Blogisarja Turvallisuudesta – nuorisotyölle ja muille

Blogisarja käynnistyi alkuvuonna 2017 ja täydentyy vähitellen.

Kirjoitan jäsentääkseni ja päivittääkseni näkökulmiani sekä ylläpitääkseni luku- ja kirjoitustaitoa, tutkijan ja tiedonhaun valmiuksiani. Suurin osa kaikesta tässä tekstissä on jäsentelemääni yleistä sisältöä, josta on kirjoitettu aeimminkin ja paljon. Toisaalta olen huomannut, että perustietojen puutetta on ihmisillä paljon ja blogit saattavat tavoittaa joitakin, jotka eivät aiheesta muuten alkaisi lukea.

Samalla teksti edustaa osittain omaa ehkä filosofistakin pohdiskeliani. Pyrkimykseni on välttää moralisointia, mutta en ole editoinut pois kaikkia mieleeni tulleita sivupoimuja, koska asiapainotteisessa tekstissä ne voivat olla jopa virkistäviä. Tämä blogisarja ei valmistuessaan ole valmis kokonaisuus ja sitä voi ajatella vaikka käsikirjoitusluonnoksena. (Työttömänä en saa mitään kirjaa ammattillisesti kirjoittaa.

Olen huomannut, että lukiessani, etenkin aiemmin oppimaani kerratessani ja päivättessäni, tai minulle aeimmin tuntematonta ajatellessani – tapahtuu ajattelun lisääntymistä.  Se tarkoittaa käytännössä, että käsitykseni siitä mitä tarkastelen, kehittyy ja saattaa muuttua ajattelun ja kirjoittamisen edetessä. Samalla kohtaan tavanomaisen tekstin peräjäkeisen narratiivimuodon rajoitteet. Mutta ainakin tässä vaiheessa siihen on tyydyttävä. En halua käsikirjoitusta myöskään sotkea linkeillä ja lähdeviitteillä, joiden määrä tätä sarjaa tehdessä koko ajan kasvaa.

Uskon että tekstiäni voi lukea ajattelun virikkeenä muutenkin kuin vain minun näkökulminani. Paitsi että sisällön kanssa samoja (ja poikkevia) näkökulmia löytää jos lukee riittävästi aatteista ja ideologioista, ovat omat näkemykseni myös saanet aineksia yli 15 vuoden toiminnasta varsin läheltä suomalaisen yhteiskunnan rakeneiden ja politiikan, sekä kansalaistoiminnan sisältöjä, vaikka melko ”näkymättömästi”.

Sisältö:

Johdanto

Ihmiset uhan kohteina ja aiheuttajina, perusmekanismit kääntymiselle pois tai jotain vastaan.

Osa 1: Syrjäily

Syrjäytymisen käsitteen epämääräisyys, sen hallinnointi ja vastanäky: politiikan vieraantuneisuus. Hyvinvoinnin ongelmat sekä jokaisen terveys ja sairaus laaja-alaisesti. Ehkäisy esillä mutta korjaavan painotus. Syrjäytymisen suhteellisuus ja myönteisestä kielteiseen. Tavanomainen välinpitämättömyys ja poltiikka osallisuuden rajoittajana.

Osa 2A: Aatteet, kommunikaatio, kriittisyys ja järki

Käsitteet, sanat ja asiat, tarkoite ja merkitys, informaatiovaikuttaminen. Tieteellisen ja tavallisen ajattelun ero, kriittisyys tai ”kiittisyys” ja järki. Johdantona seuraaviin: Asenteet ja aatteet ulottuvuuksina: johdanto seuraaviin Jakson 2 osiin.

Suuntia asenteiden ja aatteiden avaruudessa

Osa 2B: Radikaali, konservatiivi ja liberaali

Sanoja käytetään miten sattuu. Näiden kirjoitusteni lähestymistapa. Asenteiden ja aatteiden ymmärtäminen ja kielen ilmaisumuodot.  Radikaali ja konservatiivi, Radikalismi ja konservatismi yleisesti, Radikalismi ja konservatismi erityisesti, Liberaalisuus ja liberalismi.

Osa 2C: Välihuomiota ja näkökulman tarkennusta

– 1) Informaatio, tieto ja ymmärrys

Informaation välittymisen kehitys. Ymmärtäminen ja tietäminen. Mitä tieto ja siihen perustuva ymmärtäminen on. Varmuus ja epävarmuus.

– 2) Informaation ymmärtäminen ja tilannekuva

Huhu, kohu ja juoru. Varmuuden koostaminen ja hajottaminen informaatiolla. Tilannekuvan totuus ja sen hämärtyminen (pakkopalautukset ja sääennusteet).

-3) Vallan luonne ja informaation vallankumous

Vallan moninainen luonne ja perinteiset vaihtoehdot. Vallan perinteinen rakenne ja informaation ylivalta ongelmana. Johdattelu seuraaviin Anarkisuuden, autoritarisuuden ja totaalisuuden kuvauksiin.

Osa 2D: Anarkisuus ja anarkistisuus

Aiheen ja sen ymmärtämisen tärkeys sekä sekavuus – minkä takia pitempi tarkastelu kuin muista ulottuvuuksista.  Sanan käyttö eri merkityyksissä eli sen eri käsitteet ja tarkoitteet. Anarkisuus huomiota herättävästä käyttäytymisestä ja aatteesta riippumattomana asiana, sekä yleinen ongelmallinen pasiivisuus sen puutteena. Anarkistisuus anarkismin aateperheen kannalta yleistäen sekä anarksismi ”hyvänä vihollisena”. Anarkismi kielteiset kehitysmahdollisuudet tai kytkökset.

Osa 2E: Autoritaarisuus ja totaalisuus

TEKEILLÄ

Suunnitteluvaiheessa:

Osa 3: Asenteiden ja aatteiden ääret ja poliittisuus

Osa 3A Asenteiden ja aatteiden ääret ihmisissä

Osa 3B Virallinen politiikka ja valta, ääripolitikka, sekä demokratiamme normaali ja ongelmat

Osa 3D: Asenteiden ja aatteiden ääret virallisesti

Osa 4: Turvallisuus, rakenteet ja prosessit

A Turvallisuus ja uhat yleisinä ja koettuina ilmiönä.

B Turvallisuuden keskeisiä linjauksia ja toimijoita

C Kansalaisturvallisuuden mahdollisuuksia.

Mainokset

Nuorisotyö on ei joko tai vaan sekä että

Bloggaus johdattelee hyvin toukokuussa 2017 ilmestyvää artikkeliini ”Eetos, ihminen ja etiikka – näkökulmia nuorisotyöstä ja nuorisotyölle; teoksessa Hoikkala & Kuivakangas (toim. 2017) Onko nuorisotyö nuorisolaisille? Yhteisäpedagogiikan kentät ja mahdollisuudet. Humanistinen ammattikorkeakoulu ja Nuorisotutkimusverkosto.

2014:

Olen miettinyt tätä nuorisotyön ”ikuisuusongelmaa”. Juha Nieminen on monissa yhteyksissä osuvasti esittänyt nuorisotyön ensin ”kaksoiskvalifikaation” (esim. sopeuttaa, sosiaalistaa yhteiskunnan ehdoilla – vapauttaa, aktivoida nuorten omilla ehdoilla, sittemmin useampia nuorisotyön funktioita, joissa voidaan nähdä keskenään ristikkäisiä tai vastakohtaisiakin motiiveja ja pyrkimyksiä.

Itse olen vuosia käyttänyt ilmaisua ”nuorisotyön perusdilemma”, jolla viittaan siihen, että tiettyjen ristiriitaisen tai vastakkaisten näkökulmien välistä tai jännitteestä (esim. kunnan viranhaltijana – nuorten kanssatoimijana) nuorisotyö ei voi päästä eroon, dilemma pysyy: mutta nuorisotyössä on aina uudelleen suhteutettava itsensä niihin ja tehtävä se myös muille ymmärrettäväksi.

Nämä funktiot ja dilemma ovat nuorisotyön ydinkysymyksiä, koska ne ilmenevät poliittisissa painotuksissa ja alan rahoituksessa, siihen kohdistuvissa odotuksissa, tulosarvioinneissa ja niiden mittareissa sekä siis vaikuttavat nuorisotyön suuntaan.

Vastakkainasettelut määrittävät liikaa nuorisotyötä 

Nuorisotyö jäsentyy usein seuraavan kaltaisten vastakohtaisuuksien kautta:

– virallisuus – epävirallisuus

– sopeuttaa – vapauttaa

– ehkäistä – korjata

– ryhmätoiminta – yksilötoiminta

– perusnuorisotyö – erityisnuorisotyö

– avoin nuorisotyö – kohdennettu nuorisotyö

Nuorisotyössä voi tapahtua tapahtuukin näiden vastakohtaisuuksien mukaista eriytymistä. Mutta haluan kiinnittää huomiota siihen, että nuorisotyön eri muotoja kuitenkin yhdistää sama nuorisotyön ydin, jonka tarkastelussa ”vastakohtaisuudet” kietoutuvat tai sulautuvat yhteen. Ja sitä tapahtuu nuorisotyön eri muodoissa koko ajan. Siinä on eräs nuorisotyön näennäistä moninaisuutta yhdistävä piirre: nuorisotyön lähtökohta ja ydin on kohtaamisessa ja dialogissa.

Nuorisotyöntekijä on nuorten kohtaamisen osaaja, nuorten kanssa dialogissa niin tavanomaisessa keskustelussa, ”joutenolossa” tai ryhmätoiminnassa, kuin vaikeaan elämäntilanteeseen puuttumisessa sekä koulutukseen tai työelämään suuntautumisen tukemisessa. Ei vain sanallisesti vaan myös ääneti, läsnäolollaan, luotettavana aikuisena.

Nuorisotyö välittää

Totta kai nuorisotyössä on pyrkimys toimia kasvattavasti ja puuttua ongelmiin, mutta ei nuoren elämän ulkopuolisena ammattilaisena nuorta velvoittavan järjestelmän edustajana, vaan nuorten kanssa olijana ja tukijana, ohjaajana nuorten ja yhteiskunnan (”järjestelmän”) välissä niiden intressejä yhteen sovittaen (virallisuus – epävirallisuus).

Tällainen toiminta sekä sopeuttaa nuoria yhteisöön että tukee heitä omaehtoisuuteen. Nuorisotyö tukee osaltaan kansalaiseksi kasvamista, mutta ei suuntaa nuorta mihinkään tiettyyn yhteiskunnalliseen näkemykseen tai asenteeseen, vaikka parhaimmillaan antaa välineitä myös sellaisen omakohtaiseen muodostamiseen. Aktiivisen kansalaisen ihanteeseen kuuluu sekä yksilön itsenäisyys että vuorovaikutus- ja ryhmätoimintakyky, sekä kyky sopeutua että kyky asennoitua kriittisesti ja muutoshakuisesti vaikuttaen. Kaikissa nuorisotyön muodoissa opitaan sekä pelisääntöjä että itsensä ilmaisua ja toimintaa (sopeuttaa – vapauttaa).

Nuorisotyö on välittäjä kahdessa merkityksessä: toisaalta nuorisotyöntekijä päätoimisesti välittää nuorista ja nuorten elämästä, toisaalta parhaimmassa tapauksessa nuorisotyö voi myös välittää yhteiskunnan ja nuorten elämän tarpeita ja odotuksia toisilleen.

Kohtaaminen ja dialogisuus

Kehitys- ja traumapsykologisesta tutkimuksesta tunnetaan erityisesti lapsuuden ja nuoruuden, mutta myös koko elämäkaarella tarpeelliset, sekä suojaavat ja vahvistavat tekijät/kokemukset, että mahdolliset haitta- ja riskitekijät/kokemukset. Niiden myötä ihmisen elämässä sekä ongelmien ehkäisy että korjaaminen perustuvat suojaavien ja vahvistavien tekijöiden tukevaan mahdollistamiseen, tarjontaan ja painottamiseen, sekä haitta- ja riskitekijöiden karsimiseen ja torjumiseen.

”Ehkäisevän nuorisotyön” vaikutukset perustuvat haitta- ja riskitekijöiden välttämiseen, sekä tukevien ja suojaavien tekijöiden ylläpitämiseen nuorten elämässä. Tätä voi tapahtua nuorisotilan sohvalla löhöten ohjaajan kanssa välillä rupatellen, nuorten ryhmätoiminnassa tai pelkässä oleskelussa. Nuoren mielekkääksi kokemassa toiminnassa tai joutenolossa, yksilönä tai ryhmän jäsenenä ovat vuorovaikutuksen, kohtaamisen ja dialogin paikat, joissa nuorisotyöntekijä toimii. Se voi olla melko näkymätöntä, mutta rakentavaa pitkäjänteitä pedagogiikkaa.

Ei ole ehkäisyä tai korjaamista, vaan koko ajan molempia

Huomionarvoista on, että ehkäiseväksi mielletyssä tavallisessa nuorisotyössä vaikutus perustuu aina myös korjaaviin prosesseihin. Mikä tahansa tilanne – vaikka pelkkä sohvalla keskustelu – luotetuksi ja tukevaksi koetun nuorisotyöntekijän kanssa, tai yhteinen ryhmätoiminta – vaikka pelleily – siihen rakentavasti suhtautuvan nuorisotyöntekijän läsnä ollessa voi korjata mm. aiempia nuoren tarvitseman kontaktin ja hyväksynnän kokemusten puutteita. Milloin ja missä tahansa. Ehkäisevä toiminta siis perustuu onnistuessaan melko huomaamattomiin paitsi tukeviin ja edistäviin, myös nimenomaan korjaaviin tekijöihin.

Miten tämä eroaa erityisnuorisotyöstä tai etsivästä nuorisotyöstä? Usein erityisnuorisotyö ja useimmiten etsivä nuorisotyö nähdään korjaavan yksilötyönä. Kuitenkin kysymyksessä on vain näkökulma- ja painotusero. Nuoren elämään puuttuvaksi tai sitä korjaavaksi mielletty työ nuorisotyössä perustuu – yleensä intensiivisemmin ja tietoisemmin, mutta – täsmälleen samoihin tekijöihin kuin ehkäisevä työ: haitta- ja riskitekijöiden minimointiin sekä tukevien ja korjaavien tekijöiden vaikutuksiin.  Ja samalla se on koko ajan nuoren tulevaisuuden kannalta myös ehkäisevää.

Ja sekä perinteisessä erityisnuorisotyössä että etsivässä nuorisotyössä toiminnan ydin on sama kuin muussakin nuorisotyössä: nuorten kohtaaminen dialogisesti, yksilöinä ja ryhmissä.

Ei ole vain ryhmä- tai yksilötoimintaa

Yksikään syntynyt ihmislapsi ei kehity tuntemamme kaltaiseksi inhimilliseksi yksilöpersoonaksi, jos hän ei saa olla riittävästi vuorovaikutuksessa muihin ihmisiin ja yhteisöön. Myös yhteisöstä eristäytynyt yksineläjä, erakko tai ”syrjäytynyt”, on koko ajan psyykensä kautta sidoksissa muihin ihmisiin ja yhteisöllisyyteen – jos hän on ymmärtämämme inhimillinen yksilöpersoona. Tuo psyyken suhde toisiin ja yhteisöön voi olla vahingoittunut ja kielteinen, jolloin myös minäkuvassa ja itsetunnossa on kielteisiä piirteitä, mutta sitä painokkaammin tuo suhde yhteisöön on silloinkin olemassa – ja ehkä hoidettavissa ja korjattavissa. Korjaavilla kokemuksilla ja haittatekijöitä karsimalla.

Kun esimerkiksi etsivä- tai erityisnuorisotyöntekijä lähtee muutaman nuoren kanssa Nuorisokeskuksen Nuotta-valmennukseen, prosessinäkökulma on hänellä yksilöpainotteinen: ryhmät ovat välineitä yksilöllisten tavoitteiden saavuttamiseen. Mutta valmennuksessa välineinä ovat tavallisen perinteisen nuorisotyön menetelmät: toiminnalliset harjoitteet, ryhmätoiminta ja kokemuksista keskustelu, dialogisuus, nuoren ja nuorten elämän ja tilanteen huomioon ottaminen jatkuva nuorten kohtaaminen ja rinnalla olo. Ryhmän valmentamisessa ryhmätyön menetelmin ryhmä taas muodostuu yksilöistä, jotka voi nähdä välineinä ryhmätoimintaan – mutta kysymys on koko ajan ryhmän ja yksilöiden suhteesta, jatkuvasta dialogista ryhmän jäsenten välillä sekä ryhmäidentiteetin ja yksilöidentiteettien välillä.

Muutama vuosi sitten sosiaalityön tehtävistä Nuotta-koordinaattoriksi siirtynyt ammattilainen sanoi minulle, että Nuorisokeskuksen ohjelmasisältöjä nuorten kanssa vetävät ohjaajat eivät välttämättä edes itse tajua, kuinka erityistä ja merkittävää työtä he tekevät: sellaista, jota muun muassa koulussa ja sosiaalityössä tarvittaisiin mutta niistä puuttuu: ryhmätoiminnallisuus sekä yksilöitä huomioiva dialogisuus, avoin kohtaaminen nuorten tilanteen ehdoilla. (Sosiaalipsykologian tutkimuksesta ja teorioista löytyy runsaasti aineksia yksilön ja ryhmän suhteiden ja vaikutusten tarkasteluun.)

Nuorisotyön toimintaympäristö on nuorten maailma, toiminnan ydin on avoimuus ja vapaus

Nuorisotyön paikka yhteiskunnassa on aina pohdituttanut. Mikä on nuorisotyön reviiri? Uskon että useimmat nuorisotyöntekijät tunnistavat sen olevan yleisesti siellä missä nuoret ovat. Nuorisotyöntekijä on kohtaaja nuorten reviireillä, nuorten aika- ja paikkatiloissa. Yksi syy nuorisotyötä koskevien käsitysten ristiriitaisuuksiin ja usein tunteenomaisuuteen liittyy tähän yhteyteen, jota nuorten olemista ja ”nuorisoa” koskevat käsitykset leimaavat. Jos nuorten oleskelu jossain ympäristössä määrittyy julkisesti kielteiseksi, uhkaa nuorten kanssa samalla reviirillä toimiva nuorisotyö määrittyä kielteiseksi, tai siltä saatetaan odottaa yleisempää (epäammatillista) näkökulmaa ilmiön kielteisyyteen. Käytännössä nuorisotyö usein toimii tällaisessakin tapauksissa nuorten maailman ja aikuisten julkisen maailman välisenä sovittelijana.

Tätä kirjoittaessani Nuorisotyön viikolla (2014) kuuntelin Radiosta Yle Puheen Iltapäivä -lähetystä. Siinä Reino Nordin sanoi, että jos aikuiset eivät tule toimeen nuorten kanssa ja heitä häädetään paikoista kuten julkisista tiloista, silloin ollaan jo menty pitkälle ja se kertoo aikuisten ongelmista, ei nuorista. Kysymys on siis halusta ja asennoitumisesta siinä miten me näemme nuoret ja kohtelemme heitä. Kokemuksenaan nuorisotyön parissa toiminnasta hän totesi, että nuorille on helppo luoda mielekästä toimintaa, olivatpa he kuinka tahansa ongelmallisessa tilanteessa tai sekasotkuisesta taustasta.

Monet akuutisti suureksi koetut ongelmat helpottuvat jo pelkässä nuorta kunnioittavassa keskustelussa. Pienetkin asiat sopivalla hetkellä ja hyvässä vuorovaikutuksessa aikuisen kanssa voivat olla nuorelle hyvin merkityksellisiä. Nuorisotyössä on ja siinä avautuu tai luodaan koko ajan monenlaisia väyliä nuorten elämänkulkuun. Kysymys on nuorisotyölle tunnusomaisesta halusta ja asennoitumisesta. Nuorisotyössä ei ole lähtökohtana toimia vain aikuislähtöisesti vaan ennemminkin nuorisolähtöisesti tai dialogissa nuorten ja aikuisten maailman välillä. Nuori kohdataan ihmisenä ja periaatteessa riippumatta siitä, onko hänet leimattu ongelmalliseksi muualla, sekä ennen kaikkea leimaamatta nuorta tai nuoria yleistämällä, että kysymys on ”nuorisosta” eikä aikuisten kanssa samanarvoisista ihmisistä.

Väitän kuitenkin, että nuoriin kohdistuvat ristiriitaiset ja latautuneet käsitykset ja tunteet heijastuvat nuorisotyöhön. Miten muuten on selitettävissä se, että tavanomainen nuorten parissa tehtävä työ tavanomaisine ryhmätoimintoineen, ”joutenolo”, nuorille itselleen mielekäs vapaa-ajanvietto (”hulluttelu”) nuorisotyöntekijän läsnä ollessa sekä arkinen keskustelu nuorten ja nuorisotyöntekijöiden kanssa näyttäytyy edelleen joillekin ei-niin-tärkeänä tai ei-ammattillisena? Nimittäin:

Epämuodollisuutta, vapaa-ajan, joutenolon ja hulluttelun, kulttuurisen toiminnan ja muun erilaisen näennäisesti ei-tavoitteellisen tai ”tuottamattoman” toiminnan merkitystä painotetaan muun muassa innovaatioiden ja luovuuden tutkimuksessa ja kehittämisessä, johtamisopeissa. Samaan aikaan kun seurasin Nuorisotyön viikon ohjelmaa tätä kirjoittaessani Tasavallan Presidentin kanslia twiittasi: ”Presidentti Niinistö: ihminen tarvitsee innovaatioihin tilaa ja vapauksia.” Nuorisotyö osaltaan puolustaa ja edustaa nuorten tilaa ja vapautta ja toimii juuri niissä.

Tilaa ja vapauksia! Nuoret ja nuorisotyö tarvitsevat ilmapiiriä, jossa innostaminen tapahtuu, oli sitten kysymys mistä tahansa joutenolosta, toiminnasta, tapahtumasta, arkikeskustelusta tai ongelmallisen nuoren elämäntilanteen käsittelystä ja tukemisesta.

Hiukan Himaselta: kohtaamisen, tilan ja vapauden ilmapiiri, eetos

Pekka Himanen on 1990-lopulla osaltaan kehitellyt etiikkaa, joka ammentaa klassisesta kreikkalaisesta filosofiasta ja määrittää eettisen olemisen huomioimalla mm. kasvotusten olemisen inhimillisen vuorovaikutuksen eettisen perustilanteeksi. Se on inhimillisen kohtaamisen ja vuorovaikutuksen alue, jonka voi nähdä sekä yksilöllisenä haasteena omalle persoonallisuudelle, kyvyille ja ihmisyydelle ja itsetoteutukselle, että yleisinhimillisenä haasteena hyvälle olemisentavalle. Tällaista etiikan tai ainakin sen merkityksen kiinnittämistä kohtaamiseen, kanssakäymiseen ja vuorovaikutukseen ovat kehitelleet useat filosofit, esimerkiksi Martin Buber (Minä ja Sinä) ja Emmanuel Levinas (Totaliteetti ja Toinen).

Nimityksen tietoyhteiskunta sijaan Himanen esitti 1990-luvulla nimitystä kohtaamisyhteiskunta, joka kuvaa voimakkaasti lisääntyviä mahdollisuuksia ihmisten monimuotoiseen vuorovaikutukseen erityisesti informaatioteknologian kehityksen myötä. Tämä vuorovaikutteisuus tietoverkoissa onkin ollut hurjassa kasvussa. Se on inhimillisen sosiaalisuuden ja dialogisuuden ilmentymää, ihmisten välisiä suhteita siinä kuin fyysisetkin kohtaamiset – ja niihin liittyvät samat pelisääntöjen (moraali) sekä asenteen ja luonteenkasvun (etiikka) kysymykset.

Verkkojen filosofiaa luonnehtivassa kirjassaan Hautomo (1997) Himanen esitti ajatuksen kasvokkain elämisen etiikasta. Sen mukaan ”eettisyyttä on se, missä toisen kanssa kasvotusten eläminen synnyttää välittämisen”. Eettisyyttä eivät synnytä eettiset periaatteet, vaan kasvotusten oleminen. Eettisyys lähtee toisen kanssa kasvotusten olemisesta, sille avautumisesta ja sen sisällä syntyvistä merkityksistä. (Himanen 1997, 76-78.) Kasvotusten toisen kanssa elämisestä (ensisijaisesti ruumiillisesti mutta myös virtuaalisesti) syntyy välittämisen myötä eettisyys arvokkuuden piirinä (em. 74).

Kasvotusten elämisen käsitteen taustana Himasella on Antiikin sokraattinen yhdessäolon käsite synusia. Vastaavasti hän näkee haasteeksi sen, että tätä yhdessäoloa luonnehtii sokraattinen skhole, joka on ymmärrettävissä vapaa-ajaksi ja jota Himanen nimittää (kreikan etymologian mukaan) myös hengittävyydeksi, vapaudeksi. (Em. 72-74.)

Ihmisenä oleminen on (tai sen tulisi olla) ensisijaisesti vapaan ja ajallisen elämänyhteyden hengittävyydessä (skholessa) toteutuvaa dialogista yhdessä ja kasvotusten olemista (synusia). Se on eettisyyden sfääri. Etiikan rakentelu ei kuulu (ainakaan vain) yliopistoihin, vaan myös ja nimenomaan ”torille ja kadulle”, jokapäiväiseen elämään. (Himanen 1998, Filosofian oikeudenkäynti).

Edellisen mukaisesti voitaisiin lähestyä nuorisotyöhön sisältyvää dialogista yhdessä ja kasvotusten olemista (synusia) nuorisotyöntekijän ja nuorten välisissä sekä nuorten keskinäisissä suhteissa. Siinä voitaisiin nähdä nuorisotyön hengittävyyttä eli skholea suhteessa nuorten elämään ja vapaa-aikaan. Näin määrittyisi nuorisotyön eetoksen sisältö suoraan ihmisenä olemisen perustilanteesta, kohtaamisesta eettisyyttä rakentavassa välittämisen ja arvokkuuden piiristä.

Tämä blogi on julkaistu toistaiseksi poistetulla Humak.fi NAM-sivustolla (2010-2014)  loppuvuonna 2014, Copyright kirjoittaja ja Humanistinen ammattikorkeakoulu.

Kiitän Olli Saarelaa monivuotisesta tuesta hänen toimiessaan OKM Nuorisoyksikön johdossa.  Kerran hänen kysyttyään motivaatiostani ja kerrottuani että tunnen yhä enemmän toistavani samoja asioita, hän sanoi ”sinä olet alkanut oppia”. Ja aiemmin kiukuteltuani hän opetti minulle: ”asiat eivät ole joko tai vaan sekä että”. Onko meillä vielä tai jatkossa tällaisia johtajia hallinnossa ja politiikassa?

Tonttujen himmelit – pikahistoria

Uudistukset ja muutoksellisuus ovat arkipäivää. Politiikassa niistä on puhuttu aina, mutta viime vuosikymmeneltä alkaneet uudistukset ovat myös historiallisen suuria.

Tämä katsaus taustoittaa Nuorisotyö -lehdessä 3/2016 ilmestyvää juttuani nuorisotyöstä, sekä tulevaa blogiani uudistusten vaikutuksista siihen.

Alue- ja hallintorakenne yksikköineen muodostavat säädöksiä ja ohjelmia vastaavan puitteiden ja vallan rakenteen eri alojen toimille. Suomessa on kaksi yhteiskunnan alueellista rakennetta: kuntien ja valtion itsehallinnollinen rakenne, sekä lisäksi kirkon vastaavat rakenteet. Aluepolitiikka on alueellista hallintaa ja siitä taistelevat toisaalta kunnat ja valtio, toisaalta eri puolueet keskenään – siksi se ei koskaan toteudu aivan järkevästi.

Kuntarakenne perustettiin 1860-luvulta niitä edeltävien kirkkopitäjien mukaan. Nykyiset seurakunnat toimivat yleensä kuntien rinnalla ja paikallisyhdistykset toimivat myös yleensä kunnittain. Jos kunnat nähtäisiin vain kansalaisia ja yhteiskuntaa palvelevina valtion eliminä, niitä olisi hallinnollisina yksikköinä korkeintaan muutamia kymmeniä, vaikka toiminnallisia yksikköjä voisi olla enemmän. Mutta ne ovat politiikan näyttämöitä joilla taistellaan vallasta. Kuntia on enimmillään ollut noin 600 itsehallinnollisina yksikköinä toimien, vuosituhannen alussa noin 460 ja vuonna 2015 enää 313.

Maakuntien tausta on kansankulttuurisissa alueissa. Nykyiset maakunnan liitot ovat kuntayhtymiä, jotka toimivat pitkään vain rajatuissa tehtävissä ja varsin suppeasti, kunnes EU-jäsenyyden myötä niistä tuli hankerahoituksen ja aluekehittämisen byrokratioita, sekä uuden vallan myötä kunnallispolitiikan ylempiä areenoita. Vuoden 2010 aluehallintouudistuksessa niiden roolia aluekehityksessä vahvistettiin, mikä tarkoitti osittaista vallan siirtoa valtiolta kunnille.

Lääninhallinto oli vuosisatoja valtion ”käsi” alueilla – ei vain kansalaisia valvova, vaan myös kansaa kuunteleva ja paikallista vallankäyttöä valvova. Se on myös tukenut eri alojen paikallisia toimintaedellytyksiä. Vuoteen 2009 asti lääneissä toimi poliittisesti valitut maaherrat, joita monin paikoin arvostettiin vaikuttajina hallintoon, politiikkaan ja julkisuuteen. Läänit lakkautettiin ja uusi aluehallintojärjestelmä perustettiin vuonna 2010.

Kunnat

Työssäkäyntialueita on määritelmästä riippuen 50-60, talousalueita eli seutukuntia noin 70 – määrät ovat hiukan laskeneet. Vuonna 1990 kunnat muodostivat 374, vuonna 2007 vielä 228 ja vuonna 2012 enää 136 eri alojen yhteistoiminnan kuntayhtymää; keskeisiä aloja ovat sairaanhoito, kansanterveystyö, erityishuolto ja koulutus. Keskustelua on dominoinut sosiaali- ja terveyspalvelujen järjestäminen – niiden osuus on noin ¾ kuntien tai niiden yhtymien kustannuksista.

Vuosina 1995-2003 Lipposen hallitusten aikana eteni toiminnallisten seutukuntien kehittäminen, vuodesta 2002 lähtien seutukuntien tukihankkeen (SEUTU) ja kokeilulainsäädännön avulla. Näytti siltä, että se voisi vahvistua uudeksi palvelu- ja jopa kuntarakenteeksi. Tätä kehitystä tuki myös vuonna 2001 käynnistetty Aluekeskusohjelma (Ako), johon osallistui 30-40 kaupunkiseutua.

Vanhasen I hallitus (2003-2007) valmisteli vuonna 2006 käynnistyneen Kunta- ja palvelurakenneuudistuksen (PARAS-hanke), jonka keskeisisiin toimintoihin kuuluivat palvelujen järjestämisen ja tuottamisen uudistaminen, sekä kuntien yhteistyön syventäminen ja kuntien yhdistyminen. Seutukuntien kehittäminen jatkui mutta valtio alkoi jarrutella sitä.

Vanhasen II hallitus (2007-2011) lopetti seutukuntien kehittämisen ja säädökset (2003-2008) PARAS-hankkeen edetessä. Samalla käynnistettiin valtakunnallinen Osaamiskeskusohjelma (Oske), jossa mukana oli kaupunkiseutujen lisäksi myös pienempiä, maaseudunkin alueita. Suurin kuntien yhdistymisen aalto tapahtui vuodenvaihteessa 2008-2009. Vuonna 2010 käynnistettiin Koheesio- ja kilpailukykyohjelma (Koko) joka kattoi 52 noin seudullista aluetta eli useimmat kunnat.

Kataisen hallitus (2011-2015) keskeytti kaikki mainitut edellisen hallituksen hankkeet ja aloitti oman Kuntauudistuksen. Koska kuntamäärän huomattava pienentäminen ei onnistunut lainkaan, on sen jälkeen taas painottunut kuntien yhteistoiminta- ja palvelualueiden (Sote) vatvominen, myös nykyisellä Sipilän hallituskaudella.

Valtio

Aiempina vuosikymmeninä (1950-) valtio työntyi paikallisuuteen ja samalla tuki sitä, esimerkiksi Lapissa. Sittemmin painotus siirtyi lähinnä kaupunkiseutujen ja kehitysvyöhykkeiden mukaiseen hajautetun kilpailuvaltion ideaan noin 30-40 seudulla. Viime vuosikymmeneltä alkaneessa vaiheessa kilpailukyvyn nimissä todellinen painotus on ehkä vain muutamassa metropolialueessa ja kehityskäytävässä.

Valtion aluerakenteesta on myös väännetty kauan. 1990-luvun trendissä luotiin aiempaa harvemmat suurläänit (12 kpl), mutta valtion piirijako tihentyi (kihlakuntia yhteensä 90), kun taas kuntien hallinto laajeni seutukaavaliitoista vahvistuneisiin maakunnan liitoihin. Toisaalta valtionkin aluehallinnossa on jo aiemmin pyritty toimialojen yhdistämiseen kokonaisuuksiksi, kuten kolmen ministeriön yksiköiden yhdistäminen 15 Te-keskukseksi vuonna 1997, jolloin kihlakuntiin kiinnitettiin poliisi-, syyttäjä- ja ulosottotoimi.

Valtion aluehallinnon suurimmat muutokset tapahtuivat viime vuosikymmenen loppupuolelta alkaen. Vuonna 2008 luotiin uutena yhdistelmänä Työ- ja elinkeinoministeriö (TEM), sekä siirrettiin kunta- ja aluehallinto-osastot sisäministeriöstä valtiovarainministeriöön. Vuonna 2009 lakkautettiin maaherran virat ja vuonna 2010 vuosisatoja toimineet lääninhallitukset. Uusi kaksoisjärjestelmä (Avit 7 kpl ja Elyt 15) kahden ministeriön (Vm ja Tem) johtamana ei selkiyttänyt ylemmän tason aluejakoa lainkaan.

Eri hallinnonalojen tiiviimpi integrointi Aveihin ja Elyihin onnistui kuitenkin kohtuullisesti ja useiden alojen osa-alueiden mosaiikki kartalla harveni. Eri kysymys on, oliko turvallisuuteen ja oikeusturvaan liittyvän valtionhallinnon karsiminen hyvä asia. Esimerkiksi vuoden 1996 kihlakuntajärjestelmää alettiin purkaa vuonna 2007. Uudistuksen jälkeen poliisilaitoksia oli aiemman 90 sijaan vuonna 2009 enää 25 ja vuonna 2014 enää 12; käräjäoikeuksia oli aiemman 54 sijaan vuodesta 2010 lähtien enää 27 ja maistraatteja aiemman 90 sijaan vuodesta 2011 lähtien enää 11.

 

 

Helsinki, Suomen periferia

Nuorisosihteeri Seppo Körkkö yhteen vetää taas Selvä Keli -blogissaan puolen Suomen (tai enemmänkin) näkökulmaa tempoilevaan skitsopolitiikkaan, joka vetää mattoa myös nuorten ja nuorisotyön jalkojen alta. Radikaalimpia tuntoja oli bändin Etulinja esityksessä, jonka sain reilu vuosi sitten nähdä Inarissa.

Minulle tuli tästä mieleen:

Oliko maaherran virkojen lakkautuksen tarkoitus hiljentää alueiden ääntä? Se oli alkusoitto aluehallinnon uudistukselle 2009. Siinä näennäinen tarkoitus oli muun muassa lisätä maakunnan liittojen eli kuntien edustuksellista valtaa alueilla. Se ehkä kuulostaa kauniilta, mutta tosiasiassa maakunnan liitoissa ei yleisesti ole eri alojen asiantuntemusta edustavaa henkilöstöä eikä suoraa vaikutusvaltaa valtion keskushallintoon. 1900-luvulla yleistyneet liitot ovat muodollisia kuntayhtymiä, joiden rooli olisi yhä keskustelukerhon tai poliittisten broilerien päiväkodin tasoa, jolleivat ne EU: n myötä olisi muodostuneet alueellisiksi hankebyrokratioiksi.

Lääninhallituksilla taas oli vuosisatainen perinne paitsi valtion alueellisen kontrollin edustajina myös alueiden ja niiden asukkaiden etujen ja oikeuksien valvojina ja edustajina, mistä maaherrat esimerkkinä. Maakunnan liitot eivät hyvällä tahdollakaan alueellisina parlamentteina kykenisi samaan. Pienten kuntien Suomessa esimerkiksi valtion nuorisotoimen aluehallinnolla on ollut merkittävä rooli paikallisen toiminnan tilanteiden tuntijana ja tukijana.

Valtion aluehallintouudistus toteutettiin (2009) kiireellä hässäköiden ja se jäi puolinaiseksi poliittiseksi kompromissiksi, joka tuotti kaksi aluehallinto-organisaatiota, pelkistäen: Avit valtiovarainministeriön ja Elyt työ- ja elinkeinoministeriön ohjattavaksi. Useiden eri viranomaisalojen kokoaminen samoihin hallinto-organisaatioihin onnistui melko hyvin, mutta tämä kaksinaisuus ja alueellisten jakojen epäyhtenäisyys romuttivat samalla saavutusta. Tässä syntyi myös uusbyrokraattista kummallisuutta, kun – sanotaan vaikkapa – LVI-insinööri ties millä perusteilla voi tulla johtajaksi, jonka alaisuudessa toimii alueellinen sivistys- ja kulttuurihallinto…

On vaikea välttää vaikutelmaa siitä, että valtion aluehallinnon valtaa on pyritty hajottamaan tajuamatta että samalla hajotetaan nimenomaan alueellista asiantuntemusta ja edunvalvontaa – vai onko sekin ollut tarkoitus, tai skitsopolitiikan huipennus? Lisätty valta maakuntien liitoille ei kykene tätä aukkoa paikkaamaan, koska niiden luonne on aivan erilainen. (Minulla on 10-15 vuoden seurantakokemus sekä kunnallisesta että valtion aluehallinnosta.) Hiukan valtion nuorisotoimen aluehallinnosta myös muutaman vuoden takaa blogissani nuorisotyön tietopohjasta.

Miten sitten alueiden ääntä voisi syöttää tehokkaammin valtakunnalliseen päätöksentekoon? Mielestäni ei sillä että saadaan paikallisia tai maakunnallisia poliitikkoja eduskuntaan ja jopa ministereiksi – heidän tehtävänsähän on valtakunnallinen ja mm. Euroopan unioniin liittyvä, joten edustaessaan tiettyjä paikkakuntia tai alueita he toimivat puolueellisesti eli väärin. Pinta-alaltaan ja väestötiheydeltään Suomen tyyppisessä maassa parlamentissa sopisi olla sinänsä puolueista riippumaton lakisääteinen alueiden kiintiöedustus ja äänimäärä.

Ja poliittisten puolueiden insitutionaalisen ylivalta-aseman sijaan voisi muillakin perinteisistä puolueista riippumattomilla tahoilla, kuten kansalaisjärjestöillä, olla oikeus asettaa ehdokkaita paikallisiin ja valtakunnallisiin vaaleihin.

Edellä viimeisin oli omaa utopiaani, mutta seuraava ei ole.

Vallan keskittyminen on tavallista. Mutta kornia on se, kun poliitikko uhkaa kuntaliitoksen aiheuttavan palvelujen ja päätöksenteon karkaamisen keskukseen – kun hän itse kuuluu asiaan vaikuttaviin päättäjiin. Politiikan ongelma on se, että vallasta ollaan vastuussa ”poliittisesti” muttei muuten. Yleensä kysymys on puolueiden keskinäisistä valta-asemista ja niistä sopimisesta – ne kiinnostavat eivätkä kuntalaisten asiat. Toisin kuin monet nimenomaan poliitikot antavat ymmärtää, mitään lakisääteisiä esteitä ei nytkään ole antaa paikallisille elimille kuten kaupunginosa- tai kyläyhdistyksille rajallista päätös- ja budjettivaltaa.

Eipä tänään muuta. Talviaurinko paistaa, joten on lähdettävä ulos, ihan pakko.