Nuorisotyö on ei joko tai vaan sekä että

Bloggaus johdattelee hyvin toukokuussa 2017 ilmestyvää artikkeliini ”Eetos, ihminen ja etiikka – näkökulmia nuorisotyöstä ja nuorisotyölle; teoksessa Hoikkala & Kuivakangas (toim. 2017) Onko nuorisotyö nuorisolaisille? Yhteisäpedagogiikan kentät ja mahdollisuudet. Humanistinen ammattikorkeakoulu ja Nuorisotutkimusverkosto.

2014:

Olen miettinyt tätä nuorisotyön ”ikuisuusongelmaa”. Juha Nieminen on monissa yhteyksissä osuvasti esittänyt nuorisotyön ensin ”kaksoiskvalifikaation” (esim. sopeuttaa, sosiaalistaa yhteiskunnan ehdoilla – vapauttaa, aktivoida nuorten omilla ehdoilla, sittemmin useampia nuorisotyön funktioita, joissa voidaan nähdä keskenään ristikkäisiä tai vastakohtaisiakin motiiveja ja pyrkimyksiä.

Itse olen vuosia käyttänyt ilmaisua ”nuorisotyön perusdilemma”, jolla viittaan siihen, että tiettyjen ristiriitaisen tai vastakkaisten näkökulmien välistä tai jännitteestä (esim. kunnan viranhaltijana – nuorten kanssatoimijana) nuorisotyö ei voi päästä eroon, dilemma pysyy: mutta nuorisotyössä on aina uudelleen suhteutettava itsensä niihin ja tehtävä se myös muille ymmärrettäväksi.

Nämä funktiot ja dilemma ovat nuorisotyön ydinkysymyksiä, koska ne ilmenevät poliittisissa painotuksissa ja alan rahoituksessa, siihen kohdistuvissa odotuksissa, tulosarvioinneissa ja niiden mittareissa sekä siis vaikuttavat nuorisotyön suuntaan.

Vastakkainasettelut määrittävät liikaa nuorisotyötä 

Nuorisotyö jäsentyy usein seuraavan kaltaisten vastakohtaisuuksien kautta:

– virallisuus – epävirallisuus

– sopeuttaa – vapauttaa

– ehkäistä – korjata

– ryhmätoiminta – yksilötoiminta

– perusnuorisotyö – erityisnuorisotyö

– avoin nuorisotyö – kohdennettu nuorisotyö

Nuorisotyössä voi tapahtua tapahtuukin näiden vastakohtaisuuksien mukaista eriytymistä. Mutta haluan kiinnittää huomiota siihen, että nuorisotyön eri muotoja kuitenkin yhdistää sama nuorisotyön ydin, jonka tarkastelussa ”vastakohtaisuudet” kietoutuvat tai sulautuvat yhteen. Ja sitä tapahtuu nuorisotyön eri muodoissa koko ajan. Siinä on eräs nuorisotyön näennäistä moninaisuutta yhdistävä piirre: nuorisotyön lähtökohta ja ydin on kohtaamisessa ja dialogissa.

Nuorisotyöntekijä on nuorten kohtaamisen osaaja, nuorten kanssa dialogissa niin tavanomaisessa keskustelussa, ”joutenolossa” tai ryhmätoiminnassa, kuin vaikeaan elämäntilanteeseen puuttumisessa sekä koulutukseen tai työelämään suuntautumisen tukemisessa. Ei vain sanallisesti vaan myös ääneti, läsnäolollaan, luotettavana aikuisena.

Nuorisotyö välittää

Totta kai nuorisotyössä on pyrkimys toimia kasvattavasti ja puuttua ongelmiin, mutta ei nuoren elämän ulkopuolisena ammattilaisena nuorta velvoittavan järjestelmän edustajana, vaan nuorten kanssa olijana ja tukijana, ohjaajana nuorten ja yhteiskunnan (”järjestelmän”) välissä niiden intressejä yhteen sovittaen (virallisuus – epävirallisuus).

Tällainen toiminta sekä sopeuttaa nuoria yhteisöön että tukee heitä omaehtoisuuteen. Nuorisotyö tukee osaltaan kansalaiseksi kasvamista, mutta ei suuntaa nuorta mihinkään tiettyyn yhteiskunnalliseen näkemykseen tai asenteeseen, vaikka parhaimmillaan antaa välineitä myös sellaisen omakohtaiseen muodostamiseen. Aktiivisen kansalaisen ihanteeseen kuuluu sekä yksilön itsenäisyys että vuorovaikutus- ja ryhmätoimintakyky, sekä kyky sopeutua että kyky asennoitua kriittisesti ja muutoshakuisesti vaikuttaen. Kaikissa nuorisotyön muodoissa opitaan sekä pelisääntöjä että itsensä ilmaisua ja toimintaa (sopeuttaa – vapauttaa).

Nuorisotyö on välittäjä kahdessa merkityksessä: toisaalta nuorisotyöntekijä päätoimisesti välittää nuorista ja nuorten elämästä, toisaalta parhaimmassa tapauksessa nuorisotyö voi myös välittää yhteiskunnan ja nuorten elämän tarpeita ja odotuksia toisilleen.

Kohtaaminen ja dialogisuus

Kehitys- ja traumapsykologisesta tutkimuksesta tunnetaan erityisesti lapsuuden ja nuoruuden, mutta myös koko elämäkaarella tarpeelliset, sekä suojaavat ja vahvistavat tekijät/kokemukset, että mahdolliset haitta- ja riskitekijät/kokemukset. Niiden myötä ihmisen elämässä sekä ongelmien ehkäisy että korjaaminen perustuvat suojaavien ja vahvistavien tekijöiden tukevaan mahdollistamiseen, tarjontaan ja painottamiseen, sekä haitta- ja riskitekijöiden karsimiseen ja torjumiseen.

”Ehkäisevän nuorisotyön” vaikutukset perustuvat haitta- ja riskitekijöiden välttämiseen, sekä tukevien ja suojaavien tekijöiden ylläpitämiseen nuorten elämässä. Tätä voi tapahtua nuorisotilan sohvalla löhöten ohjaajan kanssa välillä rupatellen, nuorten ryhmätoiminnassa tai pelkässä oleskelussa. Nuoren mielekkääksi kokemassa toiminnassa tai joutenolossa, yksilönä tai ryhmän jäsenenä ovat vuorovaikutuksen, kohtaamisen ja dialogin paikat, joissa nuorisotyöntekijä toimii. Se voi olla melko näkymätöntä, mutta rakentavaa pitkäjänteitä pedagogiikkaa.

Ei ole ehkäisyä tai korjaamista, vaan koko ajan molempia

Huomionarvoista on, että ehkäiseväksi mielletyssä tavallisessa nuorisotyössä vaikutus perustuu aina myös korjaaviin prosesseihin. Mikä tahansa tilanne – vaikka pelkkä sohvalla keskustelu – luotetuksi ja tukevaksi koetun nuorisotyöntekijän kanssa, tai yhteinen ryhmätoiminta – vaikka pelleily – siihen rakentavasti suhtautuvan nuorisotyöntekijän läsnä ollessa voi korjata mm. aiempia nuoren tarvitseman kontaktin ja hyväksynnän kokemusten puutteita. Milloin ja missä tahansa. Ehkäisevä toiminta siis perustuu onnistuessaan melko huomaamattomiin paitsi tukeviin ja edistäviin, myös nimenomaan korjaaviin tekijöihin.

Miten tämä eroaa erityisnuorisotyöstä tai etsivästä nuorisotyöstä? Usein erityisnuorisotyö ja useimmiten etsivä nuorisotyö nähdään korjaavan yksilötyönä. Kuitenkin kysymyksessä on vain näkökulma- ja painotusero. Nuoren elämään puuttuvaksi tai sitä korjaavaksi mielletty työ nuorisotyössä perustuu – yleensä intensiivisemmin ja tietoisemmin, mutta – täsmälleen samoihin tekijöihin kuin ehkäisevä työ: haitta- ja riskitekijöiden minimointiin sekä tukevien ja korjaavien tekijöiden vaikutuksiin.  Ja samalla se on koko ajan nuoren tulevaisuuden kannalta myös ehkäisevää.

Ja sekä perinteisessä erityisnuorisotyössä että etsivässä nuorisotyössä toiminnan ydin on sama kuin muussakin nuorisotyössä: nuorten kohtaaminen dialogisesti, yksilöinä ja ryhmissä.

Ei ole vain ryhmä- tai yksilötoimintaa

Yksikään syntynyt ihmislapsi ei kehity tuntemamme kaltaiseksi inhimilliseksi yksilöpersoonaksi, jos hän ei saa olla riittävästi vuorovaikutuksessa muihin ihmisiin ja yhteisöön. Myös yhteisöstä eristäytynyt yksineläjä, erakko tai ”syrjäytynyt”, on koko ajan psyykensä kautta sidoksissa muihin ihmisiin ja yhteisöllisyyteen – jos hän on ymmärtämämme inhimillinen yksilöpersoona. Tuo psyyken suhde toisiin ja yhteisöön voi olla vahingoittunut ja kielteinen, jolloin myös minäkuvassa ja itsetunnossa on kielteisiä piirteitä, mutta sitä painokkaammin tuo suhde yhteisöön on silloinkin olemassa – ja ehkä hoidettavissa ja korjattavissa. Korjaavilla kokemuksilla ja haittatekijöitä karsimalla.

Kun esimerkiksi etsivä- tai erityisnuorisotyöntekijä lähtee muutaman nuoren kanssa Nuorisokeskuksen Nuotta-valmennukseen, prosessinäkökulma on hänellä yksilöpainotteinen: ryhmät ovat välineitä yksilöllisten tavoitteiden saavuttamiseen. Mutta valmennuksessa välineinä ovat tavallisen perinteisen nuorisotyön menetelmät: toiminnalliset harjoitteet, ryhmätoiminta ja kokemuksista keskustelu, dialogisuus, nuoren ja nuorten elämän ja tilanteen huomioon ottaminen jatkuva nuorten kohtaaminen ja rinnalla olo. Ryhmän valmentamisessa ryhmätyön menetelmin ryhmä taas muodostuu yksilöistä, jotka voi nähdä välineinä ryhmätoimintaan – mutta kysymys on koko ajan ryhmän ja yksilöiden suhteesta, jatkuvasta dialogista ryhmän jäsenten välillä sekä ryhmäidentiteetin ja yksilöidentiteettien välillä.

Muutama vuosi sitten sosiaalityön tehtävistä Nuotta-koordinaattoriksi siirtynyt ammattilainen sanoi minulle, että Nuorisokeskuksen ohjelmasisältöjä nuorten kanssa vetävät ohjaajat eivät välttämättä edes itse tajua, kuinka erityistä ja merkittävää työtä he tekevät: sellaista, jota muun muassa koulussa ja sosiaalityössä tarvittaisiin mutta niistä puuttuu: ryhmätoiminnallisuus sekä yksilöitä huomioiva dialogisuus, avoin kohtaaminen nuorten tilanteen ehdoilla. (Sosiaalipsykologian tutkimuksesta ja teorioista löytyy runsaasti aineksia yksilön ja ryhmän suhteiden ja vaikutusten tarkasteluun.)

Nuorisotyön toimintaympäristö on nuorten maailma, toiminnan ydin on avoimuus ja vapaus

Nuorisotyön paikka yhteiskunnassa on aina pohdituttanut. Mikä on nuorisotyön reviiri? Uskon että useimmat nuorisotyöntekijät tunnistavat sen olevan yleisesti siellä missä nuoret ovat. Nuorisotyöntekijä on kohtaaja nuorten reviireillä, nuorten aika- ja paikkatiloissa. Yksi syy nuorisotyötä koskevien käsitysten ristiriitaisuuksiin ja usein tunteenomaisuuteen liittyy tähän yhteyteen, jota nuorten olemista ja ”nuorisoa” koskevat käsitykset leimaavat. Jos nuorten oleskelu jossain ympäristössä määrittyy julkisesti kielteiseksi, uhkaa nuorten kanssa samalla reviirillä toimiva nuorisotyö määrittyä kielteiseksi, tai siltä saatetaan odottaa yleisempää (epäammatillista) näkökulmaa ilmiön kielteisyyteen. Käytännössä nuorisotyö usein toimii tällaisessakin tapauksissa nuorten maailman ja aikuisten julkisen maailman välisenä sovittelijana.

Tätä kirjoittaessani Nuorisotyön viikolla (2014) kuuntelin Radiosta Yle Puheen Iltapäivä -lähetystä. Siinä Reino Nordin sanoi, että jos aikuiset eivät tule toimeen nuorten kanssa ja heitä häädetään paikoista kuten julkisista tiloista, silloin ollaan jo menty pitkälle ja se kertoo aikuisten ongelmista, ei nuorista. Kysymys on siis halusta ja asennoitumisesta siinä miten me näemme nuoret ja kohtelemme heitä. Kokemuksenaan nuorisotyön parissa toiminnasta hän totesi, että nuorille on helppo luoda mielekästä toimintaa, olivatpa he kuinka tahansa ongelmallisessa tilanteessa tai sekasotkuisesta taustasta.

Monet akuutisti suureksi koetut ongelmat helpottuvat jo pelkässä nuorta kunnioittavassa keskustelussa. Pienetkin asiat sopivalla hetkellä ja hyvässä vuorovaikutuksessa aikuisen kanssa voivat olla nuorelle hyvin merkityksellisiä. Nuorisotyössä on ja siinä avautuu tai luodaan koko ajan monenlaisia väyliä nuorten elämänkulkuun. Kysymys on nuorisotyölle tunnusomaisesta halusta ja asennoitumisesta. Nuorisotyössä ei ole lähtökohtana toimia vain aikuislähtöisesti vaan ennemminkin nuorisolähtöisesti tai dialogissa nuorten ja aikuisten maailman välillä. Nuori kohdataan ihmisenä ja periaatteessa riippumatta siitä, onko hänet leimattu ongelmalliseksi muualla, sekä ennen kaikkea leimaamatta nuorta tai nuoria yleistämällä, että kysymys on ”nuorisosta” eikä aikuisten kanssa samanarvoisista ihmisistä.

Väitän kuitenkin, että nuoriin kohdistuvat ristiriitaiset ja latautuneet käsitykset ja tunteet heijastuvat nuorisotyöhön. Miten muuten on selitettävissä se, että tavanomainen nuorten parissa tehtävä työ tavanomaisine ryhmätoimintoineen, ”joutenolo”, nuorille itselleen mielekäs vapaa-ajanvietto (”hulluttelu”) nuorisotyöntekijän läsnä ollessa sekä arkinen keskustelu nuorten ja nuorisotyöntekijöiden kanssa näyttäytyy edelleen joillekin ei-niin-tärkeänä tai ei-ammattillisena? Nimittäin:

Epämuodollisuutta, vapaa-ajan, joutenolon ja hulluttelun, kulttuurisen toiminnan ja muun erilaisen näennäisesti ei-tavoitteellisen tai ”tuottamattoman” toiminnan merkitystä painotetaan muun muassa innovaatioiden ja luovuuden tutkimuksessa ja kehittämisessä, johtamisopeissa. Samaan aikaan kun seurasin Nuorisotyön viikon ohjelmaa tätä kirjoittaessani Tasavallan Presidentin kanslia twiittasi: ”Presidentti Niinistö: ihminen tarvitsee innovaatioihin tilaa ja vapauksia.” Nuorisotyö osaltaan puolustaa ja edustaa nuorten tilaa ja vapautta ja toimii juuri niissä.

Tilaa ja vapauksia! Nuoret ja nuorisotyö tarvitsevat ilmapiiriä, jossa innostaminen tapahtuu, oli sitten kysymys mistä tahansa joutenolosta, toiminnasta, tapahtumasta, arkikeskustelusta tai ongelmallisen nuoren elämäntilanteen käsittelystä ja tukemisesta.

Hiukan Himaselta: kohtaamisen, tilan ja vapauden ilmapiiri, eetos

Pekka Himanen on 1990-lopulla osaltaan kehitellyt etiikkaa, joka ammentaa klassisesta kreikkalaisesta filosofiasta ja määrittää eettisen olemisen huomioimalla mm. kasvotusten olemisen inhimillisen vuorovaikutuksen eettisen perustilanteeksi. Se on inhimillisen kohtaamisen ja vuorovaikutuksen alue, jonka voi nähdä sekä yksilöllisenä haasteena omalle persoonallisuudelle, kyvyille ja ihmisyydelle ja itsetoteutukselle, että yleisinhimillisenä haasteena hyvälle olemisentavalle. Tällaista etiikan tai ainakin sen merkityksen kiinnittämistä kohtaamiseen, kanssakäymiseen ja vuorovaikutukseen ovat kehitelleet useat filosofit, esimerkiksi Martin Buber (Minä ja Sinä) ja Emmanuel Levinas (Totaliteetti ja Toinen).

Nimityksen tietoyhteiskunta sijaan Himanen esitti 1990-luvulla nimitystä kohtaamisyhteiskunta, joka kuvaa voimakkaasti lisääntyviä mahdollisuuksia ihmisten monimuotoiseen vuorovaikutukseen erityisesti informaatioteknologian kehityksen myötä. Tämä vuorovaikutteisuus tietoverkoissa onkin ollut hurjassa kasvussa. Se on inhimillisen sosiaalisuuden ja dialogisuuden ilmentymää, ihmisten välisiä suhteita siinä kuin fyysisetkin kohtaamiset – ja niihin liittyvät samat pelisääntöjen (moraali) sekä asenteen ja luonteenkasvun (etiikka) kysymykset.

Verkkojen filosofiaa luonnehtivassa kirjassaan Hautomo (1997) Himanen esitti ajatuksen kasvokkain elämisen etiikasta. Sen mukaan ”eettisyyttä on se, missä toisen kanssa kasvotusten eläminen synnyttää välittämisen”. Eettisyyttä eivät synnytä eettiset periaatteet, vaan kasvotusten oleminen. Eettisyys lähtee toisen kanssa kasvotusten olemisesta, sille avautumisesta ja sen sisällä syntyvistä merkityksistä. (Himanen 1997, 76-78.) Kasvotusten toisen kanssa elämisestä (ensisijaisesti ruumiillisesti mutta myös virtuaalisesti) syntyy välittämisen myötä eettisyys arvokkuuden piirinä (em. 74).

Kasvotusten elämisen käsitteen taustana Himasella on Antiikin sokraattinen yhdessäolon käsite synusia. Vastaavasti hän näkee haasteeksi sen, että tätä yhdessäoloa luonnehtii sokraattinen skhole, joka on ymmärrettävissä vapaa-ajaksi ja jota Himanen nimittää (kreikan etymologian mukaan) myös hengittävyydeksi, vapaudeksi. (Em. 72-74.)

Ihmisenä oleminen on (tai sen tulisi olla) ensisijaisesti vapaan ja ajallisen elämänyhteyden hengittävyydessä (skholessa) toteutuvaa dialogista yhdessä ja kasvotusten olemista (synusia). Se on eettisyyden sfääri. Etiikan rakentelu ei kuulu (ainakaan vain) yliopistoihin, vaan myös ja nimenomaan ”torille ja kadulle”, jokapäiväiseen elämään. (Himanen 1998, Filosofian oikeudenkäynti).

Edellisen mukaisesti voitaisiin lähestyä nuorisotyöhön sisältyvää dialogista yhdessä ja kasvotusten olemista (synusia) nuorisotyöntekijän ja nuorten välisissä sekä nuorten keskinäisissä suhteissa. Siinä voitaisiin nähdä nuorisotyön hengittävyyttä eli skholea suhteessa nuorten elämään ja vapaa-aikaan. Näin määrittyisi nuorisotyön eetoksen sisältö suoraan ihmisenä olemisen perustilanteesta, kohtaamisesta eettisyyttä rakentavassa välittämisen ja arvokkuuden piiristä.

Tämä blogi on julkaistu toistaiseksi poistetulla Humak.fi NAM-sivustolla (2010-2014)  loppuvuonna 2014, Copyright kirjoittaja ja Humanistinen ammattikorkeakoulu.

Kiitän Olli Saarelaa monivuotisesta tuesta hänen toimiessaan OKM Nuorisoyksikön johdossa.  Kerran hänen kysyttyään motivaatiostani ja kerrottuani että tunnen yhä enemmän toistavani samoja asioita, hän sanoi ”sinä olet alkanut oppia”. Ja aiemmin kiukuteltuani hän opetti minulle: ”asiat eivät ole joko tai vaan sekä että”. Onko meillä vielä tai jatkossa tällaisia johtajia hallinnossa ja politiikassa?

Mainokset

Turvallisuudesta, osa 1: syrjäily

Syrjäytyneisyys moninaisena ja epämääräisenä käsitteenä

Julkisuudessa ”syrjäytyneisyys” tarkoittaa yleensä yhteiskuntapoliittisesti määriteltyä vieraantuneisuutta tai marginalisoitumista sosiaalisista ja yhteiskunnallisista yhteyksistä, vastoin henkilön omaa etua ja hyvinvointia, tai vastoin yhteiskunnan etua.  Mutta syrjäytymispuhe on usein löysää höpöttämistä ja pahimmillaan ihmisiä leimaavaa ja syyllistävää. Se on myös vallankäytön väline, joka voi toimia osana jopa syrjäytymisen tuottamisessa.

Perinteinen moralismin kohde on ollut nuorten joutenolo, koska nuoriin projisoidaan tulevaisuuteen liittyviä uhkia ja mahdollisuuksia, sekä kateutta nuoruudesta. Yleistyessään joutenolo ja sivullisuus saatetaan kokea uhkana yleiselle moraalille, yhtenäisyydelle ja järjestykselle. Nuorten ”oleskelu” on kuitenkin pääsääntöisesti terveellistä ja muillekin suositeltavaa. Ja nuorten ”sivullisuus” on erinomainen asema havainnontiin: nuoria kannattaa kenen tahansa kuulla.

Ilmenevä tai mielikuvissa nuoriin liitetty ”radikaalisuus” tai ”kapinallisuus” on merkityksellisiä: nuoruuden tehtävä on rakentaa identiteettiä ja maailmankuvaa (sekin olisi kaikille suotavaa) eri aineksista. Eikä avoimessa yhteiskunnassa, saati epävarmassa moninaisessa maailmassa, ole järkevää odottaa nuorten vain sopeutuvan edeltävien sukupolvien tapaan elää. Mutta tämä ei tarkoita, että jokaisen nuoren tulisi käyttäytyä myöskään oletetulla ”nykynuorille” tyypillisellä tavalla. Sen sijaan nuoret tarvitsevat hyväksyntää ja tukea omille pyrkimyksilleen ja niiden koetteluun – sitä muuten jokainen tarvitsee.

1 Syrjäytyneisyyden käsitteen hallinnointi ja vastanäky

Asian tarkasteluun vaikuttaa liian korostuneesti yhteiskunnallinen ja taloudellinen ideologia, jossa päivä- ja palkkatyö on kansalaisen päätehtävä ja velvollisuus: kansalainen on tuotantotekijä (muuten turha, kuluerä, vaiva tai uhka). ”Työmarkkinoilta syrjäytyviä” ovat potentiaalisesti monet nuoret, pitkäaikaissairaat, työkokeneet keski-ikäiset ja ekonomisesti he ovat taakka, suurimman taakan muodostavat eläkeläiset? Mutta haluammeko me todella nimittää näitä ihmisiä syrjäytyneiksi? Onko se jostain näkökulmasta hyödyllistä?

Ihmiset tai ryhmät voivat olla myös vapaaehtoisesti ”syrjään vetäytyneitä” ilman, että se olisi asianomaisille tai muulle yhteiskunnalle ongelma. Syrjäytymisuhan ja esimerkiksi nuorten koulutuksen ja tukemisen sitominen ensisijaisesti työkansalaisuuteen on typerää, vastuutonta ja väärin. Työ on usein tärkeä, mielekkyydentunnetta ja itsearvostusta ylläpitävää – siksi sillä voi olla vahva sitovuus ihmisiin . Mutta sen ei pitäis olla ainoa, eikä palkkatyön tarvitse olla ensisijainen tässä tehtävässä. Elämä on paljon muutakin, vaikka palkkatyö vie siitä suhteettoman suuren osan.Tämä on yleisesti tiedossa ja sen huomiotta jättäminen on suurimpia yhteiskunnallisia ongelmia lainsäädännössä ja päätökseteossa.

Työttömyys ei ole yhtä kuin syrjäytyneisyys, ei välttämättä edes ”työhaluttomuus”. Vahvan rakenteellisen työttömyyden aikana ongelma on se, että ihmiset eivät pääse tekemään sitä mikä heitä kiinnostaa, mitä he osaavat ja mitä he haluavat.

On hyvin tiedossa, että niin kutsutuissa ”kehittyneissä maissa ”palkkatyön kokonaismäärän ei arvioida länsimaissa kasvavan, vaan vähentyvän. Esimerkiksi työttömien suuri joukko tulisi nähdä vähintäänkin arvokkaana reservinä, josta on pidettävä huolta. Yhteiskunnan tuottavuuden suurin ”kohtaanto-ongelma” on siinä, että mielekkääseen toimintaa valmiit ihmiset eivät pääse edes toimiin, joille olisi tarvetta.

Nykyään on jatkuva pula ja kasvava tarve yhteisöille ja yhteiskunnalle tärkeistä toimijoista, mutta ei mahdollisuutta palkkaan. Siihen tulisi löytää ratkaisuja: yleishyödylliset tehtävät, vapaaehtoistoimintaan panostaminen, omaan osaamisen mukainen tekeminen. Myös työtä välttelevä työtön olisi tuottavampi, jos hänelle maksettaisiin vähimmäisavustuksia enemmän, ostovoimaa parantava määrä. Kaikella tällä on myös suora yhteys hyvinvointiin ja turvallisuuteen. Niin on myös yritystoiminnalla, mutta elinkeinotoiminnan ongelmia väheksymättä: ketään ei tulisi edes epäsuoraan pakottaa töihin, joiden yleistä jaettua merkitystä ei voi perustella.

Olen kyllä tietoinen siitä, että tämä edellyttäisi muutoksia talousajattelussa. Mutta muutoksen tarpeesta poliitikotkin hokevat. Kuitenkin nykyiset työllistämistoimet ovat lähinnä vastuutonta leikkimistä tai jopa vahingollisia. Kun onnistumisesta ja menestymisestä ei voi oikein rangaista, tehdään ainakin yrittäjyyden edellytykset raskaiksi, vaikka yrittämiseen muka kannustetaan. Suomessa on tällainen kateuden kulttuuri edelleen läsnä monissa yhteyksissä ja tietenkin myös kansan edustajilla.

Ylipäätään ajattelua ja näkökulmia tulisi muuttaa paljon. Kansalainen, joka ei ajattele koko yhteiskunnan etua, saatetaan nähdä syrjäytyneenä. Mutta politiikassakin yhteinen etu on usein hukassa, siinä on enemmän kysymys eri ryhmien intresseistä ja eduista, sekä niiden keskinäisestä kilpailusta ja sovittelusta. Vaikka politiikkaa aina pilkataankin tästä, usko sen yhteisen hyvän ideaan on yhä ylimitoitettua ja ohittaa sen tosiasian, että usein on kysymys raadollisesta valtakamppailusta, jossa eivät yleensä paina eniten kansan asiat, vaan enemmän äänet.

Kun yhteiskunnan ammattipäättäjiltä ja -vaikuttajilta ei vaadita kannatuksen lisäksi mitään pätevyysvaatimuksia, osaamista, tietoa ja sopivuutta, ja jos he eivät noudata asioita tuntevien näkemyksiä, ei kysymys ole vahvassa mielessä demokratian hengestä vaan vallankäytöstä, jossa ”demokratia” on vain oikeuttava hokema ja tekniikka. Voidaan perustellusti sanoa, että myös moni itsekkäistä ja viiteryhmänsä etuja ajavista poliittisista päättäjistä on syrjäytynyt yhteiskunnan edusta, yhteisestä edusta, edun yhteisyydestä, siitä mikä on yleisesti hyvää.

Tosin monessa kenen tahansa tapauksessa yleisesti osuvampi ilmaus olisi esimerkiksi vieraantuminen. Mutta jos asiaa analysoidaan henkilötasolla, voi tuon vieraantumisen taustalta löytää samoja myös syrjäytyneisyyteen liitettyjä tekijöitä kuin muillakin ihmisillä. Suurin ongelma tässä on se, että politiikka on pysähtynyttä ja politiikan ytimestä kaukana syrjässä, joten siitä vieraantunut kansalainen ei ole ensi sijassa se syrjäytynyt osapuoli. Heitä on enemmistö. Riski on siinä, että luottamuksen rapautuessa politiikka on parhaimmillaankin heikkoa viihdettä ja siinä myös valta on helposti kaapattavissa osana ”näytelmää”.

Haluan edellisellä kokonaisuudessaan tuoda esille sen, että jos ”syrjäytymistä” käytetään yleistävänä käsitteenä, se on todellakin nähtävä tarkoitteeltaan eri ilmiöitä ja ihmisryhmiä koskevana. Toisaalta sen tarkoitetta ja merkitystä tulisi aina täsmentää ja eritellä: kuka on syrjäytynyt mistä, kenen näkökulmasta, millä tavoin ja miksi, sekä milloin se on huono asia ja miksi.? Onko mielekästä käyttää koko sanaa ja miksi? Tämä on tärkeää erityisesti julkisessa ja poliittisessa keskustelussa – ammattilaisten ja asiantuntijoiden foorumeilla ongelmallisiakin termejä voidaan käyttää sovitulla tavalla nimenomaan ilmiön jäsentelyssä.

2 Kysymyksessä ovat hyvinvoinnin ongelmat

Perinteisesti yhteiskuntapolitiikassa, sosiologisessa tutkimuksessa ja yhteiskuntatilastoissa hyvinvoinnin määrittelyssä on painottunut sosioekonominen asema – se on perusteltua sikäli, nämä tekijät ovat korreloineet syrjäytymiseen. Toisaalta se onkin vain yksi määrittely ja näkökulma, toisaalta se on vaikuttanut käsityksiin hyvinvoinnista ”elintasona” ja syrjäytyneisyydestä osattomuutena elintasoon.

Yhteiskunnallisesta tutkimuksessa kaikkialla länsimaissa tiedetään, että suuressa mittakaavassa, tilastollisesti, syrjäytymistä tai huono-osaisuutta ennustavat koulutuksen vähyys, työttömyys ja tukevien sosiaalisten suhteiden vähyys. Taloudellinen asema ei ole oleellinen, vaan se, että koulutus sivistyksen merkityksessä tai muu kulttuurinen pääoma sekä ihmissuhteet ovat keskeisiä suojaavia, elämässä kannattelevia tekijöitä. Toki raha helpottaa ja turvaa jossain määrin, mutta työ keskeisenö mielekkyyden lähteenä voi olla myös heikkous suojatekijänä.

Syrjäytyneisyys ihmisten elämässä on hyvinvointiin, toimintakykyyn, kokonaisterveyteen ja elämänlaatuun liittyvä sosiaalinen ja psykologinen prosessien yhdistelmä ja tila – myös riippumatta asemasta ja varallisuudesta. Se, että tätä näkökulmaa näkee julkisuudessa vähän, kertoo siitä, ettei se miellytä, koska se nimenomaan hajottaa käsitteen hallinnoivaa käyttöä joitakin ihmisryhmiä leimaavana.

Nuorisotyössä yleensä on vältetty puhetta syrjäytyneistä nuorista, vaikka se virallisessa politiikassa aina ilmenee. ”Haasteellinen” ei sekään ole kovin toimiva, koska siinä esineellistetään koko asia nuoren ominaisuudeksi. Jo vuosien ajan on ihmistyössä puhuttu ja kirjoitettu haastavan lapsen, nuoren, asiakkaan ym. kohtaamisesta. Tämä on eri asia kuin nimetä kuka tahansa ”ongelmaiseksi” tai ”huono-osaiseksi” saati ”syrjäytyneeksi” – mikä itsessään on syrjivää ja syrjäyttävää puhetta.

Ihmistyössä kuuntelun, kohtaamisen ja vuorovaikutuksen myötä voidaan kyllä päästä tilanteeseen, jossa tarkastellaan ongelmia ja haastetaan myös ihminen ratkaisemaan omia haasteitaan. Silloin voidaan ehkä puhua myös ”haasteellisesta” henkilöstä rakentavasti: häntä haastavien mahdollisuuksien ja ratkaisujen sekä myös hänen muille ilmenevän haastavuuden laimentamisen kautta. Siinä ”ongelmainen” voi olla ymmärrettävä merkityksessä paljon ongelmia, mutta ”ongelmanuori” on haitallinen termi.

Yhteiskunnallinen hyvinvointi rakentuu vain ihmisten hyvinvoinnista. Se ei ole sidottu taloudelliseen elintasoon, vaikka tietenkin jokin toimeentulon vähimmäistaso on oltava. Hyvinvointia voi uhata köyhyyden leima ja syrjiminen, mutta ei vähävaraisuus tai työttömyys sinänsä, jos sosiaalisia ja yhteisöllisiä turvaverkkoja ja -mekanismeja on. Hyvinvointia ei takaa taloudellisesti ja yhteiskunnallisesti vahva asema, jos riittävät sosiaaliset ja psykologiset turvamekanismit puuttuvat. Se, mikä toiselle näyttää hyvinvoinnilta tai pahoinvoinnilta ei välttämättä kerro todellisuutta.

3 Jokainen on terve ja sairas, haaste itselleen ja muille

Pahoinvointi ei ole hyvinvoinnin vastakohta, vaan sen erilaisten puutteiden ja häiriöiden oire, eikä siis vain joidenkin ongelmallisten ihmisten piirre. Päähuomion tulisikin kohdistua tuohon hyvin- ja pahoinvoinnin merkitykseen. Tällöin ihmisen hyvin- ja pahoinvointia tulee tarkastella laaja-alaisesti suhteessa ihmisten omiin kokemuksiin, terveyteen ja ympäristöön. Silloin voidaan ymmärtää esimerkiksi, miksi kaikki ”syrjäytyminen” ei ole pahasta ja miksi vaikkapa sosioekonomisesti ”hyvässä asemassa” olevien ihmisten keskuudessa on myös paljon pahoinvointia.

Hyvin- ja pahoinvoinnissa on kysymys yksilöllisestä, yhteisöllisestä ja yhteiskunnallisesta terveydestä ja ”sairastamisesta”. Jälkimmäistä tapahtuu myös ”hyväosaisen” elämän tyhjyydessä ja vieraantuneisuudessa. Tässä en pyri ”medikalisoimaan” eli lääketieteellistämään tätä ilmiökenttää, vaan enemmänkin tuomaan arkijärkeä laajemmalla terveyden ja sairauden ymmärtämisellä. ”Hyväosainen” ja ”vähäosainen” ovat mielettömiä termejä sikäli, että jokaisella on osansa, ihmisen osa, jota ei voi pelkän sosioekonomisen aseman perusteella päätellä. Yleinen ongelma on, että sitä kuitenkin paljon tehdään.

Ihminen on biologinen, psyykkis-henkinen ja sosiaalinen olento, sekä ympäristöön suuntautuva, siihen vaikuttava ja siitä vaikutusta vastaanottava. Siten ihmisen toimintakyky, terveys ja hyvinvointi rakentuvat aina vähintään näissä tunnetuissa ulottuvuuksissa. Terveys ja sairaus tulee käsittää niitä koskevaksi sekä terveyden että sairauden tekijöiden yhteen kietoutuvaksi jatkumoksi, jossa ei ole yksiselitteistä sairas tai terve -rakennetta, vaan sekä terve että sairas -dynamiikka. Tämä on erittäin tärkeää ymmärtää, koska fyysistä terveyttä ja sairautta koskeva tietämys on hyvin tunnettua ja tavallista, mutta psyykkisen terveyden ja sairauden aiheilla on yhtä tabuluonnetta ja yhteisön tai yhteiskunnan sosiaalisesta terveydestä ja sairaudesta ei puhuta vakavasti juuri lainkaan.

Kun vaikkapa rivipoliitikkona, ministerinä tai presidenttinä toimii (ehkä ymmärtämättään) pahoinvoiva, kuten narsistisesti häiriintynyt persoona, hän aikaansaa lisää pahoinvointia yhteiskunnassa ja hän on yhteiskunnasta yleisesti syrjäytynyt, vähintään vieraantunut – vaikka näin toteaminen leimataan helposti vain poliittiseksi ilveilyksi. Kansalaisten parissa vastaavasti terve saattaa halutakin vetäytyä ”syrjäytyneeksi” tarkkailijaksi ja olla siinä asemassa hyvinvoiva ilman ”hyvää” sosioekonomista statusta. Kun laajoja kansanosia koskien puhutaan syrjäytymisen uhan kielellä, on ainakin yhtä paljon kysymyksessä politiikan syrjäytyminen niiden kuuntelusta, eli sairaus on myös yhteiskunnassa ja sen johtajissa.

4 Ehkäisy ja torjuminen oleellista, korjailu tavallista

Yhteiskuntapolitiikan näkökulma syrjäytymiseen on yleensä varsin mekaaninen. Keskeinen taustaongelma ilmenee käytännön toiminnan jakamisessa ehkäisevään ja korjaavaan työhön. Sen ongelmallisuus kertautuu, kun kaikkea korjaavaa työtä kutsutaan ehkäiseväksi. Nämä ongelmat kulminoituvat siihen, että vuodesta toiseen politiikassa höpötetään ehkäisevästä työstä tärkeänä ja kustannuksia säästävänä, mutta kuitenkin suunnataan resursseja korjaaviin toimiin, jolloin ehkäisevä työ usein kärsii.

Mutta voidaan myös ajatella ehkäisyä yläkäsitteenä ja nähdä korjaava toiminta siihen sisältyväksi. Opetusministeriön tukeman ehkäisevän päihde- ja huumetyön mukaisesti ehkäisevä työ voidaan jakaa kolmeen syvyysulottuvuuteen, joissa ehkäisyn käsite on laajempi kuin ennaltaehkäisy (Aaltonen, Kimmo 2007, 131, julkaisussa Nuorisolakiopas. Tietosanoma):

1) primaaripreventio, jolla pyritään ennaltaehkäisemään kielteisen toiminnan alkaminen

2) sekundääripreventio, jolla pyritään kääntämään jo kielteiseksi todettu kehitys myönteisempään suuntaan

3) tertiääripreventio, joka kohdistuu jo vahvastikin ongelmalliseen tilanteeseen sen syvenemistä tai laajenemista ehkäisevästi ja sitä korjaavasti

Tällöin siis ajatellaan, että kaikki myönteisesti ihmisen elämään vaikuttava, ilmenevän tai mahdollisen ongelman torjuminen, on myös ongelmia ja uhkia ehkäisevää välittömästi, lähitulevaisuudessa tai pitemmällä aikavälillä. Idea on selkeä ja mielekäs, mutta viralliset ja julkiset esitykset, osittain tämäkin, esittävät asiat aina kielteiseen (ja suurempiin kustannuksiin) peilaten. Tällöin kirjoitetaan poliitikkojen ja vaikkapa valtiovarainministeriön ehdoilla, jotka eivät vastaa elämän käytäntöä: täytyy olla ongelma tai uhka joilla hinta. Jos ehkäisy perustuu ihmisille luontaiseen olemiseen, vuorovaikutukseen, kohtaamiseen, välittämiseen, tukemiseen ja yhteisöllisyyteen, miksi siitä pitäisi maksaa?

Ongelma on siinä, että vaikuttamista ei nähdä lähtökohtaisesti itseisarvoisen, myönteisen (ja tuottavan) tukemisen kautta. Tällöin idea siitä, että korjaava on myös ehkäisevää, säilyy kuitenkin prioriteettina, helposti ehkäisevää työtä ainakin budjeteissa syrjäyttäen. Tämä ongelma on yleinen ja monialainen.

Julkiseen ”terveydenhuoltoon” on vaikea päästä terveenä saadakseen tukea hyvinvoinnin ylläpitämiseen ja sairauksien ehkäisyyn, sinne pääsee vasta kun on jo terveydellisesti ongelmainen eli enemmän tai vähemmän sairas. Kela ei hyväksy korvausta ennaltaehkäisevään sairausvapaaseen uupumisen välttämiseksi, ”työuupumus” ei voi olla diagnoosi. Tämä on yksi osasyy ”masennuksen” yleistymiseen tilastoissa: muotidiagnoosi on masennus, jolle on määritellyt oireet ja Kelan hyväksyntä. Tätä kirjoittaessani keskustellaan siitä, että toimeentulojärjestelmän muutos estää apua tarvitsevia hakemasta välttämättömiä harkinnanvaraisia tukia, koska niiden saaminen edellyttää päätöstä yleisestä toimeentulotuesta, jonka käsittely venyy.

Joka tapauksessa ehkäisevän toiminnan status on ongelmallinen, koska sen vaikutukset näyttävät olevan vaikeasti määriteltäviä ja mitattavia. Ne ovat kuitenkin ymmärrettävissä. Mutta ehkäiseviin prosesseihin ei voi liimata suoraan mitattavia tulosindikaattoreita. Ei se toiminta kuitenkaan sillä perusteella ole vähemmän merkityksellistä. Ongelma onkin mekaanisessa, jo satoja vuosia vanhan maailmankuvan ajatuksessa inhimillisen toiminnan, sen vaikutusten ja tulosten pelkistettävyydestä mitattavaksi, kuten ”tunnusluvuiksi”. Niitä tarvitaan, jos ei ole riittävästi tietoa ja ymmärrystä. Mitkään, myöskään korjaavan työn mittarit eivät ole päteviä, jos ne eivät perustu käytännön toiminnan ja sen prosessien ymmärtämiseen.

5 Vallattomat vallan syrjässä ja äärellä

a-lapset

Kun syrjäytyneisyydestä ongelmana puhutaan järkevästi, tarkastellaan sitä, missä määrin siihen liittyy haittaa tai uhkaa henkilöille itselleen tai muille ihmisille. Lähtökohtana tulee olla sen ymmärtäminen kärsimyksenä ja hyvinvoinnin ongelmana. Tunnuspiirteitä on tutkimuksissa lueteltu paljon, ja niitä on sekä subjektiivisessa kokemuksessa että objektiivisesti havaittavissa.

Tavallinen varoitus on jo koululapsilla todettava huonommuuden ja ulkopuolisuuden tunne. Ilman sitä korjaavaa tukea ja vaikuttamista lähiyhteisöön tällainen tunne voi johtaa krooniseen kärsimykseen, epäonnistumisiin ja passiivisuuteen. Kaikilla tämä ei ilmene näkyvästi ja suoraan, mutta voi uudelleenvirittyä monin tavoin elämän varrella. Sen yhdeksi ratkaisuyritykseksi voi myös muodostua tunteiden projisointi toiseen kiusaamalla ja muulla kielteisellä käytöksellä. Erityisesti lapsuudessa ja nuoruudessa kehä on tunnettu: kiusatusta tulee kiusaaja, jonka kiusatusta tulee kiusaaja…

Lasten ja nuorten huomiointi on tulevaisuuden kannalta tärkeintä. Mutta kysymys ei ole vain heistä: kiusaaminen aikuisten piirissä on viime vuosina lisääntynyt Suomessa melkoisesti. Usein kysymyksessä ovat haavoittuneet, loukatut ja osin itsetunnoltaan heikot, joita myös monet eri ryhmät käyttävät hyväkseen tarjoamalla turvaa ja hyväksyntää sekä kohteita kielteisille tunteille. Itsetunnon heikkous voi ilmetä myös näennäisenä itsevarmuutena esimerkiksi narsistisen häiriön tai muiden voiman ja vallan ilmaisujen kautta, sekä kapeana kiinnostuksena ideologiaan.

Subjektiivinen kokemus ei ennusta mitä tahansa, mutta lähtökohtana empaattiselle tuelle tulisi aina olla jo koettu kärsimys riippumatta sen syystä. Ja monien kokemus ulkopuolisuudesta ja epäoikeudenmukaisuudesta on yhteisössä ja yhteiskunnassa realiteetti riippumatta siitä missä määrin sen perustelu on objektiivinen. Se on aina myös ilmaus demokratian ja oikeusvaltion jonkin asteisesta epäonnistumisesta.

Sitä, missä määrin yksilöiden ja ryhmien tila on yleisempi riski tai uhka muille, yhteisölle tai yhteiskunnalle, voidaan tehdä objektiivisia arvioita eri asiantuntijoiden toimesta. Kun kysymys on tavallisista rivikansalaisista, on silloin yleensä jo kehityksen tukemisessa ja varhaisessa puuttumisessa epäonnistuttu ja henkilön ongelmat kroonisia, ehkä pahentuneita. On huomattava, että kaikki tällainen ongelmallisuus ei näy arkisesti muille, edes läheisille, jollei heillä ole erityisen hyviä tulkintakykyjä.

Tavallisinta haitallista epäterveyttä on yleinen laimea välinpitämättömyys – se on hyvin yleistä, eikä siitä voi päätellä kuin sen, että useimmilla ei mene kovin huonosti ja päättäjillä on turvallista. Mutta kun puhutaan vahvasti passivoituneesta selän kääntämisestä ja siihen liittyvästä kärsimyksestä tai siitä kumpuavasta vihamielisyydestä, on kyse tavallisimmista yksilöllisen ”syrjäytymisen” ongelmista, jotka yleisesti tunnustetaan ongelmiksi. Vähemmän esillä on se, että kysymyksessä voi aina olla myös esimerkiksi päättäjä, joka kääntää selkänsä yhteiskunnalle, sekä se, että kansan vihaisuus ja kapinallisuus voi olla myös perusteltua ja moraalisesti oikeutettua.

Samalla, kun syystäkin korostetaan ihmisten ja yhteisöjen omaa vastuuta hyvinvoinnista, ohitetaan rumasti se näkökulma, että yhteiskuntapolitiikka voi myös tukea ja tuottaa omavalintaista marginalisoitumista tai syrjäyttämällä suoranaista pahoinvointia. Sitä tapahtuu taas enemmän, kun monista yhteiskunnan tärkeimmistä tehtävistä vähennetään voimavaroja. Inhimillinen hinta on korkea, kun valtion politiikka pakottaa tarkastelemaan vain sitä mitä, pahoinvointi maksaa (tai miten se vähentää jotain kuviteltua talouskasvua).

Suurin osa kansalaisista on melko tai hyvin paljon syrjässä nimellisestä julkisesta politiikan tekemisestä. Poliitikot ovat siis vähemmistö. Syrjäytymisen uhkaan perustellustikin tarkoitettu yleislääke on osallisuus. Mutta kun se ymmärretään osallistumiseksi ja vaikuttamiseksi yhteiskunnalliseen valtaan, on se vallanpitäjille vaikea asia. Esimerkiksi nuorten osallisuus- ja vaikuttamisryhmien roolin ja ennen kaikkea niiden oikeuksien tunnustaminen kuntien päätöksenteossa on edistynyt hitaasti. Sen sijaan erilaisten yhteisöllisten ja osallisuutta tarjoavien toimien kannattaminen on päättäjille helpompaa, koska se ei uhkaa heidän valtaansa.

Tämä kertoo siitä, miten edustuksellinen demokratia rajoittaa kansalaisten osallisuutta yhteiskunnallisiin asioihin. Toisaalta nimenomaan osallisuus ja yhteisöllisyys ovat ihmisiä terveinä ja toimintakykyisinä pitäviä niin kansalaisten arjessa kuin politiikan huipulla. Siksi muodolliseen politiikkaan osallistuminen tai siitä erossa pysyminen ei ole mikään ihmisten syrjäytyneisyyden jakolinja. Jollekin vallanpitäjälle kunnon kansalainen on riittävän hyvinvoiva ja riittävän syrjässä tai vallasta vieraantunut? Tällainen vallanpitäjä on tavallisesta elämästä syrjässä, vieraantunut ja kylmä.

Poliittisen tai hallinnollisen vallan vastustamiseen on yleisimmin kaksi näkökulmaa:

  • rajoittaa sekä yhteiskunnallisen että poliittisen keskitetyn ja hierarkkisen julkisen vallan roolia vahvistamalla yksilöiden ja kansalaisyhteiskunnan valtaa (liberalismin ja anarkismin muodot, individualismi)
  • rajoittaa moninaisten poliitikkojen valtaa suhteessa valtioon ja kansaan vahvistamalla valtion ja kansalaisten suoraa yhteyttä, tai luomalla yhtenäinen ideologinen hallinto (autoritarismin ja totalitarismin muodot, kollektivismi)

Molempia näkökulmia esiintyy läpi perinteisen poliittisen jaottelun (vasemmisto, keskusta, oikeisto), mutta ne eivät ole sen näkyviä nimettyjä valtavirtoja ja esiintyvät useammin maltillisina juonteina kuin äärimuodoissaan. Mutta sekä poliittista toimintaa, että siihen kohdistuvia asenteita ja ideologioita ei voi lainkaan ymmärtää vain perinteisen oikeisto-vasemmisto -jaottelun kautta. Seuraava bloggaukseni tarjoaa peruskäsitteitä aatteiden ja asennoitumisen hiukan moniulotteisempaan tarkasteluun.

6 Kadonneitten lasten marssi

Takaisin Blogisarjan pääsivulle
Takaisin tämän Luvun 1 alkuun