallisuuden keskeisiä linjauksia ja toimijoita

C Kansalaisturvallisuuden mahdollisuuksia.

Nuorisotyö on ei joko tai vaan sekä että

Bloggaus johdattelee hyvin toukokuussa 2017 ilmestyvää artikkeliini ”Eetos, ihminen ja etiikka – näkökulmia nuorisotyöstä ja nuorisotyölle; teoksessa Hoikkala & Kuivakangas (toim. 2017) Onko nuorisotyö nuorisolaisille? Yhteisäpedagogiikan kentät ja mahdollisuudet. Humanistinen ammattikorkeakoulu ja Nuorisotutkimusverkosto.

2014:

Olen miettinyt tätä nuorisotyön ”ikuisuusongelmaa”. Juha Nieminen on monissa yhteyksissä osuvasti esittänyt nuorisotyön ensin ”kaksoiskvalifikaation” (esim. sopeuttaa, sosiaalistaa yhteiskunnan ehdoilla – vapauttaa, aktivoida nuorten omilla ehdoilla, sittemmin useampia nuorisotyön funktioita, joissa voidaan nähdä keskenään ristikkäisiä tai vastakohtaisiakin motiiveja ja pyrkimyksiä.

Itse olen vuosia käyttänyt ilmaisua ”nuorisotyön perusdilemma”, jolla viittaan siihen, että tiettyjen ristiriitaisen tai vastakkaisten näkökulmien välistä tai jännitteestä (esim. kunnan viranhaltijana – nuorten kanssatoimijana) nuorisotyö ei voi päästä eroon, dilemma pysyy: mutta nuorisotyössä on aina uudelleen suhteutettava itsensä niihin ja tehtävä se myös muille ymmärrettäväksi.

Nämä funktiot ja dilemma ovat nuorisotyön ydinkysymyksiä, koska ne ilmenevät poliittisissa painotuksissa ja alan rahoituksessa, siihen kohdistuvissa odotuksissa, tulosarvioinneissa ja niiden mittareissa sekä siis vaikuttavat nuorisotyön suuntaan.

Vastakkainasettelut määrittävät liikaa nuorisotyötä 

Nuorisotyö jäsentyy usein seuraavan kaltaisten vastakohtaisuuksien kautta:

– virallisuus – epävirallisuus

– sopeuttaa – vapauttaa

– ehkäistä – korjata

– ryhmätoiminta – yksilötoiminta

– perusnuorisotyö – erityisnuorisotyö

– avoin nuorisotyö – kohdennettu nuorisotyö

Nuorisotyössä voi tapahtua tapahtuukin näiden vastakohtaisuuksien mukaista eriytymistä. Mutta haluan kiinnittää huomiota siihen, että nuorisotyön eri muotoja kuitenkin yhdistää sama nuorisotyön ydin, jonka tarkastelussa ”vastakohtaisuudet” kietoutuvat tai sulautuvat yhteen. Ja sitä tapahtuu nuorisotyön eri muodoissa koko ajan. Siinä on eräs nuorisotyön näennäistä moninaisuutta yhdistävä piirre: nuorisotyön lähtökohta ja ydin on kohtaamisessa ja dialogissa.

Nuorisotyöntekijä on nuorten kohtaamisen osaaja, nuorten kanssa dialogissa niin tavanomaisessa keskustelussa, ”joutenolossa” tai ryhmätoiminnassa, kuin vaikeaan elämäntilanteeseen puuttumisessa sekä koulutukseen tai työelämään suuntautumisen tukemisessa. Ei vain sanallisesti vaan myös ääneti, läsnäolollaan, luotettavana aikuisena.

Nuorisotyö välittää

Totta kai nuorisotyössä on pyrkimys toimia kasvattavasti ja puuttua ongelmiin, mutta ei nuoren elämän ulkopuolisena ammattilaisena nuorta velvoittavan järjestelmän edustajana, vaan nuorten kanssa olijana ja tukijana, ohjaajana nuorten ja yhteiskunnan (”järjestelmän”) välissä niiden intressejä yhteen sovittaen (virallisuus – epävirallisuus).

Tällainen toiminta sekä sopeuttaa nuoria yhteisöön että tukee heitä omaehtoisuuteen. Nuorisotyö tukee osaltaan kansalaiseksi kasvamista, mutta ei suuntaa nuorta mihinkään tiettyyn yhteiskunnalliseen näkemykseen tai asenteeseen, vaikka parhaimmillaan antaa välineitä myös sellaisen omakohtaiseen muodostamiseen. Aktiivisen kansalaisen ihanteeseen kuuluu sekä yksilön itsenäisyys että vuorovaikutus- ja ryhmätoimintakyky, sekä kyky sopeutua että kyky asennoitua kriittisesti ja muutoshakuisesti vaikuttaen. Kaikissa nuorisotyön muodoissa opitaan sekä pelisääntöjä että itsensä ilmaisua ja toimintaa (sopeuttaa – vapauttaa).

Nuorisotyö on välittäjä kahdessa merkityksessä: toisaalta nuorisotyöntekijä päätoimisesti välittää nuorista ja nuorten elämästä, toisaalta parhaimmassa tapauksessa nuorisotyö voi myös välittää yhteiskunnan ja nuorten elämän tarpeita ja odotuksia toisilleen.

Kohtaaminen ja dialogisuus

Kehitys- ja traumapsykologisesta tutkimuksesta tunnetaan erityisesti lapsuuden ja nuoruuden, mutta myös koko elämäkaarella tarpeelliset, sekä suojaavat ja vahvistavat tekijät/kokemukset, että mahdolliset haitta- ja riskitekijät/kokemukset. Niiden myötä ihmisen elämässä sekä ongelmien ehkäisy että korjaaminen perustuvat suojaavien ja vahvistavien tekijöiden tukevaan mahdollistamiseen, tarjontaan ja painottamiseen, sekä haitta- ja riskitekijöiden karsimiseen ja torjumiseen.

”Ehkäisevän nuorisotyön” vaikutukset perustuvat haitta- ja riskitekijöiden välttämiseen, sekä tukevien ja suojaavien tekijöiden ylläpitämiseen nuorten elämässä. Tätä voi tapahtua nuorisotilan sohvalla löhöten ohjaajan kanssa välillä rupatellen, nuorten ryhmätoiminnassa tai pelkässä oleskelussa. Nuoren mielekkääksi kokemassa toiminnassa tai joutenolossa, yksilönä tai ryhmän jäsenenä ovat vuorovaikutuksen, kohtaamisen ja dialogin paikat, joissa nuorisotyöntekijä toimii. Se voi olla melko näkymätöntä, mutta rakentavaa pitkäjänteitä pedagogiikkaa.

Ei ole ehkäisyä tai korjaamista, vaan koko ajan molempia

Huomionarvoista on, että ehkäiseväksi mielletyssä tavallisessa nuorisotyössä vaikutus perustuu aina myös korjaaviin prosesseihin. Mikä tahansa tilanne – vaikka pelkkä sohvalla keskustelu – luotetuksi ja tukevaksi koetun nuorisotyöntekijän kanssa, tai yhteinen ryhmätoiminta – vaikka pelleily – siihen rakentavasti suhtautuvan nuorisotyöntekijän läsnä ollessa voi korjata mm. aiempia nuoren tarvitseman kontaktin ja hyväksynnän kokemusten puutteita. Milloin ja missä tahansa. Ehkäisevä toiminta siis perustuu onnistuessaan melko huomaamattomiin paitsi tukeviin ja edistäviin, myös nimenomaan korjaaviin tekijöihin.

Miten tämä eroaa erityisnuorisotyöstä tai etsivästä nuorisotyöstä? Usein erityisnuorisotyö ja useimmiten etsivä nuorisotyö nähdään korjaavan yksilötyönä. Kuitenkin kysymyksessä on vain näkökulma- ja painotusero. Nuoren elämään puuttuvaksi tai sitä korjaavaksi mielletty työ nuorisotyössä perustuu – yleensä intensiivisemmin ja tietoisemmin, mutta – täsmälleen samoihin tekijöihin kuin ehkäisevä työ: haitta- ja riskitekijöiden minimointiin sekä tukevien ja korjaavien tekijöiden vaikutuksiin.  Ja samalla se on koko ajan nuoren tulevaisuuden kannalta myös ehkäisevää.

Ja sekä perinteisessä erityisnuorisotyössä että etsivässä nuorisotyössä toiminnan ydin on sama kuin muussakin nuorisotyössä: nuorten kohtaaminen dialogisesti, yksilöinä ja ryhmissä.

Ei ole vain ryhmä- tai yksilötoimintaa

Yksikään syntynyt ihmislapsi ei kehity tuntemamme kaltaiseksi inhimilliseksi yksilöpersoonaksi, jos hän ei saa olla riittävästi vuorovaikutuksessa muihin ihmisiin ja yhteisöön. Myös yhteisöstä eristäytynyt yksineläjä, erakko tai ”syrjäytynyt”, on koko ajan psyykensä kautta sidoksissa muihin ihmisiin ja yhteisöllisyyteen – jos hän on ymmärtämämme inhimillinen yksilöpersoona. Tuo psyyken suhde toisiin ja yhteisöön voi olla vahingoittunut ja kielteinen, jolloin myös minäkuvassa ja itsetunnossa on kielteisiä piirteitä, mutta sitä painokkaammin tuo suhde yhteisöön on silloinkin olemassa – ja ehkä hoidettavissa ja korjattavissa. Korjaavilla kokemuksilla ja haittatekijöitä karsimalla.

Kun esimerkiksi etsivä- tai erityisnuorisotyöntekijä lähtee muutaman nuoren kanssa Nuorisokeskuksen Nuotta-valmennukseen, prosessinäkökulma on hänellä yksilöpainotteinen: ryhmät ovat välineitä yksilöllisten tavoitteiden saavuttamiseen. Mutta valmennuksessa välineinä ovat tavallisen perinteisen nuorisotyön menetelmät: toiminnalliset harjoitteet, ryhmätoiminta ja kokemuksista keskustelu, dialogisuus, nuoren ja nuorten elämän ja tilanteen huomioon ottaminen jatkuva nuorten kohtaaminen ja rinnalla olo. Ryhmän valmentamisessa ryhmätyön menetelmin ryhmä taas muodostuu yksilöistä, jotka voi nähdä välineinä ryhmätoimintaan – mutta kysymys on koko ajan ryhmän ja yksilöiden suhteesta, jatkuvasta dialogista ryhmän jäsenten välillä sekä ryhmäidentiteetin ja yksilöidentiteettien välillä.

Muutama vuosi sitten sosiaalityön tehtävistä Nuotta-koordinaattoriksi siirtynyt ammattilainen sanoi minulle, että Nuorisokeskuksen ohjelmasisältöjä nuorten kanssa vetävät ohjaajat eivät välttämättä edes itse tajua, kuinka erityistä ja merkittävää työtä he tekevät: sellaista, jota muun muassa koulussa ja sosiaalityössä tarvittaisiin mutta niistä puuttuu: ryhmätoiminnallisuus sekä yksilöitä huomioiva dialogisuus, avoin kohtaaminen nuorten tilanteen ehdoilla. (Sosiaalipsykologian tutkimuksesta ja teorioista löytyy runsaasti aineksia yksilön ja ryhmän suhteiden ja vaikutusten tarkasteluun.)

Nuorisotyön toimintaympäristö on nuorten maailma, toiminnan ydin on avoimuus ja vapaus

Nuorisotyön paikka yhteiskunnassa on aina pohdituttanut. Mikä on nuorisotyön reviiri? Uskon että useimmat nuorisotyöntekijät tunnistavat sen olevan yleisesti siellä missä nuoret ovat. Nuorisotyöntekijä on kohtaaja nuorten reviireillä, nuorten aika- ja paikkatiloissa. Yksi syy nuorisotyötä koskevien käsitysten ristiriitaisuuksiin ja usein tunteenomaisuuteen liittyy tähän yhteyteen, jota nuorten olemista ja ”nuorisoa” koskevat käsitykset leimaavat. Jos nuorten oleskelu jossain ympäristössä määrittyy julkisesti kielteiseksi, uhkaa nuorten kanssa samalla reviirillä toimiva nuorisotyö määrittyä kielteiseksi, tai siltä saatetaan odottaa yleisempää (epäammatillista) näkökulmaa ilmiön kielteisyyteen. Käytännössä nuorisotyö usein toimii tällaisessakin tapauksissa nuorten maailman ja aikuisten julkisen maailman välisenä sovittelijana.

Tätä kirjoittaessani Nuorisotyön viikolla (2014) kuuntelin Radiosta Yle Puheen Iltapäivä -lähetystä. Siinä Reino Nordin sanoi, että jos aikuiset eivät tule toimeen nuorten kanssa ja heitä häädetään paikoista kuten julkisista tiloista, silloin ollaan jo menty pitkälle ja se kertoo aikuisten ongelmista, ei nuorista. Kysymys on siis halusta ja asennoitumisesta siinä miten me näemme nuoret ja kohtelemme heitä. Kokemuksenaan nuorisotyön parissa toiminnasta hän totesi, että nuorille on helppo luoda mielekästä toimintaa, olivatpa he kuinka tahansa ongelmallisessa tilanteessa tai sekasotkuisesta taustasta.

Monet akuutisti suureksi koetut ongelmat helpottuvat jo pelkässä nuorta kunnioittavassa keskustelussa. Pienetkin asiat sopivalla hetkellä ja hyvässä vuorovaikutuksessa aikuisen kanssa voivat olla nuorelle hyvin merkityksellisiä. Nuorisotyössä on ja siinä avautuu tai luodaan koko ajan monenlaisia väyliä nuorten elämänkulkuun. Kysymys on nuorisotyölle tunnusomaisesta halusta ja asennoitumisesta. Nuorisotyössä ei ole lähtökohtana toimia vain aikuislähtöisesti vaan ennemminkin nuorisolähtöisesti tai dialogissa nuorten ja aikuisten maailman välillä. Nuori kohdataan ihmisenä ja periaatteessa riippumatta siitä, onko hänet leimattu ongelmalliseksi muualla, sekä ennen kaikkea leimaamatta nuorta tai nuoria yleistämällä, että kysymys on ”nuorisosta” eikä aikuisten kanssa samanarvoisista ihmisistä.

Väitän kuitenkin, että nuoriin kohdistuvat ristiriitaiset ja latautuneet käsitykset ja tunteet heijastuvat nuorisotyöhön. Miten muuten on selitettävissä se, että tavanomainen nuorten parissa tehtävä työ tavanomaisine ryhmätoimintoineen, ”joutenolo”, nuorille itselleen mielekäs vapaa-ajanvietto (”hulluttelu”) nuorisotyöntekijän läsnä ollessa sekä arkinen keskustelu nuorten ja nuorisotyöntekijöiden kanssa näyttäytyy edelleen joillekin ei-niin-tärkeänä tai ei-ammattillisena? Nimittäin:

Epämuodollisuutta, vapaa-ajan, joutenolon ja hulluttelun, kulttuurisen toiminnan ja muun erilaisen näennäisesti ei-tavoitteellisen tai ”tuottamattoman” toiminnan merkitystä painotetaan muun muassa innovaatioiden ja luovuuden tutkimuksessa ja kehittämisessä, johtamisopeissa. Samaan aikaan kun seurasin Nuorisotyön viikon ohjelmaa tätä kirjoittaessani Tasavallan Presidentin kanslia twiittasi: ”Presidentti Niinistö: ihminen tarvitsee innovaatioihin tilaa ja vapauksia.” Nuorisotyö osaltaan puolustaa ja edustaa nuorten tilaa ja vapautta ja toimii juuri niissä.

Tilaa ja vapauksia! Nuoret ja nuorisotyö tarvitsevat ilmapiiriä, jossa innostaminen tapahtuu, oli sitten kysymys mistä tahansa joutenolosta, toiminnasta, tapahtumasta, arkikeskustelusta tai ongelmallisen nuoren elämäntilanteen käsittelystä ja tukemisesta.

Hiukan Himaselta: kohtaamisen, tilan ja vapauden ilmapiiri, eetos

Pekka Himanen on 1990-lopulla osaltaan kehitellyt etiikkaa, joka ammentaa klassisesta kreikkalaisesta filosofiasta ja määrittää eettisen olemisen huomioimalla mm. kasvotusten olemisen inhimillisen vuorovaikutuksen eettisen perustilanteeksi. Se on inhimillisen kohtaamisen ja vuorovaikutuksen alue, jonka voi nähdä sekä yksilöllisenä haasteena omalle persoonallisuudelle, kyvyille ja ihmisyydelle ja itsetoteutukselle, että yleisinhimillisenä haasteena hyvälle olemisentavalle. Tällaista etiikan tai ainakin sen merkityksen kiinnittämistä kohtaamiseen, kanssakäymiseen ja vuorovaikutukseen ovat kehitelleet useat filosofit, esimerkiksi Martin Buber (Minä ja Sinä) ja Emmanuel Levinas (Totaliteetti ja Toinen).

Nimityksen tietoyhteiskunta sijaan Himanen esitti 1990-luvulla nimitystä kohtaamisyhteiskunta, joka kuvaa voimakkaasti lisääntyviä mahdollisuuksia ihmisten monimuotoiseen vuorovaikutukseen erityisesti informaatioteknologian kehityksen myötä. Tämä vuorovaikutteisuus tietoverkoissa onkin ollut hurjassa kasvussa. Se on inhimillisen sosiaalisuuden ja dialogisuuden ilmentymää, ihmisten välisiä suhteita siinä kuin fyysisetkin kohtaamiset – ja niihin liittyvät samat pelisääntöjen (moraali) sekä asenteen ja luonteenkasvun (etiikka) kysymykset.

Verkkojen filosofiaa luonnehtivassa kirjassaan Hautomo (1997) Himanen esitti ajatuksen kasvokkain elämisen etiikasta. Sen mukaan ”eettisyyttä on se, missä toisen kanssa kasvotusten eläminen synnyttää välittämisen”. Eettisyyttä eivät synnytä eettiset periaatteet, vaan kasvotusten oleminen. Eettisyys lähtee toisen kanssa kasvotusten olemisesta, sille avautumisesta ja sen sisällä syntyvistä merkityksistä. (Himanen 1997, 76-78.) Kasvotusten toisen kanssa elämisestä (ensisijaisesti ruumiillisesti mutta myös virtuaalisesti) syntyy välittämisen myötä eettisyys arvokkuuden piirinä (em. 74).

Kasvotusten elämisen käsitteen taustana Himasella on Antiikin sokraattinen yhdessäolon käsite synusia. Vastaavasti hän näkee haasteeksi sen, että tätä yhdessäoloa luonnehtii sokraattinen skhole, joka on ymmärrettävissä vapaa-ajaksi ja jota Himanen nimittää (kreikan etymologian mukaan) myös hengittävyydeksi, vapaudeksi. (Em. 72-74.)

Ihmisenä oleminen on (tai sen tulisi olla) ensisijaisesti vapaan ja ajallisen elämänyhteyden hengittävyydessä (skholessa) toteutuvaa dialogista yhdessä ja kasvotusten olemista (synusia). Se on eettisyyden sfääri. Etiikan rakentelu ei kuulu (ainakaan vain) yliopistoihin, vaan myös ja nimenomaan ”torille ja kadulle”, jokapäiväiseen elämään. (Himanen 1998, Filosofian oikeudenkäynti).

Edellisen mukaisesti voitaisiin lähestyä nuorisotyöhön sisältyvää dialogista yhdessä ja kasvotusten olemista (synusia) nuorisotyöntekijän ja nuorten välisissä sekä nuorten keskinäisissä suhteissa. Siinä voitaisiin nähdä nuorisotyön hengittävyyttä eli skholea suhteessa nuorten elämään ja vapaa-aikaan. Näin määrittyisi nuorisotyön eetoksen sisältö suoraan ihmisenä olemisen perustilanteesta, kohtaamisesta eettisyyttä rakentavassa välittämisen ja arvokkuuden piiristä.

Tämä blogi on julkaistu toistaiseksi poistetulla Humak.fi NAM-sivustolla (2010-2014)  loppuvuonna 2014, Copyright kirjoittaja ja Humanistinen ammattikorkeakoulu.

Kiitän Olli Saarelaa monivuotisesta tuesta hänen toimiessaan OKM Nuorisoyksikön johdossa.  Kerran hänen kysyttyään motivaatiostani ja kerrottuani että tunnen yhä enemmän toistavani samoja asioita, hän sanoi ”sinä olet alkanut oppia”. Ja aiemmin kiukuteltuani hän opetti minulle: ”asiat eivät ole joko tai vaan sekä että”. Onko meillä vielä tai jatkossa tällaisia johtajia hallinnossa ja politiikassa?

Suuntia asenteiden ja aatteiden avaruudessa – Turvallisuudesta, Osa 2B: Radikaali, konservatiivi, liberaali

Aatteiden pelkistäminen muutamilla nimityksillä voi toimia vain johdantona omaan ajatteluun. Nimityksiä käytetään monissa merkityksissä, eli ne viittaavat käsitteistöön, jota vastaavaa yhteistä termistöä ei ole käytössä arkielämässä – johon myös politiikka kuuluu.

Aatteet elävät myös vastakohdistaan, mutta niiden vastustajat tai edes kohteet eivät silti ole parhaita lähteitä niiden ymmärtämiseen. Ääriaatteissa eivät aina niiden edustajatkaan. Etenkin ihmisten henkilökohtaiset näkemykset – myös omasta asenteesta – poikkeavat usein aatteellisen ilmiön yleisestä roolista suhteessa laajempaan kokonaiskuvaan.

Aatteiden ja ideologioiden ymmärtäminen edellyttää neutraalisuuteen pyrkivää niiden kuvailua: deskriptiivistä määrittelyä suhteissaan. Asiaa tai ainakin sen esittämistä vaikeutta kuitenkin se, että aatteiden ja ideologioiden nimiä käytetään hyvin paljon pelkistävässä, usein kielteisesti arvottavassa ja leimaavassa merkityksessä: pejoratiivisesti. Tällöin vastakkain asettelevassa retoriikassa nimittely kertoo vähintään yhtä paljon tai enemmänkin sen esittäjästä, kuin kohteesta. Mutta monet ihmiset omaksuvat helposti pelkistyksiä vaikka sillä ei ole mitään tekemistä ymmärtämisen kanssa.

Ongelma on myös kielellis-käsitteellinen. Esimerkiksi ”radikaali, ”konservatiivi”, ”liberaali” ja ”anarkinen” ovat ryhmiä tai yksilöitä koskevia adjektiiveja tai niitä nimeäviä substantiiveja. Päätteellä -ismi taas viitataan johtoajatukseen, oppiin tai ideologiaan ja päätteellä -isti sellaista edustavaan kannattajaan. Kaikilta osin suomenkielisiä vastineitakaan ei ole täsmälliseen eri aatteiden ja niiden muotojen ilmaisuun.

Kaikissa aatesuuntauksissa on aste- ja laatueroja, kuten jyrkkyys, voimakkuus ja laajuus, sekä niiden ilmenemisen eri ulottuvuuksia, kuten ajattelu tai toiminta ja yksilöllinen tai yhteisöllinen. Usein ne muistetaan niiden jyrkimpien muotojen tai johtoajatusten kautta. Tämä minun pelkistykseni tavoittelee neutraalisuutta ja voi tarjota peruskäsitteitä ja virikkeitä ajatteluun, mutta ei oikeuta ihmisten tai ryhmien luokitteluun ilman lisätietoja käyttäytymisestä.

Seuraavassa esitety radikaali ja konservatiivi, radikalismi ja konservatismi yleisesti, sekä erityisesti on syytä pitää mielessä kaikkissa seuraavissa jaksoissa: ne ovat minkä tahansa asenteen, aatteen, ideologian tai toiminnan eri ulottuvuukksia, mikä yleiskielssä usein sekoittuu. Radikaalit tai yleisesti radikalistiset aatteet tai niiden nimissä tapahtuva toiminta ei ole välttämättä sopimatonta saati rikos, vaikka osa niistä voi olla eettisesti huolestuttavia tai sairaita ja potentiaalisesti uhkia. Niiden ilmaisu sanallisesti tai näyttäytymällä ei myöskään lähtökohtaisesti täytä väärän tai kielletyn kriteerejä, vaan imaisun sisällöstä ja muodosta riippuen.

Radikalismi erityisessä merkityksessä turvallisuuden kannalta on aina potentiaalinen uhka, jota tulee seurata, mutta siinäkään kaikki henkilöt tai toimet eivät sitä ole. Radikalistisissa suunnitelmissa tai tai suunnitellussa toiminnassa voi melko helposti todeta hyvien tapojen, järjestyssäännön tai muiden linjausten, sekä lain rikkomisen rajan. Sen sijaan lain puitteissa vaikka yleisen edun vastiaseksi tai potentiaaliseksi uhaksi todettavien näkemysten levittämisen ja niiden viestinnällisen ja toiminnallisen järjestäytymisen kanssa laki ja oikeus ovat suhteellisen voimattomia. Kysymys on siitä, mitkä yksityisetkin teot voidaan tulkita esimerkiksi perustuslain vastaisksi (ja tulkitaanko), sekä siitä, miten esimerkiksi viestinnälliset teot määrittyvät painotukseltaan samoin kuin fyysiset tai edes taloudelliset teot. Tämä ei koske vain yleismmin uhkina ajateltuja ryhmiä, vaan myös poliitikkoja ja yleensä vallan käyttäjiä suhteessa perustuslaillisen demokratian arvoihin ja henkeen.

Radikaali ja konservatiivi

Radikaalisuus ja konservatiivisuus ajatellaan joissain yhteyksissä vastakkaisina, mutta loogisesti ja usein myös käytännössä ne ovat toisiinsa liittyvä pari.

Radikaalisuus on neutraali, mutta asiayhteydestä ja näkökulmasta riippuen arvolatauksen saava käsite. Esimerkiksi ”uudet havainnot alkeishiukkasten vaikutuksista toisiinsa muuttavat radikaalisti hiukkasfysiikan maailmankuvaa” on useimmille neutraali lause. Jos se on hyvin vahvistettu, se on tieteelle myönteinen askel, mutta vanhan kuvan kumoutuessa jotkut myös kärsivät siitä. Tieteessä, taiteessa ja filosofiassa, sekä innovaatioiden ja kehittämisen alueilla radikaalien näkökulmien tavoittaminen on välttämätöntä.

”Radikaali” tarkoittaa kemian alalla vahvasti reagoivia, reaktiivisia aineisosia. ”Konservointi” tarkoittaa yleisesti säilyvyyden varmistamista (esimerkiksi hilloaminen) tai vanhan esineen (huonekalu, taideteos) tai laitteen kunnossapitoa kestävänä (kemiaa sekin). Näkökulmapainotuksia politiikassa ovat toisaalta uudistuksellisuus ja muutoshakuisuus (radikaalisuus), toisaalta säilyttävyys ja muutosvarovaisuus (konservatiivisuus). Samoja perusasenteita voi nähdä ihmisyksilöissä.

Mutta etenkin politiikassa nämäkin ovat usein asiakohtaisia, eivät yleisesti puolueita määrittäviä: joka puolue on radikaalimpi tai konservatiivisempi eri asioissa. Demokratialle tyypillistä on radikaalien ja konservatiivisten näkemysten ja pyrkimysten keskinäinen mittelö ja yhteiselo niin henkilöiden kuin ryhmien ja ideologioiden välillä. Tämä ei jäsenny, siten kuin poliittisessa retoriikassa tai yleiskeskusteluissa usein ilmenee: ”konservatiivinen oikeisto ja radikaali vasemmisto” –  vaan eri asioissa, eri kokonaistilanteissa ja eri tahoilla on enemmän tai vähemmän radikaali tai konservatiivi rooli.

Tieteellisen järjestelmän konservatiivisuus mahdollistaa suuren informaatiomäärän säilymisen, josta sitä kehittävät radikaalit huomiot ammentavat tavoittaessaan uutta informaatiota, joka sovittuessaan vanhaan voi muuttaa kokonaisuuttakin – mutta ei ilman vahvoja perusteita ja vahvan kritiikin läpikäymistä, eikä muuta jo varmistettua tietoa hyläten.

Myöskään yhteiskunnassa edistystä ei tapahdu ilman radikaaleja havaintoja ja ideoita. Tavallinen järkevä toiminta sopeutuu muutoksiin ja tuottaakin niitä, mutta välttää menettämistä säilyttämisen arvoista. Maltillinen säilyttävyys eli konservatiivisuus, sekä maltillinen uudistuksellisuus eli radikaalisuus, tarvitaan molemmat ja yhdessä. Lisäksi niiden toisiaan tasapainottaessa voidaan ajoittain vahvemmat radikaalit tai konservatiiviset toimet tehdä hallitummin.

Radikalismi ja konservatismi yleisesti

Vahvaa tai jyrkkää yhteiskunnallista radikaalisuutta kutsutaan yleisesti radikalismiksi, jota leimaa itseisarvoinen muutos tai kumouksellisuus; vahvaa tai jyrkkää konservatiivisuutta kutsutaan konservatismiksi, jota leimaa periaatteellinen muutosvastaisuus tai itseisarvoinen taantumuksellisuus.

Demokratiassa radikalismia ja konservatismia ilmenee julkisessa politiikassa yleensä erillisissä aiheissa ja asenteissa, eikä laajamittaisesti ja koko toimintaa leimaavasti. Poliittisessa retoriikassa kuitenkin usein jyrkästi omasta poikkeavat tai poliittisen vastustajan näkemykset ja jopa henkilöt saatetaan yliampuvasti leimata: muutosta painottavat radikalisteiksi, sitä vastustavat tai jarruttavat konservatisteiksi.

Mutta ”radikalismi” viittaa vahvaan tai jyrkkään kokonaisideaan tai toimintaan, eikä tällaiseen tavalliseen vastakohtaisuuden kokemukseen. Samoin vahvaa tai jyrkkää konservatismia ilmenee useammin yksittäisten uudistusten ja edistysaskelten jarrutuksena tai rajoittamisena, kuin koko yhteiskuntaa koskevana.

Monet aiemmin radikalistiset pyrkimykset ovat edenneet ja neutralisoituneet ja jotkut aiemmin konservatistiset asiat ovat popularisoituneet. Väkivallaton vastarinta ja kansalaistottelemattomuus on Euroopassa ja USA: ssa osa poliittista kulttuuria, mutta joillekin vielä jopa mielenilmaukset ovat liian radikaalia ja arveluttavaa. Toisaalta monet perinteiset asiat nousevat uudelleen esiin, vaikka sukupolvi ehkä radikaalisti jätti ne ”taakseen” – jopa saman ikääntyneen sukupolven haikailuna, jolloin se on jo asenteeltaan konservatiivista.

Radikalismi ja konservatismi erityisesti

Yhteiskunnissa ja yhteisöissä radikaalius liittyy muutokseen ja samoin, kuin radikaali voi pyrkiä muuttamaan vallitsevaa uudeksi, voi konservatiivi pyrkiä pysymään vanhassa tai palaamaan aiemman kaltaiseen – mutta kumpikin maltillisesti eikä yleistäen. Sen sijaan laajasti tai erityisen vahvasti yhteiskunnassa vaikuttavina radikalismi voi heiluttaa ja repiä rikki sivistystä ja edistystä, vahvasti vaikuttava konservatismi voi vastustaa, jähmettää ja tukahduttaa niitä.

Yhteiskunnassa radikalismi koetaan usein asenteen jyrkkyytenä. Henkilöt tai ryhmät määrittyvät ongelmiksi silloin, kun radikaalius tai konservatiivisuus ylittää yleiset sopivuuden, toisten kunnioittamisen, hyvien tapojen, yleisen edun ja oikeuskäsityksen, lain hengen tai lainsäädännön rajat. Radikalistisuus näkyy usein ilmaisun ja käyttäytymisen tavoissa. Kielteinen radikalismi on varsin helppo tunnistaa, vaikka se kuvaisi itseään myönteisesti edistyksellisenä tai vahvan muutoksen myönteisyyttä.

Konservatismin tunnistaminen on usein vaikeampaa, koska taantumuksellisuudella voi usein vedota yleiseen turvallisuuden tunteeseen ja kaipuuseen. Esimerkiksi jyrkkää tai vahvaa muutosvaatimusta pysähtymiseen tai taantumuksen voisi kutsua myös ”radikaaliksi konservatismiksi” – vaikka selkeämpää on täsmentää sen luonne ja nimi. Tällöin useimmin käytössä on etuliite ”ääri-”.

Turvallisuusviranomaiset ja tutkijat kiinnittävät huomionsa asenteen tai toiminnan tapojen tai tavoitteen jyrkkyyteen ja vahvuuteen suhteessa muihin ihmisiin, yhteisöön ja yhteiskuntaan. Tavoitteissa se voi olla suurta eroa vallitsevaan tai suurta nopeutta muutokseen (äärimmäisyyttä). Turvallisuuden asiakirjoissa asenteen, toiminnan tai tavoitteen jyrkkenemistä ja vahvistumista erilaisin yhdistelmin kutsutaan radikalisoitumiseksi.

Tässä merkityksessä radikalismi ja radikalisoituminen on siis erotettava edellä esitetystä paitsi radikalismista myös radikaalista konservatismista yleisessä merkityksessä.

Erityinen radikalismi kehittyy yleensä omaa tietään suhteessa yleisiin vastineisiinsa siten, että radikalismista muodostuu leimaava ja hallitseva piirre (fundamentti) yksilön, ryhmän tai yhteisön koko aatteelle ja asennoitumiselle. Jyrkän asenteen radikalismissa kysymyksessä voi olla ääriajattelu ja sen mukainen viestintä, ääritoiminta kuten vihapuhe, vihamielinen vaikuttaminen tai väkivalta, ja ääritavoite kuten hyökkäys jotain kohdetta vastaan, laajemmat terroriteot tai vallankumous. Ja vastaavaa kehitystä voi siis tapahtua myös konservatiivisesta lähtökohdasta.

Liberaalisuus ja liberalismi

Liberaali demokratia on keskeinen yleisideologia länsimaistyyppisissä sivistysyhteiskunnissa ja maltillinen liberalismi on niiden perustuslaillisen valtion ja oikeuskäsityksen ydintä. Kokonaisuudessaan liberalismi on monimuotoinen aateperhe, ei yksi aate. Pelkistetyimmillään sitä on kahta lajia: arvoihin, lähinnä yksilöllisyyteen, yhteisöllisyyteen ja yhteiskuntaan liittyvää, sekä talouteen, lähinnä varallisuuden ja liike-elämän oikeuksiin ja yhteiskuntasuhteeseen liittyvää liberalismia. Käytännössä lajeja on enemmän, eivätkä liberaaliuden muodot yleisesti kiinnity sen enempää oikeistoon kuin vasemmistoon.

Yhä aika tavallisessa ihmisten yleiskuvassa ”oikeistolainen” on usein nähty arvoiltaan konservatiivisen jähmeäksi ja talousliberaaliksi (liberaalikonservatismi), mutta monet taloudessa liberaalit kannattavat myös vahvasti ihmisoikeuksia ja yksilönvapautta, siis arvoliberaaleja näkemyksiä.

Perinteisesti ”vasemmistolainen” on nähty arvoliberaaliksi ja talousnäkemykseltään konservatiiviksi (sääntely), mutta tämäkään ei sovi yleiseksi kuvaksi vasemmistopuolueille: sosiaaliliberaalinen ajatuslinja ja osin myös vasemmistolibertaristiset näkemykset painottavat enemmän yhteisön merkitystä individualismia vastaan, mutta hyväksyvät myös melko vahvan taloudellisen vapauden.

Arvoliberaalisuus on perua jo klassisesta liberalismista ja se yhdistää sekä sosiaali- että markkinaliberalismia. Niitä yhdistää valistuksen perinne, sekä usko sivistyksen tai ainakin tiedon voimaan. Individualismia kannattava liberalismi näkee ihmisen vapauden myös vastuullisuutena tai uskoo sen kehittyvän vapauden kautta, sosiaaliliberaalin kannattaja näkee vahvassa individualismissa riskejä ja painottaa yhteisöllisempää näkökulmaa. Kumpikin voi kuitenkin vastustaa keskitettyjä vapauden rajoitteita ja sääntelyjä, sekä hyväksyä kohtuullisen sääntelyn.

Liberaalisuus esitetään yllättävän usein virheellisesi konservatiivisen vastinparina. Näkemys seuraa siitä, kun konservatiivi ajatellaan vanhaan viittaavana (vanhanaikaisena) ja liberaali uutena (uudenaikaisena) siten, että kehitys kulkisi tai jotkut pyrkisivät aina kohti suurempaa vapautta; tällöin varovaisuus tai jarruttelu siinä olisi konservatiivista suhteessa (radikaaliin) liberaalisuuteen. Näin on historian kuluessa osittain tapahtunutkin, kun kehityksessä demokratia, tasa-arvo ja yhtäläiset vapaudet ovat lisääntyneet suhteessa eriarvoisempaan, hierarkkiseen yhteiskuntaan.

Ranskan vallankumouksen tunnettu sanoma tiivistyi sanoihin vapaus, veljeys ja tasa-arvo. Kuninkaalle, hoville ja ylhäisaatelistolle ne merkitsivät aluksi anarkismia, kansalaisten veljeys alkoi merkitä joillekin sosialismia ja tasa-arvo ylempien valta-asemien heikentämistä. Demokratia ja kansan liberalismi näyttäytyivät heille anarkismina. Vanha valta ei vastustanut vain eikä eniten yhtäläistä ihmisarvoa oikeudellisesti, vaan nimenomaan yhtäläisiä taloudellisia vapauksia. USA: n vallankumouksen ja liittovaltion rakentamisen myötä Vapaudenpatsaaseen kutenkin kirjattiin ”Liberty” merkitsemään sekä yksilönvapautta että taloudellisen toiminnan vapautta.

Mutta ei ole niin, että kehitys ajassa kulkisi aina tasaisesti kohti liberaalimpaa, vaan se voi vaihdella, kuten on nähty ja nähtävissä demokratiaa tukahduttavissa maissa.

Liberaalius ja sen vastakohta eivät liity radikaaliin tai konservatiiviseen, vaan muodostavat toisen ulottuvuuden. Yleinen liberalismi avoimen yhteiskunnan ja yksilön vapautena on vastinpari suljetulle ja säännellylle, vapautta rajoittavalle, tai muuten (esimerkiksi taloudellisen vallan) autoritaariselle tai totalitaariselle yhteiskunnalle.

Mustavalkoista tämäkään ei ole, vaan muistuttaa radikaalisuus-konservatiivisuus -vastinparia: toimivassa perustuslaillisessa demokratiassa on paljon vapauksia mutta myös niiden sääntelyä niin arvoissa kuin taloudessakin: kumpaakin tarvitaan. Vapauden ja vastuun oikeuksien ja velvollisuuksien suhde on yhteiskunnassa tärkeä ja siitä tulisi keskustella jatkuvasti. Sen sijaan täysin liberaali, ääriliberalistisen vapaa yhteiskunta merkitsisi kaaosta, kun autoritarismin tai totalitarismin täysin säännelty ja suljettu yhteiskunta merkitsisi jähmettymistä.

Takaisin Blogisarjan pääsivulle

 

Aatteet, kommunikaatio, kriittisyys ja järki – Turvallisuudesta, Osa 2A

Jäsentelyni tämän blogisarjan osissa 2A –  2E on tarkoitettu avaamaan näkökulmia yhteiskunnallisen tai yksilöllisen asennoitumisen ja aatemaailman perusulottuvuuksiin. Täydennän niitä näkökulmilla keskeisiin rakenteisiin ja voimiin tiedon, informaation ja vallan käsitteiden kautta.

Esitykseni sisältää joitakin aivan perusasioita ja yksinkertaistaa paljon, mutta sopinee työnäkökulmaksi useimpien asenteiden ja aatteiden pohtimiseen. Koosteeni tukeutuu suurimmaksi osin tavanomaisiin, aatehistorian ja ideologioiden tutkimuksen yleisimpiin näkökulmiin. Tämä osa 2A on johdanto seuraaviin aatteiden ulottuvuuksien tarkasteluihin.

Kommunikaatio: aatteet harvoin vain vaatteet mutta sanoistakaan ei aina tiedä

Yksi yleinen perusasia on tärkeä – myös turvallisuudenkin kannalta, koska informaatiovaikuttaminen iskee usein tähän eroon – sanat ja käsitteet ovat eri asioita.

Käsite on merkitys tai mieli, se mielekkyys, ajatus, idea, joka yhdistää sanan asiaan (sanan ei tarvitse olla puhuttu tai kirjoitettu, se voi olla myös ajattelussa). ”Turkki” voi tarkoittaa valtiota tai pukinetta riippuen siitä mikä käsite on käytössä. Toisaalta moni eri sana voi tarkoittaa samaa asiaa, kuten useimmin eri kielissä, eli niiden merkitys on samassa käsitteessä – esimerkkinä vaikka ”kontio”, ”mesikämmen” ja ”otso” tai ”medve”, ”björn” ja ”bear” – siis ”karhu”.

Ilman tällaisia rakenteita kielemme ja ajattelumme ei toimisi ja eri kielien oppiminen olisi ehkä täysin mahdotonta. Ja näiden rakenteiden rikkominen hajottaa yhteisiä jaettuja merkityksiä, ymmärrystä ja ajatusten rakennetta. Sitä hajottamista tapahtuu nykyään huolestuttavan paljon.

Lähes 20 vuotta nuorisotyötä seuranneena ja lukemattomia sen toimijoita tavanneena minulla on muutamia erilaisia merkityksiä eli käsitteitä siitä. Alan työntekijä ymmärtävät ne eri näkökulmina asiaan. Ja keskustelu onnistuu, kun kuvaillaan ne näkökulmat, ei vain käyttämällä sanaa kukin omalla tavallaan. Ihmisellä joka ei tunne alaa ja aihetta, on varmasti siitä jokin käsitys, mutta keskusteluni hänen kanssaan siitä on mieletöntä tai mahdotonta, jollei hän suostu omaksumaan edes niitä käsitteitä, joita minulla on. Ne taas perustuvat tietoon, ei tutkijan ylitietoon, vaan alan puheisiin ja sekä aiheeseen perehtymiseen ja sen paljon pohtimiseen.

Jokainen meistä on erilaisissa aiheissa kuin lapsi, joka tarvitsee oppia. Ylimielinen ei ole se joka tietää, vaan se joka torjuu tiedon, esittää tietävänsä (eli valehtelee) tai kyseenalaistaa koko tiedon vain sitä halveksien. Lapsen kehityksessä tällainen on normaalia. Mutta yleisemmin…?

Tieteellisessä keskustelussa määritellään käsitteet, eli missä tarkoituksessa mitäkin sanaa käytetään, ja näin määriteltyjä sanoja kutsutaan termeiksi. Niitä käyttäen voidaan keskustella ilman että asioita ymmärretään eri tavoin. Toisaalta voidaan myös käydä keskustelua käsitteiden mielekkyydestä suhteessa tarkoittamiseen, eri näkökulmista, sekä tarkentaa käsitystä aiheesta lisäämällä käsitteitä ja asioiden nimiä.

Todella mielekästä asiakeskustelua voi käydä vain, jos osapuolilla on riittävästi yhteistä käsitemaailmaa ja he tuntevat toistensa poikkeavat merkitykset samoille sanoille tai asioille.

Arkielämässä tavallista on, että ihmisillä on enemmän tai vähemmän eri variaatioita käsitteistä, joilla he pyrkivät tarkoittamaan samaa asiaa, tai jopa samoja käsitteitä eri käytössä. Se ilmenee selkeästi siinä, kun tarkoitetaan sanoilla ”vähän eri asioita” tai että ”ei löydy yhteistä kieltä” ja keskustelu tyrehtyy. Voidaan päätyä erimielisyyteen, vaikka oltaisiinkin samaa mieltä, tai luulla samamielisyyttä, vaikka näkökulmat olisivatkin vastakkaisia – kun ajattelun käsitteistöt poikkeavat toisistaan.

Tämä on looginen ja kielellinen ulottuvuus kommunikaatiovaikeuksissa. Ilmeisintä se on somen mielipidekinoissa. Ihmisten käsitemaailmat voivat olla niin erilaiset, että ne eivät tavoita toisiaan, ellei niihin tutustuta perusteellisesti molemmin puolin. Informaatiovaikuttaminen vahingoittavassa tarkoituksessa kohdistuu yhteisesti jaettujen käsitteellisten merkitysten pirstomiseen, vastakkainasetteluun ja uudelleenmuotoiluun. Moni tekee sitä myös tajuamattaan ja toimii siten vahingoittamisen välikappaleena, vähän kuin virusohjelma, joka monistaa häiriöitä järjestelmään.

Kun pyritään tulkitsemaan aatteita yksilöiden tai ryhmien asenteista, on tärkeää huomioida kielelliset muodot, alkaen jo sanaluokista. Esimerkiksi kriittisyys ja kritisismi, tai rasistisuus ja rasismi, viittaavat eri asioihin. On asiallista todeta jonkun tekstin olevan huonoa tyyliä, mautonta tai huonotapaista, esimerkiksi koska se antaa rasistisen vaikutelman tai on rasistinen. Mutta on eri asia sanoa, että teksti oli rasistinen, kuin sanoa kirjoittajan olevan rasisti.

Tapauksena voi olla vaikkapa ajattelematon tai tökerö vanhan rasistisen vitsin kertominen vahingossa tai ihminen on pyrkinyt ilmaisemaan jotain muuta. Ihmisen leimaaminen on perusteetonta, jollei ole tietoa hänen yleisestä tavastaan tai pyrkimyksestään vaikkapa rasistisiin näkemyksiin tai käytökseen. Vastaavasti on helpommin todettavissa ilmaisun populistinen tyyli, joka sinänsä ei ole uusi ilmiö, kuin se, onko sen esittäjä populismin nykyiseen vahvaan muotoon sitoutunut. Ja populismiin sitoutumisen aste taas on erittäin vaikea määritellä.

Yleensä vastauksena tulevat näkemykset, väitteet tai perustelut kertovat, missä määrin henkilö on vain ajattelematon, tiedon puutteen ja heikon ajattelun tai informaatiovaikuttamisen uhri, missä määrin jo ideologiseen maailmankuvaan motivoitunut tai sitoutunut. Ja niin edelleen. Mutta vaikka olisikin kysymys jo vahvasta asenteellisuudesta, voi keskustelu olla vaikeaa leimaamalla henkilö ideologialla, verrattuna siihen, että keskustellaan ilmaisun tai käytöksen sopimattomuudesta ja ideologian ja sen asenteen luonteesta.

Kuitenkin: ihmisen asenteesta kertoo vain hänen toimintansa ja käyttäytymisensä jatkumo, ei se mitä hän asenteikseen väittää.

Kriittisyys ja järki

Kritiikin käsitteen ymmärtäminen on Suomessa usein vinoutunutta. Esa Saarinen totesi 1980-luvulla, että ”Suomessa on heikko kritiikin kulttuuri (kriittisyys), mutta vahva kritiikkikulttuuri (kritisismi).” Kielteisten huomioiden esittämistä saatetaan kyllä kutsua ”kritiikiksi”, vaikka se on kritisismiä: arvostelua, jonka motiivina on moite tai vastustus, eikä oikeudenmukainen arviointi.

Kun tieteessä, filosofiassa ja ylipäätään älynharjoituksessa, ja järkevässä ajattelussa kriittisyys on välttämätöntä ja myönteistä, ymmärretään sillä arkielämässä usein ihan muuta. Arkimaailmassa ”kritiikki” merkitsee usein kielteistä arvostelua – tai arviointi ja arvostelu koetaan usein kielteisenä ja siitä ”kritiikki” saa helposti yleisemmän kielteisen leiman vikojen ja moitteen etsimisenä.

Tieteellisessäkin väittelyssä ovat mukana inhimilliset tunteet ja suhteet, mutta väitteiden pätevyys arvioidaan loogisesti ja sisällöllisesti suhteessa muuhun tietoon kriittisellä järjenkäytöllä, jossa kannat puolesta tai vastaan eivät saa ohjata. Ohjautumisen riskejä torjutaan laajemmalla tiedeyhteisöllä, jossa myös ammatillista kritiikkiä itseään arvioidaan eri näkökumista. Näin saavutettu varmuus asiantiloista on vahvinta mitä ihmiskunnalla on.

Oleellista on se, että kritiikki on asiaan perehtyvää ja kyseenalaistaminenkin rakentavaa, varmuuteen, mielekkyyteen ja järkevyyteen pyrkivää. Se voi johtaa myös vahvaan vastalauseeseen ja kumoamiseen, tai kannan muutokseen ja vahvaan tukeen, mutta pyrkimys ei ole sen enempää tukeminen kuin vastustaminen, vaan koettelu. Se pyrkii perusteltuun ja oikeudenmukaiseen arviointiin. Tällainen kritiikki on välttämätöntä informaation totuusasteen koettelussa.

Hyvä ajattelu edellyttää itsekritiikkiä, omien ajatustensa tarkastelua ja kyseenalaistamista tavalla, joka rakentaa ajattelua. Jos kirjoitan kirjaa, tarvitsen ja haluan siihen asiantuntevaa kritiikkiä ja arviointia – en kritiikitöntä kehua tai moitetta. Kritiikki on siis kuten sen arviointia, eteneekö vaikkapa talon rakennus turvallisuuden ja muiden ominaisuuksien kannalta hyvin. En oleta, että itse aina ajattelen hyvin, tarvitsen siihen huomioita, mutta tiedän, että elämässä ja politiikassa toimitaan usein varsin kritiikittömästi. Hyvää kritiikkiä voi esittää vain asiasta jonka tuntee hyvin.

Vallassa olevan poliittisen johdon toimien kohtuullinen mutta jatkuva pätevä kritiikki ja koetteleva kyseenalaistaminen on demokratian tunnusmerkki. Tosin se jää hyvin puutteelliseksi jo silloin, kun päättäjät ohittavat perustellunkin kritiikin. Vastuuttoman kritisismin yleistyminen onkin uhka demokratialla juuri siksi, että se voi saada monet turtumaan ja torjumaan myös asiallisen ja hyödyllisen kritiikin. Kun kaikki arvostelevat, voi kunnollinen arviointi jäädä huomiotta. Ilmiö tunnetaan ”tarvittuna paksunahkaisuutena” politiikassa. Mutta se tarve on häpeä koko poliittiselle järjestelmälle, koska se kertoo että kriittisyys on heikkolaatuista.

Asenteet ja aatteet äären sisällä

Blogisarjan seuraavassa osassa 2B jäsentelen asennoitumisen ja aatteiden ulottuvuuksia. Niistä keskustelu on huonoa, jollei ymmärretä edellä esitettyä sanojen eri merkitysten ja käsitteiden roolia, kielellisten ilmaisujen (esim. populaari, populistinen, populismi) eroja, sekä torjuvan kritisismin ja järjellisen kritiikin suurta eroa (kun kummastakin käytetään sanaa ”kritiikki”).

Aatteiden ymmärtäminen on tärkeää, koska se tarjoaa käsitteistöä liian pelkistäviä lokerointeja vastaan – ja tekee ymmärrettäväksi sekä vallan että passiivisen ja aktiivisen vastarinnan dynamiikkaa ihmisen ajattelussa ja toiminnassa. Myös vakiintuneet ideologiat rakentuvat ihmisten asennoitumisista ja ilmentävät siis ihmisenä olemista.

Tarkastelen sitä aatteiden ja asenteiden avaruutta, jonka perusteella myös ääret ja ääriajattelu määrittyvät. On ymmärrettävä, että ne ovat aina suhteellisia, koska niiden merkitys syntyy valtavirtaan ja toisiinsa suhtautumisesta: Liberaalissa demokratiassa totalitarismi on ääri-idea, totalitarismissa liberaali demokratia on sitä.

Alan tutkimuksissakin on erilaisia jäsentelyjä. Monet ”aatteet” kuten liberalismi tai anarkismi, ovat itseasiassa aate- ja ideologiaperheitä, joiden suuntaukset voivat poiketa hyvinkin paljon toisistaan. Lisäksi on muistettava, että aatteet ja ideologiat eivät todellisuudessa, ainakaan demokratioissa, toteudu täydellisesti, vaan aina vain jossain määrin. On pidettävä mielessä, että aatteet ja ideologiat tiiviisti ilmaistuina, ja yleisemminkin, ovat ideaalikuvia, joita ihmisten kannatus, pyrkimykset ja toteutuminen vain enemmän tai vähemmän vastaavat.

Jokainen ympäristöaatteita ja ekologista kehitystä kannattava ei itse toimi ympäristöystävällisemmin, kuin vaikkapa suuryrityksen ekologista jalanjälkeä pitkäjänteisesti investoinnein ja uudistuksin pienentävä johtaja, tai vain elämäntavallaan, ilman aatetta, vähän ympäristökuormitusta aiheuttava henkilö.

Kaikkien ryhmien kuten puolueiden kannattajissa on joukko vahvemmin ideologiaa (tai fanittamista) edustavia sekä, suurempi joukko siihen väljemmin sitoutuneita. Ja puolueiden kannatus vaaleissa ei kerro mitään äänestäjien sitoutumisesta puolueen aatteisiin – suurin osa kansalaista ei kuulu puolueisiin ja huomattava osa ei edes äänestä.

Aatteiden nimissä toimivissa ryhmissä, kuten puolueissa, on paljon jäsenten välistä vaihtelua sitoutumisasteessa niiden virallisiin ideologioihin, omia eri kantoja, sekä yleensä vain vähemmistö ideologiaan vahvasti kiinnittyneitä. Jäsenet ja kannattajat muodostavat arvo- ja ajatusmaailmojen ryppäitä. Jos näitä yksilönäkemyksiä vertailee, huomaa, että monilla näkemykset poikkeavat paljonkin esimerkiksi puolueen virallisesta linjasta (joka on äänestetty, enemmistön, kompromissi tai puolue-eliitin määrittämä).

Yksilöiden kannalta puolueet muodostavat ryppään, joissa niiden rajat kulkevat toistensa läpi. Moni jäsen voisi aatteidensa kannalta olla yhtä hyvin toisessakin puolueessa, jopa useassa. Vahvasti vaikuttamaan tai valtaan pyrkivä etsiytyykin siihen ”joukkueeseen” tai ”talliin” jossa edellytykset etenemiseen ovat parhaat tai ajankohtainen henki itselle sopivin. Jotkut ikään kuin uskonnollisesti omaa puoluettaan pyhittävät kutsuvat sitä ”petturuudeksi” tai loikkaamiseksi. Ikään kuin ihmiset olisivat puolueen välineitä, eikä puolueet välineitä ihmisille.

Mutta aatteet ja ideologiat tarjoavat ihanteita, utopioita, tavoitteita ja motivaatiota, sekä ihmisille välttämätöntä yhteenkuuluvuuden tunnetta ja oman identiteettikäsityksen rakennusaineita – siinä on niiden sekä hyvyys että pahuus. Se selittänee osan puoluejäsenyyksistä: virallisesti hyväksytty ideologinen suuntautuminen.

Tämä näkökulma poliittiseen kuitenkin typistää kuvaa aatteista ja ideologioista yhteiskunnissa. Toisaalta, ehkä aatteiden ja ajattelun moninaisuus on yksi tekijä siinä, että jotkut kiinnittyvät vahvemmin myös erityisen rajattuun tai jyrkkään asennoitumiseen ja aatemaailmaan.

Seuraavissa osissa tarkastelussa on asennoitumisen ja aatteiden perusulottuvuuksia, jotka sopivat niin yksilöiden kuin yhteisöjen ajatusmaailman jäsentelyyn tavanomaisen yhteiskuntaelämän piirissä:

  • Radikaalisuus ja konservatiivisuus
  • Radikalismi ja konservatismi yleisesti ja erityisesti
  • Liberaalisuus ja liberalismi
  • Anarkisuus ja anarkismi
  • Autoritaarisuus ja totalismi

Blogisarjan Osassa 3 sovellan samaa jäsentelyä suuntauksiin, jotka ulottuvat tavanomaisen piirin ääriin tai syrjiin.

Takaisin Blogisarjan pääsivulle


Turvallisuudesta, osa 1: syrjäily

Syrjäytyneisyys moninaisena ja epämääräisenä käsitteenä

Julkisuudessa ”syrjäytyneisyys” tarkoittaa yleensä yhteiskuntapoliittisesti määriteltyä vieraantuneisuutta tai marginalisoitumista sosiaalisista ja yhteiskunnallisista yhteyksistä, vastoin henkilön omaa etua ja hyvinvointia, tai vastoin yhteiskunnan etua.  Mutta syrjäytymispuhe on usein löysää höpöttämistä ja pahimmillaan ihmisiä leimaavaa ja syyllistävää. Se on myös vallankäytön väline, joka voi toimia osana jopa syrjäytymisen tuottamisessa.

Perinteinen moralismin kohde on ollut nuorten joutenolo, koska nuoriin projisoidaan tulevaisuuteen liittyviä uhkia ja mahdollisuuksia, sekä kateutta nuoruudesta. Yleistyessään joutenolo ja sivullisuus saatetaan kokea uhkana yleiselle moraalille, yhtenäisyydelle ja järjestykselle. Nuorten ”oleskelu” on kuitenkin pääsääntöisesti terveellistä ja muillekin suositeltavaa. Ja nuorten ”sivullisuus” on erinomainen asema havainnontiin: nuoria kannattaa kenen tahansa kuulla.

Ilmenevä tai mielikuvissa nuoriin liitetty ”radikaalisuus” tai ”kapinallisuus” on merkityksellisiä: nuoruuden tehtävä on rakentaa identiteettiä ja maailmankuvaa (sekin olisi kaikille suotavaa) eri aineksista. Eikä avoimessa yhteiskunnassa, saati epävarmassa moninaisessa maailmassa, ole järkevää odottaa nuorten vain sopeutuvan edeltävien sukupolvien tapaan elää. Mutta tämä ei tarkoita, että jokaisen nuoren tulisi käyttäytyä myöskään oletetulla ”nykynuorille” tyypillisellä tavalla. Sen sijaan nuoret tarvitsevat hyväksyntää ja tukea omille pyrkimyksilleen ja niiden koetteluun – sitä muuten jokainen tarvitsee.

1 Syrjäytyneisyyden käsitteen hallinnointi ja vastanäky

Asian tarkasteluun vaikuttaa liian korostuneesti yhteiskunnallinen ja taloudellinen ideologia, jossa päivä- ja palkkatyö on kansalaisen päätehtävä ja velvollisuus: kansalainen on tuotantotekijä (muuten turha, kuluerä, vaiva tai uhka). ”Työmarkkinoilta syrjäytyviä” ovat potentiaalisesti monet nuoret, pitkäaikaissairaat, työkokeneet keski-ikäiset ja ekonomisesti he ovat taakka, suurimman taakan muodostavat eläkeläiset? Mutta haluammeko me todella nimittää näitä ihmisiä syrjäytyneiksi? Onko se jostain näkökulmasta hyödyllistä?

Ihmiset tai ryhmät voivat olla myös vapaaehtoisesti ”syrjään vetäytyneitä” ilman, että se olisi asianomaisille tai muulle yhteiskunnalle ongelma. Syrjäytymisuhan ja esimerkiksi nuorten koulutuksen ja tukemisen sitominen ensisijaisesti työkansalaisuuteen on typerää, vastuutonta ja väärin. Työ on usein tärkeä, mielekkyydentunnetta ja itsearvostusta ylläpitävää – siksi sillä voi olla vahva sitovuus ihmisiin . Mutta sen ei pitäis olla ainoa, eikä palkkatyön tarvitse olla ensisijainen tässä tehtävässä. Elämä on paljon muutakin, vaikka palkkatyö vie siitä suhteettoman suuren osan.Tämä on yleisesti tiedossa ja sen huomiotta jättäminen on suurimpia yhteiskunnallisia ongelmia lainsäädännössä ja päätökseteossa.

Työttömyys ei ole yhtä kuin syrjäytyneisyys, ei välttämättä edes ”työhaluttomuus”. Vahvan rakenteellisen työttömyyden aikana ongelma on se, että ihmiset eivät pääse tekemään sitä mikä heitä kiinnostaa, mitä he osaavat ja mitä he haluavat.

On hyvin tiedossa, että niin kutsutuissa ”kehittyneissä maissa ”palkkatyön kokonaismäärän ei arvioida länsimaissa kasvavan, vaan vähentyvän. Esimerkiksi työttömien suuri joukko tulisi nähdä vähintäänkin arvokkaana reservinä, josta on pidettävä huolta. Yhteiskunnan tuottavuuden suurin ”kohtaanto-ongelma” on siinä, että mielekkääseen toimintaa valmiit ihmiset eivät pääse edes toimiin, joille olisi tarvetta.

Nykyään on jatkuva pula ja kasvava tarve yhteisöille ja yhteiskunnalle tärkeistä toimijoista, mutta ei mahdollisuutta palkkaan. Siihen tulisi löytää ratkaisuja: yleishyödylliset tehtävät, vapaaehtoistoimintaan panostaminen, omaan osaamisen mukainen tekeminen. Myös työtä välttelevä työtön olisi tuottavampi, jos hänelle maksettaisiin vähimmäisavustuksia enemmän, ostovoimaa parantava määrä. Kaikella tällä on myös suora yhteys hyvinvointiin ja turvallisuuteen. Niin on myös yritystoiminnalla, mutta elinkeinotoiminnan ongelmia väheksymättä: ketään ei tulisi edes epäsuoraan pakottaa töihin, joiden yleistä jaettua merkitystä ei voi perustella.

Olen kyllä tietoinen siitä, että tämä edellyttäisi muutoksia talousajattelussa. Mutta muutoksen tarpeesta poliitikotkin hokevat. Kuitenkin nykyiset työllistämistoimet ovat lähinnä vastuutonta leikkimistä tai jopa vahingollisia. Kun onnistumisesta ja menestymisestä ei voi oikein rangaista, tehdään ainakin yrittäjyyden edellytykset raskaiksi, vaikka yrittämiseen muka kannustetaan. Suomessa on tällainen kateuden kulttuuri edelleen läsnä monissa yhteyksissä ja tietenkin myös kansan edustajilla.

Ylipäätään ajattelua ja näkökulmia tulisi muuttaa paljon. Kansalainen, joka ei ajattele koko yhteiskunnan etua, saatetaan nähdä syrjäytyneenä. Mutta politiikassakin yhteinen etu on usein hukassa, siinä on enemmän kysymys eri ryhmien intresseistä ja eduista, sekä niiden keskinäisestä kilpailusta ja sovittelusta. Vaikka politiikkaa aina pilkataankin tästä, usko sen yhteisen hyvän ideaan on yhä ylimitoitettua ja ohittaa sen tosiasian, että usein on kysymys raadollisesta valtakamppailusta, jossa eivät yleensä paina eniten kansan asiat, vaan enemmän äänet.

Kun yhteiskunnan ammattipäättäjiltä ja -vaikuttajilta ei vaadita kannatuksen lisäksi mitään pätevyysvaatimuksia, osaamista, tietoa ja sopivuutta, ja jos he eivät noudata asioita tuntevien näkemyksiä, ei kysymys ole vahvassa mielessä demokratian hengestä vaan vallankäytöstä, jossa ”demokratia” on vain oikeuttava hokema ja tekniikka. Voidaan perustellusti sanoa, että myös moni itsekkäistä ja viiteryhmänsä etuja ajavista poliittisista päättäjistä on syrjäytynyt yhteiskunnan edusta, yhteisestä edusta, edun yhteisyydestä, siitä mikä on yleisesti hyvää.

Tosin monessa kenen tahansa tapauksessa yleisesti osuvampi ilmaus olisi esimerkiksi vieraantuminen. Mutta jos asiaa analysoidaan henkilötasolla, voi tuon vieraantumisen taustalta löytää samoja myös syrjäytyneisyyteen liitettyjä tekijöitä kuin muillakin ihmisillä. Suurin ongelma tässä on se, että politiikka on pysähtynyttä ja politiikan ytimestä kaukana syrjässä, joten siitä vieraantunut kansalainen ei ole ensi sijassa se syrjäytynyt osapuoli. Heitä on enemmistö. Riski on siinä, että luottamuksen rapautuessa politiikka on parhaimmillaankin heikkoa viihdettä ja siinä myös valta on helposti kaapattavissa osana ”näytelmää”.

Haluan edellisellä kokonaisuudessaan tuoda esille sen, että jos ”syrjäytymistä” käytetään yleistävänä käsitteenä, se on todellakin nähtävä tarkoitteeltaan eri ilmiöitä ja ihmisryhmiä koskevana. Toisaalta sen tarkoitetta ja merkitystä tulisi aina täsmentää ja eritellä: kuka on syrjäytynyt mistä, kenen näkökulmasta, millä tavoin ja miksi, sekä milloin se on huono asia ja miksi.? Onko mielekästä käyttää koko sanaa ja miksi? Tämä on tärkeää erityisesti julkisessa ja poliittisessa keskustelussa – ammattilaisten ja asiantuntijoiden foorumeilla ongelmallisiakin termejä voidaan käyttää sovitulla tavalla nimenomaan ilmiön jäsentelyssä.

2 Kysymyksessä ovat hyvinvoinnin ongelmat

Perinteisesti yhteiskuntapolitiikassa, sosiologisessa tutkimuksessa ja yhteiskuntatilastoissa hyvinvoinnin määrittelyssä on painottunut sosioekonominen asema – se on perusteltua sikäli, nämä tekijät ovat korreloineet syrjäytymiseen. Toisaalta se onkin vain yksi määrittely ja näkökulma, toisaalta se on vaikuttanut käsityksiin hyvinvoinnista ”elintasona” ja syrjäytyneisyydestä osattomuutena elintasoon.

Yhteiskunnallisesta tutkimuksessa kaikkialla länsimaissa tiedetään, että suuressa mittakaavassa, tilastollisesti, syrjäytymistä tai huono-osaisuutta ennustavat koulutuksen vähyys, työttömyys ja tukevien sosiaalisten suhteiden vähyys. Taloudellinen asema ei ole oleellinen, vaan se, että koulutus sivistyksen merkityksessä tai muu kulttuurinen pääoma sekä ihmissuhteet ovat keskeisiä suojaavia, elämässä kannattelevia tekijöitä. Toki raha helpottaa ja turvaa jossain määrin, mutta työ keskeisenö mielekkyyden lähteenä voi olla myös heikkous suojatekijänä.

Syrjäytyneisyys ihmisten elämässä on hyvinvointiin, toimintakykyyn, kokonaisterveyteen ja elämänlaatuun liittyvä sosiaalinen ja psykologinen prosessien yhdistelmä ja tila – myös riippumatta asemasta ja varallisuudesta. Se, että tätä näkökulmaa näkee julkisuudessa vähän, kertoo siitä, ettei se miellytä, koska se nimenomaan hajottaa käsitteen hallinnoivaa käyttöä joitakin ihmisryhmiä leimaavana.

Nuorisotyössä yleensä on vältetty puhetta syrjäytyneistä nuorista, vaikka se virallisessa politiikassa aina ilmenee. ”Haasteellinen” ei sekään ole kovin toimiva, koska siinä esineellistetään koko asia nuoren ominaisuudeksi. Jo vuosien ajan on ihmistyössä puhuttu ja kirjoitettu haastavan lapsen, nuoren, asiakkaan ym. kohtaamisesta. Tämä on eri asia kuin nimetä kuka tahansa ”ongelmaiseksi” tai ”huono-osaiseksi” saati ”syrjäytyneeksi” – mikä itsessään on syrjivää ja syrjäyttävää puhetta.

Ihmistyössä kuuntelun, kohtaamisen ja vuorovaikutuksen myötä voidaan kyllä päästä tilanteeseen, jossa tarkastellaan ongelmia ja haastetaan myös ihminen ratkaisemaan omia haasteitaan. Silloin voidaan ehkä puhua myös ”haasteellisesta” henkilöstä rakentavasti: häntä haastavien mahdollisuuksien ja ratkaisujen sekä myös hänen muille ilmenevän haastavuuden laimentamisen kautta. Siinä ”ongelmainen” voi olla ymmärrettävä merkityksessä paljon ongelmia, mutta ”ongelmanuori” on haitallinen termi.

Yhteiskunnallinen hyvinvointi rakentuu vain ihmisten hyvinvoinnista. Se ei ole sidottu taloudelliseen elintasoon, vaikka tietenkin jokin toimeentulon vähimmäistaso on oltava. Hyvinvointia voi uhata köyhyyden leima ja syrjiminen, mutta ei vähävaraisuus tai työttömyys sinänsä, jos sosiaalisia ja yhteisöllisiä turvaverkkoja ja -mekanismeja on. Hyvinvointia ei takaa taloudellisesti ja yhteiskunnallisesti vahva asema, jos riittävät sosiaaliset ja psykologiset turvamekanismit puuttuvat. Se, mikä toiselle näyttää hyvinvoinnilta tai pahoinvoinnilta ei välttämättä kerro todellisuutta.

3 Jokainen on terve ja sairas, haaste itselleen ja muille

Pahoinvointi ei ole hyvinvoinnin vastakohta, vaan sen erilaisten puutteiden ja häiriöiden oire, eikä siis vain joidenkin ongelmallisten ihmisten piirre. Päähuomion tulisikin kohdistua tuohon hyvin- ja pahoinvoinnin merkitykseen. Tällöin ihmisen hyvin- ja pahoinvointia tulee tarkastella laaja-alaisesti suhteessa ihmisten omiin kokemuksiin, terveyteen ja ympäristöön. Silloin voidaan ymmärtää esimerkiksi, miksi kaikki ”syrjäytyminen” ei ole pahasta ja miksi vaikkapa sosioekonomisesti ”hyvässä asemassa” olevien ihmisten keskuudessa on myös paljon pahoinvointia.

Hyvin- ja pahoinvoinnissa on kysymys yksilöllisestä, yhteisöllisestä ja yhteiskunnallisesta terveydestä ja ”sairastamisesta”. Jälkimmäistä tapahtuu myös ”hyväosaisen” elämän tyhjyydessä ja vieraantuneisuudessa. Tässä en pyri ”medikalisoimaan” eli lääketieteellistämään tätä ilmiökenttää, vaan enemmänkin tuomaan arkijärkeä laajemmalla terveyden ja sairauden ymmärtämisellä. ”Hyväosainen” ja ”vähäosainen” ovat mielettömiä termejä sikäli, että jokaisella on osansa, ihmisen osa, jota ei voi pelkän sosioekonomisen aseman perusteella päätellä. Yleinen ongelma on, että sitä kuitenkin paljon tehdään.

Ihminen on biologinen, psyykkis-henkinen ja sosiaalinen olento, sekä ympäristöön suuntautuva, siihen vaikuttava ja siitä vaikutusta vastaanottava. Siten ihmisen toimintakyky, terveys ja hyvinvointi rakentuvat aina vähintään näissä tunnetuissa ulottuvuuksissa. Terveys ja sairaus tulee käsittää niitä koskevaksi sekä terveyden että sairauden tekijöiden yhteen kietoutuvaksi jatkumoksi, jossa ei ole yksiselitteistä sairas tai terve -rakennetta, vaan sekä terve että sairas -dynamiikka. Tämä on erittäin tärkeää ymmärtää, koska fyysistä terveyttä ja sairautta koskeva tietämys on hyvin tunnettua ja tavallista, mutta psyykkisen terveyden ja sairauden aiheilla on yhtä tabuluonnetta ja yhteisön tai yhteiskunnan sosiaalisesta terveydestä ja sairaudesta ei puhuta vakavasti juuri lainkaan.

Kun vaikkapa rivipoliitikkona, ministerinä tai presidenttinä toimii (ehkä ymmärtämättään) pahoinvoiva, kuten narsistisesti häiriintynyt persoona, hän aikaansaa lisää pahoinvointia yhteiskunnassa ja hän on yhteiskunnasta yleisesti syrjäytynyt, vähintään vieraantunut – vaikka näin toteaminen leimataan helposti vain poliittiseksi ilveilyksi. Kansalaisten parissa vastaavasti terve saattaa halutakin vetäytyä ”syrjäytyneeksi” tarkkailijaksi ja olla siinä asemassa hyvinvoiva ilman ”hyvää” sosioekonomista statusta. Kun laajoja kansanosia koskien puhutaan syrjäytymisen uhan kielellä, on ainakin yhtä paljon kysymyksessä politiikan syrjäytyminen niiden kuuntelusta, eli sairaus on myös yhteiskunnassa ja sen johtajissa.

4 Ehkäisy ja torjuminen oleellista, korjailu tavallista

Yhteiskuntapolitiikan näkökulma syrjäytymiseen on yleensä varsin mekaaninen. Keskeinen taustaongelma ilmenee käytännön toiminnan jakamisessa ehkäisevään ja korjaavaan työhön. Sen ongelmallisuus kertautuu, kun kaikkea korjaavaa työtä kutsutaan ehkäiseväksi. Nämä ongelmat kulminoituvat siihen, että vuodesta toiseen politiikassa höpötetään ehkäisevästä työstä tärkeänä ja kustannuksia säästävänä, mutta kuitenkin suunnataan resursseja korjaaviin toimiin, jolloin ehkäisevä työ usein kärsii.

Mutta voidaan myös ajatella ehkäisyä yläkäsitteenä ja nähdä korjaava toiminta siihen sisältyväksi. Opetusministeriön tukeman ehkäisevän päihde- ja huumetyön mukaisesti ehkäisevä työ voidaan jakaa kolmeen syvyysulottuvuuteen, joissa ehkäisyn käsite on laajempi kuin ennaltaehkäisy (Aaltonen, Kimmo 2007, 131, julkaisussa Nuorisolakiopas. Tietosanoma):

1) primaaripreventio, jolla pyritään ennaltaehkäisemään kielteisen toiminnan alkaminen

2) sekundääripreventio, jolla pyritään kääntämään jo kielteiseksi todettu kehitys myönteisempään suuntaan

3) tertiääripreventio, joka kohdistuu jo vahvastikin ongelmalliseen tilanteeseen sen syvenemistä tai laajenemista ehkäisevästi ja sitä korjaavasti

Tällöin siis ajatellaan, että kaikki myönteisesti ihmisen elämään vaikuttava, ilmenevän tai mahdollisen ongelman torjuminen, on myös ongelmia ja uhkia ehkäisevää välittömästi, lähitulevaisuudessa tai pitemmällä aikavälillä. Idea on selkeä ja mielekäs, mutta viralliset ja julkiset esitykset, osittain tämäkin, esittävät asiat aina kielteiseen (ja suurempiin kustannuksiin) peilaten. Tällöin kirjoitetaan poliitikkojen ja vaikkapa valtiovarainministeriön ehdoilla, jotka eivät vastaa elämän käytäntöä: täytyy olla ongelma tai uhka joilla hinta. Jos ehkäisy perustuu ihmisille luontaiseen olemiseen, vuorovaikutukseen, kohtaamiseen, välittämiseen, tukemiseen ja yhteisöllisyyteen, miksi siitä pitäisi maksaa?

Ongelma on siinä, että vaikuttamista ei nähdä lähtökohtaisesti itseisarvoisen, myönteisen (ja tuottavan) tukemisen kautta. Tällöin idea siitä, että korjaava on myös ehkäisevää, säilyy kuitenkin prioriteettina, helposti ehkäisevää työtä ainakin budjeteissa syrjäyttäen. Tämä ongelma on yleinen ja monialainen.

Julkiseen ”terveydenhuoltoon” on vaikea päästä terveenä saadakseen tukea hyvinvoinnin ylläpitämiseen ja sairauksien ehkäisyyn, sinne pääsee vasta kun on jo terveydellisesti ongelmainen eli enemmän tai vähemmän sairas. Kela ei hyväksy korvausta ennaltaehkäisevään sairausvapaaseen uupumisen välttämiseksi, ”työuupumus” ei voi olla diagnoosi. Tämä on yksi osasyy ”masennuksen” yleistymiseen tilastoissa: muotidiagnoosi on masennus, jolle on määritellyt oireet ja Kelan hyväksyntä. Tätä kirjoittaessani keskustellaan siitä, että toimeentulojärjestelmän muutos estää apua tarvitsevia hakemasta välttämättömiä harkinnanvaraisia tukia, koska niiden saaminen edellyttää päätöstä yleisestä toimeentulotuesta, jonka käsittely venyy.

Joka tapauksessa ehkäisevän toiminnan status on ongelmallinen, koska sen vaikutukset näyttävät olevan vaikeasti määriteltäviä ja mitattavia. Ne ovat kuitenkin ymmärrettävissä. Mutta ehkäiseviin prosesseihin ei voi liimata suoraan mitattavia tulosindikaattoreita. Ei se toiminta kuitenkaan sillä perusteella ole vähemmän merkityksellistä. Ongelma onkin mekaanisessa, jo satoja vuosia vanhan maailmankuvan ajatuksessa inhimillisen toiminnan, sen vaikutusten ja tulosten pelkistettävyydestä mitattavaksi, kuten ”tunnusluvuiksi”. Niitä tarvitaan, jos ei ole riittävästi tietoa ja ymmärrystä. Mitkään, myöskään korjaavan työn mittarit eivät ole päteviä, jos ne eivät perustu käytännön toiminnan ja sen prosessien ymmärtämiseen.

5 Vallattomat vallan syrjässä ja äärellä

a-lapset

Kun syrjäytyneisyydestä ongelmana puhutaan järkevästi, tarkastellaan sitä, missä määrin siihen liittyy haittaa tai uhkaa henkilöille itselleen tai muille ihmisille. Lähtökohtana tulee olla sen ymmärtäminen kärsimyksenä ja hyvinvoinnin ongelmana. Tunnuspiirteitä on tutkimuksissa lueteltu paljon, ja niitä on sekä subjektiivisessa kokemuksessa että objektiivisesti havaittavissa.

Tavallinen varoitus on jo koululapsilla todettava huonommuuden ja ulkopuolisuuden tunne. Ilman sitä korjaavaa tukea ja vaikuttamista lähiyhteisöön tällainen tunne voi johtaa krooniseen kärsimykseen, epäonnistumisiin ja passiivisuuteen. Kaikilla tämä ei ilmene näkyvästi ja suoraan, mutta voi uudelleenvirittyä monin tavoin elämän varrella. Sen yhdeksi ratkaisuyritykseksi voi myös muodostua tunteiden projisointi toiseen kiusaamalla ja muulla kielteisellä käytöksellä. Erityisesti lapsuudessa ja nuoruudessa kehä on tunnettu: kiusatusta tulee kiusaaja, jonka kiusatusta tulee kiusaaja…

Lasten ja nuorten huomiointi on tulevaisuuden kannalta tärkeintä. Mutta kysymys ei ole vain heistä: kiusaaminen aikuisten piirissä on viime vuosina lisääntynyt Suomessa melkoisesti. Usein kysymyksessä ovat haavoittuneet, loukatut ja osin itsetunnoltaan heikot, joita myös monet eri ryhmät käyttävät hyväkseen tarjoamalla turvaa ja hyväksyntää sekä kohteita kielteisille tunteille. Itsetunnon heikkous voi ilmetä myös näennäisenä itsevarmuutena esimerkiksi narsistisen häiriön tai muiden voiman ja vallan ilmaisujen kautta, sekä kapeana kiinnostuksena ideologiaan.

Subjektiivinen kokemus ei ennusta mitä tahansa, mutta lähtökohtana empaattiselle tuelle tulisi aina olla jo koettu kärsimys riippumatta sen syystä. Ja monien kokemus ulkopuolisuudesta ja epäoikeudenmukaisuudesta on yhteisössä ja yhteiskunnassa realiteetti riippumatta siitä missä määrin sen perustelu on objektiivinen. Se on aina myös ilmaus demokratian ja oikeusvaltion jonkin asteisesta epäonnistumisesta.

Sitä, missä määrin yksilöiden ja ryhmien tila on yleisempi riski tai uhka muille, yhteisölle tai yhteiskunnalle, voidaan tehdä objektiivisia arvioita eri asiantuntijoiden toimesta. Kun kysymys on tavallisista rivikansalaisista, on silloin yleensä jo kehityksen tukemisessa ja varhaisessa puuttumisessa epäonnistuttu ja henkilön ongelmat kroonisia, ehkä pahentuneita. On huomattava, että kaikki tällainen ongelmallisuus ei näy arkisesti muille, edes läheisille, jollei heillä ole erityisen hyviä tulkintakykyjä.

Tavallisinta haitallista epäterveyttä on yleinen laimea välinpitämättömyys – se on hyvin yleistä, eikä siitä voi päätellä kuin sen, että useimmilla ei mene kovin huonosti ja päättäjillä on turvallista. Mutta kun puhutaan vahvasti passivoituneesta selän kääntämisestä ja siihen liittyvästä kärsimyksestä tai siitä kumpuavasta vihamielisyydestä, on kyse tavallisimmista yksilöllisen ”syrjäytymisen” ongelmista, jotka yleisesti tunnustetaan ongelmiksi. Vähemmän esillä on se, että kysymyksessä voi aina olla myös esimerkiksi päättäjä, joka kääntää selkänsä yhteiskunnalle, sekä se, että kansan vihaisuus ja kapinallisuus voi olla myös perusteltua ja moraalisesti oikeutettua.

Samalla, kun syystäkin korostetaan ihmisten ja yhteisöjen omaa vastuuta hyvinvoinnista, ohitetaan rumasti se näkökulma, että yhteiskuntapolitiikka voi myös tukea ja tuottaa omavalintaista marginalisoitumista tai syrjäyttämällä suoranaista pahoinvointia. Sitä tapahtuu taas enemmän, kun monista yhteiskunnan tärkeimmistä tehtävistä vähennetään voimavaroja. Inhimillinen hinta on korkea, kun valtion politiikka pakottaa tarkastelemaan vain sitä mitä, pahoinvointi maksaa (tai miten se vähentää jotain kuviteltua talouskasvua).

Suurin osa kansalaisista on melko tai hyvin paljon syrjässä nimellisestä julkisesta politiikan tekemisestä. Poliitikot ovat siis vähemmistö. Syrjäytymisen uhkaan perustellustikin tarkoitettu yleislääke on osallisuus. Mutta kun se ymmärretään osallistumiseksi ja vaikuttamiseksi yhteiskunnalliseen valtaan, on se vallanpitäjille vaikea asia. Esimerkiksi nuorten osallisuus- ja vaikuttamisryhmien roolin ja ennen kaikkea niiden oikeuksien tunnustaminen kuntien päätöksenteossa on edistynyt hitaasti. Sen sijaan erilaisten yhteisöllisten ja osallisuutta tarjoavien toimien kannattaminen on päättäjille helpompaa, koska se ei uhkaa heidän valtaansa.

Tämä kertoo siitä, miten edustuksellinen demokratia rajoittaa kansalaisten osallisuutta yhteiskunnallisiin asioihin. Toisaalta nimenomaan osallisuus ja yhteisöllisyys ovat ihmisiä terveinä ja toimintakykyisinä pitäviä niin kansalaisten arjessa kuin politiikan huipulla. Siksi muodolliseen politiikkaan osallistuminen tai siitä erossa pysyminen ei ole mikään ihmisten syrjäytyneisyyden jakolinja. Jollekin vallanpitäjälle kunnon kansalainen on riittävän hyvinvoiva ja riittävän syrjässä tai vallasta vieraantunut? Tällainen vallanpitäjä on tavallisesta elämästä syrjässä, vieraantunut ja kylmä.

Poliittisen tai hallinnollisen vallan vastustamiseen on yleisimmin kaksi näkökulmaa:

  • rajoittaa sekä yhteiskunnallisen että poliittisen keskitetyn ja hierarkkisen julkisen vallan roolia vahvistamalla yksilöiden ja kansalaisyhteiskunnan valtaa (liberalismin ja anarkismin muodot, individualismi)
  • rajoittaa moninaisten poliitikkojen valtaa suhteessa valtioon ja kansaan vahvistamalla valtion ja kansalaisten suoraa yhteyttä, tai luomalla yhtenäinen ideologinen hallinto (autoritarismin ja totalitarismin muodot, kollektivismi)

Molempia näkökulmia esiintyy läpi perinteisen poliittisen jaottelun (vasemmisto, keskusta, oikeisto), mutta ne eivät ole sen näkyviä nimettyjä valtavirtoja ja esiintyvät useammin maltillisina juonteina kuin äärimuodoissaan. Mutta sekä poliittista toimintaa, että siihen kohdistuvia asenteita ja ideologioita ei voi lainkaan ymmärtää vain perinteisen oikeisto-vasemmisto -jaottelun kautta. Seuraava bloggaukseni tarjoaa peruskäsitteitä aatteiden ja asennoitumisen hiukan moniulotteisempaan tarkasteluun.

6 Kadonneitten lasten marssi

Takaisin Blogisarjan pääsivulle
Takaisin tämän Luvun 1 alkuun