Blogisarjan pääsivu (Turvallisuus) – Turvalllisuudesta nuorisotyölle ja muille

Blogisarja käynnistyi alkuvuonna 2017 ja täydentyy vähitellen. Kirjoitan jäsentääkseni ja päivittääkseni näkökulmiani sekä ylläpitääkseni luku- ja kirjoitustaitoa, tutkijan ja tiedonhaun valmiuksiani. Suurin osa kaikesta tässä tekstissä on jäsentelemääni yleistä sisältöä, josta on kirjoitettu aeimminkin ja paljon. Toisaalta olen huomannut, että perustietojen puutetta on ihmisillä paljon ja blogit saattavat tavoittaa joitakin, jotka eivät aiheesta muuten alkaisi…
— Read on petricederlofcom20170417blogisarjaturvallisuud.wordpress.com/2018/07/26/blogisarjan-paasivu/

Mainokset

Blogisarja turvallisuudesta… saattaa vielä täydentyäkin…

petricederlofcom20170417blogisarjaturvallisuud.wordpress.com/

Vapaaehtoistyö vai hyväntahtoisuustyö – Nuorten reviireillä kaupallisissa ympäristöissä

Kumpi painaa enemmän: Kilo työntekijöitä vai kilo vapaaehtoisia? Pitäisikö vapaaehtoistyöstä maksaa palkkaa? Mikä on vapaaehtoistyön arvo?
— Read on nuortenreviireilla.wordpress.com/2018/08/04/vapaaehtoistyo-vai-hyvantahtoisuustyo/

Turvallisuudesta, osa 1: syrjäily

Syrjäytyneisyys moninaisena ja epämääräisenä käsitteenä

Julkisuudessa ”syrjäytyneisyys” tarkoittaa yleensä yhteiskuntapoliittisesti määriteltyä vieraantuneisuutta tai marginalisoitumista sosiaalisista ja yhteiskunnallisista yhteyksistä, vastoin henkilön omaa etua ja hyvinvointia, tai vastoin yhteiskunnan etua.  Mutta syrjäytymispuhe on usein löysää höpöttämistä ja pahimmillaan ihmisiä leimaavaa ja syyllistävää. Se on myös vallankäytön väline, joka voi toimia osana jopa syrjäytymisen tuottamisessa.

Perinteinen moralismin kohde on ollut nuorten joutenolo, koska nuoriin projisoidaan tulevaisuuteen liittyviä uhkia ja mahdollisuuksia, sekä kateutta nuoruudesta. Yleistyessään joutenolo ja sivullisuus saatetaan kokea uhkana yleiselle moraalille, yhtenäisyydelle ja järjestykselle. Nuorten ”oleskelu” on kuitenkin pääsääntöisesti terveellistä ja muillekin suositeltavaa. Ja nuorten ”sivullisuus” on erinomainen asema havainnontiin: nuoria kannattaa kenen tahansa kuulla.

Ilmenevä tai mielikuvissa nuoriin liitetty ”radikaalisuus” tai ”kapinallisuus” on merkityksellisiä: nuoruuden tehtävä on rakentaa identiteettiä ja maailmankuvaa (sekin olisi kaikille suotavaa) eri aineksista. Eikä avoimessa yhteiskunnassa, saati epävarmassa moninaisessa maailmassa, ole järkevää odottaa nuorten vain sopeutuvan edeltävien sukupolvien tapaan elää. Mutta tämä ei tarkoita, että jokaisen nuoren tulisi käyttäytyä myöskään oletetulla ”nykynuorille” tyypillisellä tavalla. Sen sijaan nuoret tarvitsevat hyväksyntää ja tukea omille pyrkimyksilleen ja niiden koetteluun – sitä muuten jokainen tarvitsee.

1 Syrjäytyneisyyden käsitteen hallinnointi ja vastanäky

Asian tarkasteluun vaikuttaa liian korostuneesti yhteiskunnallinen ja taloudellinen ideologia, jossa päivä- ja palkkatyö on kansalaisen päätehtävä ja velvollisuus: kansalainen on tuotantotekijä (muuten turha, kuluerä, vaiva tai uhka). ”Työmarkkinoilta syrjäytyviä” ovat potentiaalisesti monet nuoret, pitkäaikaissairaat, työkokeneet keski-ikäiset ja ekonomisesti he ovat taakka, suurimman taakan muodostavat eläkeläiset? Mutta haluammeko me todella nimittää näitä ihmisiä syrjäytyneiksi? Onko se jostain näkökulmasta hyödyllistä?

Ihmiset tai ryhmät voivat olla myös vapaaehtoisesti ”syrjään vetäytyneitä” ilman, että se olisi asianomaisille tai muulle yhteiskunnalle ongelma. Syrjäytymisuhan ja esimerkiksi nuorten koulutuksen ja tukemisen sitominen ensisijaisesti työkansalaisuuteen on typerää, vastuutonta ja väärin. Työ on usein tärkeä, mielekkyydentunnetta ja itsearvostusta ylläpitävää – siksi sillä voi olla vahva sitovuus ihmisiin . Mutta sen ei pitäis olla ainoa, eikä palkkatyön tarvitse olla ensisijainen tässä tehtävässä. Elämä on paljon muutakin, vaikka palkkatyö vie siitä suhteettoman suuren osan.Tämä on yleisesti tiedossa ja sen huomiotta jättäminen on suurimpia yhteiskunnallisia ongelmia lainsäädännössä ja päätökseteossa.

Työttömyys ei ole yhtä kuin syrjäytyneisyys, ei välttämättä edes ”työhaluttomuus”. Vahvan rakenteellisen työttömyyden aikana ongelma on se, että ihmiset eivät pääse tekemään sitä mikä heitä kiinnostaa, mitä he osaavat ja mitä he haluavat.

On hyvin tiedossa, että niin kutsutuissa ”kehittyneissä maissa ”palkkatyön kokonaismäärän ei arvioida länsimaissa kasvavan, vaan vähentyvän. Esimerkiksi työttömien suuri joukko tulisi nähdä vähintäänkin arvokkaana reservinä, josta on pidettävä huolta. Yhteiskunnan tuottavuuden suurin ”kohtaanto-ongelma” on siinä, että mielekkääseen toimintaa valmiit ihmiset eivät pääse edes toimiin, joille olisi tarvetta.

Nykyään on jatkuva pula ja kasvava tarve yhteisöille ja yhteiskunnalle tärkeistä toimijoista, mutta ei mahdollisuutta palkkaan. Siihen tulisi löytää ratkaisuja: yleishyödylliset tehtävät, vapaaehtoistoimintaan panostaminen, omaan osaamisen mukainen tekeminen. Myös työtä välttelevä työtön olisi tuottavampi, jos hänelle maksettaisiin vähimmäisavustuksia enemmän, ostovoimaa parantava määrä. Kaikella tällä on myös suora yhteys hyvinvointiin ja turvallisuuteen. Niin on myös yritystoiminnalla, mutta elinkeinotoiminnan ongelmia väheksymättä: ketään ei tulisi edes epäsuoraan pakottaa töihin, joiden yleistä jaettua merkitystä ei voi perustella.

Olen kyllä tietoinen siitä, että tämä edellyttäisi muutoksia talousajattelussa. Mutta muutoksen tarpeesta poliitikotkin hokevat. Kuitenkin nykyiset työllistämistoimet ovat lähinnä vastuutonta leikkimistä tai jopa vahingollisia. Kun onnistumisesta ja menestymisestä ei voi oikein rangaista, tehdään ainakin yrittäjyyden edellytykset raskaiksi, vaikka yrittämiseen muka kannustetaan. Suomessa on tällainen kateuden kulttuuri edelleen läsnä monissa yhteyksissä ja tietenkin myös kansan edustajilla.

Ylipäätään ajattelua ja näkökulmia tulisi muuttaa paljon. Kansalainen, joka ei ajattele koko yhteiskunnan etua, saatetaan nähdä syrjäytyneenä. Mutta politiikassakin yhteinen etu on usein hukassa, siinä on enemmän kysymys eri ryhmien intresseistä ja eduista, sekä niiden keskinäisestä kilpailusta ja sovittelusta. Vaikka politiikkaa aina pilkataankin tästä, usko sen yhteisen hyvän ideaan on yhä ylimitoitettua ja ohittaa sen tosiasian, että usein on kysymys raadollisesta valtakamppailusta, jossa eivät yleensä paina eniten kansan asiat, vaan enemmän äänet.

Kun yhteiskunnan ammattipäättäjiltä ja -vaikuttajilta ei vaadita kannatuksen lisäksi mitään pätevyysvaatimuksia, osaamista, tietoa ja sopivuutta, ja jos he eivät noudata asioita tuntevien näkemyksiä, ei kysymys ole vahvassa mielessä demokratian hengestä vaan vallankäytöstä, jossa ”demokratia” on vain oikeuttava hokema ja tekniikka. Voidaan perustellusti sanoa, että myös moni itsekkäistä ja viiteryhmänsä etuja ajavista poliittisista päättäjistä on syrjäytynyt yhteiskunnan edusta, yhteisestä edusta, edun yhteisyydestä, siitä mikä on yleisesti hyvää.

Tosin monessa kenen tahansa tapauksessa yleisesti osuvampi ilmaus olisi esimerkiksi vieraantuminen. Mutta jos asiaa analysoidaan henkilötasolla, voi tuon vieraantumisen taustalta löytää samoja myös syrjäytyneisyyteen liitettyjä tekijöitä kuin muillakin ihmisillä. Suurin ongelma tässä on se, että politiikka on pysähtynyttä ja politiikan ytimestä kaukana syrjässä, joten siitä vieraantunut kansalainen ei ole ensi sijassa se syrjäytynyt osapuoli. Heitä on enemmistö. Riski on siinä, että luottamuksen rapautuessa politiikka on parhaimmillaankin heikkoa viihdettä ja siinä myös valta on helposti kaapattavissa osana ”näytelmää”.

Haluan edellisellä kokonaisuudessaan tuoda esille sen, että jos ”syrjäytymistä” käytetään yleistävänä käsitteenä, se on todellakin nähtävä tarkoitteeltaan eri ilmiöitä ja ihmisryhmiä koskevana. Toisaalta sen tarkoitetta ja merkitystä tulisi aina täsmentää ja eritellä: kuka on syrjäytynyt mistä, kenen näkökulmasta, millä tavoin ja miksi, sekä milloin se on huono asia ja miksi.? Onko mielekästä käyttää koko sanaa ja miksi? Tämä on tärkeää erityisesti julkisessa ja poliittisessa keskustelussa – ammattilaisten ja asiantuntijoiden foorumeilla ongelmallisiakin termejä voidaan käyttää sovitulla tavalla nimenomaan ilmiön jäsentelyssä.

2 Kysymyksessä ovat hyvinvoinnin ongelmat

Perinteisesti yhteiskuntapolitiikassa, sosiologisessa tutkimuksessa ja yhteiskuntatilastoissa hyvinvoinnin määrittelyssä on painottunut sosioekonominen asema – se on perusteltua sikäli, nämä tekijät ovat korreloineet syrjäytymiseen. Toisaalta se onkin vain yksi määrittely ja näkökulma, toisaalta se on vaikuttanut käsityksiin hyvinvoinnista ”elintasona” ja syrjäytyneisyydestä osattomuutena elintasoon.

Yhteiskunnallisesta tutkimuksessa kaikkialla länsimaissa tiedetään, että suuressa mittakaavassa, tilastollisesti, syrjäytymistä tai huono-osaisuutta ennustavat koulutuksen vähyys, työttömyys ja tukevien sosiaalisten suhteiden vähyys. Taloudellinen asema ei ole oleellinen, vaan se, että koulutus sivistyksen merkityksessä tai muu kulttuurinen pääoma sekä ihmissuhteet ovat keskeisiä suojaavia, elämässä kannattelevia tekijöitä. Toki raha helpottaa ja turvaa jossain määrin, mutta työ keskeisenö mielekkyyden lähteenä voi olla myös heikkous suojatekijänä.

Syrjäytyneisyys ihmisten elämässä on hyvinvointiin, toimintakykyyn, kokonaisterveyteen ja elämänlaatuun liittyvä sosiaalinen ja psykologinen prosessien yhdistelmä ja tila – myös riippumatta asemasta ja varallisuudesta. Se, että tätä näkökulmaa näkee julkisuudessa vähän, kertoo siitä, ettei se miellytä, koska se nimenomaan hajottaa käsitteen hallinnoivaa käyttöä joitakin ihmisryhmiä leimaavana.

Nuorisotyössä yleensä on vältetty puhetta syrjäytyneistä nuorista, vaikka se virallisessa politiikassa aina ilmenee. ”Haasteellinen” ei sekään ole kovin toimiva, koska siinä esineellistetään koko asia nuoren ominaisuudeksi. Jo vuosien ajan on ihmistyössä puhuttu ja kirjoitettu haastavan lapsen, nuoren, asiakkaan ym. kohtaamisesta. Tämä on eri asia kuin nimetä kuka tahansa ”ongelmaiseksi” tai ”huono-osaiseksi” saati ”syrjäytyneeksi” – mikä itsessään on syrjivää ja syrjäyttävää puhetta.

Ihmistyössä kuuntelun, kohtaamisen ja vuorovaikutuksen myötä voidaan kyllä päästä tilanteeseen, jossa tarkastellaan ongelmia ja haastetaan myös ihminen ratkaisemaan omia haasteitaan. Silloin voidaan ehkä puhua myös ”haasteellisesta” henkilöstä rakentavasti: häntä haastavien mahdollisuuksien ja ratkaisujen sekä myös hänen muille ilmenevän haastavuuden laimentamisen kautta. Siinä ”ongelmainen” voi olla ymmärrettävä merkityksessä paljon ongelmia, mutta ”ongelmanuori” on haitallinen termi.

Yhteiskunnallinen hyvinvointi rakentuu vain ihmisten hyvinvoinnista. Se ei ole sidottu taloudelliseen elintasoon, vaikka tietenkin jokin toimeentulon vähimmäistaso on oltava. Hyvinvointia voi uhata köyhyyden leima ja syrjiminen, mutta ei vähävaraisuus tai työttömyys sinänsä, jos sosiaalisia ja yhteisöllisiä turvaverkkoja ja -mekanismeja on. Hyvinvointia ei takaa taloudellisesti ja yhteiskunnallisesti vahva asema, jos riittävät sosiaaliset ja psykologiset turvamekanismit puuttuvat. Se, mikä toiselle näyttää hyvinvoinnilta tai pahoinvoinnilta ei välttämättä kerro todellisuutta.

3 Jokainen on terve ja sairas, haaste itselleen ja muille

Pahoinvointi ei ole hyvinvoinnin vastakohta, vaan sen erilaisten puutteiden ja häiriöiden oire, eikä siis vain joidenkin ongelmallisten ihmisten piirre. Päähuomion tulisikin kohdistua tuohon hyvin- ja pahoinvoinnin merkitykseen. Tällöin ihmisen hyvin- ja pahoinvointia tulee tarkastella laaja-alaisesti suhteessa ihmisten omiin kokemuksiin, terveyteen ja ympäristöön. Silloin voidaan ymmärtää esimerkiksi, miksi kaikki ”syrjäytyminen” ei ole pahasta ja miksi vaikkapa sosioekonomisesti ”hyvässä asemassa” olevien ihmisten keskuudessa on myös paljon pahoinvointia.

Hyvin- ja pahoinvoinnissa on kysymys yksilöllisestä, yhteisöllisestä ja yhteiskunnallisesta terveydestä ja ”sairastamisesta”. Jälkimmäistä tapahtuu myös ”hyväosaisen” elämän tyhjyydessä ja vieraantuneisuudessa. Tässä en pyri ”medikalisoimaan” eli lääketieteellistämään tätä ilmiökenttää, vaan enemmänkin tuomaan arkijärkeä laajemmalla terveyden ja sairauden ymmärtämisellä. ”Hyväosainen” ja ”vähäosainen” ovat mielettömiä termejä sikäli, että jokaisella on osansa, ihmisen osa, jota ei voi pelkän sosioekonomisen aseman perusteella päätellä. Yleinen ongelma on, että sitä kuitenkin paljon tehdään.

Ihminen on biologinen, psyykkis-henkinen ja sosiaalinen olento, sekä ympäristöön suuntautuva, siihen vaikuttava ja siitä vaikutusta vastaanottava. Siten ihmisen toimintakyky, terveys ja hyvinvointi rakentuvat aina vähintään näissä tunnetuissa ulottuvuuksissa. Terveys ja sairaus tulee käsittää niitä koskevaksi sekä terveyden että sairauden tekijöiden yhteen kietoutuvaksi jatkumoksi, jossa ei ole yksiselitteistä sairas tai terve -rakennetta, vaan sekä terve että sairas -dynamiikka. Tämä on erittäin tärkeää ymmärtää, koska fyysistä terveyttä ja sairautta koskeva tietämys on hyvin tunnettua ja tavallista, mutta psyykkisen terveyden ja sairauden aiheilla on yhtä tabuluonnetta ja yhteisön tai yhteiskunnan sosiaalisesta terveydestä ja sairaudesta ei puhuta vakavasti juuri lainkaan.

Kun vaikkapa rivipoliitikkona, ministerinä tai presidenttinä toimii (ehkä ymmärtämättään) pahoinvoiva, kuten narsistisesti häiriintynyt persoona, hän aikaansaa lisää pahoinvointia yhteiskunnassa ja hän on yhteiskunnasta yleisesti syrjäytynyt, vähintään vieraantunut – vaikka näin toteaminen leimataan helposti vain poliittiseksi ilveilyksi. Kansalaisten parissa vastaavasti terve saattaa halutakin vetäytyä ”syrjäytyneeksi” tarkkailijaksi ja olla siinä asemassa hyvinvoiva ilman ”hyvää” sosioekonomista statusta. Kun laajoja kansanosia koskien puhutaan syrjäytymisen uhan kielellä, on ainakin yhtä paljon kysymyksessä politiikan syrjäytyminen niiden kuuntelusta, eli sairaus on myös yhteiskunnassa ja sen johtajissa.

4 Ehkäisy ja torjuminen oleellista, korjailu tavallista

Yhteiskuntapolitiikan näkökulma syrjäytymiseen on yleensä varsin mekaaninen. Keskeinen taustaongelma ilmenee käytännön toiminnan jakamisessa ehkäisevään ja korjaavaan työhön. Sen ongelmallisuus kertautuu, kun kaikkea korjaavaa työtä kutsutaan ehkäiseväksi. Nämä ongelmat kulminoituvat siihen, että vuodesta toiseen politiikassa höpötetään ehkäisevästä työstä tärkeänä ja kustannuksia säästävänä, mutta kuitenkin suunnataan resursseja korjaaviin toimiin, jolloin ehkäisevä työ usein kärsii.

Mutta voidaan myös ajatella ehkäisyä yläkäsitteenä ja nähdä korjaava toiminta siihen sisältyväksi. Opetusministeriön tukeman ehkäisevän päihde- ja huumetyön mukaisesti ehkäisevä työ voidaan jakaa kolmeen syvyysulottuvuuteen, joissa ehkäisyn käsite on laajempi kuin ennaltaehkäisy (Aaltonen, Kimmo 2007, 131, julkaisussa Nuorisolakiopas. Tietosanoma):

1) primaaripreventio, jolla pyritään ennaltaehkäisemään kielteisen toiminnan alkaminen

2) sekundääripreventio, jolla pyritään kääntämään jo kielteiseksi todettu kehitys myönteisempään suuntaan

3) tertiääripreventio, joka kohdistuu jo vahvastikin ongelmalliseen tilanteeseen sen syvenemistä tai laajenemista ehkäisevästi ja sitä korjaavasti

Tällöin siis ajatellaan, että kaikki myönteisesti ihmisen elämään vaikuttava, ilmenevän tai mahdollisen ongelman torjuminen, on myös ongelmia ja uhkia ehkäisevää välittömästi, lähitulevaisuudessa tai pitemmällä aikavälillä. Idea on selkeä ja mielekäs, mutta viralliset ja julkiset esitykset, osittain tämäkin, esittävät asiat aina kielteiseen (ja suurempiin kustannuksiin) peilaten. Tällöin kirjoitetaan poliitikkojen ja vaikkapa valtiovarainministeriön ehdoilla, jotka eivät vastaa elämän käytäntöä: täytyy olla ongelma tai uhka joilla hinta. Jos ehkäisy perustuu ihmisille luontaiseen olemiseen, vuorovaikutukseen, kohtaamiseen, välittämiseen, tukemiseen ja yhteisöllisyyteen, miksi siitä pitäisi maksaa?

Ongelma on siinä, että vaikuttamista ei nähdä lähtökohtaisesti itseisarvoisen, myönteisen (ja tuottavan) tukemisen kautta. Tällöin idea siitä, että korjaava on myös ehkäisevää, säilyy kuitenkin prioriteettina, helposti ehkäisevää työtä ainakin budjeteissa syrjäyttäen. Tämä ongelma on yleinen ja monialainen.

Julkiseen ”terveydenhuoltoon” on vaikea päästä terveenä saadakseen tukea hyvinvoinnin ylläpitämiseen ja sairauksien ehkäisyyn, sinne pääsee vasta kun on jo terveydellisesti ongelmainen eli enemmän tai vähemmän sairas. Kela ei hyväksy korvausta ennaltaehkäisevään sairausvapaaseen uupumisen välttämiseksi, ”työuupumus” ei voi olla diagnoosi. Tämä on yksi osasyy ”masennuksen” yleistymiseen tilastoissa: muotidiagnoosi on masennus, jolle on määritellyt oireet ja Kelan hyväksyntä. Tätä kirjoittaessani keskustellaan siitä, että toimeentulojärjestelmän muutos estää apua tarvitsevia hakemasta välttämättömiä harkinnanvaraisia tukia, koska niiden saaminen edellyttää päätöstä yleisestä toimeentulotuesta, jonka käsittely venyy.

Joka tapauksessa ehkäisevän toiminnan status on ongelmallinen, koska sen vaikutukset näyttävät olevan vaikeasti määriteltäviä ja mitattavia. Ne ovat kuitenkin ymmärrettävissä. Mutta ehkäiseviin prosesseihin ei voi liimata suoraan mitattavia tulosindikaattoreita. Ei se toiminta kuitenkaan sillä perusteella ole vähemmän merkityksellistä. Ongelma onkin mekaanisessa, jo satoja vuosia vanhan maailmankuvan ajatuksessa inhimillisen toiminnan, sen vaikutusten ja tulosten pelkistettävyydestä mitattavaksi, kuten ”tunnusluvuiksi”. Niitä tarvitaan, jos ei ole riittävästi tietoa ja ymmärrystä. Mitkään, myöskään korjaavan työn mittarit eivät ole päteviä, jos ne eivät perustu käytännön toiminnan ja sen prosessien ymmärtämiseen.

5 Vallattomat vallan syrjässä ja äärellä

a-lapset

Kun syrjäytyneisyydestä ongelmana puhutaan järkevästi, tarkastellaan sitä, missä määrin siihen liittyy haittaa tai uhkaa henkilöille itselleen tai muille ihmisille. Lähtökohtana tulee olla sen ymmärtäminen kärsimyksenä ja hyvinvoinnin ongelmana. Tunnuspiirteitä on tutkimuksissa lueteltu paljon, ja niitä on sekä subjektiivisessa kokemuksessa että objektiivisesti havaittavissa.

Tavallinen varoitus on jo koululapsilla todettava huonommuuden ja ulkopuolisuuden tunne. Ilman sitä korjaavaa tukea ja vaikuttamista lähiyhteisöön tällainen tunne voi johtaa krooniseen kärsimykseen, epäonnistumisiin ja passiivisuuteen. Kaikilla tämä ei ilmene näkyvästi ja suoraan, mutta voi uudelleenvirittyä monin tavoin elämän varrella. Sen yhdeksi ratkaisuyritykseksi voi myös muodostua tunteiden projisointi toiseen kiusaamalla ja muulla kielteisellä käytöksellä. Erityisesti lapsuudessa ja nuoruudessa kehä on tunnettu: kiusatusta tulee kiusaaja, jonka kiusatusta tulee kiusaaja…

Lasten ja nuorten huomiointi on tulevaisuuden kannalta tärkeintä. Mutta kysymys ei ole vain heistä: kiusaaminen aikuisten piirissä on viime vuosina lisääntynyt Suomessa melkoisesti. Usein kysymyksessä ovat haavoittuneet, loukatut ja osin itsetunnoltaan heikot, joita myös monet eri ryhmät käyttävät hyväkseen tarjoamalla turvaa ja hyväksyntää sekä kohteita kielteisille tunteille. Itsetunnon heikkous voi ilmetä myös näennäisenä itsevarmuutena esimerkiksi narsistisen häiriön tai muiden voiman ja vallan ilmaisujen kautta, sekä kapeana kiinnostuksena ideologiaan.

Subjektiivinen kokemus ei ennusta mitä tahansa, mutta lähtökohtana empaattiselle tuelle tulisi aina olla jo koettu kärsimys riippumatta sen syystä. Ja monien kokemus ulkopuolisuudesta ja epäoikeudenmukaisuudesta on yhteisössä ja yhteiskunnassa realiteetti riippumatta siitä missä määrin sen perustelu on objektiivinen. Se on aina myös ilmaus demokratian ja oikeusvaltion jonkin asteisesta epäonnistumisesta.

Sitä, missä määrin yksilöiden ja ryhmien tila on yleisempi riski tai uhka muille, yhteisölle tai yhteiskunnalle, voidaan tehdä objektiivisia arvioita eri asiantuntijoiden toimesta. Kun kysymys on tavallisista rivikansalaisista, on silloin yleensä jo kehityksen tukemisessa ja varhaisessa puuttumisessa epäonnistuttu ja henkilön ongelmat kroonisia, ehkä pahentuneita. On huomattava, että kaikki tällainen ongelmallisuus ei näy arkisesti muille, edes läheisille, jollei heillä ole erityisen hyviä tulkintakykyjä.

Tavallisinta haitallista epäterveyttä on yleinen laimea välinpitämättömyys – se on hyvin yleistä, eikä siitä voi päätellä kuin sen, että useimmilla ei mene kovin huonosti ja päättäjillä on turvallista. Mutta kun puhutaan vahvasti passivoituneesta selän kääntämisestä ja siihen liittyvästä kärsimyksestä tai siitä kumpuavasta vihamielisyydestä, on kyse tavallisimmista yksilöllisen ”syrjäytymisen” ongelmista, jotka yleisesti tunnustetaan ongelmiksi. Vähemmän esillä on se, että kysymyksessä voi aina olla myös esimerkiksi päättäjä, joka kääntää selkänsä yhteiskunnalle, sekä se, että kansan vihaisuus ja kapinallisuus voi olla myös perusteltua ja moraalisesti oikeutettua.

Samalla, kun syystäkin korostetaan ihmisten ja yhteisöjen omaa vastuuta hyvinvoinnista, ohitetaan rumasti se näkökulma, että yhteiskuntapolitiikka voi myös tukea ja tuottaa omavalintaista marginalisoitumista tai syrjäyttämällä suoranaista pahoinvointia. Sitä tapahtuu taas enemmän, kun monista yhteiskunnan tärkeimmistä tehtävistä vähennetään voimavaroja. Inhimillinen hinta on korkea, kun valtion politiikka pakottaa tarkastelemaan vain sitä mitä, pahoinvointi maksaa (tai miten se vähentää jotain kuviteltua talouskasvua).

Suurin osa kansalaisista on melko tai hyvin paljon syrjässä nimellisestä julkisesta politiikan tekemisestä. Poliitikot ovat siis vähemmistö. Syrjäytymisen uhkaan perustellustikin tarkoitettu yleislääke on osallisuus. Mutta kun se ymmärretään osallistumiseksi ja vaikuttamiseksi yhteiskunnalliseen valtaan, on se vallanpitäjille vaikea asia. Esimerkiksi nuorten osallisuus- ja vaikuttamisryhmien roolin ja ennen kaikkea niiden oikeuksien tunnustaminen kuntien päätöksenteossa on edistynyt hitaasti. Sen sijaan erilaisten yhteisöllisten ja osallisuutta tarjoavien toimien kannattaminen on päättäjille helpompaa, koska se ei uhkaa heidän valtaansa.

Tämä kertoo siitä, miten edustuksellinen demokratia rajoittaa kansalaisten osallisuutta yhteiskunnallisiin asioihin. Toisaalta nimenomaan osallisuus ja yhteisöllisyys ovat ihmisiä terveinä ja toimintakykyisinä pitäviä niin kansalaisten arjessa kuin politiikan huipulla. Siksi muodolliseen politiikkaan osallistuminen tai siitä erossa pysyminen ei ole mikään ihmisten syrjäytyneisyyden jakolinja. Jollekin vallanpitäjälle kunnon kansalainen on riittävän hyvinvoiva ja riittävän syrjässä tai vallasta vieraantunut? Tällainen vallanpitäjä on tavallisesta elämästä syrjässä, vieraantunut ja kylmä.

Poliittisen tai hallinnollisen vallan vastustamiseen on yleisimmin kaksi näkökulmaa:

  • rajoittaa sekä yhteiskunnallisen että poliittisen keskitetyn ja hierarkkisen julkisen vallan roolia vahvistamalla yksilöiden ja kansalaisyhteiskunnan valtaa (liberalismin ja anarkismin muodot, individualismi)
  • rajoittaa moninaisten poliitikkojen valtaa suhteessa valtioon ja kansaan vahvistamalla valtion ja kansalaisten suoraa yhteyttä, tai luomalla yhtenäinen ideologinen hallinto (autoritarismin ja totalitarismin muodot, kollektivismi)

Molempia näkökulmia esiintyy läpi perinteisen poliittisen jaottelun (vasemmisto, keskusta, oikeisto), mutta ne eivät ole sen näkyviä nimettyjä valtavirtoja ja esiintyvät useammin maltillisina juonteina kuin äärimuodoissaan. Mutta sekä poliittista toimintaa, että siihen kohdistuvia asenteita ja ideologioita ei voi lainkaan ymmärtää vain perinteisen oikeisto-vasemmisto -jaottelun kautta. Seuraava bloggaukseni tarjoaa peruskäsitteitä aatteiden ja asennoitumisen hiukan moniulotteisempaan tarkasteluun.

6 Kadonneitten lasten marssi

Takaisin Blogisarjan pääsivulle
Takaisin tämän Luvun 1 alkuun

#nuorisotyö matkalla nykyisyyteen

Vuoden 2016 ensi kvartaalissa julkaisin useita blogitekstejä, mutta sitten on ollut niissä taukoa.  Työmuistelmat -sarja on kesken – no kyllä se jatkuu ja muutakin tulee, kunhan päivät lyhenevät.

Olen kirjoittanut Nuorisotyö -lehteen ja juttuni ilmestyy vuoden 2016 jokaisessa numerossa: lehden 70-vuotis juhlavuoden kunniaksi kirjoitan nuorisotyöstä, kun omaakin taipalettani alan seuraajana on kestänyt kohta 20 vuotta. Kannattaa seurata tuota sivua, siellä on muitakin lehden juttuja digitoituina.

”Matkalla nykyisyyteen” -juttusarjan aluksi lehdessä 1/2006 tarkastelin alan yleistä kehitystä 1990-luvun lamasta EU-jäsenyyden kautta yli Milleniumin, sekä sen jatkoksi lehden 2 jutussani Nuorisotyö vuosituhannen alussa voimistunutta kehitystä vuodesta 2008 alkaneeseen lamaan saakka.

Lehdessä 3, jota jaettiin myös Allianssi-risteilyllä, juttuni Nuorisotyö, himmelit ja käytäntö, aiheina olivat aluerakenteet ja rakenneuudistukset sekä nuorisotyön asema aluepolitiikassa, alueiden Suomessa.

Lehden 4 vapaaehtoistoiminnan teemaan sidottu juttuni Vapaaehtoistoimintaa edistetään – vai heikennetään tarkastelee kansalaisjärjestöjen asemaa, joka on häirinnyt minua vuosia ja jonka roolia kuntien palvelujen rinnalla tai korvaavana olen saanut työssäni myös seurata.

Katso siitä myös aiempi Kommentti-kirjoitukseni ”Lautakasojen vartiointi ja penkominen” – purin turhaumia, joita en voinut kirjoittaa artikkeliini ”Hyvinvointipalvelujen tuottamisen malleja kolmannella sektorilla” julkaisussa Kolmannella lähteellä (verkkoversiossa sivut 96- 106).

Nuorisotyö -lehden tuplanumero 5-6/2016 tarjoaa tuhdin lukupaketin ja sen sisältää löytää myös minun juttuni Globaalikasvatus ja nuorisotyö jossa kysyn, onko Pallo hukassa ja mistä se voisi löytyä.

Vuoden viimeisten kahden lehden tekstini ovat kevyttä alan tutkimuksen ja sen merkityksen tarkastelua: Nuorisotyön tutkimuksesta osat 1-2. Lehden numerossa 7 juttuni ”Miten nuorisokysymys muuttui nuorisotyöksi ja -politiikaksi” kuvaa taustahistoriaa noin 1990-luvun alkuun asti. Lehden 8 juttuni ”Mosaiikkimaista kehitystä” jatkaa siitä noin nykyaikaan.

Minua kiinnostaisi tietää, miten nämä tekstini on koettu – erityisesti nuorisostyön kentällä, mutta muutenkin.

Nuorisotyön Strategiaa 1990-luvulta

Pian ilmestyvän Nuorisotyö-lehden 1/2016 artikkelissani kysyn, olisiko aika profiloida koko nuorisotyötä yhtisesti. Viittaan siinä yhteen 1990-luvun strategiaan, josta tässä hiukan lisätietoa.

Laman keskellä vuonna 1992 käynnistyi nuorisotyön asiantuntijoista koostetun ryhmän toimesta nuorisotyön strategiaprosessi NUOSTRA. Sen keskeiset ajatukset julkaistiin yhtenäisenä kirjasena vuonna 1993. Työskentelyyn osallistui valtion keskushallinnon, kuntien, nuorisotyö- ja nuorisojärjestöjen edustajia sekä nuorisotutkijoita. Työn vaikutukset näkyivät kaksi vuotta myöhemmin julkaistussa poikkihallinnollisessa nuorten elinoloihin keskittyvässä konsernistrategiassa ja vuoden 1995 uudistetussa nuorisotyölaissa.

Keskeisintä NUOSTRA-prosessissa oli pyrkimys kiteyttää nuorisotyön arvolähtökohta ja toiminta-ajatus, sekä rajata nuorisotyölle keskeiset tulosalueet.

Nuostran esittämä arvolähtökohta oli nuoren oikeus ja vastuu oman tulevaisuutensa rakentamiseen. Arvolähtökohdan perusteella nuorisotyön toiminta-ajatuksiksi kiteytyivät nuoren mahdollisuuksien ja valmiuksien edistäminen hänen oman tulevaisuuden rakentamiseen: nuorisotyö rakentaa

  • mahdollisuuksia nuoren oikeuksien toteutumiselle
  • valmiuksia nuoren kyvylle ottaa vastuuta

Ajatus nuoren oikeuksista palautuu yleisiin ajatuksiin ihmisoikeuksista, samanarvoisuudesta ja yksilönvapaudesta, joten sitä voidaan pitää kulttuurisesti ja historiallisesti perusteltuna. Ajatus nuoren vastuusta kytkeytyy ajatuksiin yhteisöllisen käytännön edellyttämistä velvoitteista, ajatuksiin eettisestä toimijasta, sekä ajatuksiin tarpeesta yksiöiden oman elämänsä hallintaa samalla kuitenkin sopeutuen ympäristöönsä ja muihin ihmisiin.

Kumpaakin ajatusta voidaan pitää inhimillisen, demokraattisen ja liberaalin yhteiskunnan keskeisinä arvoina, ihannetunnusmerkkeinä ja tavoitteina: ajatuksina ne yhdistävät elämänfilosofisen ja yhteiskuntafilosofisen tason ja käytännön pyrkimyksinä ne ovat yhteiskunnallisesti perusteltuja. Nuorisotyön perustelun kannalta voidaan esittää, että juuri elämänfilosofisen ja yhteiskuntafilosofisen tason yhdistyminen sen toiminta-ajatuksessa legitimoi sen yhteiskunnallisena käytäntönä. Nuorisotyön arvolähtökohta ja toiminta-ajatukset ovat arvokas anti koko yhteiskunnalle.

Nuorisotyön käytännön kannalta strategian yhteydessä tulee voida esittää ongelmia tai haasteita, jotka ovat yhteiskunnallisesti merkityksellisiä; lisäksi tulee voida esittää, että nuorisotyö on mielekäs käytäntö vastaamaan tällaisiin ongelmiin ja haasteisiin. Ongelmat, haasteet ja nuorisotyön toimintapyrkimykset kiteytyivätkin NUOSTRAN esittämissä toimintatavoissa ja tulosalueissa.

Toimintatapoja oli kaksi:

  • vastuun ja valmiuksien tukeminen nuorisotyön mahdollistamalla nuorisotoiminnalla, tiedottamisella ja muulla tuella
  • oikeuksien ja mahdollisuuksien tukeminen vaikuttamalla nuorten elinoloihin

Nuorisotyön strategian tulosalueita esitettiin neljä:

  • Kasvu ja kansalaistoiminta
  • Nuorten elinolot
  • Kansainvälisyys
  • Syrjäytymisen ehkäisy

Nuorisotyöllä nähtiin tulosalueiden kannalta kolme oleellista elementtiä:

  • toiminta vertaisryhmässä identiteettiä rakentavana ja sosiaalistavana välineenä
  • arvostava aikuinen nuorisotyöntekijä identiteettiä tukevana
  • yhteinen ja nuorisotyön tradition välittämä kulttuuriperintö (identiteettiä, arvoperustoja ja maailmankuvaa rakentavana)

Työn merkityksestä

Nuostrassa esitettiin ohjelma liikunnan, koulun ja sosiaalityön yhteistyöstä nuorisotyön alueella ja evästettiin strategian jatkamiseen ja kehittämiseen alueellisilla ja paikallisilla tasoilla. Valitettavasti tuolloin ei laajasti panostettu strategian viemiseen kentälle, eikä sen jalkautumisesta, materiaalin käytöstä ja toimien toteutumisesta tehty kunnon arviointia. Mutta: prosessiin osallistuneiden tahojen kannalta työllä oli valtakunnallistakin merkitystä ja tuolloin käynnistetyn Suomen Nuorisoyhteistyö Allianssi ry:n sidosryhmätyölle ja toimialan edunvalvonnalle se varmasti oli tärkeä.

Nuostran työstämisessä myös valtion viranhaltijat kohtasivat nuorisotyön edustajia vapaamuotoisesti. Ero aiempien vuosikymmenien muodollisuuksiin, kuten raskaisiin komitealaitoksen toimiin oli merkittävä. Ja tämä heijastuikin nuorisotoimialan osalta hiukan myös valtionhallintoon. Nuorisotyön strategialla oli vaikutusta vuosina 1994-96 kehitettyyn konsernistrategiaan, jossa nuorten elinolot edustivat yhdistävää tu¬losaluetta eri hallinnonalojen tulostavoitteiden suuntaamisessa.

”Konsernistrategia on keino varmistaa nuorten elinolojen laadukas hoito valtionhallinnossa.” -”Strategia avaa myös nuorten mielipiteille entistä suoremman väylän päätöksentekoon.”  – Tässä siis haettiin jopa uutta ideaa nuorten huomiointiin valtionhallinon työssä.

Strategiatyöryhmän määrittämät keskeiset linjaukset Koulutus ja työ, Toimeentulo, Asuminen, sekä Terveys ja identiteetti sisälsivät sekä strategisia tavoitteita, että määriteltyjä indikaattoreita tulosten seurantaan; apuna oli tarkoitus käyttää nuorisotutkimusta ja yhteyksiä nuorisotyön kenttään.

Konsernistrategiassa määriteltiin eri ministeriöiden keskeiset vastuualueet nuorten elinolojen hoidossa. Tämä oli aiempaan nähden tuore ja ketterämpi pyrkimys luoda yhteistä ohjautuvuutta hallintokuntien välille.

Konsernistrategia nuorten elonoloissa sekä lisäsi nuorisoasioiden sekä niihin liittyvien arvojen, haasteiden ja ongelmien esilletuloa valtionhallinnossa, että kehitti hallinnon tehokkuutta ja tarkoituksenmukaisuutta. Se tuli esille työministeriön, opetusministeriön ja sosiaali- ja terveysministeriön välisen nuorisokansliapäällikkötyöryhmän työssä: vuorovaikutuksella ja päällekkäisten toimintojen purkamisella todettiin olevan paitsi taloudellisesti myös tehokkuuden kannalta myönteisiä vaikutuksia.

Konsernityöskentely huomioitiin myös Valtiovarainministeriössä toimintatapana, josta kannatti ottaa mallia yleisemminkin yhä jähmeässä valtionhallinnossa. On ehkä merkityksellistä, että tässä(kin) tapauksessa yhdistävänä tekijänä toimivat nuorisotyön avoimen vuorovaikutuksen kulttuuri ja arvomaailma: nuorisotyö on ala, joka innovoi toimintamalleja muillekin yhteiskunnan alueille.

Nuostran päivittämistä pohdittiin 1990-luvun lopulla, mutta se jäi. Sen sijaan vuosituhannen vaihteessa käynnistetty Allianssin Strategiatyö ja järjestön toistuvat nuorisotyön kampanjat voi nähdä ainakin osaltaan jatkumona samalla strategiselle pyrkimykselle ja toimialalle tärkeinä.

Valtionhallinnossa kansliapäälliköiden yhteistyö hiipui kai lähinnä henkilövaihdoksiin, eikä siis muodostunut vakinaiseksi käytännöksi, osaksi toiminnan rakennetta. Myöhemmin rakenne aktivoitui esimerkiksi osana hallituksen (2008-) politiikkaohjelmaa, mutta jäi silloinkin väliaikaiseksi.

Nuorisotyö-lehden 2/2016 artikkelissani tarkastelen nuorisotyöhön vaikuttaneita strategisia pyrkimyksiä ja linjoja vuosituhannen ensimmäisellä vuosikymmenellä.

Monikulttuurisuus ja nuorisotyö 1

Kansainvälinen ja monikulttuurinen nuorisotoiminta kuntien nuorisotyössä

Nuorisolain (2006) esittämä arvopohja sisältää seuraavat lähtökohdat: yhteisöllisyys, yhteisvastuu, yhdenvertaisuus ja tasa-arvo, monikulttuurisuus ja kansainvälisyys, terveet elämäntavat sekä ympäristön ja elämän kunnioittaminen. Laki suuntaa erityisesti tavoitteellista kuntien nuorisotyötä sekä valtion nuorisotoimialan painopisteitä, mutta ilmentää melko hyvin koko suomalaisen nuorisotyön arvomaailmaan ja vaikuttaa myös alan muiden toimijoiden painotuksiin.

Nämä nuorisotyötä suuntaavat perinteiset nuorisokasvatukselliset periaatteet toteutuvat käytännön nuorisotyössä vaihtelevasti ja tieto niistä on vahvasti tulkinnanvaraista, vaikka ne nuorisotyön julkisissa kuvauksissa ilmenevätkin varsin yleisesti.

Ihmisoikeudet, kestävä kehitys tai ympäristökasvatus, sekä kehityspolitiikka, rauhan edistäminen ja konfliktien ehkäisy näkyvät nuorisotyön alueella selvimmin kirkon ja kristillisten järjestöjen toiminnassa sekä osa-alueisiin erikoistuneiden järjestöjen toiminnassa. Kristillisessä nuorisotyössä monikulttuurisuus ja rauhankasvatus liittyvät myös uskontodialogin edistämiseen.

Kuntien nuorisotyössä nämä aiheet eivät tavallisesti näyttäydy erikseen nimettyinä läpi koko toiminnan, mutta luonnollisesti ne voivat tulla esille monissa yhteyksissä. Kansainvälinen suhdetoiminta ystävyyskuntayhteyksien ja vierailujen sekä nuorisovaihtoon osallistumisen kautta on perinteistä kansainvälistä nuorisotyötä, mutta sen nykytilasta niin nuorisotyöntekijöiden arkiorientaatiossa kuin toiminnan sisällöissä ei ole kunnollista kattavaa saati ajankohtaista tietoa.

Toiminta painottunee enemmän työntekijän henkilökohtaisen kiinnostuksen mukaan tai yleisenä viestintänä esimerkiksi nuorisovaihtoon osallistumisen mahdollisuuksista, sekä kausittaisina tai satunnaisina osallistumisina nuorisovaihtojen ja -vierailujen edellyttämään työhön, kuin erityisenä kansainvälisyyskasvatuksena.

Omat taltioimani tiedot sieltä täältä eri puolilta (työmatkoja ja tiedusteluja 2006-2012) Suomesta tarjoavat ainakin lievän viitteen siitä, että suhteessa menneisiin vuosiin ehkä useissakin kunnissa on vähennetty kansainvälisen toiminnan osuutta nuorisotoimien budjettipäätöksissä.

Jäsennettävää, viestittävää ja käytännön työsarkaa

Monikulttuurinen nuorisotoiminta on moniselitteisempi osa-alue. Se voidaan lisäksi liittää myös yleisempiin kysymyksiin moninaisuuden ja yhdenvertaisuuden huomioinnista. Yleisimmin monikulttuurisuus nuorisotyössä on liitetty maahanmuuttajanuorisotyöhön, joka on ollut viime vuosina tavallista useimmissa suurimmissa kaupungeissa ja paikkakunnilla, joilla maanmuuttajien määrä on suhteellisen suuri.

Monikulttuurista nuorisotyötä ja -toimintaa sekä rasismin vastaista viestintää ja toimintaa nuorisotyössä on kehitetty näkyvästi 1990-luvulta lähtien. Mutta onko tarkkaan ottaen oikein puhua monikulttuurisesta nuorisotyöstä silloin, kun työntekijä toimii erityisesti eri kulttuurivähemmistöä edustavien nuorten parissa sen sijaan että pyrkisi laajentamaan nuorisotyötä kokonaisuudessaan monikulttuuriseksi eri kulttuuritaustaisten nuorten kohtaamisen puitteissa?

Nuorisolaissa 2006 ilmaistun pyrkimyksen moninaisuuden kunnioitukseen, tasa-arvoon ja suvaitsevuuteen tulisi viitata yleensä erilaisuuden ja kaikkien (myös kotimaisperäisten) kulttuuristen, etnisten ja muiden vähemmistöjen huomiointiin sekä kunnioitukseen. Alkaen esimerkiksi liikuntarajoitteisten nuorten huomioinnista (esteettömyys rakenteissa), yleistyneestä sukupuolisensitiivisestä nuorisotyöstä (kuten tyttöjen ja poikien kerhot, illat ja tilat), sekä seksuaalivähemmistöjen huomioon ottamiseen nuorisotyössä ja integraatioon toiminnan periaatteissa.

Näin ollen kohdennettua työtä ja toimintaa voisi nimittää kulttuurisensitiiviseksi, kun taas nuorisotyön ja rahoitetun nuorisotoiminnen kokonaisuudessaan tulee olla arvoiltaan tietenkin myös monikulttuurista.

Kun ensimmäisen kerran vierailin nuorisotyön tiedonkeruun merkeissä Inarissa keväällä 2006, kyselin myös siitä, miten saamelaisnuoret huomioidaan nuorisotyössä. Nuorisosihteeri Seppo Körköllä oli luonnollisesti selkeä vastaus: arkisesti ei sen kummemmin, täällä kaikki nuoret ovat yhdessä nuoria olivat sitten ketä tahansa ja sitä painotetaan, mutta saamelaisnuoria tulee tukea myös omaehtoisessa saamelaistoiminnassa ja siihen tarittaisiin pysyvämmin vetäjiä.

Monikulttuurisuutta nuorisotyössä yleensä on tutkittu vähän (kuten useimpia muitakin nuorisotyön osa-alueita ja -aiheita). Vuoden 2007 tutkimuksen Mikä tekee nuorisotyöstä monikulttuurisen? valossa aiheen huomioinnissa nuorisotyössä oli paljon puutteita, se riippui usein yksittäisten työntekijöiden omasta motivaatiosta ja käsitteenäkin se oli usein vielä jäsentymätön.

Peruspalvelujen arviointikyselyssä 2008 vain? 39% vastanneista nuorisotoimista ilmoitti, että niillä oli ollut kuluvan vuoden aikana kansainvälisiä yhteyksiä. Sen yleisimpiä tuon muotoja olivat EU-nuorisotoimintaohjelman palvelujen käyttö (58% – yleensä nuorisovaihto), ystävyyskuntatoiminta (43%) ja lähialueyhteistyö (23%). Vain 59: ssä kunnassa tuolloin oli vastaustietojen mukaan kansainväliseen toimintaan varattu erillinen määräraha – tämä tukee edellä esittämääni karkeaa yleishuomiota ja kertoo painotuksen ainakin osittaisesta vähenemisestä suhteessa kuntien nuorisotoimien pitkän aikavälin historiaan.

Vuoden 2011 peruspalvelukyselyn tulosten mukaan nuorisotyön perinteisten osa-alueiden joukosta 68% vastanneista arvioi monikulttuurisen nuorisotyön toteutumisen huonoksi. Tulkitsen tämän tuloksen kahdella tavalla.

Ensiksi, nuorisotyössä monikulttuurisuus on yleisesti tunnettu painotus, joten vastaajat ovat jo vuosien ajan kiinnittäneet huomiota sen toteutumisen puutteisiin – ja ne johtuvat usein kunnan todellisista (ei ilmoitetuista) arvoista, jotka ilmenevä kiinnostuksen ja panostuksen heikkoutena.

Kuten monissa muissakin toimissa, tällainen ”säästäminen” lisää kustannuksia.

Toiseksi, oletan että tuloksessa näkyy myös yleisempi arvomuutos tai arvonmuodostuksen jo vanhempikin heikkous. Tätäkään ei ole kunnolla tutkittu, mutta mieleeni tuli vuosien takaa vierailuni eräässä kunnassa, jossa oli (silloin vielä harvinaisena ilmiönä) ”pakolaiskeskus” – siis turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskus.

Tavatessani informanttiani, paikallisen nuorisotyön ja -politiikan keskeistä työntekijää (toisen kerran paikallisesti), hän kertoi edellisestä budjettitaistelusta nuorisotyön karsimista vastaan. Voitoksi hän koki sen, että summa pysyi lähes samana edellisvuoteen verrattuna. Mutta yksi muutos budjetissa oli: momentti ”kansainvälinen ja monikulttuurinen toiminta” oli kokonaan poistettu. Hän oli kysynyt tästä valtuuston puheenjohtajalta (PS), joka oli vastannut: täällähän on jo pakolaiskeskus. Ja toden totta, seurakunta- ja nuorisotyöntekijät olivat lähes ainoita, jota toimivat vuorovaikutuksessa keskukseen, toisinaan yhdessä poliisin kanssa.

Kun puhutaan kotoutumisen vaikeuksista olisi syytä puhua sen vaikeuttamisesta vähimmillään välinpitämättömyydellä, toisinaan aktiivisemminkin toimin ja vahvimmillaan vaikeuksien rakentamisesta.

Esimerkkilähde:

Kasvaminen maailmanlaajuiseen vastuuseen, jossa omaa käsialaani lyhyet jaksot 6.2. Nuorisotyö ja globaalikasvatus sekä 6.4. Nuorisotyö oppimisympäristönä suhteessa kouluun.