Informaation ymmärtäminen ja tilannekuva

Turvallisuus, Osa 2C Välihuomiot – näkökulman tarkennusta 2

 

Huhu, kohu ja juoru

Huhu on perinteinen sosiaalisen informaation muoto modernissa maailmassa. Sen sisällössä on aina toden ja valheen siemen. Huhuketjuista löytää yleensä muunnelmia, joissa on sekä tosia että epätosia sisältöjä, siis tiedon palasia. Huhut itse ovat ilmiöinä tosiasioita: niistä voi järjestelmällisesti tutkien seuloa esiin metainformaatiota ja myös uutta tietoa. Mutta käytännön elämässä niistä versoo yleensä monenlaisia näennäistiedollisia harhakäsityksiä.

Suomessa vuoden 2013 sanaksi valittiin ”kohu”. Aiemmin kohut olivat asiakohtaisia tapahtuman tai henkilön päivittelyä ja siitä huhuilua. Ne ovat olleet perinteisiä viihdeuutisten myyntiarvon tekijöitä. Uudessa merkityksessään ne ovat usein sosiaalisessa mediassa kasvavia kaoottisia informaation ja tunteen ilmaisun sekamelskoja. Ne saattavat heikentää luottamusta ihmisten mahdollisuuksiin ajatella ja toimia järkevästi.

Sosiaalisen median kanssa kilpailu on vaikuttanut siihen, että myös perinteisissä uutismedioissa sorrutaan aiempaa useammin huhuilla ja kohulla markkinointiin, etenkin otsikoissa ja ingresseissä – ongelma on tällöin siinä, että mahdollinen asiasisältö jää tuon ”mainoksen” välittämän informaation varjoon, mutta sitä levitetään tietona. Tämä on merkittäviltä uutismedioilta vastuutonta. Niiden tulisi uskaltaa kertoa ja näyttää, että vain syventymällä aiheesta saa tietoa.

Voi pohtia, kertooko huhujen ja kohujen nälkä lisääntyneestä merkityksettömyyden tunteesta, koska ilmiö on kuin joukkopäihtymystä, jossa huudellaan omiin ja vieraisiin pöytiin, kunnes väsytään. Voihan se osittain olla vain informaatiopaineen purkamistakin. Mutta turvallisuuden kannalta: tämän ajan somekohut ovat oivallisia myös huomion ja energian sitomisessa pois jostain muusta, informaatiovaikuttamisessa, harhainformaation levittämisessä, sekä kansalaisten epävarmuuden lisäämisessä ja luottamuksen heikentämisessä.

Voisi ajatella, että ongelman taustalla on ylipäätään yhteisöllisen moraalin hajoaminen tai ainakin hajautuminen. Romantisoiden voisin sanoa, että tulee juoruämmiä ikävä. Juorua ei tule sekoittaa huhuiluun tai kohuun, vaikka se kuten mikä tahansa informaatio voi olla niiden lähde. Informaatiovaikuttamista se kyllä on, mutta myönteisessä, rakentavassa mielessä: perinteiset juoruämmät olivat kunnioitettuja ja pelättyjä, koska heillä oli tietoa, joita he vuotivat harkitusti.

Juorujen sisällöt hahmottivat ja ylläpitivät yhteisön moraalia tuomalla esille sen, mitä arvostettiin tai paheksuttiin, kadehdittiin tai hävettiin, millä ylpeiltiin, mistä vaiettiin, mistä sopi kertoa yleisesti ja mistä ei. Tieto siitä, että kuka tahansa saattoi päätyä juoruun, sai ihmiset pohtimaan asemaansa ja itseään koskeva kuvaa yhteisössä. Tämä tiedon ja moraalin painoarvo on hiipumassa samalla kun perinteinen yhteisöllisyys on katoamassa – monissa paikallisissa tai muissa yhteisöissä sen mekanismi voi toimia, mutta ei enää yleisesti. Toki moraalin on myös kehityttävä.

Kansallisesti medialla on ollut osittain samaa juorumestarin ja moraalinvartjan roolia, mutta sosiaalisen median vallankumous on jo inflatorisoinut yksiselitteisen moraalisen arvon: se ilmentää jatkuvaa moninaista arvottamista ja näkökulmien voiman kamppailua verkon logaritmiavaruudessa. Moraalista instituutiota ei yhteiskunnassa enää ole. Eettisyyden aineksia onneksi on eri alojen käytännöissä – selvästi eettinen instituutio on Kirkko ja sen rinnalla näkyvimmin eettisyyttä puolustavat isot kansalaisjärjestöt. Ne ovatkin myös keskeisiä turvallisuustoimijoita.

 

Varmuuden koostaminen ja hajottaminen informaatiolla

Tämän blogisarjan osassa 2A esitin muun muassa sanojen ja käsitteiden eron asioiden merkityksissä ja ymmärrettävyydessä. Se on perustava taso, jolla ymmärrettävyys vahvistuu tai häiriintyy, ja johon enemmän tai vähemmän vihamielinen informaatiovaikuttaminen kohdistuu.

Käytännössä, arjessa ja julkisesti jatkuvasti esillä oleva ulottuvuus on informaation käyttö uskomusten muodostamiseen ja oikeuttamiseen. Siihen on monia tapoja, esimerkiksi:

  • luotettavaan informaatioon tukeutuvat hyvin perustellut uskomukset (mahdollista tietoa)
  • erilaisiin informaation muotoihin pohjautuvia uskomusten muotoja
  • tahattoman väärän käsityksen eli erheen lajit, joka voi kehittyä disinformaatiota
  • tavanomainen huhujen käyttö uskomusten perusteena
  • tarkoituksellinen valehtelu, disinformaation esittäminen oletuksesta tai jopa tiedoksi naamioiden ja väittäen

Arkielämässä ja erityisesti sosiaalisessa mediassa tällaisia informaation käyttöjä tulee jatkuvasti vastaan, myös toisiinsa kietoutuen. Medialukutaito on siksi nostettu yhä tärkeämpään asemaan, mutta käsitykseni mukaan se kiinnostaa vähiten niitä, joille se olisi erityisen tarpeellista.

Informaation erilaiset merkitykset ja mahdollisuudet, myös tiedossa, perustuvat aina kontekstiin. Arkisesti tämä ilmenee jo sanojen tarkoitteiden eroissa, jota kuvasin osassa 2A. Esimerkiksi aatteista tai niiden ulottuvuuksista puhuttaessa on aina mahdollinen tarkoitekirjo, joka ei selviä yhdestä virkkeestä ilman tietoa asiayhteydestä ja ymmärrystä viestijän tarkoituksesta.

Kun sanojen merkityksen (käsitteiden ja tarkoitteiden eroon) yhdistyvät edellä kuvatut uskomuksien tai väitteiden informatiiviset muodot, on lähes hämmästyttävää, että me kykenemme keskustelussa lainkaan ymmärtämään toisiamme oikein. Kuitenkin se on mahdollista ja tämä kertoo samalla siitä, että ymmärtämättömyys perustuu pääasiassa vastahakoisuuteen tai älylliseen laiskuuteen.

Jos tajuaa, että ei ymmärrä jotain ihmistä lainkaan, kannattaa pohtia, miten on mahdollista, että jonkun toisen kanssa ymmärtää ja miten sitä perustaa voisi soveltaa muiden kanssa. Varoitus: näin saattaa huomata ymmärtävänsä ja tietävänsä monesta asiasta vähemmän kuin luuli – toisaalta saattaa myös varmistua siitä, onko vaikeuden syy missä määrin toisessa osapuolessa ja missä määrin siihen kannattaa yrittää vaikuttaa – aina ei kannatakaan. Suositus: näin voi oppia itsestään ja muista, ymmärtämisestä ja tietämisestä, sekä nykyisestä eräänlaisesta hulluuden muodosta.

 

Tilannekuvan totuus (pakkopalautukset ja sääennusteet)

Maanantaina 3.4. 2017 Suomessa oli varmistettua tietoa turvapaikanhakijoiden palautuslennon lähtemisestä JA siitä, että poliisi oli noutanut perheen Asikkalasta välittömästi maasta poistettavien joukkoon. Näin ollen oli hyvin perusteltua uskoa ja olettaa, että perhe vietiin palautuslennolle. Suurin osa arkisesta ”tiedostamme” on tällaista hyvin perusteltua uskomusta ja sen varassa elämme joka hetki.

(Tuossa kyseisessä tapauksessa se, että perheen palauttaminen keskeytettiin, ei muuttanut mielenilmaisujen yleistä syytä ja tarkoitusta, joka liittyi turvapaikka- ja palautuspolitiikkaan. On hyvin tavallista, että maailmalla suuretkin protestiaallot käynnistyvät yksittäisistä tapahtumista, joihin kiteytyy laajemman epäkohdan kokemus. Tosin kohteena poliisi oli väärä, mutta konkreettisessa tilanteessa ymmärrettävä politiikan viimekätisenä toteuttajana ja kohdattavissa olevana vallan edustajana.)

Tapauksen yhteydessä mielenilmaisun merkitystä pyrittiin kyseenalaistamaan sillä, että käsitys perheen viemisestä lennolle oli väärä tai valetta. Mutta ei asia ole niin. Jos toimimme järkevästi, tilannekuvamme muuttuu varmistetun tiedon mukaan ja voi seuraavana päivänä olla aivan toinen. Silti kumpikin tilannekuva on ollut oikea, tilanteessaan informaatiolla varmistettua tietoa.

Se, että tieto prosessista muuttuu, ei tee aiemmasta tiedosta pelkkää uskomusta, luuloa, erhettä, huhua tai valhetta – vaikka sellaisia myös ilmenee informaatioon perustuvan tiedon puutteessa, peittelyssä ja vääristelyssä. Tässäkin tapauksessa tuli ilmi, että lapsienkaan palauttaminen ei ole poikkeavaa, joten yksittäisen perheen palauttamisen keskeytys ei tehnyt mielenilmaisun yhdestä motiivista perusteettomampaa.

Varmaan tietoon perustuva järjellinen päättely tilanteen etenemisestä ei muutu epäpäteväksi, vaikka sen totuusarvo lähitulevaisuudessa kumoutuisi uudella varmalla tiedolla. Kukaan ei koskaan tiedä mitä kaikkea maailmassa eri vaikutustekijöiden piirissä tapahtuu, eikä tulevaisuutta, mutta siitä voi tehdä loogisia ja perusteltuja päätelmiä, joiden vaihtoehdot ovat käytössä olevan tiedon varassa todennäköisiä tai epätodennäköisiä.

Tällaisiin eväin me kaikki toimimme koko ajan.Tai: itse asiassa moni ei toimi tietoperustaisesti, loogisesti ja järkevästi ainakaan kaikissa yhteyksissä, vaan usein myös sekavasti tai ikään kuin leikkien.

Tavallista on, että säätiedotus tulkitaan eri tavoin moneen kertaan alkaen jo iltapäivälehdistä ja ihmisten välisessä viestinnässä siten, että muodostuvat käsitykset voivat ilmentää kaikkia edellä mainittuja informaation lajeja ja ovat monilla tunteellisia ja tiedollisesti täysin epäpäteviä. Hömppäjuttunen lööpittäjät ymmärrettävästi rakastavat tätä.

Meteorologi ei voi ”ennustaa väärin”. Hän voi kyllä tehdä virheitä ja siksi huonon ennusteen – se kuitenkin lienee harvinaista. Mutta kaikella tiedollaan pätevästi toimien hän ei varsinaisesti ennusta mitään, vaan esittää ”ennusteina” todennäköisimpiä skenaarioita sään kehityksestä. Ne ovat usein hyvin varmoja lähitunteina, mutta tarkasteluvälin pidetessä yhä epävarmempia – siksi niitä myös jatkuvasti päivitetään.

Yleensä sään kehityksestä on useampia vaihtoehtoisia skenaarioita, joissa toisinaan pienet erot ovat lähes yhtä todennäköisä, mutta voivat vaikuttaa etenkin paikallisesti täysin eri tavoin. Säästä kiinnostunut ihminen on siihen jo perehtynyt, ja voi tutustua vaihtoehtoihin ja tehdä omista havainnoistaan päätelmiä meteorologisten hypoteesien pohjalta.

Säätapahtumien tulkinnassa on myös kysymys hyvin perustelluista tilannekuvista ja lähitulevaisuuden tilanneskenaarioista. Näin on kaikessa tiedossa ja järkevässä ajattelussa. Mutta ihmiset eivät aina ajattele järkevästi ja osa heistä vain harvoin. Tällöin ollaan jumittuneita tilanne- ja tulevaisuuskuville kuin pysyviin totuuksiin, eikä osata sopeutua koko ajan tapahtuvaan normaaliin muutoksellisuuteen. Monenlaisten oletusten ja huhun ero perusteltuun tilannekuvaan ja sen suhde muuttuviin prosesseihin tulisi jokaisen ymmärtää selkeästi.

Ymmärtäminen on mahdollista, jos erottaa kirjassa tai elokuvassa fiktion ja faktan samalla tajuten, että fiktiokin voi viestiä faktuaalisesta maailmasta. Itse asiassa mikrotasolla toimimme näin lähes aina: liikkuessamme kävellen, polkupyörällä tai autolla me oletamme, ennakoimme, tilannekuvat ja skenaariot uudistuvat koko ajan, emmekä pohdi sitä, että uusi tilanne tai näkymä ei olekaan juuri sellainen kuin oletimme, vaan sopeudumme siihen nopeasti huomaamattakin.

Joten kyllä meillä on valmius järkevään luovaan toimintaan myös ajattelussa.

Kun tiede ymmärretään tiedon edistyksenä, ovat sen tarjoamat maailmankuvat myös tavallaan tilannekuvia. Uusi informaatio, uudet havainnot ja uusi tekniikka havaintojen saamiseen, matemaattiset ja loogiset ratkaisut, sekä suuressa määrin myös ihmisen ajattelun uudistuminen merkitsevät sitä, että kuva maailmasta on jatkuvassa muutoksessa – vaikkakin yleensä hitaasti ja usein melko huomaamattomasti – ja siitä poistuu käsityksiä uusien vahvistuessa.

Mutta tämä kaikkein varmimmankin tiedon dynaamisuus voi olla yksi syy siihen, ettei se riitä tyydyttämään kaikkien mahdollisia varmuuden kokemuksen tarpeita ja turvallisuudentunnetta. Tällaiset tarpeet voivat estää sen, että ymmärrys olisi matkalla jatkuvasti kehittyen ja myös muuttuen. Sitä kuitenkin ihmisen ja maapallon tulevaisuus edellyttäisivät.

 

Takaisin Blogisarjan pääsivulle

 

Mainokset

Vallan luonne ja informaation vallankumous

Turvallisuus, Osa 2C Välihuomiot – näkökulman tarkennusta 3

Yleisesti, monille ihmisille valta saattaa edelleen olla melko hämärä alue ajattelussa, tai hyvin yksinkertainen kuva hallinnoivasta, käskevästä tai pakottavasta asemaan tai voimaan perustuvasta yksisuuntaisesta vallasta, järjestyksen määräävistä tekijöistä ja toimijoista – myös myönteisenä vaikutus-vallasta. Vaikka yksinkertaistettu näkymä järjestykseen ja valtaan tuntuvat helpolta, se ei voi olla vähitellen törmäämättä todellisuuteen. Näin on jo tapahtumassa esimerkiksi suhteessa ”luontoon” ja vastaavaa saattaa tulla tapahtumaan suhteessa ihmiseen.

Kuten moni muukin asia, myös valta on kuluneen sadan vuoden aikana paljastunut ajattelulle monimutkaisemmaksi, kuin yksisuuntainen tai edes suorina yhteyksinä kuvattava vaikutus: se on dynaamista, vastavuoroista, moniulotteista ja moninaista. Ihminen ei hallitse luontoa, vaan luonto vallitsee ihmistä. Ihmisyyden yksikkö luonnossa ei ole yksilö, vaan sosiaalisten vuorovaikutusten muodoste, yhteisyys. Se on myös luonnollinen vallan ja järjestyksen yksikkö.

Jokainen järjestys on aina myös vallan rakenne. Tavallinen, perinteinen ja yhä nykyinen moderni järjestys on myös vallan muoto. Mutta vallan luonne (dynaamista, vastavuoroista, moniulotteista ja moninaista) ilmenee myös yksilöissä ja yhteisöissä vaikuttavana järjestyksenä, riippumatta näkyvimmistä valtasuhteista. Lähemmäs vallan luonnetta päästään sellaisten sanontojen myötä, kuin ”jäin sen tapahtuman tunnelman valtaan”, ”jouduin voimakkaan vihantunteen valtaan”, tai ”ihastuin koska hän oli valloittava”.

Erilaiset vallan muodot vaikuttavat meihin jatkuvasti ja me vaikutamme tai koemme vaikuttavamme niiden kautta: mitä tarkoittaneekaan ”olen itseni valtias”, ”minä päätän siitä mitä asioista ajattelen”, tai ”mielipiteeni on tärkeä? (Vertaa alkoholistin, narkomaanin tai patologisen narsistin käsitys oman näkemyksensä absoluuttisesta.) Usein vahvasti omaa valtaansa ja voimaansa näyttävä on kuitenkin siitä (itsestään) myös epävarma – voimakas yksilöllisyyden korostaminen paljastaa yksilöllisyyden haurauden, kun taas huomaamattakin itsenään touhuava voi ilmentää yksilöllisyyden voimaa.

Yksilöllisyys on tietyssä – tavanomaisesti ajatellussa – mielessä illuusio, mutta ei käytännössä harhaa, vaan yhteiskunnissa hyvin tärkeä juuri siksi, että se on osa vallan rakennetta ja siinä vahvistettu. Koska valta on moninainen, suhteellinen ja myös sisäistettyä, on kaikessa ”vallattomuudessa” myös valtaa, kuten myös järjestystä, joskin ne voivat olla eri tyyppisiä kuin tavallisimmat pelkistetyt ajatukset. Moderni yksilöllisyys on osa vallan rakennetta silloinkin, kun se vastustaa jotain valtaa. Tässä kohtaa ollaankin demokratian idean ytimessä.

Kuten Michel Foucaultin tunnetussa esimerkissä: hallitsija revityttää itseään uhmanneen alamaisen näyttävästi kappaleiksi, mutta niin kauan kuin kykenee, alamainen huutaa hallitisjalle tätä herjaten. Ja yleisö seuraa tapahtumaa. Ja siitä ymmärtää, että hallitsijan kyseenalaistajia tulee lisää: yhteisöissä kasvavia ajatuksia ei voi tukahduttaa suoralla väkivallalla. Vastaava kuvaus Jean Paul Sartren näytelmästä: Ranskan vastarintaliikkeen aktiivi on jäänyt kiinni ja pahoinpidelty, minkä jälkeen hän sanoo kuulustelua aloitteleville natsiupseereille: ”kiduttaa te minua voitte ja tappaa minut voitte, mutta ette te minulle voi mitään”.

Vallan moninaisuus ja informaation vapaus

Perinteisen vallan naivin kuvan mukaisesta poikkeavia inhimillisiä järjestyksiä tai niiden ideoita on helpompi kuvata arkisesti ymmärrettävän vallan käsitteillä, tavallisesti ja perinteisesti ymmärretyn modernin vallan erilaisena puuttumisena tai rajoittamisena. Tällöin vallattomuus on monimerkityksinen mutta selkeästi muutamaan tarkoitteeseen konkretisoituva käsite.

1) ”Vallaton kakara” tarkoittaa sitä, ettei pysy kurissa, alistu auktoriteetin valtaan, noudata ohjeita, yms. Virallinen yhteiskunta voi suhtautua tätä muistuttavalla tavalla joihinkin kansalaisiin, perinteisesti nuoriin, vallattomina. Tällä hetkellä voidaan ajatella, miten verkossa nykyään temmeltävät ”aikuiset” sopivat tähän luokkaan – nuorethan käyttäytyvät enimmäkseen fiksummin.

Toisaalta vuonna 1999 kirjoitin osan julkaisuun ”Vallattomat nuoret”, jonka nimessä ja sisällössä oli 2) pääviesti nuorten oikeuksien ja osallisuuden puolesta. Hakusanalla ”osallisuus” löytyi vielä tuloin verkosta lähinnä oikeuden dokumentteja osallisuudesta rikoksiin. Mutta sen jälkeen ovat vahvistuneet virallisetkin pyrkimykset saada nuorille enemmän valtaa päätöksentekoon tai ainakin sen valmisteluun. Suuri myönteinen muutos puheissa ja valtakunnallisissa pyrkimyksissä nuorten osallisuudesta on tapahtunutkin.

Laajempi merkitys tässä on kuitenkin siinä, että nuorten olemisen ja itseilmaisun tavat, joita on aina jossain määrin paheksuttu (”vetelehtijät ajautuvat pahoille teille” –  ”skeittailu on häiriötä, anarkismia”) ovat yhteiskunnan valtavirrassa saaneet yleisesti tunnustettua asemaa. Voidaan aina pohtia, tulisiko ihmisten kokemusta osallisuudesta tukea yleisemminkin enemmän. Itse painottaisin ennemmin: voisiko heille sallia, mahdollistaa ja tukea enemmän omaa tekemistä, toimintaa ja ilmaisua – ennen kaikkea nyt työttömille – ilman että siitä koituu heille haittaa?

Sen sijaan että työtön voi menettää korvauksensa aktiivisesti vapaaehtoistoimintaan panostamalla, olis mielekästä maksaa siitä lisää, koska se on yhteiskunnan kipeästi tarvitsemaa ja tuottavaa toimintaa. Nykyinen tilanne on kovalla vallalla hallinnoitua ihmisten alistamista. Ei ole oikeudenmukaista edes olettaa, että siihen alistutaan ilman vastareaktiota tai katkeruutta, jolla on kielteisiä ehkä kauaskantoisiakin seurauksia.

Kolmanneksi: 3) ”vallattomuus” voi tarkoittaa harmitonta vapautta ja erossa pysymistä elämään kohdistuvasta sääntelystä, siihen nähden itsevaltaisuutta yksilöillä tai yhteisöillä ilman ongelmia muille. Tällaista on varsin paljon ja se on ehkä jopa yhteiskunnan yksi vakaustekijä. Sekin herättää toisinaan paheksuntaa ja sitä ei haluta ainakaan tukea. Toisaalta siihen liittyvä tyytyväisyys voi kuitenkin muodostua ongelmaksi silloin, kun se merkitsee monien välinpitämättömyyttä myös vahingollisia kehityskulkuja kohtaan. Ainakin jossain määrin nykyinen tilanteemme on tällainen: välinpitämättömiä yhteisistä ja maailman asioista eivät ole vain eri tavoin pahoinvoivat, vaan myös yleisesti elämässään viihtyvät ja siihen vaarallisesti tuudittautuneet.

Neljänneksi 4) ”vallattomuus” voi tarkoittaa tavoiteltua yhteiskunnan tilannetta turhan vallan poistuttua: ihannetta, joissa tasavalta toteutuu ihmisten osallisuudella ilman valtahierarkioita. Tämä ei välttämättä tarkoita kaiken järjestyksen ja vallan poistamista, vaan niiden rajoittamista vain tiettyihin kaikille hyödyllisiin tarkoituksiin ja siihen mittaluokkaan jossa niitä tarvitaan. Ajatus vastaa pelkistetysti maltillisen liberalismin ja anarkismin yleistä pyrkimystä. Se ei välttämättä ole kovin radikaali muille kuin juuri tietyistä valtahierarkioista kiinni pitäville.

Itse olen pessimistinen ihmisten yleiselle mahdollisuudelle luoda laajoja vapauteen perustuvia yhteisöjä ilman valtahierarkioiden muodostumista tai jopa apua niiden kontrolliin. Idea itsessään on kuitenkin aatteiden joukossa hyvin tärkeä ja sen toteutumia on paljon pienyhteisöissä, ryhmissä, järjestöissä ja verkostoissa. Liberaalin anarkisen toiminnan perusmuoto on siis yhteisöissä, joissa erityistä hierarkiaa ei tarvita ainakaan säätelyyn ja normittamiseen, eli missä tahansa yhteisymmärrykseen ja vastavuoroisuuteen perustuvassa yksilöiden yhteiselämässä.

Viidenneksi, 5) radikaalia vallattomuutta on nyt eniten ja kasvavassa määrin aiempaa sekalaisemmassa, moninaisessa kansalaisjoukossa. Sen suhteen on kysyttävä: missä määrin informaatioverkossa ”vallattomasti” toimivat kansalaiset osallistuvat ymmärtämättömyyttään tai tavoitteellisesti samaan vallankäyttöön, kuin vihaviemiset vaikuttajat, harhainformaation ja valetiedon levittäjät.

Sosiaalisessa mediassa näkyy uudenlaista verkkoryhmittäytymistä ja jopa ”heimoutumista”, jonka luonnetta ja kehityskulkua tulevaisuudessa voi vain arvailla. Samalla, osin näihin yhteyksiin tukeutuen, moni mielestään itsenäisesti toimiva osallistuu verkkoyhteisöissä luomalla riitaisuutta, kääntämällä huomiota sivuun tärkeästä asiasta, kylväen vihan ja vastakkainasettelun siemeniä, sekä informaatioharhautusta: eräänlaista virtuaalirettelöintiä. Tämä tapahtuu myös ulkoisen tahon eduksi riippumatta toimijan tiedosta ja ymmärryksestä. Asia liittyy jo ikävästi maanpuolustukseen: vihamielistä vaikuttamista harjoittaa osa kansalaisistakin.

Vallan järjestys ja informaation vallankumous

Sanonta ”Tieto on valtaa” on vanha, mutta ei päde aina käytännössä, vaikka tieto olisikin järkevästi ajatellen yksi keskeisistä valtaan oikeuttavista tekijöistä. Muut asiat vaikuttavat politiikkaan paljon, vaikka ”tietoon perustuvaa päätöksentekoa”ja ”tiedolla johtamista” on tuotu trendeinä esiin jo kauan sitten. Ongelma koskee vahvimmin poliitikkoja, osin myös sukupolven- ja kulttuurin muutosta hallinnossa. Tiedon asema näyttää nyt uhatulta ja jopa väistyvältä.

Tiede ja riippumaton tutkimus tarjoavat vahvimmat perusteet järjellisille yhteiskunnallisille suunnitelmille, päätöksille ja ratkaisuille. Niiden väheksyntä politiikassa ja yleisemmin on siksi aina huolestuttava signaali. Tiedeviestintä on perinteisesti ollut heikkoa ja vaikka median tarkoitus ei ole kilpailla tieteen kanssa, sen helpommin sulatettavat uutisjutut eivät korvaa tiedelähtöistä viestintää. Viestintä on useimmilla aloilla tärkeimpiä ja aina kriittinen tekijä. Mutta vaikka se on myös tutkimuksessa ja tieteessä kehittynyt, on sen vaikea saavuttaa, laajoja lukijakuntia verrattuna lähes väistämättä yksinkertaisiin ja yksipuolisiin uutisointeihin tieteestä ja tutkimuksesta. Ja vaikeinta on vaikuttaa tutkimuksella poliitikkojen ajatteluun.

Suomalaisessakin demokratiassa on perinteisesti nähty kolme valtiomahtia: kansan ääntä käyttävä lainsäädäntö- ja päätöksentekovalta, hallinnon toimeenpanovalta, sekä oikeuslaitoksen tuomiovalta. Demokratian rakenteellisena edellytyksenä on pidetty niiden vahvaa riippumattomuutta toisistaan. Lisäksi valtiosta riippumattomina korporaatioina demokratiassa tavallisia ovat puolueet ja etujärjestöt, jotka siis eivät ole valtion, vaan kansalaisyhteiskunnan organisaatioita, näkökulmasta riippuen ja ainakin lakisääteisinä myös instituutioita. Itsehallinnollisia instituutioita ovat perinteisesti olleet valtiota vanhemmat yliopistolaitos ja kirkko. Näistä yliopiston itsenäistä asemaa riippumattoman tieteen ja tutkimuksen pääedustajana on viime aikoina vähitellen vaikeutettu.

Lehdistön, radion ja television uutisviestinnän aseman vahvistumisen myötä alettiin sen keskeisistä valtamedioista meillä puhua ”neljäntenä valtionmahtina”. Erilaisessa poliittisessa tilanteessa nimitykseksi olisi voinut tulla myös ”kansalais”- tai ”yhteiskuntamahti”. Mutta joka tapauksessa keskeisiin medioihin kohdistuu painetta sekä viranomaisten että poliitikkojen ja kansalaisyhteiskunnan taholta ja toisaalta niillä on informaatiovaltaa sekä valtioon ja politiikkaan, että kansalaisyhteiskuntaan. Tämä asetelma on myös muuttunut yhä moninaisemmmaksi.

Informaatio on median ja politiikan, yleensä vallan resurssi, sekä väline tai menetelmä – nykyään enemmän kuin ennen. Informaation määrä on lisääntynyt arkiajattelulle käsittämättömän suureksi – niin suureksi, ettei sitä mikään inhimillinen taho tietotekniikallakaan hallitse. Se on hallitsemattomissa myös perinteisistä syistä: se ei ole vain verkossa, vaan myös siihen ajoittain kytkeytyneissä ihmisissä ja heidän myös verkosta riippumattomissa suhteissaan ja yhteyksissään.

Informaatiovallankumous ei enää merkitse vain informaatiotekniikan kehityksen voittokulkua, vaan myös informaation itsensä valtaan nousua tiedon ja ajattelun kustannuksella.

Tämän ollessa vielä alkuasteella ja tiedon ollessa vahvempaa valtaa, saattoi informaatiotekniikka olla keskeisessä asemassa esimerkiksi Neuvostoliiton romahtamisessa. Mutta miksi se ei pure enää samalla tavoin Venäjän diktatuuriin? Oletan tämän johtuvan siitä, että informaatiosta on tullut tietoa voimakkaampi väline ihmisten manipulointiin, koska tieto edellyttää kriittistä ajattelua joka voi myös vastustaa, mutta pelkkä jatkuva informaatiovyöry vaikuttaa suggestiivisesti, kuten kohun tapauksessa.

Koska informaatiossa on kuitenkin vapaasti valittavaa ja arvioitavaa, edellyttää manipuloitavuus sitä, että ihmiset itse antautuvat mieluummin passiivisiksi vastaanottajiksi ja reagoijiksi, kuin näkevät vaivaa kriittiseen ajatteluun. Tässäkin on siis kysymys myös yksilöiden vallasta, kun he itse antautuvat informaation voiman vietäväksi.

Informaatiotekniikka ja medioiden taitava käyttö olivat avainasemassa Natsi-Saksan luomisessa – se oli niin uutta, että sanaa ”propaganda” käytettiin myönteisessä tai neutraalissa muodossa vähän samoin kuin sanaa ”kasvatus”. Samaa jatkettiin sosialistisissa diktatuureissa. Jotain saman kaltaista on nyt käynnissä melko näkyvästi monissa maissa. Selitykseksi ei riitä, että propagandaa tarjotaan, vaan ongelma on siinä, että sille ollaan vastaanottavaisia ja sitä jopa janotaan. Joillekin se voi olla myös kuin päihde, jonka käyttöä uskoo hallitsevansa, kuten alkoholisti tai narkomaani, ennen kuin liian myöhään, jos lainkaan, tajuaa itse olevansa se, jota aines hallitsee.

Minä en toistaiseksi kykene vielä selkeämmin ymmärtämään, mistä on kysymys. Mutta jotain täyden välinpitämättömyyden tai luovuttamisen ja uhman yhdistelmää siihen liittyy. Kenties myös se, että tulevaisuuden kokonaiskuva on globaalisti uhkaava, ainakin kokemus jatkuvuudesta epävarmempi kuin koskaan ennen, ja se tiedetään, mutta sitä ei jakseta tietää: ei jakseta eikä haluta tietää vaan porskutetaan informaatiossa ja informaatiolla – ja tämä sopii hyvin hallitsijoille myös demokratioissa.

Mutta toivoa on yhä, jos riittävän moni on kiinnostunut ymmärtämään valtaa ja käyttämään sitä järjetöntä informaatiota vastaan järkevästi.

Välihuomioiden lopuksi, seuraavan johdannoksi

Anarkismin idean voi nähdä tavoittelevan ihanteellista vapaiden yksilöiden poliittisen elämän sisältöä, järjestyksen sekä vallan monikeskistä, hajautettua ja löyhää rakennetta. Ideologisen anarkismin yksilölliset ideaalit osittain yhtyvät äärimmäisen liberalismin kanssa, mutta anarkismi kiinnittää liberalismia enemmän huomiota vallan itsessään järjestäytyneeseen, tukahduttavaan, sortavaan tai ylivaltaiseen rakenteeseen sekä yksilön ja arvojen että taloudellisen toiminnan kannalta. Siis perinteiseen melko yksisuuntaiseen valtaan. Toki informaatiotaistelussa anarkistiksi voi jo määrittyä pelkästään ihmisoikeuksia ja vapausarvoja vahvasti puolustava.

Sen sijaan autoritarismin idean voi nähdä tavoittelevan järjestyksen ja vallan selkeää, yksiselitteistä ja vahvaa rakennetta. Se on selvästi ideologioiden tasolla anarkismin ”vastakohta”, vaikka niitä yhdistääkin kiinnostus nimenomaan vallan rakenteisiin. Autoritarismiakin on kuitenkin eri asteisina ja se voi sallia ainakin rajallisesti myös taloudellisen toiminnan vapautta ja arkista yksilönvapautta, siis liberaaleja ulottuvuuksia – kunhan ne eivät muodosta kriittistä potentiaalia itse hallinnolle. Moni konservatistisesti vallan rakenteisiin suhtautuva voi vaikuttaa autoritaariselta tai tulla leimatuksi niin, joskus aiheellisesti, joskus aiheetta.

Tästä ilmenee liberalismin ja anarkismin ero: liberalismissa keskeistä on saada talouden tai arvojen vapautta sinänsä riippumatta järjestelmästä, anarkismissa nimenomaan vallan järjestys nähdään keskeisenä ongelmana vapaudelle ja demokratialle. Toisaalta myös erilaisia anarkismin ja liberalismin yhdistelmiä tai välimuotoja on sekä taloudellisen että sosiaalisen liberalismin joukossa.

Mutta pelkistetysti: anarkistisuus on haluttomuutta perinteisen valtaan tai sen vastustamista, autoritaarisuus on kaipuuta perinteiseen valtaan tai sen tukemista. Seuraavissa osissa ovat tarkastelussa nämä aiheet asenteiden ja aatteiden ulottuvuuksina. Mutta koska ne herättävät monissa vahvoja ennakkokäsityksiä, esitän vinkiksi omaan näkökulmaani seuraavan vertauksen.

Armeijan komento- ja viestiketju muodostaa autoritaarisen rakenteen (niin myös lähes kaikkien turvallisuustoimijoiden organisointi). Mutta nykyaikaisen erikoistehtäviin koulutetun sotilaan ei tule olla viehättynyt auktoriteeteistä ja vahvasta ylemmästä vallasta sinänsä. Sen sijaan hänen tulee olla ryhmässä ja yksinään kykenevä itsenäisiin päätöksiin muuttuvassa tilanteessa. Johtajuus ja auktoriteetti ylempää on tuki ja apu, mutta ei kaavamainen tilanneratkaisuista päättävä.

Tässä armeijan mielessä erikoisiskuryhmä on tehtävässään tarvittaessa vallaton, anarkisen ”vapaa”, mutta myös anarkistinen sikäli, että se pyrkii hajottamaan kohteen järjestyksen. Oleellista on se, että kaikilla tasoilla erityisissä tehtävissä toimivilla on oltava siinä määrin anarkista henkeä, ettei kuka tahansa auktoriteetti voi heitä vietellä ja ohjata. Se ei tarkoita mielivaltaa, vaan itsekuriin perustuva vapautta, joka voi toki eri tilanteessa ilmetä myös ulkoisena kurittomuutena. Sama idea on liberalismin ja anarkismin ideoissa etiikan ja moraalisen toiminnan perustasta: ulkoa määrätty moraali ei ole samaa kuin eettisyys, jota ihminen toteuttaa omasta tahdostaan yleisinhimillisin periaattein, eikä vain järjestelmän sääntöjen ja käskyjen takia.

Liberaalin järjestyksen sotilas on myös anarkisesta toiminnastaan vastuussa ihmisoikeuden ja etiikan periaatteille. Oletan että samoin on ainakin kuvitteellisessa liberaalissa anarkiassa. Mutta autoritaarisessa järjestelmässä hän ei välttämättä ole tai ainakaan koe olevansa yleisessä vastuussa – vaan johtajalleen, aatteelle ja sen auktoriteettien määrittämän arvomaailman mukaan. Näin olleen voidaan olettaa, että autoritaarisuudesta kiinnostunut on alttiimpi levittämään valittua informaatiota ”oikeana totuutena”, anarkistisuuteen suuntautuva kiinnostuneempi kyseenalaistamaan vahvoja totuuskuvia.

Takaisin Blogisarjan pääsivulle

Blogisarja Turvallisuudesta – nuorisotyölle ja muille

Blogisarja käynnistyi alkuvuonna 2017 ja täydentyy vähitellen.

Kirjoitan jäsentääkseni ja päivittääkseni näkökulmiani sekä ylläpitääkseni luku- ja kirjoitustaitoa, tutkijan ja tiedonhaun valmiuksiani. Suurin osa kaikesta tässä tekstissä on jäsentelemääni yleistä sisältöä, josta on kirjoitettu aeimminkin ja paljon. Toisaalta olen huomannut, että perustietojen puutetta on ihmisillä paljon ja blogit saattavat tavoittaa joitakin, jotka eivät aiheesta muuten alkaisi lukea.

Samalla teksti edustaa osittain omaa ehkä filosofistakin pohdiskeliani. Pyrkimykseni on välttää moralisointia, mutta en ole editoinut pois kaikkia mieleeni tulleita sivupoimuja, koska asiapainotteisessa tekstissä ne voivat olla jopa virkistäviä. Tämä blogisarja ei valmistuessaan ole valmis kokonaisuus ja sitä voi ajatella vaikka käsikirjoitusluonnoksena. (Työttömänä en saa mitään kirjaa ammattillisesti kirjoittaa.

Olen huomannut, että lukiessani, etenkin aiemmin oppimaani kerratessani ja päivättessäni, tai minulle aeimmin tuntematonta ajatellessani – tapahtuu ajattelun lisääntymistä.  Se tarkoittaa käytännössä, että käsitykseni siitä mitä tarkastelen, kehittyy ja saattaa muuttua ajattelun ja kirjoittamisen edetessä. Samalla kohtaan tavanomaisen tekstin peräjäkeisen narratiivimuodon rajoitteet. Mutta ainakin tässä vaiheessa siihen on tyydyttävä. En halua käsikirjoitusta myöskään sotkea linkeillä ja lähdeviitteillä, joiden määrä tätä sarjaa tehdessä koko ajan kasvaa.

Uskon että tekstiäni voi lukea ajattelun virikkeenä muutenkin kuin vain minun näkökulminani. Paitsi että sisällön kanssa samoja (ja poikkevia) näkökulmia löytää jos lukee riittävästi aatteista ja ideologioista, ovat omat näkemykseni myös saanet aineksia yli 15 vuoden toiminnasta varsin läheltä suomalaisen yhteiskunnan rakeneiden ja politiikan, sekä kansalaistoiminnan sisältöjä, vaikka melko ”näkymättömästi”.

Sisältö:

Johdanto

Ihmiset uhan kohteina ja aiheuttajina, perusmekanismit kääntymiselle pois tai jotain vastaan.

Osa 1: Syrjäily

Syrjäytymisen käsitteen epämääräisyys, sen hallinnointi ja vastanäky: politiikan vieraantuneisuus. Hyvinvoinnin ongelmat sekä jokaisen terveys ja sairaus laaja-alaisesti. Ehkäisy esillä mutta korjaavan painotus. Syrjäytymisen suhteellisuus ja myönteisestä kielteiseen. Tavanomainen välinpitämättömyys ja poltiikka osallisuuden rajoittajana.

Osa 2A: Aatteet, kommunikaatio, kriittisyys ja järki

Käsitteet, sanat ja asiat, tarkoite ja merkitys, informaatiovaikuttaminen. Tieteellisen ja tavallisen ajattelun ero, kriittisyys tai ”kiittisyys” ja järki. Johdantona seuraaviin: Asenteet ja aatteet ulottuvuuksina: johdanto seuraaviin Jakson 2 osiin.

Suuntia asenteiden ja aatteiden avaruudessa

Osa 2B: Radikaali, konservatiivi ja liberaali

Sanoja käytetään miten sattuu. Näiden kirjoitusteni lähestymistapa. Asenteiden ja aatteiden ymmärtäminen ja kielen ilmaisumuodot.  Radikaali ja konservatiivi, Radikalismi ja konservatismi yleisesti, Radikalismi ja konservatismi erityisesti, Liberaalisuus ja liberalismi.

Osa 2C: Välihuomiota ja näkökulman tarkennusta

– 1) Informaatio, tieto ja ymmärrys

Informaation välittymisen kehitys. Ymmärtäminen ja tietäminen. Mitä tieto ja siihen perustuva ymmärtäminen on. Varmuus ja epävarmuus.

– 2) Informaation ymmärtäminen ja tilannekuva

Huhu, kohu ja juoru. Varmuuden koostaminen ja hajottaminen informaatiolla. Tilannekuvan totuus ja sen hämärtyminen (pakkopalautukset ja sääennusteet).

-3) Vallan luonne ja informaation vallankumous

Vallan moninainen luonne ja perinteiset vaihtoehdot. Vallan perinteinen rakenne ja informaation ylivalta ongelmana. Johdattelu seuraaviin Anarkisuuden, autoritarisuuden ja totaalisuuden kuvauksiin.

Osa 2D: Anarkisuus ja anarkistisuus

Aiheen ja sen ymmärtämisen tärkeys sekä sekavuus – minkä takia pitempi tarkastelu kuin muista ulottuvuuksista.  Sanan käyttö eri merkityyksissä eli sen eri käsitteet ja tarkoitteet. Anarkisuus huomiota herättävästä käyttäytymisestä ja aatteesta riippumattomana asiana, sekä yleinen ongelmallinen pasiivisuus sen puutteena. Anarkistisuus anarkismin aateperheen kannalta yleistäen sekä anarksismi ”hyvänä vihollisena”. Anarkismi kielteiset kehitysmahdollisuudet tai kytkökset.

Osa 2E: Autoritaarisuus ja totaalisuus

TEKEILLÄ

Suunnitteluvaiheessa:

Osa 3: Asenteiden ja aatteiden ääret ja poliittisuus

Osa 3A Asenteiden ja aatteiden ääret ihmisissä

Osa 3B Virallinen politiikka ja valta, ääripolitikka, sekä demokratiamme normaali ja ongelmat

Osa 3D: Asenteiden ja aatteiden ääret virallisesti

Osa 4: Turvallisuus, rakenteet ja prosessit

A Turvallisuus ja uhat yleisinä ja koettuina ilmiönä.

B Turvallisuuden keskeisiä linjauksia ja toimijoita

C Kansalaisturvallisuuden mahdollisuuksia.