Twice a Victim: How Have Attacks Affected Muslims in Europe? | Paris Attacks | Al Jazeera

As attacks continue to be linked to Islam, European Muslims share their stories of loss, discrimination and identity.
— Read on www.aljazeera.com/programmes/specialseries/2018/08/victim-attacks-affected-muslims-europe-180801145915309.html

Mainokset

Vartiopaikalla – idän ja lännen välissä: Venäjällä koulutetaan eurooppalaisia ekstremistejä

Vartiopaikalla – idän ja lännen välissä: Venäjällä koulutetaan eurooppalaisia ekstremistejä
— Read on vartiopaikalla.blogspot.com/2018/07/venajalla-koulutetaan-eurooppalaisia.html

4C Tavalliset toimijat ja ääriryhmät

Ääri – minkä ääri? Mikä on äärimmäistä?

Radikaali ei ole äärimmäistä, mutta ääritoiminta on radikaalia suhteessa tavanomaiseen yleiseen.

Ääritoiminnat ja ekstremismi luonnossa ja harrastuksissa on oma asiansa, mutta sopiikin vain peilauspinnaksi. Yhdet kiipeilytossut ja magnesiumia pussiin ja kalliolle: siinä resepti. Osa purkaa energiaansa myös ideologioihin. Politiikassa on myös mukana radikaaliksi luonnehdittavia pyrkimyksiä. Oikeisto ja vasemmisto -jako ei tee ymmärrettäväksi sitä, että radikalismit ovat eri ulottuvuudessa. Vakiintuneet ”äärioikeisto ja -vasemmisto” ovat huonoja ilmaisemaan radikalismin paikkaa poliittisessa avaruudessa.

Suomessa ei ole vakavassa mielessä vallankumouksellista vasemmistoliikehdintää. Ainoa valllankumouksellinen on kansallissosialistinen Pohjoismainen vastarintaliike, jonka piirissä on sekä ajattelevia että toimivia aktivisteja. Siinä samoin kuin joillakin poliitikoilla on fasismissympatioita. Pvl on tehnyt pahimmat väkivaltaisen henkilöihin kohdistuvat iskut. Sen vastapoolina toimiva Antifa on edellistä hajautuneempi solujen verkosto. Niiden sekä eläinoikeusliikkeen piiristä on tehty materiaan kohdistuvia iskuja. Tämä on yhdistetty myös anarkismiin, mikä anarkismin kokonaisuutta ajatellen on irrallista rettelöintiä (vrt. jalkapallohuligaanit Englannissa ja itsenäisyyspäivän mielenosoitukset Suomessa).

 

Ääripolitiikka

Kun radikaalisuus ja konservatiivisuus nähdään kokonaan toisilleen vastakkaisina, on kysymys radikaalista näkökulmasta, usein ideologiasta. Hiukan vaikeammin hahmotettavaa voi olla se, että suomenkielessä myös konservatismin kannattaja voi olla käytökseltään tai toiminnassaan radikaali. Tällöin sanan merkitys on lähinnä ”jyrkkä” ajatuksissa tai sen lisäksi käyttäytymisessä.

Yleinen liberalisoituminen ja vapausarvot, autonominen yksilöllisyys, autonominen talous näyttävät olevan muodissa. Tämä merkitsee ekonomista kovaa anarkismia, joka on lähellä myös sosiaaliliberalismia – kumpaankin kuuluu valtion vaikutusvallan heikentäminen vapauden nimissä.

Tämän vastineena esimerkiksi Suomen Sisu -järjestö kannattaa vahvaa kansallisvaltiota; se on myös luonut valtakunnallisen piirirakenteen ja sen jäseniä on myös valtakunnan politiikassa.

Vihaideologiat ovat yleistyneet jonkin verran Suomesssa ja maailmalla. Erilaista rettelöintiä, häirintää ja kiertäviä mielenosoituksia on tehnyt Suomi ensin -niminen ryhmä tai verkosto. Avoin rasismi ja muukalaiskammo sekä ylikorostunut kansallisen itsenäisyyyden julistaminen kuuluvat heidän repertuaariinsa. Tämän ryhmän ja Suomen sisun välillä on myös yhteyksiä.

Tässä kansallismielisessä liikehdinnässä on piiilevä turvallisuusuhka ainakin monikultuuurista todellisuutta taloudellisestikin ajatellen. Erityisesti, koska sillä on yhteyksiä valtakunnan politiikkaan ja hallintoon, sekä ulkomaisiin vastineisiinsa.

 

Populistisuus ja populismi

Populistisuutta ilmenee kaikkialla, sitä on mainoksissa, perinteisissä uskonnollisissa karismaattisia liiikkeissä ja ideologioissa, mutta enemmän tai vähemmän myös eri puolueiden vaalikampajoinnissa. Vakiintunut populismi taas on politiikan tyyliin, politiikan ja vallan sisään tuotua anarkismia ja erityinen radikalismin muoto. Se ratsastaa isänmaalllisuudella ja kansallismielisyyydellä.

Vapauden idea voi kääntyä veljeyttä ja tasa-arvoa vastaan niin taloudellisen kuin poliittisen vallan vastuuttomuudeksi missä tahansa kansanosissa tai poliittisissa ryhmissä. Tällöin klassinen, yleinen ja maltillinen liberalismi voi näyttäytyä niille ”konservatiivisena” ja radikalisoitua sekä talouden ääriliberalismiksi, jossa suuret pääomat hallitsevat arvoista piittaamatta, tai se voi näyttäytyä liiallisena vapautena ja radikalisoituminen tapahtua rajatumpien yhtenäisten arvojen ideologian ja talouden vahvemman sääntelyn suuntaan. Nämä kaksi painotusta voivat myös liittyä osittain yhteen ja se merkitsee kansakunnille suuria murheita.

Valtaosa ihmisistä on tavallista väkeä. Suojelupoliisin mukaan vuosi 2017 oli varsin rauhallinen. Poliisin aloitteesta Pohjoismainen vastarintaliike on Suomessa kielletty – eri asia on miten toimintaa siihen päättyisi. Rettelöitsijät ovat saaneet tuomionsa olivat he minkä aateryhmän tahansa edustajia.

 

Takaisin Blogisarjan pääsivulle

 

 

 

 

Suomi tarvitsee faktantarkistajien yhteistyötä ja tietoturvallisen faktantarkistusportaalin – Faktabaari

Meillä kansalaisilla tulisi olla oikeus avoimeen, luotettavaan ja totuudenmukaiseen tietoon. Liikenne- ja viestintäministeriö on juuri nyt viimeistelemässä mediapoliittista periaateohjelmaa, jonka pohjalta suomalaista mediamaisemaa pyritään kehittämään yli hallituskausien pitkälle 2020-luvulle. Liikenne- ja viestintäministeri Anne Berner on kiitettävästi avannut mediapoliittista kuulemista Avoin yhteiskunta ry:n kaltaisille, kansalaisyhteiskunnasta ponnistaville yhteisöille. Täällä on luettavissa ministeriön lausuntokierrokselle lähettämä periaateohjelmaluonnos jonka osalta Faktabaarissa haluamme kiinnittää huomiota erityisesti sen Eurooppa-tasoista faktantarkistamista koskevaan sisältöön. Itsenäisen ja nopeasti reagoivan faktantarkistamisen merkitys on viime aikoina korostunut ja juuri tähän suuntaan on Eurooppalainen faktantarkistaminen suuntaamassa. Suomi ei voi olla osallistumatta tähän ”ytimeen”.Suomi johtaa  2019 Euroopan parlamentin vaalien jälkeen EU:n ministerineuvostoa ja faktantarkistus on yksi komission tärkeimpiä disinformaatiota rajoittavia toimia ml. itsenäisen eurooppalaisen faktantarkistusportaalin käynnistäminen. Suomella on nyt valinnan mahdollisuus. Haluaako se sitoutua kansainväliseen standardiin, kuten vaikkapa länsinaapurimme Ruotsi ja Norja? Suomelle olisi tarjolla myös toimia Faktabaarin johdolla edelläkävijänä mm. medialukutaito ja tietoturvallisuuden osalta. Digitalisoituvassa mediaympäristössä ihmisten oikeutta paikkansa pitävään tietoon on varjeltava. Erityisesti sosiaalisen median kentällä valvontakysymys on huomionarvoinen. Sosiaalisen median alustat ovat viime aikoina myötävaikuttaneet vaalituloksiin eikä liene mitään syytä uskoa niiden yhteiskunnallisen merkityksen vähenevän.Käytännössä tilanne on raaka, sillä tällä hetkellä Suomessa ei ole mitään sisällöllistä kontrollia sosiaalisessa mediassa liikkuvalle asiallisesti väärälle (misinformaatio)  ja tarkoituksellisesti harhaanjohtavalle (disinformaatio) sisällölle. Samaan haasteeseen viittasi äskettäin Stanfordin yliopistossa suomalainen tutkijatohtori peräänkuuluttamalla mediaan “myrkkymittaria” Emme kuitenkaan täällä Suomessa ole olleet toimettomia. Faktabaari on vuoden 2014 eurovaaleista lähtien vakiinnuttanut faktantarkistuksen osaksi suomalaista vaalijournalismia ja palkittu toimistaan sekä kansallisesti että kansainvälisesti. Faktabaari on perustamisestaan alkaen osallistunut aktiivisesti eurooppalaiseen faktantarkistustoiminnan kehittämiseen. Vuoden 2018 presidentinvaaleissa nähtiin, kuinka suomalaiset mediatalot kiinnostuivat poliittisesta faktantarkistamisesta. Siis siitä, mitä Faktabaari on tehnyt jo vuosia ammattilaisten vapaaehtoistyöhön tukeutuen. Faktabaari arvioi heti vaalien jälkeen tutkijoiden valvonnassa kaikki presidentinvaaleissa tehdyt faktantarkistukset Faktabaarin kansainväliseen standardiin kytkeytyvään faktantarkistamis standardia vasten. Löysimme paljon hyvää mutta myös paljon parannettavaa. Euroopan unionin tasolla on tällä hetkellä voimakas virtaus kohti faktantarkistamisen vakiinnuttamista osaksi eurooppalaista mediaa ja medialukutaitoa – aktivoimalla kansalaisia kriittiseen itsenäiseen ajatteluun. Juuri tätä on Liikenne- ja viestintäministeriön mahdollista tukea mediapoliittisella periaateohjelmallaan. Nyt on aika tuoda suomalainen faktantarkistaminen länsieurooppalaiselle tasolle. Nyt on aika ketterälle toiminnalle. Suomen on mahdollista laatia pilotti, joka lunastaa lupauksensa eurooppalaisessa viitekehyksessä ja tuo mukaan myös tärkeän medialukutaidon. Suomalaisten on toden teolla tartuttava vuonna 2019 käynnistyvään faktantarkistamisen eurooppalaiseen yhteishankkeeseen ja sen mahdollistavaan yhteistyöalustaan. Faktabaari on valmis toimimaan kansallisena koordinoijana. Osallistuminen vaatii rahoitusta järjestelmän toteuttamiseksi sekä kansallista liikettä, joka sitouttaisi mediatoimijat kansainväliseen faktantarkistamisen IFCN-standardiin, joka mahdollistaa toimimisen mm. teknologia alustoilla (Facebook, Google jne.). Faktabaari on tähän mennessä toiminut vaalikohtaisesti ja vapaaehtoisvoimin. Se ei enää riitä. Kansainvälinen faktantarkistamisen normisto edellyttää viikottaista faktantarkistamista, mihin tarvitaan investointeija. Faktabaarin ehdotus on seuraava: Kehitämme yhdessä mallin suomalaiselle faktantarkistamisportaalille. Tässä meitä tukee suomalainen medialukutaito-osaaminen ja vastuullisen journalismin pitkä perinne. Synnytämme tämän luomalla suomalaisista mediatoimijoista vahvan kansallisen koalition, joka toimii alkuun päästyään liiketaloudellisesti kannattavasti yhden faktantarkistamisportaalin kautta. Yhdessä kehitetyt työkalut ja toimintamallit tukevat koko suomalaista toimintakenttää – myös sitä perinteisempää journalismia. Luomme faktantarmistamisen osaamista käynnistämällä kansallisen faktantarkistamisvalmennuksen, joka tukee kaikkia medioita journalistisen laadun edelleenkehittämisessä haasteiden vain kasvaessa. Tuettu ja luotettu portaali vahvistaa suomalaisen yhteiskunnan kestävyyttä erilaisia informaatiovaikuttamisyrityksiä vastaan. Se on kokonaisturvallisuutta. Faktat ovat nykyään luksusta, niihin on sijoitettava ja niihin avoimen yhteiskunnan on sitouduttava. Faktabaarilaiset Ohessa avoimesti hyödynnettäväksi laajempi lausuntoluonnoksemme, jonka lähetämme ministeriölle myös virallisesti käytyämme sitä vielä läpi kehitysryhmässämme ja käsiteltyämme sen Faktabaaria mahdollistavan Avoin yhteiskunta ry:n piirissä. https://docs.google.com/document/d/1gT7mrf6zD3lF3j6DRzo2oNOD4015wceXnbfptLLGaUc/edit?usp=sharing Lisätietoja: toimitus(at)faktabaari.fi
— Read on faktabaari.fi/baaripuhetta/suomi-tarvitsee-faktantarkistajien-yhteistyt-ja-tietoturvallisen-faktantarkistusportaalin/

2 E Autoritaarinen ja totalisoiva 1/3

Edellä anarkisuuden ja anarkistisuuden yhteydessä toin esille sanojen merkitysvaihtelun. Siihen liittyen asenteen tai aatteen nimittäminen ei ilman kontekstia ja tietoa ole koskaan selvää. ”Anarkisti” on myös leimasana, samoin esimerkiksi ”fasisti” tai ”natsi” – ja tämä toisaalta haittaa järkevää keskustelua niistä, toisaalta usein pyrkiikin estämään järkevää keskustelua ”vastapuolesta” tai ”omista”.

Tästä syystä myös kommunismista tai jopa sosialismista keskustelu on monien aiheisiin historiallisesti perehtymättömien kanssa yhä vaikeaa. Kommunismi tai sosialismi eivät ole esittämieni asenteiden ja aatteiden joukossa, koska ne ovat kokonaisia yhteiskuntateorioita, joiden historiallista vaikutus ilmenee läpi kaikkien yhteiskunnallisten aatteiden ja asenteiden. Muita moderneja yhteiskuntateorioita samassa mielessä ei ole ollut ja esimerkiksi ”pohjoismainen malli” johon Suomikin on luettu ja jota on maailmalle esitelty, on muun muassa sekä arvo- että talousliberaalin ja anarkisen vaikutuksen kyllästämää maltillista sosialismia. ”Kapitalismilla” tarkoitetaan joskus pääoman hallinnan tai jopa vain talouden suurta valtaa, mutta varsinaisesti se on vain taloudellisen toiminnan (markkinatalous) oppi, joka ei riitä aatteeksi ilman tässä kirjoitusten sarjassa käsiteltyjen asenteiden ja aatteiden vaikutusta. Vahva markkinatalouspainotus voi rakentaa ja rikkoa, mutta ei korvata aatteita.

Liberalismi tai anarkismi taas eivät ole yhteiskuntateorioita, vaan aatesuuntauksia, joiden päämäärä on avoin. Kokonaan liberalistisia tai anarkistisia yhteiskuntamuotoja on ollut vähän, nekin rajallisia eivätkä pitkäkestoisia. Kommunistisiksi nimitetyt yhteiskuntajärjestelmät taas eivät ole edustaneet kommunismin keskeisiä ideoita, jotka ovat jääneet niiden autoritaarisen tai totalitaarisen muodon varjoon; sama koskee kansallissosialismia, joka rinnastuu suoraan kommunismiin: kumpikin voi toimia sopivan pienesssä koossa ja erityisesssä tilanteesssa, ilman hallinto- ja valtajärjestystä – ainakaan sen ei tule koskaan sitoutua samoihin autoritaarisiin tai totaalisiin periaatteisiin. Osuustoimintahan on kommunismia ja Puolustusvoimien erityisyksikkö on tietysti kansallissosialismia, vai kuinka?

Jos mainitut aatteet tulkittaisiin vain elämänfilosofioiksi, niin historiallisista yhteiskuntayhteyksistä riisuttu alkuperäinen kommunismin (yhteisöllisyys) idea sopisi liberalismin (yksilöllisyys) kumppaniksi ja anarkismi (vallan ja vapauden suhde) kenties niitä yhteen sitovaksi ideaksi. Siinä ovat jo pohjoismaisen demokratiamme perusainekset. Tämä ymmärtäminen on tärkeää ja painottuu, kun tarkastellaan seuraavien asenteiden ja aatteiden mahdollisuuksia.

On hyvä huomioida se, että liberaaliksi, anarkistiseksi, kommunistiseksi (sekä myös kapitalistiksi tai porvariksi) kutsuvat monet ihmiset itse itseään, vaikka ne joillekin ovat nimittelysanoja. Sen sijaan autoritaarisuuteen tai totalitaarisuuteen pyrkiviksi itsensä ilmaisevia yksilöitä tai ryhmiä ei juurikaan havaita, ei yleensä myöskään natsismin tai fasismin nimillä esiintyviä (kansallissosialistisia kyllä jonkin verran). Tämä on ehkä pelottavakin asia, koska nämä asenne- ja aatesuunnat ovat myös koko ajan keskuudessamme. Sama pätisi kommunismiin siinä mielessä kun jotkut Neuvostoliittoa takaisin haikailevat.

Alkupala

Edellisten asenteiden ja aatteiden yhteydessä olen jo tuonut esille niiden suhteellisuuden. Niitä kaikkia, mutta erityisesti koko yhteiskuntaa ja sen järjestystä koskevia näkemyksiä on tarkasteltava eri tasojen ja laajuuksien puitteissa. Autoritaarisuus on sekä ihmisten yksilöllinen tai kollektiivinen piirre tai ilmenemismuoto, että hallinnon tai poliittisen järjestelmän piirre, voimakkaana tai vallitsevana se on autoritarismia Samalla tasolla totaalisuus arkisenakin asenteena on tärkeä huomioida. Liberaalissa demokratiassa totalitarismi on ääri-ideologia, totalitarismissa liberaali demokratia on sitä. Toki sekin on luonnollisesti eri ihmisille enemmän tai vähemmän mieluisa ajatus.

Kastike: poliittinen vastakkainasettelu voi johtaa sotaan mutta sodasta voi palata kiistelemään poliittisesti. Poliittinen keskustelu taas on turhaa, jollei tunneta luontoa ja ihmisluontoa sekä yhteiskunnnan rakenteita ja prosesseja.

 

Autoritarismi
Hiinä ja hiinä, ei kiva

Totaalinen ja totalistinen asenne
– Normia on etiikan rikkoontuminen

Totalitarismi
Death

 

Autoritaarinen asenne yleisesti ja erityisesti

Autoritaarisuutta on käsitelty eniten johtamis- ja organisaatioden tutkimuksissa ja opeissa sekä politiikan tutkimuksissa. Johtajuudesssa tavallisen perinteisen leadership/management jaon lisäksi on esitelty autoritaarinen, demokraattinen, sekä, ns. hällä-väliä tai vain vähän toimintaan puuttuva johtajuus. Vastaavalla tavalla on tutkittu ja selitetty organisaatiota ja poliittista toimijuutta.

Kuuluisimpia persoonallisuustutkimuksia on vuonna 1950 ilmestynyt The Authoritarian Personality. Tutkimus toteutettiin osittain kyselynä, osittain haastatteluina, joiden kohteena oli suurehko otos keskiluokkaisia valkoisia ja ei-juutalaisia yhdysvaltalaisia. Asenteita mitattiin juuutalaisvastaisuuden, oman ryhmän suosimisen ja eri vähemmistöihin kohdistuvien= ennnakkoluulon ja torjunnan, sekä poliittisen vanhoillisuuden ja piilevän demokratian vastaisuuden kautta.

Näin määriteltiiin autoritaarisen persoonallisuuden vahvuutta joukolla ominaisuuksia. Kuka tahansa näkee toisaalta sen, että tutkijoiden ennakkoasennne on ollut varsin vahva, toisaalta sen, että tällaisia kylmän kyynisiä ihmisiä on keskuudessamme melko paljon. Oleelliseksi tutkimuksen tekee kuitenkin juuri tuo jo ennakoitu piirteiden lista, joka vastaa kuvaa natsihallinnon palveluksessa työskennelleistä ihmisistä. Kysymyksessä on siis joukko ”tavallisia” ihmisiä, jotka eivät näytä pitävän väärinä tuollaisia asioita ja joilla on valmius toimia ilkeästi joko omasta tahdostaan tai ainakin vahvan auktoriteetin tahdosta. Esitetyt tyypilliset persoonallisuuden piirteet olivat seuraavat (Wikipedia):

1. Sovinnaisuus: jäykkä sitoutuminen sovinnaisiin keskiluokkaisiin arvoihin
2. Autoritaarinen alistuminen: alistuva ja kritiikitön suhtautuminen ihannoituja moraalisia arvovaltoja kohtaan
3. Autoritaarinen hyökkäävyys: pyrkimys etsiä, tuomita ja torjua epäsovinnaisia ihmisiä
4. Anti-intraseptio: mielikuvituksellisuuden ja helläluontoisuuden vastustaminen
5. Taikauskoisuus ja stereotyyppisyys: usko kohtalon taianomaiseen määräytymiseen ja taipumus jäykkien luokittelujen käyttämiseen ja huonoon moniselitteisyyden sietämiseen
6. Valta ja kovaluontoisuus: liioiteltu kovaluonteisuus, kiinnostus vallan, voiman ja hallinnan leimaamiin suhteisiin ja niiden perusteella tehtyihin erotteluihin, joissa samaistutaan nimenomaan voimakkaampaan osapuoleen
7. Tuhoavuus ja kyynisyys: yleistynyt vihamielisyys ja inhimillisyyden pilkkaaminen
8. Heijastavuus: taipumus heijastaa tiedostamattomia tunneyllykkeitä maailmaan siten, että tuloksena on epäily vaarallisten ja hillittömien asioiden tapahtumisesta maailmassa
9. Sukupuolisuus: liioiteltu kiinnostus toisten sukupuolielämään.

´    

En itse pidä näin ylimalkaisesta persoonalllisuuustypologiasta, koska psykologia on kehittynyt muun muassa persoonallisuushäiriöiden arvioinnissa sittemmin pitemmälle.

Mutta klassikkona tuokin tutkimus on tässä yhteydessä tärkeä: se näyttää, mistä aineksista jotkut on tehty. Enemmän minua kuitenkin huolestuttaa, että toinen kuuluisa testi alistuvuudesta auktoriteetille on toistettu ja tulokset ovat yhtä karmaisevat. Tarkoitan tietenkin Stanley Milgramin ”tottelevaisuuuskokeita”, joiden 1960-luvun alkuvuosina tehtyjen sarjojen tuloksista hän kirjoitti kirjan Obedience to Authority (1974). Kokeissa ihmiset olivat vakuuttavan henkilön kannnustamana valmiita antamaan koehenkilöiksi luulemilleen ihmisille epäterveellisiä ja jopa hengenvaarallisia sähköiskuja.

Tämä merkittävä koe toistettiin vuonna 2014 samoin tuloksin: enemmistö koehenkilöistä oli valmis antamaan terveydelle vaarallisia sähköiskuja. (Ihmiset tottelevat yhä kidutuskäskyä – kuuluisa Milgramin sähköiskukoe toistettiin).

Olemme siis tietoisia siitä, kuinka helposti saamme ihmiset tottelemaan vaikka missä. Jäljelle jää vain se kysymys, nauttivatko he itse siitä mitä tekevät. Joillekin se nauttiminen pahoista teoista saattaa kyllä riittää vahvaankin mielihyvään. Tämä kertoo vakavasta sairaudesta tai koko persoonallisuuden häiriöistä. Tähän on hyvä todeta, että moni koehenkilö järkyttyi ja kieltäytyi ehdoitta jatkamista ”kokeen johtajan” puheista välittämättä. Huolestuttavinta on silti se, että enemmistö kuitenkin jatkoi liian pitkälle.

Mutta millaisia ovat johtajat ja mikä on heidän vastuunsa, jos moni heihin luottaa jopa täysin väärien päätösten jälkeen? Tässähän on myös Suomen sisäisen turvallisuuden pääasia, eli mitä johtajia viranomaisia tulisi kuunnella, kun hallituksessakin on monta täysin epäpätevää ja maalle haitallisiakin (heinäkuun alku 2018). Ketkä todella haluavat väärin ja sairaalla tavalla toimimista?

Psykopatologiat ja -patiat

Näistä klassikkkokokeista nykyaikaan pääsee helpoiten tarkastelemallla yleistä psykopatologista oirehdintaa, joka irvokkaana ilmenee myös monissa julkisissa toimijoissa. Mutta toistaiseksi pysyttelemme vain henkilöissä ja pohjustammme siten ääriajattelun aineksia. Kun puhutaan mielenterveyden ja persoonallisuuden häiriöistä tai vaurioista, on hyvä muistaa, että samoja kokemuksia on elämän varrellla jokseenkin jokaisellla joskus. Oirelistoista siis löytyy useimmille terveillle elämästä tuttuja oireita. Patologiat ovat vakavia löydöksiä ja tunnetuillla keinoilla jo peruuttamattomia. Seuraavassa on esillä vain muutamia useamman tyyppisistä tiloista kansainvälisen luokituksen mukaan valikoituina.

Ihminen, joka nauttii toisen kärsimyksistä, on sadisti. Jos sadisti saa estämättä hallita ja vallita missä tahansa ryhmässä, hän saa aikaan vain pahaa muissa ihmisissä ja tuhoaa samalla myös itseään lisää. En tässä viittaa sado-masokismiin, jota monetkin harrastavat lain tuella vaikkapa rooolileikein muille mitään haittaa aiheuttamatta. Eri asia on aiheuttaa todellista kärsimystä itselleen tai toiselle vastoin todellisia tarpeita ja toiveita – tällöin kysymys on mielen sairaudesta tai vääristymästä, jossa leikki tai feikki ikään kuin oikeuttaa todellisen pahan tekemisen. Sadismi ei ole länsimaisessa luokituksessa mikään tauti, mutta toistuvana se on oire ja viittaa johonkin patologiseeen, kuten persoonallisuushäiriöön.

 

Takaisin Pääsivulle:

Informaation ymmärtäminen ja tilannekuva

Turvallisuus, Osa 2C Välihuomiot – näkökulman tarkennusta 2

 

Huhu, kohu ja juoru

Huhu on perinteinen sosiaalisen informaation muoto modernissa maailmassa. Sen sisällössä on aina toden ja valheen siemen. Huhuketjuista löytää yleensä muunnelmia, joissa on sekä tosia että epätosia sisältöjä, siis tiedon palasia. Huhut itse ovat ilmiöinä tosiasioita: niistä voi järjestelmällisesti tutkien seuloa esiin metainformaatiota ja myös uutta tietoa. Mutta käytännön elämässä niistä versoo yleensä monenlaisia näennäistiedollisia harhakäsityksiä.

Suomessa vuoden 2013 sanaksi valittiin ”kohu”. Aiemmin kohut olivat asiakohtaisia tapahtuman tai henkilön päivittelyä ja siitä huhuilua. Ne ovat olleet perinteisiä viihdeuutisten myyntiarvon tekijöitä. Uudessa merkityksessään ne ovat usein sosiaalisessa mediassa kasvavia kaoottisia informaation ja tunteen ilmaisun sekamelskoja. Ne saattavat heikentää luottamusta ihmisten mahdollisuuksiin ajatella ja toimia järkevästi.

Sosiaalisen median kanssa kilpailu on vaikuttanut siihen, että myös perinteisissä uutismedioissa sorrutaan aiempaa useammin huhuilla ja kohulla markkinointiin, etenkin otsikoissa ja ingresseissä – ongelma on tällöin siinä, että mahdollinen asiasisältö jää tuon ”mainoksen” välittämän informaation varjoon, mutta sitä levitetään tietona. Tämä on merkittäviltä uutismedioilta vastuutonta. Niiden tulisi uskaltaa kertoa ja näyttää, että vain syventymällä aiheesta saa tietoa.

Voi pohtia, kertooko huhujen ja kohujen nälkä lisääntyneestä merkityksettömyyden tunteesta, koska ilmiö on kuin joukkopäihtymystä, jossa huudellaan omiin ja vieraisiin pöytiin, kunnes väsytään. Voihan se osittain olla vain informaatiopaineen purkamistakin. Mutta turvallisuuden kannalta: tämän ajan somekohut ovat oivallisia myös huomion ja energian sitomisessa pois jostain muusta, informaatiovaikuttamisessa, harhainformaation levittämisessä, sekä kansalaisten epävarmuuden lisäämisessä ja luottamuksen heikentämisessä.

Voisi ajatella, että ongelman taustalla on ylipäätään yhteisöllisen moraalin hajoaminen tai ainakin hajautuminen. Romantisoiden voisin sanoa, että tulee juoruämmiä ikävä. Juorua ei tule sekoittaa huhuiluun tai kohuun, vaikka se kuten mikä tahansa informaatio voi olla niiden lähde. Informaatiovaikuttamista se kyllä on, mutta myönteisessä, rakentavassa mielessä: perinteiset juoruämmät olivat kunnioitettuja ja pelättyjä, koska heillä oli tietoa, joita he vuotivat harkitusti.

Juorujen sisällöt hahmottivat ja ylläpitivät yhteisön moraalia tuomalla esille sen, mitä arvostettiin tai paheksuttiin, kadehdittiin tai hävettiin, millä ylpeiltiin, mistä vaiettiin, mistä sopi kertoa yleisesti ja mistä ei. Tieto siitä, että kuka tahansa saattoi päätyä juoruun, sai ihmiset pohtimaan asemaansa ja itseään koskeva kuvaa yhteisössä. Tämä tiedon ja moraalin painoarvo on hiipumassa samalla kun perinteinen yhteisöllisyys on katoamassa – monissa paikallisissa tai muissa yhteisöissä sen mekanismi voi toimia, mutta ei enää yleisesti. Toki moraalin on myös kehityttävä.

Kansallisesti medialla on ollut osittain samaa juorumestarin ja moraalinvartjan roolia, mutta sosiaalisen median vallankumous on jo inflatorisoinut yksiselitteisen moraalisen arvon: se ilmentää jatkuvaa moninaista arvottamista ja näkökulmien voiman kamppailua verkon logaritmiavaruudessa. Moraalista instituutiota ei yhteiskunnassa enää ole. Eettisyyden aineksia onneksi on eri alojen käytännöissä – selvästi eettinen instituutio on Kirkko ja sen rinnalla näkyvimmin eettisyyttä puolustavat isot kansalaisjärjestöt. Ne ovatkin myös keskeisiä turvallisuustoimijoita.

 

Varmuuden koostaminen ja hajottaminen informaatiolla

Tämän blogisarjan osassa 2A esitin muun muassa sanojen ja käsitteiden eron asioiden merkityksissä ja ymmärrettävyydessä. Se on perustava taso, jolla ymmärrettävyys vahvistuu tai häiriintyy, ja johon enemmän tai vähemmän vihamielinen informaatiovaikuttaminen kohdistuu.

Käytännössä, arjessa ja julkisesti jatkuvasti esillä oleva ulottuvuus on informaation käyttö uskomusten muodostamiseen ja oikeuttamiseen. Siihen on monia tapoja, esimerkiksi:

  • luotettavaan informaatioon tukeutuvat hyvin perustellut uskomukset (mahdollista tietoa)
  • erilaisiin informaation muotoihin pohjautuvia uskomusten muotoja
  • tahattoman väärän käsityksen eli erheen lajit, joka voi kehittyä disinformaatiota
  • tavanomainen huhujen käyttö uskomusten perusteena
  • tarkoituksellinen valehtelu, disinformaation esittäminen oletuksesta tai jopa tiedoksi naamioiden ja väittäen

Arkielämässä ja erityisesti sosiaalisessa mediassa tällaisia informaation käyttöjä tulee jatkuvasti vastaan, myös toisiinsa kietoutuen. Medialukutaito on siksi nostettu yhä tärkeämpään asemaan, mutta käsitykseni mukaan se kiinnostaa vähiten niitä, joille se olisi erityisen tarpeellista.

Informaation erilaiset merkitykset ja mahdollisuudet, myös tiedossa, perustuvat aina kontekstiin. Arkisesti tämä ilmenee jo sanojen tarkoitteiden eroissa, jota kuvasin osassa 2A. Esimerkiksi aatteista tai niiden ulottuvuuksista puhuttaessa on aina mahdollinen tarkoitekirjo, joka ei selviä yhdestä virkkeestä ilman tietoa asiayhteydestä ja ymmärrystä viestijän tarkoituksesta.

Kun sanojen merkityksen (käsitteiden ja tarkoitteiden eroon) yhdistyvät edellä kuvatut uskomuksien tai väitteiden informatiiviset muodot, on lähes hämmästyttävää, että me kykenemme keskustelussa lainkaan ymmärtämään toisiamme oikein. Kuitenkin se on mahdollista ja tämä kertoo samalla siitä, että ymmärtämättömyys perustuu pääasiassa vastahakoisuuteen tai älylliseen laiskuuteen.

Jos tajuaa, että ei ymmärrä jotain ihmistä lainkaan, kannattaa pohtia, miten on mahdollista, että jonkun toisen kanssa ymmärtää ja miten sitä perustaa voisi soveltaa muiden kanssa. Varoitus: näin saattaa huomata ymmärtävänsä ja tietävänsä monesta asiasta vähemmän kuin luuli – toisaalta saattaa myös varmistua siitä, onko vaikeuden syy missä määrin toisessa osapuolessa ja missä määrin siihen kannattaa yrittää vaikuttaa – aina ei kannatakaan. Suositus: näin voi oppia itsestään ja muista, ymmärtämisestä ja tietämisestä, sekä nykyisestä eräänlaisesta hulluuden muodosta.

 

Tilannekuvan totuus (pakkopalautukset ja sääennusteet)

Maanantaina 3.4. 2017 Suomessa oli varmistettua tietoa turvapaikanhakijoiden palautuslennon lähtemisestä JA siitä, että poliisi oli noutanut perheen Asikkalasta välittömästi maasta poistettavien joukkoon. Näin ollen oli hyvin perusteltua uskoa ja olettaa, että perhe vietiin palautuslennolle. Suurin osa arkisesta ”tiedostamme” on tällaista hyvin perusteltua uskomusta ja sen varassa elämme joka hetki.

(Tuossa kyseisessä tapauksessa se, että perheen palauttaminen keskeytettiin, ei muuttanut mielenilmaisujen yleistä syytä ja tarkoitusta, joka liittyi turvapaikka- ja palautuspolitiikkaan. On hyvin tavallista, että maailmalla suuretkin protestiaallot käynnistyvät yksittäisistä tapahtumista, joihin kiteytyy laajemman epäkohdan kokemus. Tosin kohteena poliisi oli väärä, mutta konkreettisessa tilanteessa ymmärrettävä politiikan viimekätisenä toteuttajana ja kohdattavissa olevana vallan edustajana.)

Tapauksen yhteydessä mielenilmaisun merkitystä pyrittiin kyseenalaistamaan sillä, että käsitys perheen viemisestä lennolle oli väärä tai valetta. Mutta ei asia ole niin. Jos toimimme järkevästi, tilannekuvamme muuttuu varmistetun tiedon mukaan ja voi seuraavana päivänä olla aivan toinen. Silti kumpikin tilannekuva on ollut oikea, tilanteessaan informaatiolla varmistettua tietoa.

Se, että tieto prosessista muuttuu, ei tee aiemmasta tiedosta pelkkää uskomusta, luuloa, erhettä, huhua tai valhetta – vaikka sellaisia myös ilmenee informaatioon perustuvan tiedon puutteessa, peittelyssä ja vääristelyssä. Tässäkin tapauksessa tuli ilmi, että lapsienkaan palauttaminen ei ole poikkeavaa, joten yksittäisen perheen palauttamisen keskeytys ei tehnyt mielenilmaisun yhdestä motiivista perusteettomampaa.

Varmaan tietoon perustuva järjellinen päättely tilanteen etenemisestä ei muutu epäpäteväksi, vaikka sen totuusarvo lähitulevaisuudessa kumoutuisi uudella varmalla tiedolla. Kukaan ei koskaan tiedä mitä kaikkea maailmassa eri vaikutustekijöiden piirissä tapahtuu, eikä tulevaisuutta, mutta siitä voi tehdä loogisia ja perusteltuja päätelmiä, joiden vaihtoehdot ovat käytössä olevan tiedon varassa todennäköisiä tai epätodennäköisiä.

Tällaisiin eväin me kaikki toimimme koko ajan.Tai: itse asiassa moni ei toimi tietoperustaisesti, loogisesti ja järkevästi ainakaan kaikissa yhteyksissä, vaan usein myös sekavasti tai ikään kuin leikkien.

Tavallista on, että säätiedotus tulkitaan eri tavoin moneen kertaan alkaen jo iltapäivälehdistä ja ihmisten välisessä viestinnässä siten, että muodostuvat käsitykset voivat ilmentää kaikkia edellä mainittuja informaation lajeja ja ovat monilla tunteellisia ja tiedollisesti täysin epäpäteviä. Hömppäjuttunen lööpittäjät ymmärrettävästi rakastavat tätä.

Meteorologi ei voi ”ennustaa väärin”. Hän voi kyllä tehdä virheitä ja siksi huonon ennusteen – se kuitenkin lienee harvinaista. Mutta kaikella tiedollaan pätevästi toimien hän ei varsinaisesti ennusta mitään, vaan esittää ”ennusteina” todennäköisimpiä skenaarioita sään kehityksestä. Ne ovat usein hyvin varmoja lähitunteina, mutta tarkasteluvälin pidetessä yhä epävarmempia – siksi niitä myös jatkuvasti päivitetään.

Yleensä sään kehityksestä on useampia vaihtoehtoisia skenaarioita, joissa toisinaan pienet erot ovat lähes yhtä todennäköisä, mutta voivat vaikuttaa etenkin paikallisesti täysin eri tavoin. Säästä kiinnostunut ihminen on siihen jo perehtynyt, ja voi tutustua vaihtoehtoihin ja tehdä omista havainnoistaan päätelmiä meteorologisten hypoteesien pohjalta.

Säätapahtumien tulkinnassa on myös kysymys hyvin perustelluista tilannekuvista ja lähitulevaisuuden tilanneskenaarioista. Näin on kaikessa tiedossa ja järkevässä ajattelussa. Mutta ihmiset eivät aina ajattele järkevästi ja osa heistä vain harvoin. Tällöin ollaan jumittuneita tilanne- ja tulevaisuuskuville kuin pysyviin totuuksiin, eikä osata sopeutua koko ajan tapahtuvaan normaaliin muutoksellisuuteen. Monenlaisten oletusten ja huhun ero perusteltuun tilannekuvaan ja sen suhde muuttuviin prosesseihin tulisi jokaisen ymmärtää selkeästi.

Ymmärtäminen on mahdollista, jos erottaa kirjassa tai elokuvassa fiktion ja faktan samalla tajuten, että fiktiokin voi viestiä faktuaalisesta maailmasta. Itse asiassa mikrotasolla toimimme näin lähes aina: liikkuessamme kävellen, polkupyörällä tai autolla me oletamme, ennakoimme, tilannekuvat ja skenaariot uudistuvat koko ajan, emmekä pohdi sitä, että uusi tilanne tai näkymä ei olekaan juuri sellainen kuin oletimme, vaan sopeudumme siihen nopeasti huomaamattakin.

Joten kyllä meillä on valmius järkevään luovaan toimintaan myös ajattelussa.

Kun tiede ymmärretään tiedon edistyksenä, ovat sen tarjoamat maailmankuvat myös tavallaan tilannekuvia. Uusi informaatio, uudet havainnot ja uusi tekniikka havaintojen saamiseen, matemaattiset ja loogiset ratkaisut, sekä suuressa määrin myös ihmisen ajattelun uudistuminen merkitsevät sitä, että kuva maailmasta on jatkuvassa muutoksessa – vaikkakin yleensä hitaasti ja usein melko huomaamattomasti – ja siitä poistuu käsityksiä uusien vahvistuessa.

Mutta tämä kaikkein varmimmankin tiedon dynaamisuus voi olla yksi syy siihen, ettei se riitä tyydyttämään kaikkien mahdollisia varmuuden kokemuksen tarpeita ja turvallisuudentunnetta. Tällaiset tarpeet voivat estää sen, että ymmärrys olisi matkalla jatkuvasti kehittyen ja myös muuttuen. Sitä kuitenkin ihmisen ja maapallon tulevaisuus edellyttäisivät.

 

Takaisin Blogisarjan pääsivulle

 

Anarkisuus ja anarkistisuus

Turvallisuus, Osa 2D Anarkisuus ja anarkistisuus

Anarkian vyyhti

Tämän kirjoittaminen ei ollut helppoa, mutta tarkoittamaani asiaa ei myöskään ymmärrä lukematta koko lukua. Sen perushuomiot pätevät moniin aatesuntiin ja idelogioihin,

Anarkisuuden kiihkoton ja suhteuttava ymmärtäminen on hyvin tärkeää, koska se paljastaa vähintäänkin koettuja sorron ja ylivallan muotoja ja mekanismeja, niin mahdollisuuksia kuin uhkiakin. Useimpien puolueiden kehityksessä tai niiden taustoissa kansanliikkeinä ennen vakiintumista on ollut anarkista ja jopa anarkistista henkeä ja sitä ilmenee niissä edelleenkin, mutta rajoittuneesti tai piilevinä.

Niinpä anarkisuuden ja anarkismin vapaista ilmiöistä voi löytää yleisesti merkittäviä ja hyödyllisiä signaaleja. Myönteisenä anarkisuus on demokratian edellytys ja anarkistisuus yhteiskunnalle myös hyödyllisen ja jopa välttämättömän aktiivisen kansalaistoiminnan voimavara. Sikäli on haitallista ajatella anarkista ja anarkistista yleistäen niihin liitettyjen kielteisten ilmentymien kautta.

Parhaimmillaan yhteiskunnalle ja sen vallanpitäjille anarkismi on kuiskaava tai huutava omatunto. Se on usein myös vähän esillä olevaa elämäntapaa, joka ei yleisesti häiritse.

Jos edellä esittämäni poikkeaa vahvasti tähänastisesta käsityksestäsi, tutustu aluksi vaikka tähän Marttaliiton jäsenyhdistykseen: Anarkistimartat.

Anarkisuus ja anarkismi ovat eri asioita samoin, kuten liberaalisuus ja liberalismi tai autoritaarisuus ja autoritarismi ovat eri asioita. Kummankin asian ymmärtämisessä oleellista on kyetä hahmottamaan sekä erottamaan toisistaan ihanne tai tavoite sekä toimintatavat ja asiat joita vastustetaan.

Mutta nämä käsitteelliset erot ovat monille epäselviä: kuten ”liberaalius” vapamielisyytenä on tarkoittanut joillekin myös moraalisesti sopimatonta hyvien tapojen vastaista aatetta (-ismi), on anarkismi saanut myös melko yleisen leiman epäjärjestyksen luomiseen ja rettelöintiin liittyvänä. Tässä on paljon käsitteellistä vaihtelua ja se vaikeuttaa järkevää keskustelua asiasta.

Sanojen ”anarkia” ja ”anarkinen” merkitys liitetään useimmiten epäjärjestykseen ja vastarintaan, käyttäytymisen tai tilanteen hallitsemattomuuteen ja uhkaavuuteen. Tämä populaari arvottava merkitys ei vastaa lainkaan käsitteen yleistä merkitystä eikä sen merkitystä anarkistisessa aatemaailmassa,

Nimityksen ”anarkia” kantasana ”arkki” (arkhos, arkhi, arche) tarkoittaa jotain perustavaa, tärkeää, arvoisaa tai ylintä, tai niitä koskevaa, esimerkiksi arkkiatri, arkkipiispa, arkkienkeli, arkkivihollinen, arkkitehtuuri, arkkityyppi, monarkki, oligarkki jne. Erityisesti sen merkitys tässä yhteydessä kiinnittyy valtaan ja sen rakenteisiin, vallan luonteeseen ja muotoon: arkiaan.

Etuliite ”a-” tai sen johdos ”a(n)-” viittaa kieltoon ja vastaa sanaa ”ei” tai ”epä-”. Lähellä sitä on liite ”anti-”. Sen myötävaikutuksella an-arkisuus, an-arkia ja an-arkismi voidaan ymmärtää ja ymmärretäänkin usein kahdella tai osin kolmella eri tavalla:

– olla jotain ilman tai pyrkiä siihen: vapauteen (an-arkia) rajoittavista tekijöistä

– olla jotain määräävää ja rajoittavaa vastaan (an-arkia) ilmaisten ja vaikuttaen

– olla kaikkea (?) järjestystä vastaan (anti-arkia), mikä on virheajatus, mutta helppo leima

Jotkut aiheesta anarkismin kannalta kirjoittaneet ovat ehdottaneet sanan anarkinen (anarchic) käyttämistä suorasta epäjärjestyksen luomisesta ja mellakoinnista, erotuksena anarkistisesta (anarchistic) ideologisena määrittelynä. Tämä on kuitenkin ongelmallista, kun sanat liittyvät niin vahvasti yhteen: toisaalta käytännöllinen vastarintaisuus ja kieteinen asenne määrättyyn järjestykseen (anarkisuus), toisaalta aatteellinen vallan muotojen välttäminen tai vastustaminen (anarkistisuus). Nämä ovat jossain määrin myös yleisiä inhimillisiä asenteita, vaikka erityisesti anarkismin painotuksia.

Ongelma 1 on määreen anarkinen tai anarkistinen tavallinen liittäminen merkitykseltään tietynlaisiin kielteisiksi koettuihin käyttäytymis- ja toimintatapoihin, tilanteisiin tai asiantiloihin. Sille ei olisi lainkaan tarvetta, koska niille on aatteista riippumattomia nimiä: ”hulinointi”, ”mekkalointi”, ”mellakointi”, ”ilkivalta” tai ”viranomaisen väkivaltainen vastustaminen”, ”sekavuus”, ”kaoottisuus”, jne.

Nuo ilmiöt eivät ole erityisesti anarkisen tai anarkistisen asenteen ilmentymiä, vaan taustoiltaan ja tavoitteiltaan monenlaisia. Toki ”anarkismin” populaaria merkitystä ei voi poistaa, mutta se on selvästi erotettava anarkisuudesta yleisenä sekä anarkismiin erityisemmin liittyvänä asenteena.

Ongelma 2 on tavallinen oletus anarkisen tai anarkistisen läheisyydestä poliittiseen vasemmistoon. Mutta anarkisuus keskeisenä aatteiden ulottuvuutena ei liity tavanomaisiin puoluepoliittisiin jakoihin sen enempää kuin liberaalisuuskaan. Historiallinen yhteys on, samoin kuin liberalismin osalta jo tuli esille: kun oikeistoksi nimetyt ryhmät painottivat taloutta ja sen myötä perinteisen ja uuden eliitin etuja, oli selvää, että laajempia yksilön oikeuksia ja vapauksia kannattavat määrittyivät siitä ”vasemmalle” ja heillä on ollut ehkä enemmän yhteyksiä keskenään.

Tästä syystä USA: ssa edelleen ”liberal” tulkitaan usein vasemmistolaiseksi asenteeksi, ja liberaalit ovat joutuneet määrittelemään itseään ei vain eroon vasemmistosta, vaan myös oikeisto-vasemmisto -jaosta. Anarkismien enemmistö Euroopassa irtaantui vasemmiston valtavirroista jo 1800-luvulla, koska se ei hyväksynyt esimerkiksi ammattiliittojen ja vahvan valtapuolueen kehittämistä. Vaikka, kuten liberalismissa, myös anarkismissa on muodoissaan sympatioita vasemmistoon ja oikeistoon, on melko järjetöntä arvioida niitä tuon täysin eri ajattelutavan kategorioiden kautta. Sama huomio seuraa autoritarismin ja totalismin yhteydessä: ne eivät ole ”oikeistolaisia”.

Anarkisuus on monenlaisen aktivismin eetoksessa. Myös fasistisia tai sen suuntaisia autoritarismin ja totalitarismin muotoja kannattavat ajattelevat ja toimivat demokratiassa anarkisesti. Ja tämä asennoituminen itsessään tulee silloinkin erottaa käyttäytymismuodoista: toisaalta niitä ilmenee enemmän tai vähemmän eri aatteiden piirissä, toisaalta monet ihmiset ja ryhmät harjoittavat ilkivaltaa ja mekkalaa (arkisesti siis ”anarkiaa”) kuka mistäkin syystä, mutta ilman edes anarkista perusajatusta.

Toistaiseksi käsittelen vain asenteita ja aatteita. Suomessa väkivaltaa tehdään joka päivä ilman mitään aatteellista motiivia. On selvää, että sitä tapahtuu joskus myös aatteellisissa yhteyksissä, mutta vielä sillä perusteella ei voi määritellä aatetta tai joukkoa väkivaltaiseksi.

Eri asia on sitten väkivaltaisen asenteen ja toiminnan kuuluminen tavoitteelliseen ajattelumaailmaan. Jakson 3 ääriajattelua ja -toimintaa käsittelevissä blogeissa täsmennän tätä asiaa.

Niihin nähden pinnallisesti samanlaisten mutta kuitenkin äärimmäisyyksiä välttäviä ilmiöitä tulee kyetä tarkastelemaan itsessään. Siksi myös neutraali anarkian käsite on tarpeen.


Anarkisuus

Pyrin tavoittamaan itse ilmiön luonnetta asenteena ja aatteen piirteenä. Siitä näkökulmasta totean alustavasti näin: anarkisuus on kriittisyyden, kyseenalaistamisen, irtisanoutumisen ja vastavoiman ydintä.

Arkinen esimerkki anarkisuudesta ilmenee sterotyyppisessä, mutta melko osuvassa kuvauksessa varttuvasta nuoresta, teinistä, joka kyseenalaistaa vanhempiensa sääntöjä tai kapinoi niitä vastaan pyrkiessään vapautumaan itsemäärääväksi. Mutta tästä ei voi tehdä sitä tulkintaa, että anarkisuus olisi päälle jäänyttä nuoruuden kapinaa (vaikka se joillakin voi sitäkin olla). Minulla oli vanhempiini ikäeroa yli 40 vuotta, ja heidän jo eläkkeellä ollessaan ja kun itse olin aikuinen, sain kuulla, että olinkin ollut nuorena myös oikeassa joissain tapauksissa, jotka he olivat silloin tulkinneet ”vain nuoren radikaaliudeksi” ja että sittemmin he näkivät asian toisin.

Lapset ja nuoret havaitsevat usein asioita, joihin aikuiset ovat jo turtuneet, mutta joihin voivat yhä havahtua. Aivan keskeistä on miksi -kysymysten esittäminen ja tyytymättömyys vastauksiin jotka eivät mene perusteisiin. Se on anarkista, kyseenalaistavaa, se on filosofiaa eli ajattelemista. Tuon inhimillisen perustan ansiosta vanhempanakin voi vielä oppia.

Anarkisuus koko kansassa ilmenee useimmiten laimeana välinpitämättömyytenä melko syrjässä yhteiskunnallisista asioista, sekä ei-julkisena auktoriteettien arvosteluna (perinteinen ”herraviha”: perjantaisin haukutaan yksityisesti päättäjät ja pomot, maanantaina taas julkisesti töihin). Myös ideologisen anarkistin asenne ilmenee useimmiten rikkeettömänä sivustakatsojuutena, tavoitteena olla mahdollisimman vähän tekemisissä valtarakenteiden ja auktoriteettien kanssa – vaikka aktiivisena niiden arvosteluna tai vastustamisen ilmaisuna silloin kun koettuja ongelmia on.

Passiivinen aggressiivisuus kansalaisissa on terveyttä vahingoittava ja potentiaalinen uhka jonka terveempi vaihtoehto on vaikkapa rasittava liikunta ja hyvät keskustelut tai kunnollinen organisoitu mielenosoitus – ilman mielekästä purkamista uho yllättäen pulpahtaa rettelöinniksi, ilki- tai väkivallaksi. Siihen nähden tietoinen anarkisuus ei ole yhtä sokeaa ja satunnaista vaan pysyvämpi ja ennakoitavampi asenne. Aktiivinen anarkisuus voi ilmetä hallinto- ja järjestysvallan, ”järjestelmän” kritiikkinä tai sen oikeutuksen kieltämisenä sanoin tai teoin. Tyypillisimmät teot ovat julkista kritisointia, mielenilmaisua ja passiivista vastarintaa.

Anarkisen asenteen ei tarvitse olla valta-asemissa olevien ihmisten eikä aina edes niiden arvoasemien sinänsä kieltoa, mutta se on niiden muodostaman keskittyneen vallan rakenteen ja järjestyksen, arkian, kuten tietyn hierarkian kieltoa. Yleisin syy on näkemys vallan sortavasta luonteesta. Kohteena ei siis ole esimerkiksi arkkitehti, vaan arkkitehtuuri arkkivaltana ja sen yhteiskunnallinen rakenteellinen järjestys.

Ongelma on siinä, että koko rakenteellisen tason arvostelu olisi lähinnä kaikkia ja ei ketään koskevaa, akateemista toimintaa. Mutta vaikuttaminen edellyttää viestin kohdistamista sen edustajiin. Kadulla poliisi on itsestäänselvä kohdetaho käytännön syistä, mutta ei välttämättä itsenään, vaan vallan järjestyksen edustajana.

Poliisin nimittäminen natsiksi (tai suvakiksi) on varsin primitiivistä ja toimimatonta tunneviestintää. Mutta se tuleekin ymmärtää kokemuksena järjestelmän vallasta ja vallan järjestyksestä, jota poliisi järjestysvaltana edustaa ”eturintamassa”. Ajatuksen tasolla kohde tai medumi vastustuksella on kasvoton vallan rakenne, vallan rakenteellisuus.

Esimerkiksi ilman kansalaisten osallistumista ja hyväksyntää tuotettu arkki-tehtuuri voi ilmentää ihmisten elinympäristössä kasvotonta, hiljaista vallan läsnäoloa rakenteilla, muodoilla ja ulkonäöllä. Joku kokee sen niin ahdistavana ja reagoi niin suoraan ja yksinkertaisesti, että rikkoo rakenteita. Kehittyneempi toiminnan muoto on esimerkiksi vastalauseen tai vain oman kuvion tekeminen persoonattomaan ylivallan pintaan.

Kun tagikulttuuri alkoi yleistyä New Yorkissa, se tulkittiin aluksi lähinnä yhteiskunnan ulkopuolelle ajautuneiden ja identiteettinsä menettämässä olevien nimettömiksi ”olen olemassa! -huudoiksi”. Sen yleistyessä ja levitessä maailmalla, siihen alettiin suhtautua kuten kapinaan ja Suomessakin on eniten keskusteltu graffiteista ”ilkivaltana” ja ”töhrimisenä” – vastareaktiona sen voimistumiseen.

Demokratian kannalta kuitenkin oleellista onkin kyseenalaistaa sitä, kuinka paljon ihmisten ilmaisua rajoitetaan kaupallisen ja muun vallan massiivisen näkyvyyden rinnalla. Erilaisia häirinnän muotoja tosin on, mutta näyttää siltä että katutaiteen nimissä toiminta kuitenkin yleistyy ja suoria ilkivaltaisia maalauksia tehtäneen sen myötä vähemmän, kun ilmaisunvapaudelle on saatu tilaa.

Siellä täällä maailmalla katutaide on jo vakiintuneesta poliittisenkin viestinnän kanava. Suomessa on kuitenkin kiinnostavaa ja opettavaista seurata sitä, miten mainoksilla jatkuvasti rumennetut liikennevälineet halutaan pitää täysin puhtaana kansalaistaiteesta ja miten valtaa ja rahaa käytetään jonkun ruman teollisuushallin seinän ”puhdistamiseen” iloisenvärisistä maalauksista.

Demokratiassa vallassa olevien politiikkaa paitsi tulee kritisoida, myös saa vastustaa kyseenalaistamalla. Ei ole itsetarkoituksellista, eikä aina mielekästä, että oppositio kyseenalaistaa hallitusta – mielekästä olisi, että hallituksen päälinjoilla on puoluerajat ylittävä enemmistön tuki ja kritiikki olisi asiakohtaista ja rakentavaa ja se vaikuttaisi eikä sitä vain torjuttaisi.

Mutta erityisesti silloin, kun vaalien mukainen oppositio edustaakin tosiasiallista enemmistöä, sillä on velvollisuutena nimenomaan anarkinen, kyseenalaistava tehtävä suhteessa hallitukseen. Julkisella medialla on osin rinnasteinen tehtävä suhteessa kaikkeen vallankäyttöön yhteiskunnassa.

Tätä kaikkea voi kutsua anarkisuudeksi – toki se on sanan populaarimerkityksessä hupaisaa, mutta tässä esitetyssä loogisessa merkityksessä aivan osuvaa. Demokratiaa ja oikeutta ei ylläpidetä ilman anarkisuutta. Se on kriittisyyden, kyseenalaistamisen, irtisanoutumisen ja vastavoiman ydintä.

Sen sijaan, että pelätään anarkismia, olisi hyvä kannustaa ja tukea maltillista anarkisuutta, joka on myös hyödyllisen kriittisyyden ja rakentavan uskalluksen perusvoimaa, kansalaistoiminnan ydintä. Passiiviagressiiviset ihmiset voivat purkaa anarkisuuttaan miten vain ja missä tahansa. Parempi vaihtoehto heillekin voisi olla anarkian yhteisöllinen rakentava suuntaaminen.


Anarkistisuus

Mutta mikään edellä esitetyistä toiminnan muodoista ei ole anarkismia, jollei se kiinnity anarkismin aatemaailmaan ja motivoidu siitä esimerkiksi jonkin ideologian tai liikkeen kautta. Anarkismin ideasta katsoen anarkisen asenteen päätavoitteena ei ole epäjärjestys, eikä valitsevan järjestyksen vastustaminen välttämättä vallankumouksellisesti, mutta vähintäänkin huomion kiinnittäminen sen epäkohtiin ja muutosten tarpeellisuuteen, vallan häiritseminen niillä, ja edistys epäkohtiin nähden.

Ideologinen anarkisti tarkoittaa ”anarkialla” lähinnä tavoiteltua tai toteutuvaa vapautta hallitsevista hierarkioista ja valtarakenteista, määrätystä järjestyksestä. Määräävä voi anarkismin näkökulmasta olla epäjärjestystä, kun anarkia on ”luonnollisempaa” (järjestystä). Anarkismin käsitykset järjestyksestä ovat moninaiset, mutta yleisesti siinä pyritään vähempään kielteiseksi koetun järjestyksen valtaan, mutta ei silti tavalliselle ihmiselle haitalliseen epäjärjestykseen.

Ideologisen Anarkismin piirissä ”anarkia” tarkoittaa yleisesti hallituksettomuutta, valtahierarkioitten ja keskitetyn järjestysvallan puuttumista ihanteena ja enemmän tai vähemmän tavoitteena. Aatehistoriallisesti ideologisena tavoitteena oleva anarkinen (arkiasta vapaa) yhteiskunta on ihanteellinen ja utooppinen – se rinnastuu täyden markkinatalousliberalismin tai kommunismin utopiaan.

Mutta samoin kuin liberalismi ja sosialismi, myös anarkismin idea on historian kuluessa muotoutunut erilaisiksi rajallisemmiksi suuntauksiksi ja vaikuttanut demokratioiden koko aate- ja puoluekentässä. Ideologisen anarkismin kärjet nykyisellä poliittisella kartalla ovat anarkokapitalismissa (niin kutsuttu talous- tai oikeistolibertarismi) sekä vasemmistolibertarismissa (mm. anarkoindividualismi).

Anarkismissa on niin monia toisistaan poikkeavia muotoja, etenkin historiallisessa tarkastelussa, että siitä voi valikoimalla saada millaisen tahansa oikean mutta rajoittuneen käsityksen. Oletan, että suurin osa nykyisistä länsimaisista anarkisteista hyväksyisi jotakuinkin Suomen Perustuslain keskeiset arvot ihmisoikeuksista ja vapauksista. Siten, radikaalinakin (hyvässä ja pahassa), anarkismi on selvästi demokraattisen ja liberaalin eetoksen sekä ihmisyyden ja yleisten arvojen piirissä toisin kuin autoritarismin ja totalitarismin tunnetuimmat muodot.

Oletan, että Anarkistinen ihminen ei koe tarvitsevansa ulkopuolelta tulevaa kontrollia ja pyrkii olemaan erossa siitä ja vastustaa ainakin sen liiallisuutta ja rajoittavuutta. Ideologisen anarkismin minimitavoite on saada kansaan kohdistuvaa kontrollia vähäisemmäksi tai siirrettyä sitä kansalaisille itselleen. Tässä mielessä anarkismi on lähes identtinen monien liberalismin ihanteisiin liittyvien ja demokratian eetoksen inhimillisten piirteiden kanssa.

Liberalismista tai anarkismista ei yleisesti seuraa täydellistä kaikkien tai kaikenlaisten valtarakenteiden vastustamista, eikä mitään arkisesti ymmärretyn epäjärjestyksen kokonaistavoitetta. Eri asia on se, että anarkistinen ja ehkä myös liberalistinen persoona saattaa sietää suurempaa epäjärjestystä kuin jotkut muut ja nuo muut saattavat kokea koko vähemmän järjestyksen idean uhkana jo siksi. Se on myös vallitsevan järjestyksen kyseenalaistamisen perustaa ja siksi periaatteessa helposti ajateltu uhka vallitsevan järjestyksen edustajille tai sitä tarvitseville.

Anarkismin usein väärin ymmärretty radikaalisuus

Anarkismi ei merkitse mielivaltaa. Kaikkien radikaalien aatesuuntausten tulkinnan kannalta on hankalaa se, että ne vetävät puoleensa myös kielteistä toimintaa kannattavia ja jossain määrin sellainen toiminta nähdään myös aatetta palvelevana, mediahuomioon yltävänä viestinä auktoriteeteille. Anarkismilta se viesti lienee yleisesti muistutus siitä, että kaikki eivät auktoriteetteja kannata ja tue, ja että auktoriteetin voi kieltää ja kumota jos riittävän moni niin haluaa. Tämän voisi tulkita radikaaliksi liberaaliksi demokratian sanomaksi, toki myös vallankumoukselliseksi.

On selvää, että fyysinen kapinointi ja mekkala, jotka luovat välitöntä epäjärjestystä ja uhan tuntua, voivat olla myös radikaalin anarkismin välineitä (medianäkyvyys, informaatiovaikuttaminen) ja joillekin kutsuvia toimintatapoja anarkisteihin liittymiseen. Sitä kuitenkin tapahtuu yli aaterajojen tai niistä riippumatta – sekä aatteellisten ilmaisujen liepeillä ja niistä riippumatta, joskus myös hämäten aatteen vastustajien operaatioina.

Anarkistinen ideologia tai liike kokonaisuudessaan ei yleisesti hyödy turvattomuuden ja epävarmuuden tunteen aiheuttajan leimasta kansan keskuudessa, koska sen viestihän on, että turvallista vapautta voi olla ilman valtahierarkioita, ainakin niiden minimillä. Sen sijaan anarkismin ideologiset vastustajat hyötyvät juuri siitä.

Anarkismi on ”hyvä vihollinen” uhkakuvana epäjärjestyksestä, jolla perustellaan kovempaa kontrollia ja turvallistamista – näin on toimittu kaikissa autoritaarisissa maissa, joissa ”anarkisteiksi”, ”bandiiteiksi”, ”huligaaneiksi”, ”yhteiskunnan vastaisiksi voimiksi” yms. on nimitetty kaikkia oppositiossa olevia valtapolitiikan vastustajia, myös demokratian ja vapauden ideoiden esille tuojia.

Anarkisuuden (anarchic) järjellistä ideologiaa painottavat anarkistiset (anarhcistic) ryhmät ja liikkeet pyrkivät usein irtisanoutumaan anarkiaksi nimitetyn epäjärjestyksen luomisesta, etenkin ilki- ja väkivallasta. Anarkismin ideologioissa ja ryhmissä on sekä täysin väkivallattomia, että jossain määrin väkivallan hyväksyviä suuntauksia, joista jälkimmäisten käyttö yleiseen leimaamiseen ei ole perusteltua.

Esimerkiksi totaalikieltäytyminen varsin radikaali anarkistinen akti, mutta ei väkivaltaa eikä kenellekään uhka: sen sijaan uhka voi löytyä sieltä, missä kieltäytyjää kohtaan kohdistuu suoraa vihaa. Vastaavasti ihmisoikeuksien tai ympäristön puolesta mielenilmaisut edustavat sanomallaan maailman tärkeimpiä asioita. Kun niiden yhteydessä syntyy rettelöintiä tai ilkivaltaa – johon syyllistyviä rangaistaan – kannattaa kiinnittää huomiota niihin, jotka tällä perusteella pyrkivät kyseenalaistamaan nuo asiat ja aatteet tai leimaamaan kaikki niiden kannattajat. Nämä reagoijat ovat indikaattoreita viitteinä jyrkimpiin motiiveihin ja aateulottuvuuksiin.

Anarkistisen aatteen ilmaisu voi siis peilata esille ihmisoikeuksien ja oikeusvaltion vastaisia aatteita. Monissa vastamielenilmaisuissa osallistujatausta on moninaista, ja jotkut käyttävät mielellään anarkismin määritelmää myös omasta toiminnastaan vaikka eivät siihen liikkeenä tai aatteena kiinnity. Vastaavasti on toimittu rock- ja underground- sekä useissa taidepiireissä. Kun ison maatalon isäntä kutsuu punkkaripojanpojaltaan ”oletko sinä anarkisti”, tämä saattaa vastata ”kyllä”, vaikka ei edes anarskimin perusideoita tuntisi. Koomista tässä on se, että näin sekä riehuja että moittija voivat olla ”yksimielisiä” anarkiasta ja anarkismista, tavalla jota asenteellisen anarkian ja aatteellisen anarkismin monet edeustajat eivät allekirjoita.

Useissa nykyissä suuremmissa mielenilmaisuissaon tiettyjä samoja arvoja ja tavoitteita jakavia ryhmiö mutta erilaisia aatteellisilla taustoilla. Tällöin on vaikea sanoa, missä määrin erilainen lainvastainen toiminta liittyy varsinaiseen anarkismiin. Usein ei lainkaan. Toisaalta nimellisten anarkistien piirissä kun yksilön toimet ovat yksilön toimia, on juuri siksi helppoa torjua syytökset kollektiivina. Tosin ei käytännössä helppoa kun käsitys yhteydestä usein muodostuu julkisesti jo sanojen kautta.

Mutta tällä esityksellä en pyri kieltämään tai vähättelemään myös anarkismin nimissä tapahtuneita ja ilmeneviä kielteisiä asioita, kuten väkivaltaa, tai sen potentiaalista asemaa myös radikalisoitumisen perustana. Kollektiivinen ei-väkivaltaisuuden ilmaisu ja sillä irtisanoutuminen ilkivallasta yms. on taktisesti niin loogista, ja tapahtumien paheksunta mukana olleiden kollektiivien toimesta niin harvinaista, että ei sekään aina vakuuuta.

Haluan kuitenkin painottaa asenne- ja aatekokonaisuuden monipuolisempaa ymmärtämistä ja siihen perustuvien tulkintojen tärkeyttä. Tällainen käsitteellinen jäsentely ja ymmärtäminen voi avata myös uusia näkökulmia muihin asioihin.

Ihmisoikeuksia, demokratiaa ja kansainvälisten sopimusten vaikutusta tavoitteinaan pitävässä kansainvälisessä yhteisössä ”anarkisia” tai jopa ”anarkistisesti” suhtautuvia kielteisessä merkityksessä ovat niitä loukkaavat ja niistä piittaamattomat maat. Useimmiten ne ovat autoritaarisia, kommunistisia tai sotilasjohtoisia, enemmän tai vähemmän nationalistisia ja diktatorisia.

Tässä nimellisellä ”oikeistolaisuudella” tai ”vasemmistolaisuudella” ei ole merkitystä – mutta oleellista on, että tässä esittelemälleni ideologiselle anarkismille ne ovat uhka samoin liberalismille ja demokratialle.

Talouden vapautta ylikorostava oikeistoliberalismi voi myös radikalisoitua anarkistisesti siten että se muodostaa oman konkreettisen vallan rakenteensa. Tällöin taas saatetaan irtautua liberalismin ja anarkismin inhimillisyydestä, sekä demokratiasta autoritaarisiin suuryritysten ja taloudellisten liittoutumien itsevaltaisiin kokonaisuuksiin, jotka käyttävät jopa yksityisarmeijoita omien intressiensä suojaamiseen ja ajamiseen.

Tämä on perustuslaillisessa demokratiassa viime vuosikymmenten radikaalein kielteinen anarkisuuden muoto, jolla tosin ei ole enää mitään tekemistä ideologisen anarkismin oppien kanssa – kuten ei Neuvostoliiton rakenteellinen diktatuuri edustanut Marxin ideologiaa. Ja eihän demokratiaksi kutsumamme rakenne edusta mitään puhdasta demokratiaa, vaan sen rajallista ja hallinnointua versiota – tämä ei ole moite sinänsä, mutta viittaus siihen että parannettavaa on ja heikentämistä kannattaa huomioida. Tästä lisää osassa 3.