Moninaisuus ja yhdenvertaisuus 2008

Parin viikon kuluttua on Suomen suurimman nuorisotyötapahtuman, Allianssiristeilyn aika. Risteilyn pääteemana on Yhdenvertaisuus nuorisotyössä, yhtenä osiona myös Alueellinen yhdenvertaisuus. Tähän sopii hyvin risteilyn jälkimaininkien tunnelmassa tuotettu näkymä aiemmin. Mm. seuraavat tekstit julkaisin kahdeksan vuotta sitten vuoden vierasblogistina Kommentti -verkkokanavalla:

27.3.2008
Moninaisuus ja yhdenvertaisuus (1)

SPR:n ennakkoluuloroskikset Allianssiristeilyllä olivat laajemmin käytössä seuraavalla Rasismin vastaisella viikolla. Ennakkoluulosta voi päästä nopeastikin eroon, mutta ennakkoluuloisuus etsii aina uuden kohteen, jollei sitä työstä aktiivisesti omissa tunteissaan. Yleensähän sen käyttövoimana ovat epävarmuus, turvattomuudentunne ja pelko, jotka rakentuvat muun muassa tietämättömyydelle ja näköalattomuudelle. Perushaaste on siis konkreettisen varmuuden ja turvallisuuden tukeminen sekä tietämyksen ja kulttuurisen kokemiskyvyn lisääminen.

Myönteinen monikulttuurisuus on kulttuurin yleensä myönteistä kokemusta, myönteinen moninaisuus on jonkinlaisuuden sinänsä myönteistä tunnistamista. Valta- ja yhtenäiskulttuurin etsintä voi olla tämän väistelyä, mutta oman kulttuurisuuden ja sen ominaispiirteiden (identiteetin) kokemus on inhimillisen elämän perustaa. Tämä on paitsi moninaisuuden ja monikulttuurisuuden haaste, myös suomalaisuuden säilyttämisen haaste, ja se on aina dialoginen: siihen tarvitaan aina kumppaniksi muita kulttuurisuuksia ja moneuksia. Myös suomalaisia.

Miten suomalaisuus ja kansalaisuus hahmottuvat ja ovat hahmottumassa? Kiitos graduntekijälle, joka kysymyksellään risteilyllä sai minut hämmennyksiin asti pohtimaan, mitä ”kansalaisuus” oikeastaan tarkoittaa. Vastausta en ole vielä löytänyt. Mutta myös suomalaisuudessa on edelleen kulttuurisia eroja, onneksi. Suomalaiskulttuurisuus on osittain alueellistunutta, osin perinteisten kulttuurien juuriin kietoutunutta, osin uudempien, kansainvälistenkin, vaikutteiden kudosta.

Esimerkiksi Inarissa monikulttuurisuus on moninaista ja monikerroksista: asukkaina on alueella vuosisatoja asuneiden saamelaisten ja suomalaisten jälkeläisiä, myöhemmin sinne muualta asettuneita saamelaisia ja suomalaisia, kolmen eri virallisen saamenkielen edustajia, norjansaamelaisia ja norjansuomalaisia, norjalaisia ja venäläisiä. Tavallisia ovat yhteydet Norjaan ja kasvavassa määrin Venäjälle. Ei suoraan näkyvä, mutta laajasti merkityksellinen on yhteys Murmanskin ja koko Barentsin alueisiin.

Koko Lappi on Suomen merkittävin matkailubrändi, jonka asiakasryhmästä ulkomaisia on jo puolet ja pian enemmän. Paikoitellen matkailualan työntekijöistä suurin osa tulee muualta Suomesta ja kausittain suomalaisturistit ovat pieni vähemmistö hotellien ollessa täynnä ulkomaalaisia. Myös uusia työntekijöitä ja yrittäjiä tulee kasvavasti ulkomailta. Siis parhaimmillaan leppoisaa, mutta monisäikeistä kulttuurista ja kansainvälistä meininkiä mainitun geopoliittisesti merkittävän alueen kupeessa.

Tuleeko tavalliselle kaduntallaajalle Helsingissä sanasta monikulttuurisuus mieleen muuta kuin vaikkapa somalit tai joku muu maahanmuuttajaryhmä? Tietääkö hän esimerkiksi, että suomalaiset eivät ole saamelaisia alkuperäisempiä Suomen asukkaita? Tietämys kotimaisista vähemmistöistä ja suomalaisuuden moninaisista juurista on vähäistä ja siitä huolehtiminen kouluopetuksessa on kelvotonta. Kannattaako olla, jos kotimaisten kulttuurien tuntemus voi tukea valmiuksia myös muiden kulttuurien kohtaamiseen?

Suomalaisuus itsessään on geneettisesti ja kulttuurisesti muun muassa ruotsalais-saamelais-saksalais-venäläisvaikutteista. Jos suomalaisuus on suomalaisen alkuperäiskansan yhtenäiskulttuuria, siihen liittyviä ”perinteisiä” kulttuurisia/kielellisiä vähemmistöjä ovat saamelaiset alkuperäiskansana (Suomessa noin 7000-8000, joista vain puolet pohjoisella saamelaisalueellamme, valtionrajat ylittävästi määrittelystä riippuen 50 000 – 100 000), suomenruotsalaiset (noin 280 000, jo 800-1000 vuotta täällä), romanit (noin 10 000, täällä noin 500 vuotta) ja tataarit (noin 850, täällä noin 200 vuotta).

Ulkomaankielisiä (siis saamen-, suomen- ja ruotsinkielisyys pois lukien) on Suomessa noin 160 000. Suurimmat kieliryhmät ovat venäjänkieliset (noin 42 000), vironkieliset (noin 18 000), englanninkieliset (noin 10 000), somaliankieliset (noin 8000) ja arabiankieliset (noin 7500). Ulkomaan kansalaisia Suomessa on vasta noin 120 000 (2007), mutta määrän ennakoidaan nousevan 160 000:een vuonna 2010 ja noin 300 000:een vuonna 2025. Nykylaskelmien mukaan heitä tarvitaan vähintään näin paljon, kotimainen syntyvyys ei riitä.

Niin, täällä on siis jo muitakin ihmisiä, ja enemmän tulee olemaan. Heissä ei ole mitään pelättävää. Ulkoisesti suomalaisia alkuperäiskansana eivät uhkaa muut täkäläiset tai tänne tulevat ihmiselämän kulttuurit, vaan yli- ja epäkulttuurinen ja -kansallinen markkinatalous. Kysykää vaikka Kemijärveltä tai muista yhä useammista vastaavista paikoista. Suomea on valloitettu kohta 20 vuotta pala palalta resurssiksi ei-suomalaiselle bisnekselle ja sehän tulee ja menee milloin haluaa. Tosin Suomi saa myös mielekästä taloudellista ja osaamispääomaa muualta: vastuullinen sellainen voi tukea paikallista ja alueellista elinvoimaa erityisesti siellä, missä yhteiskunta ei voi tai halua sitä tehdä.

31.3.2008
Moninaisuus ja yhdenvertaisuus (2)

Koko Suomen kannalta tärkeitä ovat myös alueiden moninaisuus ja yhdenvertaisuus.

Allianssiristeilyn alla sain yhdeltä maakuntakaupungin tutkijakollegalta viestin, jossa hän kertoi tulevansa ”täältä periferiasta sinne sivistyksen ja hallinnon hermokeskukseen”. En ole tosikko, mutta risteilyllä oli noin 1400:n tokka porukkaa yhdenvertaisesti eri puolilta Suomea. Periferioista? Oliko tämän keskittymisen voima jossain keskuksessa? Ei, vaan se oli nimenomaan eri puolilta Suomea kokoontuneiden moninaisuudessa laivalla. Ei Helsingissä, jossa monen on vaikea edes ymmärtää, että jossain ”syrjemmällä” tietämys ja näkökulma koko Suomeen ja kansainvälisyyteenkin voi olla vahvempi ja selkeämpi kuin monilla pääkaupungissa.

Kehitys on myös osittain ja onneksi hajautunutta monikeskiseen suuntaan. Toisaalta väestön kehitys on samalla keskushakuista ja suurimmissa keskuksissa eletään ikään kuin Suomen ulkopuolella. Käytännössä ”periferiat” ovat antavina osapuolina keskuksille, mutta mitä ne saavat keskuksilta? Eräs seurakunnan nuorisotyöntekijä Lapista kertoi minulle, miksi on erityisen tärkeää huomata nuorten ongelmat ja pahoinvointi ja puuttua niihin ajoissa: siksi että ”ne lähtevät täältä etelään kuitenkin, ja jos ne ehtivät lähteä ongelmaisina, ne tulevat kaupungista takaisin moniongelmaisina, kiitos Jeesus, tänne meidän hoidettavaksemme.” Mutta tulevatko ne nuoret takaisin, joilla olisi kotiseudulleen niin sanotusti myönteisempää annettavaa?

Kunnan sisäisiltä välimatkoiltaan virallisesti pitkän etäisyyden kuntia on Suomessa noin 40. Esimerkiksi Inari on lisäksi vahvasti koko Lapin pitkien etäisyyksien kontekstissa. Keskusteluissa Inarin nuorisotyön näkökulmista esille tulivatkin muun muassa kuntien moninaisuuden ja yhdenvertaisuuden kysymykset. Ymmärretäänkö se valtakunnallisesti, että työn paikallinen arki saati kuntayhteistyö ei voi pohjoisessa olla samanlaista kuin kuntien enemmistössä, että tavoitteissa, rahoituksessa, kehittämissuosituksissa ja niiden sovelluksissa tulisi huomioida myös nuorisotyön ja -politiikan alueittain erilaiset kontekstit ja haasteet, kysyy nuorisosihteeri Seppo Körkkö.

Inarissa nuorisotyön yhteistyötä ideoidaan, kehitetään ja toteutetaan aktiivisesti ”erilaisen alueyhteistyön” konseptilla, johon kuuluvat paitsi laajan kunnan sisäinen yhteistyö (välimatka kylien välillä kymmeniä’ kilometrejä joka suuntaan), myös kausittain aktivoituva toiminnallinen ja kehittämisyhteistyö useiden kumppanien kuten Sallan (etäisyys 200 km), Tornion ja Haaparannan (yli 300 km) sekä (Lahden (noin 800 km) kanssa. Lahden ja Inarin nuorisotyö on aktivoinut keskinäistä ”nuorisovaihtoa” jossa vuorottain järjestettäviin tapahtumiin ja tilaisuuksiin on liitetty myös monikulttuurisuutta. Lisäksi Inarin nuorisotoimi on ollut muun muassa keskeisenä linkkinä Barentsin alueen nuorisoyhteistyöhön.

Inarin kirkonkylä on eräs esihistoriallinen ja historiallinen ja nykyisin muodollisestikin merkittävä saamelaisuuden keskus Suomessa: ks. Siida. Inarin nuorisotyön vahvistuneessa yhteistyössä saamelaisnuoret nähdään arkisesti luontevina mukanaolijoina ja saamelaiskulttuuri on näkyvästi esillä useimmissa tapahtumissa. Mutta saamelaisnuorten enemmistö on hajautuneena koulussa, työssä tai opinnoissa ympäri Lappia, osittain Suomen ulkopuolella sekä eri puolilla Suomea. Saamelaisuus itsessään on vahvasti kansainvälistä ainakin sen nuorten aktiivien toiminnassa. Heitä ei ole aina helppo ainakaan nopeasti tavoittaa kasvotusten, vaan yhteydenpidossa keskeisiä kanavia ovat tekstiviestit ja puhelut.

Juteltuani Inarissa Sami Soster ry:n toimijoiden kanssa kohtasin lounaalla Suomen saamelaisnuoret ry:n sihteerin Aslak-Antti Palton, joka seuraavalla viikolla matkusti Kanadaan. Pari päivää myöhemmin odotin ranskalaisten täyttämässä hotelli Pohjanhovissa puheenjohtaja Tuomas Aslak Juuson saapumista poronlihojen parista Kautokeinosta Rovaniemelle vähän ennen keskiyötä. Jonkin vuoden hiljaiselon jälkeen Tuomas näki toiminnan olevan myötätuulessa, mistä esimerkkinä syksyn 2007 Karesuvannon kokoontumisen vahva osallistuminen yli valtionrajojen sekä joukko uusia yhdistyksen jäseniä. Sitoutuvien aktiivitoimijoiden löytäminen on silti ongelma, ja puheenjohtaja itse näki nyt velvollisuudekseen erota tultuaan valituksi Saamelaiskäräjien jäseneksi sen nuorimpana edustajana. Rovaniemelle hän tuli osallistuakseen Lapissa vierailevan EU:n aluekomissaari Hübnerin tilaisuuteen. Täältä matka jatkuisi Inariin SSN:n vuosikokoukseen.

Tavallista Lapissa on aktiivitoimintojen yhteydessä matkustaa maanteitse satoja kilometrejä yhteen suuntaan jokseenkin joka tilaisuuden järjestelyissä ja toteutuksissa. Risteilyllä syvällä etelässä liikuimme vuorokaudessa noin vain noin 150 kilometriä, pääosa ajasta kelluttiin surrealistisessa laivassa Tallinnan satama-altaassa. Olen joskus tehnyt kyseisen matkan nopeammin purjeveneellä. Joka tapauksessa oli miellyttävää saada kohdata ohimennen ja pitkissäkin keskusteluissa kymmenittäin tuttuja nuorisoalan toimijoita. Ai niin, se viesti jonka sain ”periferiasta”, vastasin siihen näin:

”Olen noin kuukauden aikana ollut työmatkalla Savonlinnassa. Rautavaaralla, Kuhmossa, Kajaanissa, Ylivieskassa, Kokkolassa, Jyväskylässä, Oulussa, Inarissa, Rovaniemellä ja siinä ohessa viikonloppuvapaat Rautavaarassa, Inarissa ja Kilpisjärvellä hiihtäen, baarissa turisten ja hiukan etätöinä kirjoittaen lumisissa maisemissa. Kyllä Helsinki tuntuu sen jälkeen periferialta ja esim. useimmissa pohjoisen majapaikoissa olen jutellut englantilaisten, hollantilaisten, norjalaisten, puolalaisten, ranskalaisten, venäläisten sekä etnopoliittistenkin saamelaisten (sekä työntekijöiden, vierastyöläisten että paikallisten eritaustaisten) kanssa ja muutamassa täydessä majapaikassakin olen ollut ainoa suomalainen asiakas, että ei tämä pääkaupunki kaiken maailman keskus sentään ole ja sivistyskin on ainakin määritelmäkysymys.”

 

Copyright Petri Cederlöf ja Nuorisotutkimusverkosto (Kommentti.fi)

Mainokset