Anarkisuus ja anarkistisuus – petricederlof

Turvallisuus, Osa 2D Anarkisuus ja anarkistisuus Anarkian vyyhti Tämän kirjoittaminen ei ollut helppoa, mutta tarkoittamaani asiaa ei myöskään ymmärrä lukematta koko lukua. Sen perushuomiot pätevät moniin aatesuntiin ja idelogioihin, Anarkisuuden kiihkoton ja suhteuttava ymmärtäminen on hyvin tärkeää, koska se paljastaa vähintäänkin koettuja sorron ja ylivallan muotoja ja mekanismeja, niin mahdollisuuksia kuin uhkiakin. Useimpien puolueiden kehityksessä…
— Read on petricederlof.com/2017/04/28/anarkian-vyyhti/

Mainokset

Työmuistelmia 3: Petri lukee, kirjoittaa ja puhuu

Lähtökohtaisesti erityinen asemani kehittyi kahdesta syystä: toisaalta tulin Allianssissa tekemäni työn kautta koko alan keskustelujen valtakunnalliseen ytimeen, toisaalta tuolloin ja seuraavinakaan vuosina muita nuorisotyöhön päätoimisesti keskittyviä tietojen ja näkökulmien kokoajia, tutkijoita ja viestijöitä ei ollut. Vuosina 1997-2000 selasin ja luin melkoisen määrän materiaalia Nuorisotiedon kirjastosta, joka tuolloin sijaitsi Olympiastadionilla. Ja kirjoitin aiheita kokoon moninkertaisesti verrattuna siihen mitä julkaisin.

Allianssi-risteilyllä syksyllä 1998, jossa tuottamani tekstit olivat pääaiheiden joukossa, sain olla melko rauhassa. Jotkut Allianssista naureskelivat, että ”rentoudu nyt, kun sinua ei vielä tunneta, kohta olet alalla julkkis”.

Photo SASiimes1998

Oma erityinen panokseni tuosta alkaen oli siinä, että jäsenneltyäni nuorisotyön piirteitä ja ajankohtaisia kehittämishaasteita olin intohimoisen kiinnostunut tietämään alan käytännöstä lisää kuulemalla nuorisotyöntekijöitä. Tässä tilanteessa hahmottuivat jo elementit sille dialogisuudelle, jonka myöhemmin, vuodesta 2005, otin koko työtäni julkisesti määrittäväksi periaatteeksi: vuoropuhelu nuorisotyön kanssa. Sen yksi ulottuvuus oli luennointi ja kouluttaminen.

Elämäni ensimmäiset luennot pidin loppuvuonna 1998 Oulussa kaupungin nuorisotoimen edustajille ja kutsuvieraille sekä alkuvuonna 1999 Vantaan kaupungin nuorisotoimelle. Näitä seurasivat Haapaveden opiston ja kutsuvieraiden tilaisuus, Kuntakoulutuksen Nuorisotoimen neuvottelupäivät, Ähtärin kaupunki (mm. paneeli), koulutuspäivä Humak Kanneljärven opiskelijoille sekä Nuorisotutkimusverkoston yleisöseminaari joulukuussa 1999.

Tuosta hahmottuukin karkea kutsujien kirjo, joka sitten tiheni ja laajeni vähitellen. Vuosina 2000-2005 luennoin 12 kertaa suurehkolle joukolle valtakunnallisessa tilaisuudessa (Nuorisotyöpäivät, Allianssi-risteilyt, Kuntakoulutuksen päivät, Opetusministeriön tilaisuudet), opetin tai koulutin 18 kertaa oppilaitoksille (Humak, Tampereen yliopisto, Mamk, yksittäisiä opistoja), sekä luennoin ja koulutin 20 kertaa paikallisissa tai alueellisissa tilaisuuksissa (kunnat, järjestöt, hankkeet, lääninhallitukset, Allianssi). Eniten työtehtäviä tuli Humakin koulutukseen ja Lääninhallitusten päiville.

Kuva: Maarit Hurmerinta konsertoi, Petri Cederlöf luennoi – Allianssi-risteily 2004. Nuorisotyö 4/2004, s. 18. Kuvat: Anna Autio.

Allirist2004

Aiheita ei tarvitse etsiä

Nuorisotyön merkitysaiheesta (tavoitteet, tehtävät, toimintamuodot, menetelmät, vaikuttavuus) 1998-1999 oli luontevaa siirtyä toiminnan laadun, arvioinnin ja niiden edellyttämän srategisen jäsentelyn näkökulmiin, jotka olivat luentojen ja koulutustilaisuuksien yleisimpiä aiheitani vuosina 2000-2001, vahvasti muiden aiheiden joukossa 2002 ja suppeammin mukana seuraavina vuosina hahmottunutta sisältöpakettiani.

Esitutkimukseni kyselyt ja sitten toden teolla kenttä- ja seurantatutkimukseni (2001-2003) kuntien nuorisotyön ja seutuyhteistyön parissa toivat mukaan lisää aiheita niin valtion ja kuntien politiikasta ja hallinnosta kuin käytännön nuorisotyöstä paikallisesti, myös ammatillisuus ja monialainen yhteistyö sekä koulutus- ja kehittäminen. Vuosina 2003-2005 keskeiset aiheeni koskivat perustietoja ja havaintojani kunnallisesta nuorisotyöstä ja nuorisotyön seutukunnallisesta yhteistyöstä.

Erityisesti opiskelijoille piti selvittää yleisiä hallinnon ja yhteiskunnan rakenteen perustietoja sekä organisaationäkökulmia, jotta niiden kehittäminen ja arviointi kiinnittyisivät johonkin. Nuoret opiskelija tekivät upeita ”miksi”-kysymyksiä joihin vastaaminen vaati pohjustusta.

Omaa yliopistoalaani vastaavat koulutuspyynnöt sain tuolla urani alkuvaiheella Kehityspiikiltä, Humakilta ja Kanneljärven opistolta, niissä saatoin yhdistää kattavammin filosofiaa mm. laatuajatteluun, kehittämiseen ja arviointiin: Koulutuspäivä ”Arvot ja muuttuva yhteiskunta” Tuottajuus nuorisotyössä -täydennyskoulutusryhmälle loppuvuona 1999 sekä vastaavasti 2-päiväinen ”Arvopohjaisen tuottajuuden filosofia” keväällä 2000. Muuten yhtymäkohdat ovat olleet pienimuotoisemmin perusnäkökulmia etiikkaan, sekä opiskelijoiden tutkimusmenetelmäopintoihin yleistä metodeista ja tieteenteoriasta.

Tuottajuus200

Täydennyskoulutuksessa olevat ammattilaiset olivat yleensä kaikkein vastaanottavaisimpia, mutta nuortenkin opiskelijoiden osalta riski oli enemmän aiheiden vaativuus ja laajuus, kuin kiinnostuksen puute – ja kiinnostuksekin voi herättää jos haluaa. Luento täytyy aina muokata kohderyhmälle sopivaksi ja käytinkin usein runsaasti aikaa suunnitellen ja luonnostellen. Oma roolini tai sen painotukset vaihtelivat tutkijan, kehittäjän ja kouluttajan välillä.

Erityisesti laadun ja arvioinnin aiheiden esessä ilmeni myös vastustusta alan toimijoissa. Ministeriön nuorisoyksikön tilaama luentoni ”Arviointi ja laatu, peruskysymyksiä” Valtakunnallisella nuorisojärjestöpäivällä otettiin kiinnostuksella vastaan, mutta näin myös närästystä ja eräässä puheenvuorossa kyseenalaistettiin, miksi tällaista ”liiketoiminnallista” sisältöä tuputetaan järjestöille. Nuorisyksikön johtaja Olli Saarela vastasi siihen terävästi ja muistutti että minä olin kertomassa ajankohtaisesta aiheesta.

Myöhemminkin minua on yritetty ampua eri aiheiden viestintuojana, mutta torjuntatuki oli vahva; vuosina 2013-2014 se sitten onnistui, kun laukaukset tulivat ministeriön sisältä… Psykologiassa erilaiset defenssit tunnetaan hyvin ja niitähän on kaikilla. Vaarallisimpia ja primitiivisimpiä kuitenkin ovat itselle epämieluisan tiedon täysi kieltäminen tai jopa sen esittäjän kieltäminen. Ja niitä on nyt havaittavissa…

Ensimmäiset suuremmat yleisöluentoni laadusta, arvioinnista ja kehittämisestä pidin Allianssiristeilyllä ja Tuhti-seminaarissa 2001. Itsessään laadukkaimpia koulutuspaketteja olivat tuolloin Kuntakoulutuksen järjestämät, mutta ne olivat liian kalliita nuorisotyön kentän enemmistölle. Vuosien 2001-2002 tutkimusprojektini yhteydessä pidin useita luentoja ja vastasin kehittämistilaisuuksista Loimaan seutukunnan toimijoille sekä maakunnallisissa tilaisuuksissa, joissa kaikissa aiheina oli kehittäminen; niissä arvioinnin ja laadun näkökulmia työstettiin käytännössä.

Yläne2001

Vuoden 2001 lopulla luentojeni sisällöissä alkoivat jo näkyä kenttätutkimukseni havainnot:

”Opetus 12t aiheista toimintaidea, strategia, arviointi, laatu… Humak Lohja 22.-23.11.”

”Luennointi 4t: Nuorisotyön haasteet valtionhallinnosta ja kentältä katsoen, seutuyhteistyö, arviointi, kehittäminen; Humak Tornio 29.11.”

Vuonna 2002 luennoin ja koulutin 12: ssa tilaisuudessa ja niihin kului valmisteluineen yli kuukauden työpäivät. Esimerkiksi laadusta ja arvioinnista kävin yleensä läpi kansainvälisiä tietoja, ajankohtaset järjestelmät Suomessa, sekä laadin osallistujille kysymyksiä, lähdeluetteloja ja linkkilistoja. Näin toimien olen käyttänyt huomattavankin osan työajoistani kouluttamiseen sekä esityksen ja toteutuksen sisällön räätälöimiseen.

Taustatyö on luennoinnissakin yhtä tärkeä kuin tutkimuksessa, toisaalta se mahdollistaa myös itselle uusien aiheiden ottamisen mukaan.

Vuosina 2002-2005 huomiot pienistä kunnista ja seutuyhteistyöstä, sekä sitten Nuorisolain valmistelusta ja valtakunnallisista rakenneuudistuksista veivät voiton edellisistä aiheista. Vuonna 2004 luennoin Allianssiristeilyllä suurelle yleisölle aiheesta ”Tutkimushuomioita: nuorisotyö ja sen haasteet pienissä kunnissa” ja vuoden 2005 Nuorisotyöpäivien pääluennoitsijana kaikille aiheesta ”Nuorisopolitiikka, pienet kunnat ja seutuyhteistyö”.

Vuodesta 2006 lähtien osana valtakunnallista työtäni luentojen aiheina olivat yleensä perustiedot nuorisotyöstä, työn kuvaaminen, kehittämishaasteet, nuorisolaki ja nuorisopolitiikka, monialaisuus, sekä hallinnolliset ja organisaatioiden muutokset: nuorisotyön asema eri konteksteissa – tilaajan ja yleisön tarpeisiin ja tarkoitukseen sovittaen. Mutta tuosta jaksosta kerron lisää vasta myöhemmin.

Työmuistelmia 2 – Matkalla nuorisotyöhön 1999-2000

Vaikka vuoden 1998 kirjoitustyöni olikin tarkoitushakuista myös poliittista nuorisotyön puolustuspuhetta ja tyyliltään populaaria, se perustui ainakin yhtä paljon alan ihmisiltä koottuihin käsityksiin, kuin siihen mennessä minulle muodostuneeseen kuvaan. En siis esittänyt tutkijana, että käsitykset pitävät tarkalleen paikkansa, vaan esitin ja jäsensin rehellisesti alan ihmisten näkemyksiä ja alasta tuolloin muodostuneita omia näkemyksiäni. Tutkimustyön juuria ja versoja tuokin työ siten muodosti.

Joiltakin tutkijoilta sain kyllä huomautuksia siitä, ettei se mitään tutkimusta ollut. No, toisaalta huomauteltiin myös siitä että, että lähestymistapani suunnitelmissa oli liian teoreettinen. Hmm. Teoreettisia aiheita kyllä yliopistossakin opiskelin mutta mm. elämänfilosofiaan liittäen. Aito monitieteisyys on nykyäänkin yhä melko harvinaista. Sektorikooma siinäkin.

Koen itseni hyvin tarkaksi siinä, mitkä voimat voivat vaikuttaa tulkintoihini, mutta en näe ongelmana sitä, että tutkimuksella voi olla hyötytarkoitus, kunhan informaation käsittely ja analyysi tapahtuvat mahdollisimman riippumattomasti ja tieteellisesti. Voidaan siis tehdä ankaran kriittiseen tiedonkäsittelyyn (tutkimus) perustuvaa luovaa ja luettavaa tekstiä, mutta myös populaariin aineistoon perustuva ankaran tieteellistä tekstiä. Ihmisten luettavaksi tarvitaan myös helppolukuista tarinaa, mutta se voi silti perustua kritiikin kestävään tieteellisyyteen: pätevä popularisointi on pop, mutta sen ei tule olla mitään populismisontaa.

Tieteellisen työn sinänsä ei tule lähtökohtaisesti palvella mitään tieteen ulkopuolista, eikä sen tarvitse olla alan ulkopuolisille edes ymmärrettävää – sen hyötyä ei voi eikä tule arvioida tieteen ulkopuolelta. Aidon tutkimuksen tavoitteissa voi silti aivan hyvin olla jokin käytännöllinen hyöty, kunhan se tavoitteena ei vaikuta tutkimusprosessiin, vaan huomioidaan sen viestinnässä. Viestintä on tärkeimpiä asioita yhteisessä elämässä ja siihen panostetaan yhä (lähes aina) liian vähän – nykyisessä verkon informaatiokaaoksessa tämä on vielä tärkeämpää kuin koskaan ennen.

Outo tutkimusala?

Photo 27.1.2016 14.37.55

(Kuva: Nuorisotyö-lehden kansia 1996)

Suurin hämmennyksen aihe urani alussa minulle oli se, että vaikka Nuorisotiedon kirjastosta löytyi valtava määrä materiaalia aineistoksi, tieteellisesti nuorisotyöhön pureutuvia tutkimuksia ei ollut käytettävissä todentamaan esille saamiani nuorisotyön merkitystä perustelevia käsityksiä. Tästä hahmottuukin yhä kaksi merkittävää haastetta:

  1. Alan massiivisesta arkistomateriaalista, mukaan lukien opinnäytteet, tarjoutuisi työtä kokonaiselle tutkimusryhmälle: materiaalin luokitteluun, analysointiin ja siitä nousevien huomioiden koostamiseen nuorisotyön tietopohjan vahvistamiseksi.
  2. Sen tutkiminen, miksi nuorisotyön tutkimus on ollut niin vähäistä ja on sitä edelleenkin. Vaikka hyviä panostuksia siihen on viime vuosina saatu yksittäistutkimuksin, tieto on vain saarekkeina ja alan kokonaisuuteen nähden epätasapainossa; missään ei edelleenkään tarkastella koko alaa, eikä tutkimuksella ole mitään instituutiomuotoa, jossa tietoja kumuloituisi ja sidottaisiin yhteen.

Nuorisotyö aiheena näyttäytyy yhä usein outona ja jopa kartettuna sen omien piirien ulkopuolella. Näissä omissa piireissä parhaiten tutkimusta on seurakuntien nuorisotyöstä, heikoiten järjestöjen nuorisotyöstä ja -toiminnasta. Alasta vastaava OKM Nuorisoyksikkö ei ole pitänyt tarpeellisena edes muutaman vakinaisen nuorisotyön tutkijan joukkoa.

Toinen huomioni on jo urani alassa havaitsemani selvä joko minuun tai aiheeseen kohdistunut vastustus. Seuraavina vuosina minulle tuli tutuksi silloin tällöin ilmenevä, oudolta tuntuva kyseenalaistaminen, toki vastapainona runsaille kiitoksille, tuelle ja kannustukselle. Yhden kaaren huipentuma oli, kun vuonna 2013 sain ministeriöstä kuulla hourailevaa ömmömmömiä siitä, mitä minä itseasiassa teen… – oltuani samoissa hommissa alan ainoana nuorisotyön kanssa jatkuvasti seurustelevana ja sitä seuraavana tutkijana noin 15 vuotta. Minähän olen vain keskustellut, tarkkaillut ja ajatellut, koonut ja jakanut tietoja ja näkemyksiä. Laiskotellut ja matkustellut ympäri Suomea. Sellaista klassista viestintää jotkut eivät vain ymmärrä.

Photo 28.1.2016 19.07.14
Kuva: hikipedia

Kohtasin herättävän ensihäivähdyksen vastustusta kevätkesällä 1998 Allianssin Kehittämisjaoston kokouksessa, kun puheenjohtaja Kari Naalisvaara kyseenalaisti minua ja koko tehtäväni luonnetta. ”Miksi filosofi, joka ei vielä tunne alaa kunnolla, miksei joku sosiologi…” Tämä oli kuitenkin hyvänlaatuinen testi, paikallahan oli joukko myös järjestötoiminnan aktiiveja ja konteksti oli poliittiseen edunvalvontaan liittyvä. Vastasin kai melko vakuuttavasti, koska kokouksen jälkeen Kari Sjöholm sanoi minulle: ”Hyvä nähdä, ettet ole niin herkkänahkainen kuin moni.” Ja sen jälkeen aloin saada kiinnostuneita yhteydenottoja sieltä täältä.

Luullakseni mainitsin, että suomalainen sosiologia tuolloin vasta omaksui vuosikymmenien takaisia ”tuoreita” vaikutteita, jotka täällä filosofian pariin olivat tulleet aiemmin, ja että sen hetken kotimaiset sosiologian teokset olivat usein aika irti yhteiskunnan konkretiasta, olin tavannut alan tohtoreitakin, jotka eivät tunteneet hallinnon ja organisaatioiden perusteita – ”yhteiskuntatieteet”? Nuorisotyössä ja sen tutkimuksessa taas tarvittiin selvästi käsitteellistä ja sanallista tematisointia, joka on filosofian perustoimia. Filosofia on erityisyyksien yleistä ja yleisyyksien erityistä.

Lähetin sitten koko joukolle vielä monen liuskan tekstin, jossa kävin läpi joitakin pääaiheita ja perustelin niitä – yhtenä aiheena termi ”perusnuorisotyö” ja sen tarkoite. Tällaisia kirjelmiä tulin noina vuosina ja myöhemminkin laatineeksi monia.

Apurahatutkijana Nuorisotutkimusverkostossa

Vuosina 1999-2000 sain Nuorisotutkimusseuran apurahaa esitutkimusvaiheeseen. Käytännössä olin silti enemmän yhteydessä Allianssiin kuin Nuorisotutkimusseuraan – sekä urani alun kautta, että fyysisesti, kun Nuorisotutkimusseuran työtilat sijoittuivat Allianssin yhteyteen Olympiastadionin yläkäytävällä. Ja Allianssihan oli suoraan kiinni aiheessa, jota halusin käsitellä. Lisäksi seura tutkijoineen oli fyysisesti hajallaan, ja sen perustama Nuorisotutkimusverkosto vasta käynnisti toimintaansa. Kun sen ensimmäiset työntekijät tulivat paikalle Stadionille, minä jo istuin siellä.

Nuorisotutkimusseurassa olin silloin aiheineni vähän outo lintu, ehkä myös muualta minua tukeneiden ja opiskelutaustani (filosofia ym.). Sisällöllinen asia oli se, että työni käsitteli nuorisotyötä ja moni nuorisotutkija koki sen poikkeavaksi, ja koska jo silloin puhuin tehtyjä tutkimuksia arvioivan metatutkimuksen tarpeellisuudesta ja koko tutkimusalan kehittämisestä – se kai oli uhkaavaa, vähintäänkin tungettelevaa.

Myös aiheet joita esittelin, kuten strategia, laatu, johtamisopit ja organisaatioiden kehittäminen saattoivat luoda varauksellisuutta. Vähitellen toki myös monet nuorisotutkijat alkoivat tulla tutuiksi, mutta enemmän vasta vuosien 2001-2003 kenttätutkimukseni myötä.

Sain suunnitelmiini myös kiittäviä, mutta keskenään täysin ristiriitaisia arvioita (”Suunnitelma on hyvä ja juuri tätä pitäisi tutkia” – ”En ymmärrä mihin tällä pyritään ja miksi”). Sisällöllisesti pääkysymys oli se, olisiko perusteltua laajentaa nuorisotutkimuksen rahoitusta nuorisotyön tutkimukseen. Useimpien mielestä ei ollut.

Tuettiin kuitenkin sitä, että kehittelen tutkimussuunnitelmiani ja haetaan niille rahoitusta muualta. Tähän sain tukea Tommi Hoikkalalta, mutta hakemuksia ei tehty vain verkoston vaan myös Allianssin nimissä, jolloin tärkeä tuki oli Jukka Tahvanainen, ja sisältökysymyksissä yleensä Allianssin väki.

Laadun, arvioinnin ja kehittämisen jäljillä

Photo 27.1.2016 13.09.28

Puolet apuraha-ajastani 1999-2000 meni suunnitelmien ja rahoitushakemusten tekemiseen eri tahoille, siihen liittyen kokoilin vähitellen erilaisin kyselyin tietoja nuorisotyön kentältä hahmottaakseni siitä laajempaa kuvaa. Varsinainen työni tuossa vaiheessa painottui arvioinnin ja laatuajattelun näkökulmiin, koska ne olivat yleisesti ajankohtaisia: niitä oli 1990-lopulla lähtien ajettu vahvana trendinä valtionhallintoon ja julkisiin palveluihin. Toisaalta niille oli myös nuorisotyössä tilaus (vaikkei sitä kaikkialla vielä tajuttu), toisaalta näin niiden liittyvän suoraan kysymykseen nuorisotyön merkityksestä.

Vuonna 1999 perehdyin suureen määrään asiakirjoja ja julkaisuja tästä aiheesta Suomessa, vuonna 2000 syvensin tietojani erilaisten aiheen klassisten teosten ja oppaiden kautta: työelämän ja organisaatioiden tutkimus ja kehittäminen, johtamisopit, strateginen suunnittelu, laatuajattelu jne. Harvoin olen niin ankarasti kahlannut läpi vastaavaa asiakokonaisuutta. Ajauduin välillä myös kausiksi laadun filosofiaan ja sivupoluille – tai taustatyöhön – jossa uppouduin etymologisiin tutkimuksiin, luin ja kirjasin huomioita suomen ja muiden kielien asioita ja kvaliteetteja koskevista ilmauksista…

Photo 27.1.2016 13.22.52

Esitutkimuksen nimissä kokosin erilaisilla kyselyillä lisää tietoja nuorisotyö erilaisista organisaatioista ja eri puolilta Suomea. Vuosina 1999-2000 tutustuin moniin Helsingin Nuorisoasiainkeskuksen toimipaikkoihin ja omien reissujeni yhteydessä vierailin muutamissa kohteissa muilla paikkakunnilla. Myös myöhempi valtakunnallinen tehtäväni pohjustui ehkä jo tuossa vaiheessa yhteyksillä moniin tahoihin.

Urani alusta asti koin että, että tehtäväni tulisi olla nuorisoalaa kehittävä ja palveleva, mutta samalla myös kriittinen ja mahdollisimman riippumaton, sekä näiden kahden periaatteen varassa nuorisotyöhön vaikuttava, koko alaa sekä sen tutkimusta ja kehittämistä kehittävä. Soveltavaa filosofiaa, ei mitään paskan jauhamista.

Photo 28.1.2016 19.46.28

Vuonna 1999 jäsentelin näkemyksiäni nuorisotyön tutkimuksesta artikkelissani Merkityksestä laatuun – haasteena nuorisotyön tutkimus.  Se tavoitteli polkua kohti tutkimusohjelmaa, mutta jäi luonnokseksi. Eikä sellaiseen ole päästy myöhemminkään. Toisaalta laadun ja arvioinnin edistäminen eteni silloin ensimmäisenä aaltona ainakin joihinkin kuntiin ja muihin alan organisaatioihin ja Allianssin kannalta tärkeintä oli tarjota edes sitä koskevaa perustietoa.

Muutamia artikkeleja aiheesta julkaistiin Nuorisotyö-lehdessä (joitakin SlideSharessa)
ja syksyllä 2000 Allianssi julkaisi verkkosivustolle ositeltuna laajemman tekstini laatuajattelusta. Jälkimmäinen on melko tuhti paketti. Siinä on edelleenkin perusasiat, jotka eivät juurikaan muutu, vaikka aihepiirissä muotejakin on ja nimellisiä työkaluja on edelleen kehitelty ja sovellettu. Nythän Valtionvarainministeriö ja Suomen Kuntaliitto tekevät taas matalammalla profiililla vastaavaa edistämistyötä, kuin lähes 20 vuotta sitten.

Vu0sina 1999-2000 rustasin monia suunnitelmia ja hakemuksia rahoitukseen nuorisotyötä ja sen tutkimusta kehittävälle työlleni. Yhdellä suunnitelmalla minut hyväksyttiin filosofian tohtoriopiskelijaksi Helsingin yliopistoon, mutta rahoitusta tuollaiseen ei löytynyt mistään. Toisaalta lisää kontekteja mudostui ja käytännöllisemmälle kenttätyölle löytyi tukijoita. Se vei minut suoraan nuorisotyön sisään ja onkin oman blogggauksensa ansaitseva tarina.

Työmuistelmia 1 – Matkalla nuorisotyöhön 1997-1998

(Työmuistelmia -kirjoitussarjani taustoittaa Nuorisotyö -lehdessä tänä vuonna 2016 julkaistavia artikkeleja alan valituista tapahtumista, aiheista ja näkökulmista noin 20 vuoden ajalta.)

Näin:

1990-luvulla toimin osa-aikaisesti sisähuvipuisto-pelihallin vastaavana ja valvojana Helsingin Itäkeskuksessa. Työhön liittyi paljon nuorten kohtaamista ja sen myötä kai aloin miettiä mikä, on nuorisotyön rooli. Yllättäen minut haettiin yliopistolle ja siellä esitettiin lähtemistäni työharjoitteluun suuryrityksen organisaatio- ja johtamisfilosofin tehtäviin, mutta säikähdin ja kieltäydyin. Kysyttiin, että minne sitten. Enempää ajattelematta suustani tuli ”nuorisotyö”. Hiljaisuus. Kysyttiin miksi. Sanoin, että en tiedä siitä mitään. Taas hiljaisuus. Sitten Esa Saarinen sanoi: ”Tuo on kyllä paras mahdollinen perustelu” ja Ilkka Niiniluoto muisti sivuaineopiskelijan joka toimi nuorisotyön piirissä.

Oli kevättalvi 1997, olimme Helsingin yliopiston Filosofian laitoksen huoneessa. Noin viikkoa myöhemmin ilmoitettiin, että harjoittelupaikka on tarjolla Suomen Nuorisoyhteistyö Allianssissa ja aiempi sivuaineopiskelija oli sen pääsihteerinä silloin toiminut Timo Heinola. Keväällä kävin ilmoittautumassa ja hän antoi tehtäväkseni avata, jäsentää ja kiteyttää nuorisotyön yhteiskunnallista perustelua. Riittävä haaste kahden kuukauden työharjoitteluun, kun en tiennyt aiheesta mitään. Allianssista en muista tätä ennen kuulleenikaan. Aloin lukea nuorisotyöstä.

File 17.1.2016 21.01.32

Nuorisotyön perustelu ja merkitys -kampanjointi

Vuoden 1997 työharjoittelu kesti virallisesti vain kaksi kuukautta syksyllä, mutta käytin kevään jälkeen suuren osan ajastani nuorisotyötä koskevia tietojani kartoittaen ja Nuorisotyön kirjasto Olympiastadionilla alkoi tulla tutuksi paikaksi. Alan perustelua käsitelleen perustekstini pohjalta minut palkattiin vuonna 1998 kesällä pariksi kuukaudeksi työstämään nuorisotyön merkitystä koskevia tekstejä ja loppuvuonna taas noin kuukaudeksi kiteyttämään ja muokkaamaan niitä tiivistelmiksi.

Tämä kaikki kiinnittyi laajempaan sekä oman toiminnan imagon, että koko nuorisotyön roolin puolesta kampanjointiin Allianssissa. Työni ohjauksessa ja tukijana keskeinen oli kehittämispäällikkö Hannu Kareinen. Hän läimäytti pöydälleni esimerkiksi Raimo Sailaksen työryhmän esityksen valtion talouden tasapainottamisesta syksyltä 1992 todeten, että ”tällaiselle vasta-argumentteja”.

Sailas, jonka pätevyyttä ja tiukkuutta olen arvostanut, onkin tavallaan minulle uran tarjonnut työnantaja: varainvartijan tarvitaan kyseenalaistamaan ja vaatimaan perusteluja, varojen käyttäjän täytyy kyetä vastaamaan perusteluin – muuten homma toimii järjettömästi. Toki se edellyttää, että molemmat osapuolet kykenevät kuuntelemaan ja ymmärtämään toisiaan. Varainvartija, virkamies tai päättäjä, harvoin on asiantuntija ja hänelle täytyy tarjoilla sopivia näkemyksiä sopivilla tavoilla. Allianssista oli kyllä argumentoitu sen perustamisesta lähtien alan puolesta menestyksellisestikin, mutta nyt toivottiin, että joku erikseen tarkastelee ja jäsentelee tätä aihepiiriä.

File 17.1.2016 21.03.07

(Kuva: Nuorisotyö 3/98 s. 4. Kuva: Antero Aaltonen)

Tajuttuani koko hankkeen yhteydet ja niiden luoman mittaluokan suoritin jäljellä olevat opintoni pois alta ja loppututkinnon kesään 1998 mennessä. Loput vuodesta painotuin nuorisotyöhön pääosin omalla ajallani mutta jatkuvassa yhteydessä Allianssiin. Syvensin ja laajensin tietojani nuorisotyöstä ja sen yhteiskunnallisista konteksteista. Allianssin ja siellä toimintani kautta tarjoutui paljon yhteyksiä alan piiristä. Tässä vaiheessa kokosinkin jo tietoja ja näkemyksiä nuorisotyöstä ja -toiminnasta kyselemällä niitä alan ihmisiltä, järjestöiltä, kunnista ja oppilaitoksista.

Vuonna 1998 kirjoittamastani teoksesta Nuorisotyön yhteiskunnallinen merkitys julkaistiin 2000 kappaleen painos, joka meni loppuun melko nopeasti, sitä jaettiin kuntiin ja päättäjille sekä tilattiin alan piiristä. Samalla minulle tehtiin selväksi, ja aloin itsekin tajuta, että päättäjiin ehkä uppoavien tuotosten tulee olla vielä paljon, paljon tiiviimpiä ja yksinkertaisempia. Jatkoinkin sitten kirjoittamalla tiivistelmiä, joista talvella 1998-1999 muokattiin ja julkaistiin nuorisotyön roolia, merkitystä ja asemaa esittelevä Aika Kone -lehtinen ja siihen perustuvat kalvosarjat.

Nämä työt tuolloin kulminoituivat vuoden 1999 eduskuntavaaleihin, mutta kiinnittyivät monivuotiseen Allianssin urakointiin nuorisotyön rahoituspohjan korjaamiseksi vuosikymmenen alun tuhojen jäljiltä. Aikakone-lehtistä levitettiin pitkälle toistakymmentä tuhatta kappaletta, muuta oheismateriaalia, kuten perustelu- ja merkitystematiikkaa tarjottiin verkossa kalvosarjoina ja markkinoitiin valtakunnallisesti nuorisotyön paikalliseen käyttöön.

Urani alku

Uutta ja jännittävää minulle oli seurata läheltä, osin kuin aitiopaikalta, järjestön edunvalvonta-, lobbaus- ja vaikuttamistyötä. Se innosti – tavallaan pakottikin – minua perehtymään paremmin yhteiskunnallisiin asioihin. Mikä olisikaan ollut parempi tilanne lukea myös poliittisesta ja hallinnollisesta järjestelmästä, kun olin ympäristössä jossa yhteydet siihen kohtasin joka päivä. Työni yhteys Allianssin toimintaan ja sen kampanjaan toi näkyvilleni koko yhteiskunnallisen elämän kirjon, paikoin lähietäisyydeltäkin. Samalla Suomen EU-jäsenyyden myötä kansainväliset aiheet ja yhteysrakenteet paitsi unionin, myös yleisemmin eurooppalaisessa ja globaalissa mittakaavassa, tarjosivat ja haastoivat koko alaa aivan uudella tavalla. Niihin minun oli siis myös tutustuttava.

Kirjoittajana sitten löysin tekstieni aiheita valtakunnan politiikasta, kun kirjoittamaani siteerattiin siellä ja täällä. Se oli pelottavaa ja hyvin virkistävää. Osallistuin Allianssin julkisesti esittämien teesien kommentointeihin ja omaan työni liittyvä alan merkityksen aiheisto oli vahvasti esillä noin vuoden ajan. Tuore kulttuuriministeri Suvi-Anne Siimes aloitti siihen viittaamalla puheensa Allianssi-Risteilyn avajaisissa, samoja aiheita käsitteli hänen jälkeensä Suvi Linden ministerin (1999-) puheenvuoroissaan. Aihetta käsiteltiin eduskunnassa ja sain yhteydenottoja monilta poliittisilta vaikuttajilta sekä alan toimijoilta ympäri Suomea.

SuviLinden1999

(Kuva: Nuorisotyö 4/1999, s. 7.)

Vuonna 2000 koottujen tietojen (vastaus noin 200 kunnasta) mukaan julkaisun Nuorisotyön yhteiskunnallinen merkitys ilmoitti tutuksi 74% ja lähes yhtä moni ilmoitti käyttävänsä sitä, lehtisen Aika Kone ilmoitti tutuksi 56% ja heistä 64% oli käyttänyt tai aikoi käyttää sitä. Allianssin verkossa julkaiseman kalvosarjan aiheesta ilmoitti tutuksi vasta 24%, mutta ilmeisesti kysely teki sen tutuksi koska 96% ilmoitti käyttävänsä sitä. Viimeisin kertonee siitä, että verkon käyttö tiedonhaussa oli tuolloin vielä paljon vähäisempää kuin nykyään. Lähde: Extrateksti 2007.

Nyt muistellessani voin todeta: Allianssi oli minulle ammatillinen peruskoulu yliopiston jälkeen.

Timo Heinolan lähdettyä Humakin toimitusjohtajaksi syksyllä 1997 Allianssin pääsihteeriksi valittiin Pauliina Arola ja sitten 1998 Jukka Tahvanainen. Hannu Kareisen jo mainitsinkin. Muistan ilolla, kuinka sain käydä keskusteluja jokaisen heistä kanssa, koska silloinen työni kiinnittyi myös Allianssin prioriteetteihin ja jokainen vahvasti aiheisiin sitoutunut henkilö antoi minulle paitsi tietoa, myös asenteen henkeä.

Tuona aikana Allianssin puheenjohtajan toiminutta Erja Saloa kohtasin myös usein ja silloin Nuoran pääsihteerinä toiminut Reijo Viitanen sekä kuntaliiton erityisasiantuntija Kari Sjöholm olivat urani alusta asti merkittäviä tukijoita, joihin yhteys jatkui sen jälkeenkin. Nuorisotyö -lehden toimitussihteeri Kirsi Alasaaresta tuli työssäni merkittävä keskustelukumppani ja kommentoija, jonka ansiota osittain oli myös kirjoituksieni hioutuminen paremmaksi.

Monia muitakin henkilöitä sopisi mainita. Mutta tämä vain viitteenä siitä, että silloiset tuotokseni eivät syntyneet yksin, vaan yhteydessä siihen yhteisöön, jonka Allianssi muodosti. Ja samalla tuo yhteisö verkostoineen oli se perusta, jolta urani lähti liikkeelle ja jota ilman se tuskin olisi toteutunut siinä laajuudessa kuin tähän asti.

Nuorisotyö on. Se on…

TyttöjentaloA99

(Kuva Nuorisotyö 7/1999, s8.Teksti ja kuva: Riitta Nieminen.)

Selvityksessäni Nuorisotyön yhteiskunnallinen perustelu (1997) halusin koota yhteen yleisiä, inhimillisiä ja yhteisöllisiä, historiallisia ja ajankohtaisia aineksia nuorisotyön perustelun strategialle. Tekstin vahvuus lienee siinä, että en vielä ollut nuorisotyön tuntija, vaan hain yleisiä näkökulmia myös sen ulkopuolelta. Tällaista lähestymistapaa tarvittaisiin yhä, se puuttuu alan tutkimuksista. Tätä ensimmäistä raporttiani ei voi sanoa ankarassa mielessä tutkimukseksi, se oli luonnosmainen näkökulmien jäsentely, sellaisena kylläkin myös tutkimuksellinen.

Tuossa harjoittelutyössäni halusin osoittaa, että nuoruus nuoriso ovat monitieteisesti tarkasteltavissa universaalisti; tämä näkökulma asettui osittain nuorisotutkimuksessa valtavirtana ollutta sosiologista modernin nuoruudenpainotusta vastaan – tarkastelun perustana, ei näkökulmana. Vastaavalla tavalla etsin nuorisotyön merkityksen juuria myös kaukaa historiasta ja laajemmin kuin vain länsimaisen (modernin) yhteiskunnan piiristä.
Kaiken kaikkiaan löysin ensimmäisessä työssäni monia, paitsi jo olemassa olevia aineksia nuorisotyön perustelulle, myös aiheita ja näkökulmia sen tutkimukselle. Tuolloin vielä 1990-luvun linjaukset, kuten Nuorisotyön Strategia Nuostra, olivat tuoreita, ja vasta myöhemmin aloin tajuta, että niiden vaikutus ja myöhempien näkökulmien ainakaan tietoinen yhteys historialliseen jatkumoon ei ollut itsestään selvää sen enempää alan kentällä kuin hallinnossa ja politiikassa.

Siinä mielessä etujärjestössä toimiminen ainakin näin piipahtaen saattaa vääristää näkökulmaa, että ollaan koko ajan tekemisissä tavoitteellisten linjausten ja monien tietojen kanssa ja ne muokkaavat näkökulmaa enemmän, kuin kuitenkaan alan käytännön toimijoiden tai poliitikkojen arjessa.

Ensimmäinen kirjaseni Nuorisotyön yhteiskunnallinen merkitys oli siinä mielessä kollektiivinen tuotos, että se rakentui vahvasti edellä mainitusta taustasta ja ajankohtaisesta tarpeesta. Luonteeltaan se o oli ohjausryhmän tukema tilaustyö, jonka tavoitteena oli tulevaistuuteen suunnaten tarjota helppolukuinen esittely alaan sopivan kutsuvasti, sekä faktoihin että alan näkemyksiin tutustuttaen. Pitäisinkin sitä näkökulmapakettina, jonka sisältöön vaikuttivat jo tuolloin ainakin kymmenet alan ihmiset, projektinakin se oli Allianssin, Kuntaliiton ja Nuoran yhteinen. Mutta tietenkin tyyli ja pääsisältö olivat minun vastuullani.

Pidän tuota joidenkin tutkijoiden silloin pinnallisena ylenkatsomaa julkaisua yhä varteenotettava pakettina – suhteessa aikaan joka minulla siihen oli käytettävissä, sekä suhteessa siihen, että olin vasta alkanut perehtyä alaan. Eräs alan kouluttajana sittemmin väitöskirjan tehnyt kirjoitti minulle tuolloin, että tekstini muodostivat uraa uurtavan, kaivatun avauksen nuorisotyön asemasta ja merkityksestä käytävään keskusteluun.

Kuten aina, kiteyttäminen on työlästä, ja seuraavaan, vielä ”pinnallisempaan” (heh!) Nuorisotyön puolustuslehtiseen Aika Kone käytin noin yhtä paljon aikaan kuin edelliseen kirjaan. Nyt 17 vuotta myöhemmin sitä selatessani voin todeta, että monet sen teemoista pätevät edelleen, ainakin päivitettyinä. Ja monia samoja peruselementtejä kuin tuolloin työstettiin, löytyykin edelleen Allianssin tuottamista edunvalvonnan tukimateriaaleista. Ja selatessani vuosituhannen vaihteen Nuorisotyö -lehteä, huomaan siellä puhuttavan pääasiassa samoista aiheista kuin nykyään.

Huomioni ”ei mitään uutta” ei ole mikään moite. Päinvastoin: samalla kun pyrimme sopeutumaan aikaan ja suuntautumaan tulevaisuuteen ja painopisteet näyttävät vaihtelevan, on myös tarpeellista tunnistaa sitä, mikä on samana pysyvää ja mikä ehkä yhdistää koko nuorisotyön heimostoa. Ja ankkuroi myös kentällä hektisesti singahtelevan nuorisohjuksen johonkin häntä suurempaan kertomukseen. Sitä kannattaa myös muistaa vaalia ja tuoda esille, vaikka rahoitushakemus pakottaisi esittämään jotain innovaatiota.

Eivät ne innovaatiotkaan synny tyhjästä, vaan perustasta.

Nuorisotyöstä leikkausten varjossa 1990-luvun alussa

Tässä joitakin nuorisotyön perustelua koskevia huomioita pääasiassa Nuorisotyö -lehdestä 1990-luvun alkupuolelta. Tuolloin nuorisotyön asema koettiin jossain määrin epäyhtenäiseksi ja pysähtyneeksi. Uhkaavat taloudelliset leikkaukset ja niiden toteutuminen laman kynnyksellä ja sen aikana lisäsivät keskustelua nuorisotyön merkityksestä. Taloudelliset vaikeudet johtivat henkilöstö- ja toimintaresurssien vähenemiseen, mutta myös toiminnan tehostamiseen ja uusiin ratkaisumalleihin. (Kopioitu laajemmasta tekstistäni ”Nuorisotyön yhteiskunnallinen perustelu”, 1997, PDF.)

1

Jouko Skinnari kirjoittaa Nuorisotyölehdessä 5-6/90 arvoista ja ihmiskäsityksestä nuorisotyössä. Kirjoittaja pitää itsestään selvänä sitä modernia käsitystä, että ihmisellä on yhtenäinen individuaali minuus tai ainakin taipumus sellaisen kehittymiseen. Tämä onkin taktisesti hyvä lähtökohta perustelulle, koska valtaosa ihmisistä hyväksyy mielihyvin arvoksi oman minuutensa kyseenalaistamattomuuden. Minäkeskeinen perustelu sopii hyvin egoistille ja narsistille. Skinnari kuitenkin pyrkii väistämään tämän tulkinnan kontrastoimalla keskenään toisaalta varsinaisen minuuden, toisaalta itsekkyyden ja egoismin. Kirjoittajan mukaan ne ovat vastakohtia. ”Vasta itsenäisyytensä kautta ihminen voi jäsentyä ympäröivään maailmaan eettisenä persoonallisuutena. Vasta löydettyään minuuttaan ihminen voi unohtaa itseään.”

On melko tulkinnanvaraista, yksinkertaistavaa ja luokittelevaa ajatella, että kypsemmällä ihmisellä on enemmän aitoa minuutta kuin epäkypsemmällä. Toisaalta eettisyyden sitominen minuusihanteeseen on tässä keskeinen; ja psykologian valossa voidaan todellakin todeta, että itsekkään, egoistisen ja narsistisen ihmisen minuus on heikko ja riippuvainen. Tällöin Skinnarin esittämä kasvu kohti varsinaista itsenäisyyttä ja sitä kautta eettisyyttä on tulkittavissa mielekkääksi pyrkimykseksi nuorisotyössä: kysymys on nuoren oman persoonan kasvun ja eheytymisen tukemisesta, mikä samalla on taistelua egoismia vastaan sosiaalisuuden ja eettisyyden välineillä.

Skinnari lainaa nämä ajatukset Reijo Wileniukselta, joka lainaa ne Rudolf Steinerilta ja J. V. Snellmanilta. Aatehistoriallisesti kysymys on Hegelin perinnön ja modernin yksilöajattelun symbioosista. Yksilöllisyys kasvutapahtumana onkin ollut eräs keskeinen aate nuorisotyön historiassa sosiaalistumista korostavan kasvatuksen rinnalla.

Kirjoittajan mukaan mikään nuorisotyön osa-alue ja muoto ei ole itseisarvoista ja itsetarkoituksellista, vaan ne kaikki ovat välineitä johonkin päämäärään. Päämäärä on ihminen. Ajatuksen mukaan ihmiset eivät elä tai heidän ei pitäisi elää yhteiskuntaa varten; sen sijaan yhteiskunta on ihmistä varten ja samaa voidaan sanoa nuorisotyöstä. Skinnari määritteleekin nuorisotyön perusarvoksi inhimillisen kasvutapahtuman, jota tukee ajatus ihmisestä ei staattisena vaan dynaamisena olentona. Ihmisyyden toteutuminen on henkistä kasvuprosessia ja yhteiskunnan toimintojen tulisi olla välineitä tämän päämäärän saavuttamiseksi. Kasvun tukemisen tulisi voida estää asioiden nurinkääntymistä, ihmisen välineellistymistä yhteiskunta- tai muun järjestelmän käyttöön.

Tämä teema on aina ajankohtainen. Voidaan kysyä, missä määrin nykyinen jälkimoderni yksilöllisyyden markkinoilla surffaileva henkilö itseasiassa on itsenäinen; eikö hän pikemminkin ole väline, talouskoneen markkinamekaniikan osa ja viihdekulttuuristen mielikuvien kuva? Kirjoittaja myöntää tämän ongelmallisuuden mutta ohittaa sen kevyesti etsimällä syvempiä arvoja ihmisyyden ja inhimillisen kasvun ihanteesta. Realistisesti ja joviaalisti, mutta ristiriitaisesti hän kuitenkin itse välineellistää ihmisen toteamalla, että ”mahdollisimman täydelliseen ihmisyyteen kasvanut on luonnollisesti tuottelias myös talouselämässä”. Tässä perustelussa tulevat hyvin esille todelliset yhteiskunnalliset voimavektorit: ihanteelliset arvot ovat kauniita, mutta niiden on oltava legitiimejä taloudelle, joka on kaiken hyvinvoinnin perusta.

Skinnari kuitenkin luottaa siihen, että ”tietenkään kokonaisvaltainen ihminen ei sopeudu mihin vain työhön eikä alistu luontoa tai ihmistä tuhoavaan työhön”. Helposti sanottu. Yksinkertaisten ihanteiden esittäminen tarjoaa aineksia ajattelulle ja arvopohdinnalle, mutta niihin uskominen on sokeutta todellisuuden edessä. ”Kokonaisvaltainen ihminen” on reaalisia ongelmarakenteita ja -yhteyksiä hämärtävä ihanne, joka ei selitä sille annettuja ihanneominaisuuksia.

Keskeisin artikkelissa esitetty ajatus on kuitenkin kasvutapahtuman yhteiskunnallinen ja maailmankuvallinen tulkinta: ”Erityisesti nuoruudessa meidän tehtävämme olisi nähdä, että maailma ei ole vielä valmis.” Tämä tarkoittaa pyrkimystä paremman tulevaisuuden rakentamiseen, huolta ja vastuuta inhimillisestä kasvusta, nuoruudesta ja tulevasta, nuorten tulevaisuudesta.”

”Nuoruus merkitsee naiivin lapsuuden loppumista ja syvässä mielessä henkilökohtaisen elämän alkua, elämän, johon kuuluu toivoa, rakkautta, ongelmia, surua ja vaikeuksia. Nuori voi oivaltaa, että kyseessä on hänen oma elämänsä, jota hänen vähitellen on itse opittava ohjaamaan. Kaikki nuorten kasvatus ja nuorisotyö ovat parhaimmillaan ”kasvamaan saattamista”.”

Nuorisotyön perusteluksi tässä näyttäytyy siis ihmisen ja yhteiskunnan paremman tulevaisuuden mahdollisuuteen sovitettu ajatus itseisarvollisesta inhimillisestä kasvusta. Nuorisotyön tehtävä on tarjota valmiuksia inhimilliselle kehitykselle. Tämä on vanha mutta yhä ajankohtainen aate. Kiinnostava kysymys koskee sen määrittelyä, missä määrin länsimaisen valtakulttuurin elämäntavassa uivat ihmiset ovat yhteydessä tällaisiin ihanteisiin ja missä määrin nykyinen yksilöllisyyden korostuminen on todellista itsenäisyyttä, eikä vain sen heikkouden näkyvä kuori: onko yksilöllisyyden korostuminen osa ongelmaa vai onko kysymys enemmänkin aidon yksilöllisyyden puutteesta?

Edelleen ihmisen välineellistyminen on yhtä ajankohtainen tänään kuin aikaisemminkin: onko nuorilla todellista vapautta rakentaa elämäntyylejään ja vaikuttaa yhteiskunnan kehitykseen? Ja onko ihanteista puhuminen pelkkää sanahelinää, jollei yhteiskunnan rakenteita pyritä muuttamaan? Nämä ovat nuorisotyön peruskysymyksiä; vastaukset näihin kysymyksiin ovat nuorisotyön yhteiskunnallisen perustelun ainesta.

Esille tullut ajatus yksilöllisyydestä ei ole vain teoreettinen kysymys. On ilmeistä, että yksilöllisyys on keskeinen nykyilmiö nimenomaan käytännön tasolla. Vastaavasti nuorisokasvatustyön kasvatukselliset pyrkimykset ovat todella kehittyneet enemmän kasvuun saattaviksi, nuorten mahdollisuuksia ja omia pyrkimyksiä tukeviksi; näin on ainakin esitetyn ideologian perusteella. Tämän kasvatusajattelun keskeinen kysymys koskee sitä, onko ajatus aidon itsenäistymisen, eettisyyden ja sosiaalisuuden yhteydestä todellinen: voidaanko nykyisellä omaehtoisuutta ja yksilöllisyyttä tukevalla nuorisotyöllä todella edistää pyrkimyksiä, jotka lisäävät sosiaalistumista ja osallistumista? Tähän kysymykseen vastaaminen edellyttäisi tarkempaa yksilöllisyyden ja sosiaalisuuden käsitteiden määrittelyä suhteessa käytännön ilmiöihin.

Skinnarin esittämä ajatus nuorisotyöstä välineenä ihanteellisen tavoitteen edessä kapeuttaa nuorisotyön roolia ja tekee sen haavoittuvaksi: päämäärän osoittaminen epärealistiseksi tai mahdottomaksi romuttaa välineenkin merkityksen. Totta kai nuorisotyöllä on ja tuleekin olla ihanteellisia tavoitteita, mutta vieläkin hyödyllisempää olisi nähdä nuorisotyö itseisarvollisena käytäntönä: kannattaisi ajatella ja uskoak¬seni myös voidaan ajatella, että nuorisotyön vaikutukset ovat positiivisia ja todellisia, vaikka tavoiteltuja kaukaisia päämääriä ei saavutettaisikaan: ”päämäärä” on toiminnassa ja nuorten elämäntapahtumassa tässä ja nyt; kysymys on arvokkaasta ja merkityksellisestä toiminnasta joka sopeutuu moniulotteiseen ja epävarmaan todellisuuteen yrittämättä yksinkertaistaa ja välineellistää sitä. Tällaisella toiminnalla voi itsessään olla positiivisia seuraamuksia enemmän kuin ohjelmallisilla ihannetavoitteilla. Perustelun kannalta nykyhetkessä tapahtuvan toiminnan ja nuorisotyön todelliset vaikutukset edellyttäisivät omaa ongelman asettelua ja tutkimusohjelmaa.

2

Kaikesta yksilöllisyyden ja vapauden korostamisesta huolimatta nuorisotyön kasvatuksellisuus säilyy keskeisenä osana sen yhteiskunnallista perustelua; muutokset koskevat vain sitä, miten sanan ”kasvatus” merkitys nuorisokasva¬tuksessa tulkitaan. Heikki Jaakkola tuo Nuorisotyölehdessä 7-8/92 esille Simo Knuuttilan ajatuksia Antiikin kasvatuksesta, jota tämä pitää osittain realistisempana kuin monia aikamme kasvatusfilosofioita. Antiikin kasvatusajattelu keskittyi inhimillisiin hyveisiin, jotka Aristoteleen mukaan liittyivät kahteen inhimilliseen ominaispiirteeseen, järkeen ja sosiaali¬suuteen. Näitä ominaispiirteitä kehittämällä kasvatuksen mahdollisuudet realisoituvat ihmisyksilöissä, joiden luonteenkehitys toimii voimavarana yhteisöllisyydelle ja yhteiskunnalle. Tässä ajattelussa siis yksilöllinen kasvu perustellaan yhteisöllisen funktion kautta, mutta oleellista on, että se sidotaan kiinni arvostettuihin hyveisiin.

Järjen ja sosiaalisuuden merkitystä ei näytä olevan mitään syytä kieltää nykyaikanakaan. Aristoteelinen ajatus ihmisen kokonaisvaltaisesta kasvusta sopii hyvin myös yksilön vapautta korostavaan elämäntapaan. Oleellista tällöin on se, että järki määrittyy järjellisen ajattelun ja toiminnan kokonaisuudeksi ja sosiaalisuus ainoaksi ympäristöksi sen kehittymiseen ja toteuttamiseen. Yhteiskunnan mielekäs toiminta edellyttää järjellisyyttä ja yhteisöllisyyttä. Sosiaalisuus on siis individualistiselle yksilöllekin ainoa mahdollisuus toteuttaa itseään ja sosiaalisuudessa järjellisyys toteutuu eettisyytenä. Sosiaalisuuden merkitys yksilön elämälle on tutkimuksen valossa kiistämätön: ihminen tarvitsee sosiaalisuutta kehittyäkseen ja kokeakseen olemassaolonsa mielekkääksi; yksilöllisyyttäkin korostavassa kulttuurissa yksilöt muodostavat vapaita yhteenliittymiä.

Yhteiskunnan kannalta merkittävää on se, että ihmisten sosiaalisuus näyttää yhä enemmän kanavoituvan ihmisten sosiaalisen tarpeen tyydyttämiseen ilman että sosiaalisuus muodostuisi kanavaksi yhteisölliseen osallistumiseen. Tämä saattaa johtua siitä, että erityisesti nuorilla ihmisillä on identiteettinsä rakennusaineista niin suuri puute, että kaikki vastaantuleva tarvitaan sitä korjaamaan, eikä ylijäämää yhteisölliseen aktiviteettiin enää ole; tähän liittyvä ilmiö on se, että yksilöllisyyden tosiasiallinen heikkous joudutaan peittämään individualistisella kuorella, joka saattaa olla ainoa jäljellä oleva ihmistä koossapitävä elementti.

Lisäksi voidaan vielä ajatella osallistumisen edellyttävän tiiviitä merkityksellisyyden kokemuksia suhteessa ilmiöihin; mutta jälkimodernin kulttuurin valtava merkitysten moninaisuus ja paljous aiheuttavat eräänlaisen merkitysinflaati¬on, jolloin asioihin sitoutuminen ja niiden ottaminen todesta voi vaikuttaa järjettömältä tai ainakin turhalta.

Keskeisiä yhteisöllisiä elämänhaasteita ovat siis yksilöllisen identiteettiperustan ja elämän mielekkyydentunteen tukeminen, sosiaalisten yhteyksien mahdollistaminen, osallistuvan sosiaalisuuden kehittäminen ja merkityksentunnetta tukevien arvoperustojen ja elämänstrategioiden etsiminen.

Kasvatusfilosofia on perinteisesti liitetty kouluopetukseen ja sillä onkin keskeinen asema julkisessa opetustoiminnassa. Ennen kaikkea kasvatuksesta on modernissa kulttuurissa puhuttu kotikasvatuksen yhteydessä. Kaksi instituutiota, perhe ja koulu, eivät kuitenknaan kykene täyttämään kaikkia kasvatushaasteiden asettamia vaatimuksia. Koulun yhteydessä kasvatusfilosofialla on paljon mahdollisuuksia, joita voidaan vielä lisätä, mutta koulun informatiivinen opetustehtävä asettaa tälle omat rajansa samoin kuin sen muodollisuus nuoren elämäntavassa ja arvomaailmassa. Perheiden kohdalla kasvatushaaste koskee erityisesti tulevia vanhempia ja tämä on yhteiskunnallisesti erittäin merkittävä haaste, sillä selviä merkkejä vanhemmuuden merkityksen hajoamisesta on olemassa, mutta todisteet sen historiallisesta väistämättömyydestä puuttuvat.

3

Mikä sitten voi olla kasvatusta laajassa mielessä yhteiskunnassa tukeva ja ylläpitävä käytäntö tässä tilanteessa? Vastaus: nuorisotyö, joka käytännöissään vastaa niihin haasteisiin, joita nuorten tarpeet asettavat.

Nuorisotyölehdessä 5-6/1990 Elli Salokorpi ja Teija Ojala pohtivat nuorisotyön haasteita suhteessa yleisiin ajan ilmiöihin, joita ovat mm. yhteiskunnan tuottama jatkuvan osaamisen vaatimus, perheen ja kodin merkityksen ja kasvatusvastuun väheneminen, moniarvoisuuden ja pirstoutuneisuuden synnyttämä relativismi ja arvojen, kuten työn arvon, säästäväisyyden ja auktoriteettiperustan katoaminen. Edelleen vaikuttavia voimia ovat ylikansallistuminen, kulutusajanvietteen hallitseva asema, individualismi ja osallistumaton ”vapaamatkustajuus”.

Kirjoittajat ovat huolissaan elämänarvojen kriisistä ja sen aiheuttamasta tyhjiöstä tai kaaoksesta ihmisten elämässä. Heidän mukaansa tässä tilanteessa juuri nuorisotyöntekijä edustaa sitä epäauktoriteettia, ”joka on lähellä silloin kun vanhemmat ja opettajat eivät ole. Hän pysyy, vaikka uusperhe uudistuisi jälleen ja opettaja joutuisi burn out-lomalle.” ”Nuorisotyöntekijä paitsi tarjoaa nuorille merkityksellistä ajanvietettä, myös ottaa kannettavakseen osan kasvatusvastuusta. Hän tarjoaa pitkäjänteisyyteen kasvumahdollisuuksia ohjaamalla, kuuntelemalla, tukemalla.”

Kirjoittajien mukaan nuorissa on voimaa, he ovat valtava kapasiteetti jota yhteiskunnan ei tule hukata; ikärakenteen kääntyessä yhä vahvemmin ylöspäin heitä tarvitaan kipeästi. Nuorten mahdollisuuksien edesauttaminen on koko yhteiskunnan etu ja sitä ajaa nuorisotyö arvoillaan ja toimintatavoillaan.

Nuorisotyölehden 5-6/92 artikkelissa ”Vapaa-aika yhteinen aikamme” käsitellään vapaa-ajan toimintaa sekä nuorisotyöntekijän että nuoren kannalta. Kirjoittaja poimii yhteenvetoja vapaa-ajantoimintaa käsittelevästä seminaarista. Yhteiseksi nimittäjäksi todettiin vapaa-ajan mielekäs ja hyvinvointia edistävä täyttäminen tavalla tai toisella, sekä yleiseksi ihanteeksi hyvän edistäminen. Jo tällaiset periaatteet, vaikkakin seminaarissa esille tuotuja, kertovat nuorisotoiminnan kytkeytyvän ajatukseen eettisestä kasvatusvastuusta ja arvoista. Kirjoittaja toteaa:

”Henkisesti ja fyysisesti vireä kansalainen on suomalaisen yhteiskunnan suurin kehittymisen ja edistymisen voimavara, jonka toteutuminen ilman yhteiskunnan kulttuuri- ja vapaa-ajan palveluja vaarantuu oleellisesti, mistä voi aiheutua mm. ongelmien: väkivallan, turvattomuuden ja laitostumi¬sen lisääntymistä, mikä aiheuttaa yhteiskunnalle huomattavia kustannuksia ja lisää eriarvoisuutta. Ihminen ei elä yksin leivästä.”

Artikkelissa tulee esille ongelma, joka koskee vapaa-ajan toiminnan tuloksen mittaamista eli empiiristä todistamista. Nuorten vapaa-ajankäytön, sosiaalisten suhteiden ja ongelmallisuuden välillä on kuitenkin voitu osoittaa selviä yhteyksiä. Tämän instrumentaalisen perustelun lisäksi voidaan todeta, että vapaaehtoiseen toimintaan osallistujille toiminta itsessään on mielekästä: tämä mielekkyydentunne on jo elämänlaatua ja sellaisena inhimillistä hyvinvointia lisäävä.

Tässä on yksinkertainen nuorisotoiminnan perustelu. Siihen liittyen on huomion arvoista todeta, että kysymys on sekä vapaa-aika sektorin työntekijöiden, että nuorten osallistujien mielekkyydentunteesta ja elämänlaadusta: nuorisotyö ei siis ole vain työtä, joka lisää nuorten hyvinvointia: se on myös mielekästä työtä, joka arvomaailmallaan ja toimintatavoillaan lisää työntekijänsä hyvinvointia. Nuorisotyön yleinen perustelu koskee siis sen inhimillistä mielekkyyttä.

4

Artikkelissaan ”Nuorisotyö informaalisena kasvatuksena” (1994) Juha Nieminen tarkastelee nuorisotyön mahdollisuuksia kasvatuksen kannalta. Informaalisella kasvatuksella tarkoitetaan yleisesti kaikkea muodollisen koulutus- ja kasvatustoiminnan ulkopuolella tapahtuvaa kasvatustoimintaa. Nuorisotyötä voidaan tarkastella Mark Smithin esittämien informaalisen kasvatuksen tunnuspiirteiden kautta.

Tällainen kasvatus toteutuu vaihtelevissa ympäristöissä, mikä tekee siitä kokonaisuudessaan joustavan ja nuorten elinpiirejä tavoittavan. Informaalinen kasvatus toteutetaan nuorille tutuissa sosiaalisissa järjestelmissä, mikä merkitsee toimimista vertaisryhmissä ja määrittää nuorisotyöntekijän ammattimaiseksi kenttätyöntekijäksi. Siihen käytettävä aika muotoutuu virallisesta kasvatuksesta poikkeavalla tavalla, jolloin se vastaa paremmin myös nuorten omaehtoisiin vaatimuksiin.

Nuorten osallistumisen vapaaehtoisuus onkin informaalisen nuorisotyön merkittävä voimavara ja haaste. Tämä ei kuitenkaan tarkoita mitään toiminnaksi naamioitua piilo-opetussuunnitelmaa vaan avointa, tunnustettua arvopohjaa, jolloin kasvatuksella on tavoitteita. Oppiminen tällaisessa epämuodollisessa kasvatuksessa tapahtuu usein kokemuksen ja toiminnan kautta, mikä on yleensä ihmisille, erityisesti nuorille mielekäs ja joskus ainoakin tapa sisäistää asioita. Niemisen mukaan onkin niin, että ”teoreettisella käsitearsenaalilla nuoria valistava kasvattaja on tuomittu turmioon. Informaalisen kasvattajan tuleekin olla tekemisissä itse käytännön kanssa”.

Nieminen toteaa suomalaisen nuorisotyön tavoitteiden vaihdelleen perinteisten arvojen juurruttamisesta yksilön persoonallisten taipu¬musten kehittämiseen. Poliittisessa nuorisotyössä on painotettu samoin ajattelevien joukkovoimaa nuorten (ja yhteiskunnan) hyvinvoinnin edistäjänä. Kasvatusfilosofisesti kiinnostava alue on erityisnuorisotyö, jonka menetelmissä tuloksissa on tapahtunut voimakasta kehitystä. Keskeistä erityisnuorisotyössä on tavoitteiden muotoutuminen nuorisotyöntekijän ja henkilökohtaisten ongelmien parissa kamppailevan nuoren yhteistyönä. Juuri tämä voimakas vastavuoroisuus on epämuodollisen nuorisotyön tehokkaimpia toimintatapoja, sillä se säilyttää kokemuksen intensiteetistä ja merkityksellisyydestä paremmin kuin muodolliset keinot.

Nuorisotyössä mahdollistuva kasvattajan ja osallistujan välinen poikkeuksellisen runsas vuorovaikutus on keskeinen tekijä sen kasvatuksellisen roolin legitimoinnille. ”Informaalinen kasvatus on osa sitä prosessia, jonka tarkoituksena on syventää ihmisten ymmärrystä heidän omasta hyvinvoinnistaan. Tämä puolestaan kehittää heidän toiminnallista kansalaisrohkeuttaan.” Epämuodollinen kasvatus on optimistista ja aktivoivaa, sillä se tukee kokemusta, jonka mukaan ihmisellä on mahdollisuus vaikuttaa omaan hyvinvointiinsa. Informaalisen kasvatuksen käsite on siis hyvin nuorisotyön perusteluun sopiva.

5

Professori Matti Telemäen kiteytyksiä nuorisotyön roolista ja tehtävistä esiteltiin Nuorisotyölehdessä 1/1992. Telemäen mukaan nuoruuden selkeät, kaikille yhteiset puitteet ovat kadonneet, nuoruudelle on leimallista yksilöllistyminen ja rakenteiden hajoaminen, nuoruus ei ole enää siirtymistä aikuisuuteen, vaan nuorten on entistä enemmän opittava hallitsemaan elämäänsä tässä ja nyt; nykynuorilla on ongelmia, joita aikuiset eivät ole kokeneet, mutta toisaalta aikuisten ja nuorten ongelmat ovat lähempänä toisiaan; elämisen tempo on kiihtynyt; asuinympäristöjen muuttuminen, eriytyminen ja sääntely muodostavat tilanteen, joka tarjoaa vähän mahdollisuuksia itseilmaisuun; ja tulevaisuus koetaan yleisesti epävarmaksi.

Telemäen mukaan nuorisotyölle tunnusomaista on, että se vaikuttaa koko ihmiseen, että se on pedagogista ohjausta ja neuvontaa, sosiaalityötä ja puutteiden korjaamista, kulttuurista aktivointia ja poliittista toimintaa. Tällaisena nuorisotyö pyrkii ja kykenee vaikuttamaan positiivisesti esitettyyn nuorten elämäntilanteeseen, mikäli sillä on käytettävissään riittävät resurssit. Telemäki hahmottelee nuorisotyön tehtävät seuraavasti. Nuorisotyö

1) Pyrkii edistämään lasten ja nuorten persoonallista, sosiaalista ja kulttuurista kehitystä;

2) Harjaannuttaa itsenäisyyttä, kykyä tulla toimeen muiden kanssa, sekä kehittää taitoa hahmottaa niin oma kuin ympäröivän yhteisön tilanne;

3) Edistää sukupolvien kykyä ymmärtää toisiaan;

4) Saattaa yhteen nuorten kokemukset ja yhteiskunnassa ja ympäristössä tapahtuvat muutokset, sekä auttaa nuoria kehittämään omia toimintamuoto¬jaan;

5) Auttaa hahmottamaan tulevaisuuden haasteita;

6) Tarjoaa nuorelle mahdollisuuden itsensä ja maailman ymmärtämiseen, edesauttaa nuorta tulemaan toimeen itsensä ja ympäröivän maailman kanssa, sekä aktivoi toimintaan.

Tämä on suoraa nuorisotyön yhteiskunnallista perustelua. Sen täsmentämiseksi tulisi täsmentää kuvausta psykologisten, sosiaalisten ja kulttuuristen tekijöiden vaikutuksesta nykynuoren elämäntilanteeseen, sekä esimerkein ja tutkimuksin osoittaa ylläesitettyjen nuorisotyön tehtävien toteutuminen. Nuorisotyö yhteiskunnallisena näitä tehtäviä tukevana vaikuttajana ammentaa pääperustelunsa samasta lähteestä.

6

Nuorisotyölehdessä 1/1992 todetaan, että nuorisotoimelle asetetut vaatimukset lisääntyvät esim. kodin ja koulun tahoilta. Kirjoittaja pitää valitettavana yleistystä, jonka mukaan nuorisotyö on pääasiassa vapaa-ajan huvitoimintaa. ”Nuoret tarvitsevat aikuisen mallin. Joillekin nuorille nuorisotyöntekijä voi olla se ainut turvallinen, luotettava aikuinen ihmissuhde.”

”Nuorisotyötä (ja vapaa-aikatointa yleensä) osoitetaan usein sormella, vaikka juuri nämä sektorit ovat niitä harvoja, joiden toiminta näkyy. Onko tähänkin syynä raha eli nuorisotoimen rahallinen tuottamattomuus? Henkistä ja kasvatuksellista puolta ei kunnallispolitiikassa tunneta.”

Tämä kannanotto tuo esille huolen paitsi nuorisotyöalan taloudellisista uhkatekijöistä, myös nuorisotyön identiteetin, imagon ja arvon sivuuttamisesta. Samassa lehdessä toimistopäällikkö Taisto Kärkkäinen opetusministeriöstä arvioi ”itsenäisen nuorisotyön kohtalonkysymyksiä”.

Kärkkäisen mukaan nuorisotoimi on Suomessa pitkälle kehittynyt kokonaisuus, jonka säilyttäminen on tärkeää ja vaatii kiinteämpää yhteistyötä nuorisojärjestö¬jen, viranomaisten ja alan työntekijöiden kesken. Hänen mukaansa alan suurin virhe oli toiminnan sisällöllisen kehittämisen laiminlyönti 80-luvun lopulla. Tämä jo toistettu tekijä on oleellinen nuorisotyön perustelun kannalta. Hallinnolliset ratkaisut ja uudistukset eivät merkitse nuorisotoimen tehtävien katoamista, sillä tehtävät liittyvät yhteiskunnalliseen tilanteeseen ja ihmisten elämään. Kärkkäinen pitääkin keskeisimpänä tulevaisuuden kysymyksenä nuo¬risotoimen identiteetin säilyttämistä ja vahvistamista.

Nuorisotyön tehtäväkenttä liittyy Kärkkäisen mukaan siihen, että ”nuoret tarvitsevat tukea sosialisaatiossaan, mahdollisuuksia harjaantua yhteiskunnallisiin tehtäviin ja ohjausta kehittävien vapaa-ajan harrastusten pariin sekä muiden kulttuurien ymmärtämiseen. Yhteiskunnallisen jatkuvuuden kannalta on tärkeää, että nuorten osuutta hallinnossa ei saa vähentää, sillä esimerkiksi kunnallislautakunta toimii nuorten poliitikkojen kasvualustana. Yhtä tärkeää on nuorten elämän mielekäs suuntautuminen ja mahdollisuudet ylimalkaan.

7

Nuorten työttömyyttä käsittelevillä Valtakunnallisilla nuorisotyöntekijäpäivillä 1992 todettiin, että työttömyyden ohella nuorisoa uhkaa laaja syrjäytyminen yhteiskunnasta. Tällä perusteella ”nuorten työksi on nähtävä kaikki se toiminta, jolla nuori ylläpitää omaa toimintakykyään ja uskoa omiin mahdollisuuksiinsa. Tällaiseen toimintaan syrjäytymisuhassa oleva nuori tarvitsee nykyaikana yksilöllistä tukea. Nuorisotyö kantaa oman merkittävän vastuunsa syrjäytymisen ehkäisyssä. Nuorisotyön identiteetti ei voi rakentua vain siitä itsestään: sen on tukeuduttava nuoriin ja heidän elämäntilanteisiinsa”. (Nuorisotyö 11-12/1992)

Lamaleikkausten uhatessa käyty nuorisotyötä koskeva keskustelu toi esille toisaalta elämänfilosofisen, nuorisotyön sisällöllisen ja toisaalta taloudellisen, yhteiskunnallisen perustelun tarpeen: nuorisotyöllä on merkittävä tehtävä ja se tulee yhteiskunnalle halvemmaksi kuin tuon tehtävän tekemättä jättäminen. Keskeisiksi kysymyksiksi 1992-1993 nousivat nuorten ongelmat ja asema yhteiskunnassa, joka itsekin painii ongelmiensa ja asemansa vaikeuksien keskellä. ”Työttömyys, asunnottomuus, koulutuspaikko¬jen vajaus, tulevaisuudenuskon puute, vieraantuneisuus yhteiskunnallisesta päätöksenteosta ja syrjäytyneisyys raastavat nuoria”, kirjoittaa Aaro Harju nuorisotyölehdessä 11-12/1992 ja peräänkuuluttaa nuorisotyön irtautumista vanhoista ajatuskuvioista.

Ongelmien yhteys talouteen heijastuu keskeisesti nuorisotyön perusteluun, kun ”vaikea on varmasti löytää päättäjiä, jotka ymmärtävät nuorisotyön pitkäaikaisena kasvatustahona nuorelle”, kuten Riitta Kemppainen kirjoittaa ja toteaa: ”Nuorisotyön kasvatus korostaa pehmeitä arvoja, huolenpitoa, vastuun kasvamista itsestä, luonnosta ja muista ihmisistä. Nuorisotyö on myös sosiaalista henkeä herättävää. Sosiaalinen vastuu kasvaa esimerkiksi kehitysyhteistyöprojekteissa huonossa asemassa olevien auttamiseksi, luonnonsuojelussa, lukuisten järjestöjen julkaisujen toimittamisessa ja monipuolisessa koulutuksessa.”

Nuorisotyön perustelun yhteys talouteen ilmenee myös Suvi Kuikan kirjoituksessa Nuorisotyö lehdessä 1/1993: ”Ehkä 80-luvun loistossa kuoppasimme kaikki aatteet rahojen alle, samalla menivät ajatuksetkin mukana.” Tällais¬ten ajatusten mukaan siis nuorisotyön kriisi 90-luvun lamavuosiin tultaessa ei ollut vain talouden supistumisesta johtuva, vaan erityisesti sisällöllinen ja saavutetusta pysähdyttävästä asemasta, ”hyvinvoinnista” johtuva.

Kirjoittaja pitää itsekkyyttä keskeisenä ongelmana niin nuorisotyön ulkopuolella kuin sen sisälläkin. Hän painottaa ajatusta, jonka mukaan hallinto on aina vain työväline ilman itsetarkoitusta; tarkoitus on käytännön toiminnassa. Nuorisotyön arvoihin sopivat epäitsekkäät näkemykset löytyivät hänen mukaansa mm. 80-luvun yhdyskuntatyön ja aluetyön piiristä, ”jossa nuorisotyötä vietiin ikään kuin sanomana nuorten kasvualustoille”. Tämä nuorisotyön ”sanoma” voisikin olla keskeinen osa sen identiteettiä ja sisällöltään myös perustelun aineeksi kelpaava.

Perustelua tarvitaan kirjoittajien mukaan erityisesti siksi, että päättäjät eivät reagoi nuorten tilanteeseen yhteiskunnassa. Tähän tilanteeseen moni Nuorisotyölehden kirjoittaja 1992-1993 viittaa esittämällä erilaisia uhkakuvia. Toisaalta perustelu liitetään nuorisotyön sisällöllisiin tavoitteisiin:

”Nuorisotyön tavoitteena on hyvä ihminen ja kunnon kansalainen” (Olavi Joki, Nuorisotyö 4/1993).

”Onko olemassa enää ihmisiä, jotka näkevät näkyjä, uskovat hyvän voittoon, tasa-arvon toteutumiseen ja oikeudenmukaisuuteen?” (…) ”Voimmeko jättää jotain toimintavaraa niille, jotka yrittävät helpottaa ihmisten ahdistusta ja luoda uskoa siihen, että Suomi edelleenkin on hyvä maa asua?” (Riitta Kemppainen, Nuorisotyö 1/1993.)

8

Kirjoittajien ajatuksissa on havaittavissa kolmenlaista nuorisotyön perustelun elementtiä: ensinnäkin nuorisotyöhön liitetyt sisäiset arvot ja ihanteet, toiseksi konkreettiset ongelmat, jotka asettavat haasteita nuorisotyölle, ja kolmanneksi pyrkimys selkiyttää käsitys nuorisotyön identiteetistä ja yhtenäisestä roolista.

Vuosina 1992-93 tulivat yleisesti esille jotkin keskeiset nuorten elämään liittyvät yhteiskunnalliset ja inhimilliset ongelmat ja nuorisoon liittyvät haasteet; ne kiteytettiin Nuorisotyön Strategiassa (Nuostra). Yleisimmin esillä olleet ongelmat ovat osallistumattomuus, työttömyys ja syrjäytyminen. Nuorisotyöntekijät painottavat kirjoituksissaan mm. perheen roolin häviämistä ja siitä seuraavaa kasvatusvastuuta, sekä mielekkään vapaa-ajan toiminnan tarjoamista tukevana ja ennaltaehkäisevänä käytäntönä.

Nuorisotyö 4/1993 Vesa Kukkamaa lähestyy kriittisesti mutta rakentavasti mm. ajatusta osallistumattomuudesta ja nuorisotyöhön liittyviä ristiriitoja sekä sen mahdollisuuksia. Kirjoittajan mukaan nuorisotyössä vallitsee jo sen historiasta periytyvä ristiriita toisaalta yhteiskunnan vallitseviin arvoihin ja normeihin sopeuttamisen toisaalta nuoren persoonallisten ominaisuuksien ja mahdollisuuksien vapauttamisen välillä. Yleisemmin ja yhteiskuntafilosofisesti on kysymys siitä, että holhous ja sopeuttaminen ovat yhä vaikuttavia intressejä samalla kun yksilöllisyyden kunnioitus on kohotettu korkealle.

Kirjoittajan mukaan nuorisotyöntekijällä on jatkuvasti edessään kaksi eri tehtävää: vapauttaa ja valvoa. Kasvatuspsykologisesti on kysymys siitä perus¬asiasta, että ilman rajoja ei minuus kehity tasapainoisesti, sillä ne luovat tarvittua turvallisuutta ja perustaa. Yhteiskunnallisen ja kulttuurisen murroksen keskellä nuorisotyöntekijä voi osaltaan hoitaa tätä tärkeää tehtävää. Mutta ”vapauden tiellä tarvitaan vähän kontrollia ja paljon uskallusta”. Siksi nuorisotyön rooli on myös nuorten vapauden salliminen.

Ongelmallinen tämä ristiriita on esimerkiksi tilanteessa, jossa nuoret aktivistit käyttävät nuorisotyön tukea hyväkseen radikaalissa, kenties laittomassa toiminnassa. Tällaisen toiminnan ja yleensäkin nuorten uudenlaisten yhteenliittymien olemassaolo kertoo samalla siitä, ettei nuorten ”osallistuminen” ole kuollut, vaan kenties vain muuttanut ja muuttamassa muotoaan. Niin myös nuorisotyö: ”Eivät ihanteet ole kuolleet, toiminta vaan on ajoittain hengetöntä.” Toiminnan hengen on seurattava aikaa, nuorten tilannetta, sekä ongelmia että haasteita.

”Nuoret tarvitsevat aikuisia jotka vapauttavat ja tekevät tilaa nuoruudelle. Uudistuakseen yhteiskunta tarvitsee kritiikkiä, kyseenalaistajia ja uusia ratkaisuja. Näiden välille tarvitaan yhteys, nuorisotyö voi toimia yhdistävänä siltana.”

Voidaan siis todeta, että nuorisotyöllä on perusteltu asema yksilöiden kasvun tukemisessa, eli sillä on kasvatuksellinen funktio, jolle on tarvetta nykyaikana. Edelleen sillä on valmiuksia tukea sekä nuoren yksilön elämää, että yhteisöllisyyden kehittymistä sosiaalisuuden ja eettisyyden kautta. Nuorisotyön arvomaailma on jo toista sataa vuotta ilmentänyt tällaisia edellytyksiä ja pyrkimyksiä. Vaikka nuorisotyön positiivista vaikutusta on vaikea todistaa empiirisesti, on se kokemukseen ja tietoon perustuen selvästi kuvattavissa. Lisäksi nuorisotyön ajatusmaailma on eettinen ja arvopainotteinen, jolloin sillä on itsessään jo myönteinen henkinen vaikutus ihmisiin ja yhteiskuntaan.

Nuorisotyöstä puhuttaessa se on ymmärrettävä työnä nuorten, tulevaisuuden ja yhteiskunnan hyväksi, nuorten parissa ja heihin myönteisesti vaikuttavana heidän mahdollisuuksiaan lisäävänä työnä, edellytysten rakentamisena nuorten omalle toiminnalle ja ammattimaiselle nuorisotoiminnan järjestämiselle, tuen tarjoamisena ongelmista kärsiville nuorille, mielekkyyttä sekä nuorten että nuorisotyöntekijöiden elämässä ylläpitävänä ja lisäävänä työnä, asiantuntemusta edustavana ja tietoa tuottavana työnä, arvomaailmaltaan yhteiskunnan ja ihmisen kehitykselle positiivisena työnä ja taloudellisesti hyödyllisenä työnä.

Te-toimissa Yliperällä

Kilpisjärvi – minulle paitsi lomapaikka tai lomien perusleiripaikka, myös tuttu etätyöpaikka ja emotionaalisesti kuin yksi kotipaikka.

Tulin tänne tekemään Te-palvelun kanssa sopimiani jälleentyöllistymistäni tukevia toimia – ympäristössä jossa keskittymiskykyni ja ajatteluni paranee ja kynnys terveysliikuntaan on matalampi kuin Helsingissä.

Täällä luonnostelin vuonna 2000 suunnitelman kenttätutkinukselle, kirjoitin Nuorten Sateenvarjohankkeen arviointiraportin 2001, sekä tarkistin ja hioin syksyksi ilmestyneen kirjani kesällä 2004.

Samoin kesällä 2007 täällä tein toimittajan esittämät korjaukset ja oikovedoksen tarkistukset syksyllä ilmestyneeseen kirjaani, sekä yhteenvetoja Lapsi- ja nuorisopolitiikan kehittämisohjelmatyöhön annetusta suuresta lausuntomäärästä.

Syksyllä 2010 täällä onnistuin myös pitämään itseäni erossa muusta ja luetteloimaan siihen astista aineistoani sekä pohjustamaan nam.humak.fi – sivua ym.

Monia pienempiä tekstejä olen saattanut alkuun, muokannut ja työstänyt täällä, ja monia suunnitelmia linjannut. Saa nähdä mitä tänä kesänä tulee pohjustettua, yksityiskohtia en kerro. Mutta usein minulla ajatukset täsmentyvät ja tekstiaihioita syntyy silloin kun etäännytän itseäni ja näennäisesti teen myös jotain muuta.


Hyvää kesää kaikille ystäville ja tutuille!

Nuorisotyötä koskevat tiedot ja käsitykset

Tässä yli vuoden takaa keväältä 2014 Tommi Hoikkalan ja minun keskustelua tunti neljässä osassa.

Tilaisuus oli Allanssi-risteilyllä Nuorisotutkimusverkoston ohjelmassa ja videoinnista ja editoinnista vastasi Humakin lehtori Kari Keuru.

Allianssi-Risteilylle suunnitteluvaiheen kutsussa mainittiin ”kaksi nuorisotyön vanhempaa valtiomiestä”. Hmm. Mutta aina ajankohtaista.

Puhetta on ollut että keskusteluvideoiden alustamana avattaisiin jatkokeskustelu esimerkiksi Kommentti.fi -sivulle, mikä voisi sopia hyvin Nuorisotutkimusverkoston tulevaan aiheen käsittelyyn.

HAUSKAA VAPPUA!

Vappu 2015
Vappu 2015