Anarkisuus ja anarkistisuus

Turvallisuus, Osa 2D Anarkisuus ja anarkistisuus

Anarkian vyyhti

Tämän kirjoittaminen ei ollut helppoa, mutta tarkoittamaani asiaa ei myöskään ymmärrä lukematta koko lukua. Sen perushuomiot pätevät moniin aatesuntiin ja idelogioihin,

Anarkisuuden kiihkoton ja suhteuttava ymmärtäminen on hyvin tärkeää, koska se paljastaa vähintäänkin koettuja sorron ja ylivallan muotoja ja mekanismeja, niin mahdollisuuksia kuin uhkiakin. Useimpien puolueiden kehityksessä tai niiden taustoissa kansanliikkeinä ennen vakiintumista on ollut anarkista ja jopa anarkistista henkeä ja sitä ilmenee niissä edelleenkin, mutta rajoittuneesti tai piilevinä.

Niinpä anarkisuuden ja anarkismin vapaista ilmiöistä voi löytää yleisesti merkittäviä ja hyödyllisiä signaaleja. Myönteisenä anarkisuus on demokratian edellytys ja anarkistisuus yhteiskunnalle myös hyödyllisen ja jopa välttämättömän aktiivisen kansalaistoiminnan voimavara. Sikäli on haitallista ajatella anarkista ja anarkistista yleistäen niihin liitettyjen kielteisten ilmentymien kautta.

Parhaimmillaan yhteiskunnalle ja sen vallanpitäjille anarkismi on kuiskaava tai huutava omatunto. Se on usein myös vähän esillä olevaa elämäntapaa, joka ei yleisesti häiritse.

Jos edellä esittämäni poikkeaa vahvasti tähänastisesta käsityksestäsi, tutustu aluksi vaikka tähän Marttaliiton jäsenyhdistykseen: Anarkistimartat.

Anarkisuus ja anarkismi ovat eri asioita samoin, kuten liberaalisuus ja liberalismi tai autoritaarisuus ja autoritarismi ovat eri asioita. Kummankin asian ymmärtämisessä oleellista on kyetä hahmottamaan sekä erottamaan toisistaan ihanne tai tavoite sekä toimintatavat ja asiat joita vastustetaan.

Mutta nämä käsitteelliset erot ovat monille epäselviä: kuten ”liberaalius” vapamielisyytenä on tarkoittanut joillekin myös moraalisesti sopimatonta hyvien tapojen vastaista aatetta (-ismi), on anarkismi saanut myös melko yleisen leiman epäjärjestyksen luomiseen ja rettelöintiin liittyvänä. Tässä on paljon käsitteellistä vaihtelua ja se vaikeuttaa järkevää keskustelua asiasta.

Sanojen ”anarkia” ja ”anarkinen” merkitys liitetään useimmiten epäjärjestykseen ja vastarintaan, käyttäytymisen tai tilanteen hallitsemattomuuteen ja uhkaavuuteen. Tämä populaari arvottava merkitys ei vastaa lainkaan käsitteen yleistä merkitystä eikä sen merkitystä anarkistisessa aatemaailmassa,

Nimityksen ”anarkia” kantasana ”arkki” (arkhos, arkhi, arche) tarkoittaa jotain perustavaa, tärkeää, arvoisaa tai ylintä, tai niitä koskevaa, esimerkiksi arkkiatri, arkkipiispa, arkkienkeli, arkkivihollinen, arkkitehtuuri, arkkityyppi, monarkki, oligarkki jne. Erityisesti sen merkitys tässä yhteydessä kiinnittyy valtaan ja sen rakenteisiin, vallan luonteeseen ja muotoon: arkiaan.

Etuliite ”a-” tai sen johdos ”a(n)-” viittaa kieltoon ja vastaa sanaa ”ei” tai ”epä-”. Lähellä sitä on liite ”anti-”. Sen myötävaikutuksella an-arkisuus, an-arkia ja an-arkismi voidaan ymmärtää ja ymmärretäänkin usein kahdella tai osin kolmella eri tavalla:

– olla jotain ilman tai pyrkiä siihen: vapauteen (an-arkia) rajoittavista tekijöistä

– olla jotain määräävää ja rajoittavaa vastaan (an-arkia) ilmaisten ja vaikuttaen

– olla kaikkea (?) järjestystä vastaan (anti-arkia), mikä on virheajatus, mutta helppo leima

Jotkut aiheesta anarkismin kannalta kirjoittaneet ovat ehdottaneet sanan anarkinen (anarchic) käyttämistä suorasta epäjärjestyksen luomisesta ja mellakoinnista, erotuksena anarkistisesta (anarchistic) ideologisena määrittelynä. Tämä on kuitenkin ongelmallista, kun sanat liittyvät niin vahvasti yhteen: toisaalta käytännöllinen vastarintaisuus ja kieteinen asenne määrättyyn järjestykseen (anarkisuus), toisaalta aatteellinen vallan muotojen välttäminen tai vastustaminen (anarkistisuus). Nämä ovat jossain määrin myös yleisiä inhimillisiä asenteita, vaikka erityisesti anarkismin painotuksia.

Ongelma 1 on määreen anarkinen tai anarkistinen tavallinen liittäminen merkitykseltään tietynlaisiin kielteisiksi koettuihin käyttäytymis- ja toimintatapoihin, tilanteisiin tai asiantiloihin. Sille ei olisi lainkaan tarvetta, koska niille on aatteista riippumattomia nimiä: ”hulinointi”, ”mekkalointi”, ”mellakointi”, ”ilkivalta” tai ”viranomaisen väkivaltainen vastustaminen”, ”sekavuus”, ”kaoottisuus”, jne.

Nuo ilmiöt eivät ole erityisesti anarkisen tai anarkistisen asenteen ilmentymiä, vaan taustoiltaan ja tavoitteiltaan monenlaisia. Toki ”anarkismin” populaaria merkitystä ei voi poistaa, mutta se on selvästi erotettava anarkisuudesta yleisenä sekä anarkismiin erityisemmin liittyvänä asenteena.

Ongelma 2 on tavallinen oletus anarkisen tai anarkistisen läheisyydestä poliittiseen vasemmistoon. Mutta anarkisuus keskeisenä aatteiden ulottuvuutena ei liity tavanomaisiin puoluepoliittisiin jakoihin sen enempää kuin liberaalisuuskaan. Historiallinen yhteys on, samoin kuin liberalismin osalta jo tuli esille: kun oikeistoksi nimetyt ryhmät painottivat taloutta ja sen myötä perinteisen ja uuden eliitin etuja, oli selvää, että laajempia yksilön oikeuksia ja vapauksia kannattavat määrittyivät siitä ”vasemmalle” ja heillä on ollut ehkä enemmän yhteyksiä keskenään.

Tästä syystä USA: ssa edelleen ”liberal” tulkitaan usein vasemmistolaiseksi asenteeksi, ja liberaalit ovat joutuneet määrittelemään itseään ei vain eroon vasemmistosta, vaan myös oikeisto-vasemmisto -jaosta. Anarkismien enemmistö Euroopassa irtaantui vasemmiston valtavirroista jo 1800-luvulla, koska se ei hyväksynyt esimerkiksi ammattiliittojen ja vahvan valtapuolueen kehittämistä. Vaikka, kuten liberalismissa, myös anarkismissa on muodoissaan sympatioita vasemmistoon ja oikeistoon, on melko järjetöntä arvioida niitä tuon täysin eri ajattelutavan kategorioiden kautta. Sama huomio seuraa autoritarismin ja totalismin yhteydessä: ne eivät ole ”oikeistolaisia”.

Anarkisuus on monenlaisen aktivismin eetoksessa. Myös fasistisia tai sen suuntaisia autoritarismin ja totalitarismin muotoja kannattavat ajattelevat ja toimivat demokratiassa anarkisesti. Ja tämä asennoituminen itsessään tulee silloinkin erottaa käyttäytymismuodoista: toisaalta niitä ilmenee enemmän tai vähemmän eri aatteiden piirissä, toisaalta monet ihmiset ja ryhmät harjoittavat ilkivaltaa ja mekkalaa (arkisesti siis ”anarkiaa”) kuka mistäkin syystä, mutta ilman edes anarkista perusajatusta.

Toistaiseksi käsittelen vain asenteita ja aatteita. Suomessa väkivaltaa tehdään joka päivä ilman mitään aatteellista motiivia. On selvää, että sitä tapahtuu joskus myös aatteellisissa yhteyksissä, mutta vielä sillä perusteella ei voi määritellä aatetta tai joukkoa väkivaltaiseksi.

Eri asia on sitten väkivaltaisen asenteen ja toiminnan kuuluminen tavoitteelliseen ajattelumaailmaan. Jakson 3 ääriajattelua ja -toimintaa käsittelevissä blogeissa täsmennän tätä asiaa.

Niihin nähden pinnallisesti samanlaisten mutta kuitenkin äärimmäisyyksiä välttäviä ilmiöitä tulee kyetä tarkastelemaan itsessään. Siksi myös neutraali anarkian käsite on tarpeen.


Anarkisuus

Pyrin tavoittamaan itse ilmiön luonnetta asenteena ja aatteen piirteenä. Siitä näkökulmasta totean alustavasti näin: anarkisuus on kriittisyyden, kyseenalaistamisen, irtisanoutumisen ja vastavoiman ydintä.

Arkinen esimerkki anarkisuudesta ilmenee sterotyyppisessä, mutta melko osuvassa kuvauksessa varttuvasta nuoresta, teinistä, joka kyseenalaistaa vanhempiensa sääntöjä tai kapinoi niitä vastaan pyrkiessään vapautumaan itsemäärääväksi. Mutta tästä ei voi tehdä sitä tulkintaa, että anarkisuus olisi päälle jäänyttä nuoruuden kapinaa (vaikka se joillakin voi sitäkin olla). Minulla oli vanhempiini ikäeroa yli 40 vuotta, ja heidän jo eläkkeellä ollessaan ja kun itse olin aikuinen, sain kuulla, että olinkin ollut nuorena myös oikeassa joissain tapauksissa, jotka he olivat silloin tulkinneet ”vain nuoren radikaaliudeksi” ja että sittemmin he näkivät asian toisin.

Lapset ja nuoret havaitsevat usein asioita, joihin aikuiset ovat jo turtuneet, mutta joihin voivat yhä havahtua. Aivan keskeistä on miksi -kysymysten esittäminen ja tyytymättömyys vastauksiin jotka eivät mene perusteisiin. Se on anarkista, kyseenalaistavaa, se on filosofiaa eli ajattelemista. Tuon inhimillisen perustan ansiosta vanhempanakin voi vielä oppia.

Anarkisuus koko kansassa ilmenee useimmiten laimeana välinpitämättömyytenä melko syrjässä yhteiskunnallisista asioista, sekä ei-julkisena auktoriteettien arvosteluna (perinteinen ”herraviha”: perjantaisin haukutaan yksityisesti päättäjät ja pomot, maanantaina taas julkisesti töihin). Myös ideologisen anarkistin asenne ilmenee useimmiten rikkeettömänä sivustakatsojuutena, tavoitteena olla mahdollisimman vähän tekemisissä valtarakenteiden ja auktoriteettien kanssa – vaikka aktiivisena niiden arvosteluna tai vastustamisen ilmaisuna silloin kun koettuja ongelmia on.

Passiivinen aggressiivisuus kansalaisissa on terveyttä vahingoittava ja potentiaalinen uhka jonka terveempi vaihtoehto on vaikkapa rasittava liikunta ja hyvät keskustelut tai kunnollinen organisoitu mielenosoitus – ilman mielekästä purkamista uho yllättäen pulpahtaa rettelöinniksi, ilki- tai väkivallaksi. Siihen nähden tietoinen anarkisuus ei ole yhtä sokeaa ja satunnaista vaan pysyvämpi ja ennakoitavampi asenne. Aktiivinen anarkisuus voi ilmetä hallinto- ja järjestysvallan, ”järjestelmän” kritiikkinä tai sen oikeutuksen kieltämisenä sanoin tai teoin. Tyypillisimmät teot ovat julkista kritisointia, mielenilmaisua ja passiivista vastarintaa.

Anarkisen asenteen ei tarvitse olla valta-asemissa olevien ihmisten eikä aina edes niiden arvoasemien sinänsä kieltoa, mutta se on niiden muodostaman keskittyneen vallan rakenteen ja järjestyksen, arkian, kuten tietyn hierarkian kieltoa. Yleisin syy on näkemys vallan sortavasta luonteesta. Kohteena ei siis ole esimerkiksi arkkitehti, vaan arkkitehtuuri arkkivaltana ja sen yhteiskunnallinen rakenteellinen järjestys.

Ongelma on siinä, että koko rakenteellisen tason arvostelu olisi lähinnä kaikkia ja ei ketään koskevaa, akateemista toimintaa. Mutta vaikuttaminen edellyttää viestin kohdistamista sen edustajiin. Kadulla poliisi on itsestäänselvä kohdetaho käytännön syistä, mutta ei välttämättä itsenään, vaan vallan järjestyksen edustajana.

Poliisin nimittäminen natsiksi (tai suvakiksi) on varsin primitiivistä ja toimimatonta tunneviestintää. Mutta se tuleekin ymmärtää kokemuksena järjestelmän vallasta ja vallan järjestyksestä, jota poliisi järjestysvaltana edustaa ”eturintamassa”. Ajatuksen tasolla kohde tai medumi vastustuksella on kasvoton vallan rakenne, vallan rakenteellisuus.

Esimerkiksi ilman kansalaisten osallistumista ja hyväksyntää tuotettu arkki-tehtuuri voi ilmentää ihmisten elinympäristössä kasvotonta, hiljaista vallan läsnäoloa rakenteilla, muodoilla ja ulkonäöllä. Joku kokee sen niin ahdistavana ja reagoi niin suoraan ja yksinkertaisesti, että rikkoo rakenteita. Kehittyneempi toiminnan muoto on esimerkiksi vastalauseen tai vain oman kuvion tekeminen persoonattomaan ylivallan pintaan.

Kun tagikulttuuri alkoi yleistyä New Yorkissa, se tulkittiin aluksi lähinnä yhteiskunnan ulkopuolelle ajautuneiden ja identiteettinsä menettämässä olevien nimettömiksi ”olen olemassa! -huudoiksi”. Sen yleistyessä ja levitessä maailmalla, siihen alettiin suhtautua kuten kapinaan ja Suomessakin on eniten keskusteltu graffiteista ”ilkivaltana” ja ”töhrimisenä” – vastareaktiona sen voimistumiseen.

Demokratian kannalta kuitenkin oleellista onkin kyseenalaistaa sitä, kuinka paljon ihmisten ilmaisua rajoitetaan kaupallisen ja muun vallan massiivisen näkyvyyden rinnalla. Erilaisia häirinnän muotoja tosin on, mutta näyttää siltä että katutaiteen nimissä toiminta kuitenkin yleistyy ja suoria ilkivaltaisia maalauksia tehtäneen sen myötä vähemmän, kun ilmaisunvapaudelle on saatu tilaa.

Siellä täällä maailmalla katutaide on jo vakiintuneesta poliittisenkin viestinnän kanava. Suomessa on kuitenkin kiinnostavaa ja opettavaista seurata sitä, miten mainoksilla jatkuvasti rumennetut liikennevälineet halutaan pitää täysin puhtaana kansalaistaiteesta ja miten valtaa ja rahaa käytetään jonkun ruman teollisuushallin seinän ”puhdistamiseen” iloisenvärisistä maalauksista.

Demokratiassa vallassa olevien politiikkaa paitsi tulee kritisoida, myös saa vastustaa kyseenalaistamalla. Ei ole itsetarkoituksellista, eikä aina mielekästä, että oppositio kyseenalaistaa hallitusta – mielekästä olisi, että hallituksen päälinjoilla on puoluerajat ylittävä enemmistön tuki ja kritiikki olisi asiakohtaista ja rakentavaa ja se vaikuttaisi eikä sitä vain torjuttaisi.

Mutta erityisesti silloin, kun vaalien mukainen oppositio edustaakin tosiasiallista enemmistöä, sillä on velvollisuutena nimenomaan anarkinen, kyseenalaistava tehtävä suhteessa hallitukseen. Julkisella medialla on osin rinnasteinen tehtävä suhteessa kaikkeen vallankäyttöön yhteiskunnassa.

Tätä kaikkea voi kutsua anarkisuudeksi – toki se on sanan populaarimerkityksessä hupaisaa, mutta tässä esitetyssä loogisessa merkityksessä aivan osuvaa. Demokratiaa ja oikeutta ei ylläpidetä ilman anarkisuutta. Se on kriittisyyden, kyseenalaistamisen, irtisanoutumisen ja vastavoiman ydintä.

Sen sijaan, että pelätään anarkismia, olisi hyvä kannustaa ja tukea maltillista anarkisuutta, joka on myös hyödyllisen kriittisyyden ja rakentavan uskalluksen perusvoimaa, kansalaistoiminnan ydintä. Passiiviagressiiviset ihmiset voivat purkaa anarkisuuttaan miten vain ja missä tahansa. Parempi vaihtoehto heillekin voisi olla anarkian yhteisöllinen rakentava suuntaaminen.


Anarkistisuus

Mutta mikään edellä esitetyistä toiminnan muodoista ei ole anarkismia, jollei se kiinnity anarkismin aatemaailmaan ja motivoidu siitä esimerkiksi jonkin ideologian tai liikkeen kautta. Anarkismin ideasta katsoen anarkisen asenteen päätavoitteena ei ole epäjärjestys, eikä valitsevan järjestyksen vastustaminen välttämättä vallankumouksellisesti, mutta vähintäänkin huomion kiinnittäminen sen epäkohtiin ja muutosten tarpeellisuuteen, vallan häiritseminen niillä, ja edistys epäkohtiin nähden.

Ideologinen anarkisti tarkoittaa ”anarkialla” lähinnä tavoiteltua tai toteutuvaa vapautta hallitsevista hierarkioista ja valtarakenteista, määrätystä järjestyksestä. Määräävä voi anarkismin näkökulmasta olla epäjärjestystä, kun anarkia on ”luonnollisempaa” (järjestystä). Anarkismin käsitykset järjestyksestä ovat moninaiset, mutta yleisesti siinä pyritään vähempään kielteiseksi koetun järjestyksen valtaan, mutta ei silti tavalliselle ihmiselle haitalliseen epäjärjestykseen.

Ideologisen Anarkismin piirissä ”anarkia” tarkoittaa yleisesti hallituksettomuutta, valtahierarkioitten ja keskitetyn järjestysvallan puuttumista ihanteena ja enemmän tai vähemmän tavoitteena. Aatehistoriallisesti ideologisena tavoitteena oleva anarkinen (arkiasta vapaa) yhteiskunta on ihanteellinen ja utooppinen – se rinnastuu täyden markkinatalousliberalismin tai kommunismin utopiaan.

Mutta samoin kuin liberalismi ja sosialismi, myös anarkismin idea on historian kuluessa muotoutunut erilaisiksi rajallisemmiksi suuntauksiksi ja vaikuttanut demokratioiden koko aate- ja puoluekentässä. Ideologisen anarkismin kärjet nykyisellä poliittisella kartalla ovat anarkokapitalismissa (niin kutsuttu talous- tai oikeistolibertarismi) sekä vasemmistolibertarismissa (mm. anarkoindividualismi).

Anarkismissa on niin monia toisistaan poikkeavia muotoja, etenkin historiallisessa tarkastelussa, että siitä voi valikoimalla saada millaisen tahansa oikean mutta rajoittuneen käsityksen. Oletan, että suurin osa nykyisistä länsimaisista anarkisteista hyväksyisi jotakuinkin Suomen Perustuslain keskeiset arvot ihmisoikeuksista ja vapauksista. Siten, radikaalinakin (hyvässä ja pahassa), anarkismi on selvästi demokraattisen ja liberaalin eetoksen sekä ihmisyyden ja yleisten arvojen piirissä toisin kuin autoritarismin ja totalitarismin tunnetuimmat muodot.

Oletan, että Anarkistinen ihminen ei koe tarvitsevansa ulkopuolelta tulevaa kontrollia ja pyrkii olemaan erossa siitä ja vastustaa ainakin sen liiallisuutta ja rajoittavuutta. Ideologisen anarkismin minimitavoite on saada kansaan kohdistuvaa kontrollia vähäisemmäksi tai siirrettyä sitä kansalaisille itselleen. Tässä mielessä anarkismi on lähes identtinen monien liberalismin ihanteisiin liittyvien ja demokratian eetoksen inhimillisten piirteiden kanssa.

Liberalismista tai anarkismista ei yleisesti seuraa täydellistä kaikkien tai kaikenlaisten valtarakenteiden vastustamista, eikä mitään arkisesti ymmärretyn epäjärjestyksen kokonaistavoitetta. Eri asia on se, että anarkistinen ja ehkä myös liberalistinen persoona saattaa sietää suurempaa epäjärjestystä kuin jotkut muut ja nuo muut saattavat kokea koko vähemmän järjestyksen idean uhkana jo siksi. Se on myös vallitsevan järjestyksen kyseenalaistamisen perustaa ja siksi periaatteessa helposti ajateltu uhka vallitsevan järjestyksen edustajille tai sitä tarvitseville.

Anarkismin usein väärin ymmärretty radikaalisuus

Anarkismi ei merkitse mielivaltaa. Kaikkien radikaalien aatesuuntausten tulkinnan kannalta on hankalaa se, että ne vetävät puoleensa myös kielteistä toimintaa kannattavia ja jossain määrin sellainen toiminta nähdään myös aatetta palvelevana, mediahuomioon yltävänä viestinä auktoriteeteille. Anarkismilta se viesti lienee yleisesti muistutus siitä, että kaikki eivät auktoriteetteja kannata ja tue, ja että auktoriteetin voi kieltää ja kumota jos riittävän moni niin haluaa. Tämän voisi tulkita radikaaliksi liberaaliksi demokratian sanomaksi, toki myös vallankumoukselliseksi.

On selvää, että fyysinen kapinointi ja mekkala, jotka luovat välitöntä epäjärjestystä ja uhan tuntua, voivat olla myös radikaalin anarkismin välineitä (medianäkyvyys, informaatiovaikuttaminen) ja joillekin kutsuvia toimintatapoja anarkisteihin liittymiseen. Sitä kuitenkin tapahtuu yli aaterajojen tai niistä riippumatta – sekä aatteellisten ilmaisujen liepeillä ja niistä riippumatta, joskus myös hämäten aatteen vastustajien operaatioina.

Anarkistinen ideologia tai liike kokonaisuudessaan ei yleisesti hyödy turvattomuuden ja epävarmuuden tunteen aiheuttajan leimasta kansan keskuudessa, koska sen viestihän on, että turvallista vapautta voi olla ilman valtahierarkioita, ainakin niiden minimillä. Sen sijaan anarkismin ideologiset vastustajat hyötyvät juuri siitä.

Anarkismi on ”hyvä vihollinen” uhkakuvana epäjärjestyksestä, jolla perustellaan kovempaa kontrollia ja turvallistamista – näin on toimittu kaikissa autoritaarisissa maissa, joissa ”anarkisteiksi”, ”bandiiteiksi”, ”huligaaneiksi”, ”yhteiskunnan vastaisiksi voimiksi” yms. on nimitetty kaikkia oppositiossa olevia valtapolitiikan vastustajia, myös demokratian ja vapauden ideoiden esille tuojia.

Anarkisuuden (anarchic) järjellistä ideologiaa painottavat anarkistiset (anarhcistic) ryhmät ja liikkeet pyrkivät usein irtisanoutumaan anarkiaksi nimitetyn epäjärjestyksen luomisesta, etenkin ilki- ja väkivallasta. Anarkismin ideologioissa ja ryhmissä on sekä täysin väkivallattomia, että jossain määrin väkivallan hyväksyviä suuntauksia, joista jälkimmäisten käyttö yleiseen leimaamiseen ei ole perusteltua.

Esimerkiksi totaalikieltäytyminen varsin radikaali anarkistinen akti, mutta ei väkivaltaa eikä kenellekään uhka: sen sijaan uhka voi löytyä sieltä, missä kieltäytyjää kohtaan kohdistuu suoraa vihaa. Vastaavasti ihmisoikeuksien tai ympäristön puolesta mielenilmaisut edustavat sanomallaan maailman tärkeimpiä asioita. Kun niiden yhteydessä syntyy rettelöintiä tai ilkivaltaa – johon syyllistyviä rangaistaan – kannattaa kiinnittää huomiota niihin, jotka tällä perusteella pyrkivät kyseenalaistamaan nuo asiat ja aatteet tai leimaamaan kaikki niiden kannattajat. Nämä reagoijat ovat indikaattoreita viitteinä jyrkimpiin motiiveihin ja aateulottuvuuksiin.

Anarkistisen aatteen ilmaisu voi siis peilata esille ihmisoikeuksien ja oikeusvaltion vastaisia aatteita. Monissa vastamielenilmaisuissa osallistujatausta on moninaista, ja jotkut käyttävät mielellään anarkismin määritelmää myös omasta toiminnastaan vaikka eivät siihen liikkeenä tai aatteena kiinnity. Vastaavasti on toimittu rock- ja underground- sekä useissa taidepiireissä. Kun ison maatalon isäntä kutsuu punkkaripojanpojaltaan ”oletko sinä anarkisti”, tämä saattaa vastata ”kyllä”, vaikka ei edes anarskimin perusideoita tuntisi. Koomista tässä on se, että näin sekä riehuja että moittija voivat olla ”yksimielisiä” anarkiasta ja anarkismista, tavalla jota asenteellisen anarkian ja aatteellisen anarkismin monet edeustajat eivät allekirjoita.

Useissa nykyissä suuremmissa mielenilmaisuissaon tiettyjä samoja arvoja ja tavoitteita jakavia ryhmiö mutta erilaisia aatteellisilla taustoilla. Tällöin on vaikea sanoa, missä määrin erilainen lainvastainen toiminta liittyy varsinaiseen anarkismiin. Usein ei lainkaan. Toisaalta nimellisten anarkistien piirissä kun yksilön toimet ovat yksilön toimia, on juuri siksi helppoa torjua syytökset kollektiivina. Tosin ei käytännössä helppoa kun käsitys yhteydestä usein muodostuu julkisesti jo sanojen kautta.

Mutta tällä esityksellä en pyri kieltämään tai vähättelemään myös anarkismin nimissä tapahtuneita ja ilmeneviä kielteisiä asioita, kuten väkivaltaa, tai sen potentiaalista asemaa myös radikalisoitumisen perustana. Kollektiivinen ei-väkivaltaisuuden ilmaisu ja sillä irtisanoutuminen ilkivallasta yms. on taktisesti niin loogista, ja tapahtumien paheksunta mukana olleiden kollektiivien toimesta niin harvinaista, että ei sekään aina vakuuuta.

Haluan kuitenkin painottaa asenne- ja aatekokonaisuuden monipuolisempaa ymmärtämistä ja siihen perustuvien tulkintojen tärkeyttä. Tällainen käsitteellinen jäsentely ja ymmärtäminen voi avata myös uusia näkökulmia muihin asioihin.

Ihmisoikeuksia, demokratiaa ja kansainvälisten sopimusten vaikutusta tavoitteinaan pitävässä kansainvälisessä yhteisössä ”anarkisia” tai jopa ”anarkistisesti” suhtautuvia kielteisessä merkityksessä ovat niitä loukkaavat ja niistä piittaamattomat maat. Useimmiten ne ovat autoritaarisia, kommunistisia tai sotilasjohtoisia, enemmän tai vähemmän nationalistisia ja diktatorisia.

Tässä nimellisellä ”oikeistolaisuudella” tai ”vasemmistolaisuudella” ei ole merkitystä – mutta oleellista on, että tässä esittelemälleni ideologiselle anarkismille ne ovat uhka samoin liberalismille ja demokratialle.

Talouden vapautta ylikorostava oikeistoliberalismi voi myös radikalisoitua anarkistisesti siten että se muodostaa oman konkreettisen vallan rakenteensa. Tällöin taas saatetaan irtautua liberalismin ja anarkismin inhimillisyydestä, sekä demokratiasta autoritaarisiin suuryritysten ja taloudellisten liittoutumien itsevaltaisiin kokonaisuuksiin, jotka käyttävät jopa yksityisarmeijoita omien intressiensä suojaamiseen ja ajamiseen.

Tämä on perustuslaillisessa demokratiassa viime vuosikymmenten radikaalein kielteinen anarkisuuden muoto, jolla tosin ei ole enää mitään tekemistä ideologisen anarkismin oppien kanssa – kuten ei Neuvostoliiton rakenteellinen diktatuuri edustanut Marxin ideologiaa. Ja eihän demokratiaksi kutsumamme rakenne edusta mitään puhdasta demokratiaa, vaan sen rajallista ja hallinnointua versiota – tämä ei ole moite sinänsä, mutta viittaus siihen että parannettavaa on ja heikentämistä kannattaa huomioida. Tästä lisää osassa 3.

Mainokset

Vallan luonne ja informaation vallankumous

Turvallisuus, Osa 2C Välihuomiot – näkökulman tarkennusta 3

Yleisesti, monille ihmisille valta saattaa edelleen olla melko hämärä alue ajattelussa, tai hyvin yksinkertainen kuva hallinnoivasta, käskevästä tai pakottavasta asemaan tai voimaan perustuvasta yksisuuntaisesta vallasta, järjestyksen määräävistä tekijöistä ja toimijoista – myös myönteisenä vaikutus-vallasta. Vaikka yksinkertaistettu näkymä järjestykseen ja valtaan tuntuvat helpolta, se ei voi olla vähitellen törmäämättä todellisuuteen. Näin on jo tapahtumassa esimerkiksi suhteessa ”luontoon” ja vastaavaa saattaa tulla tapahtumaan suhteessa ihmiseen.

Kuten moni muukin asia, myös valta on kuluneen sadan vuoden aikana paljastunut ajattelulle monimutkaisemmaksi, kuin yksisuuntainen tai edes suorina yhteyksinä kuvattava vaikutus: se on dynaamista, vastavuoroista, moniulotteista ja moninaista. Ihminen ei hallitse luontoa, vaan luonto vallitsee ihmistä. Ihmisyyden yksikkö luonnossa ei ole yksilö, vaan sosiaalisten vuorovaikutusten muodoste, yhteisyys. Se on myös luonnollinen vallan ja järjestyksen yksikkö.

Jokainen järjestys on aina myös vallan rakenne. Tavallinen, perinteinen ja yhä nykyinen moderni järjestys on myös vallan muoto. Mutta vallan luonne (dynaamista, vastavuoroista, moniulotteista ja moninaista) ilmenee myös yksilöissä ja yhteisöissä vaikuttavana järjestyksenä, riippumatta näkyvimmistä valtasuhteista. Lähemmäs vallan luonnetta päästään sellaisten sanontojen myötä, kuin ”jäin sen tapahtuman tunnelman valtaan”, ”jouduin voimakkaan vihantunteen valtaan”, tai ”ihastuin koska hän oli valloittava”.

Erilaiset vallan muodot vaikuttavat meihin jatkuvasti ja me vaikutamme tai koemme vaikuttavamme niiden kautta: mitä tarkoittaneekaan ”olen itseni valtias”, ”minä päätän siitä mitä asioista ajattelen”, tai ”mielipiteeni on tärkeä? (Vertaa alkoholistin, narkomaanin tai patologisen narsistin käsitys oman näkemyksensä absoluuttisesta.) Usein vahvasti omaa valtaansa ja voimaansa näyttävä on kuitenkin siitä (itsestään) myös epävarma – voimakas yksilöllisyyden korostaminen paljastaa yksilöllisyyden haurauden, kun taas huomaamattakin itsenään touhuava voi ilmentää yksilöllisyyden voimaa.

Yksilöllisyys on tietyssä – tavanomaisesti ajatellussa – mielessä illuusio, mutta ei käytännössä harhaa, vaan yhteiskunnissa hyvin tärkeä juuri siksi, että se on osa vallan rakennetta ja siinä vahvistettu. Koska valta on moninainen, suhteellinen ja myös sisäistettyä, on kaikessa ”vallattomuudessa” myös valtaa, kuten myös järjestystä, joskin ne voivat olla eri tyyppisiä kuin tavallisimmat pelkistetyt ajatukset. Moderni yksilöllisyys on osa vallan rakennetta silloinkin, kun se vastustaa jotain valtaa. Tässä kohtaa ollaankin demokratian idean ytimessä.

Kuten Michel Foucaultin tunnetussa esimerkissä: hallitsija revityttää itseään uhmanneen alamaisen näyttävästi kappaleiksi, mutta niin kauan kuin kykenee, alamainen huutaa hallitisjalle tätä herjaten. Ja yleisö seuraa tapahtumaa. Ja siitä ymmärtää, että hallitsijan kyseenalaistajia tulee lisää: yhteisöissä kasvavia ajatuksia ei voi tukahduttaa suoralla väkivallalla. Vastaava kuvaus Jean Paul Sartren näytelmästä: Ranskan vastarintaliikkeen aktiivi on jäänyt kiinni ja pahoinpidelty, minkä jälkeen hän sanoo kuulustelua aloitteleville natsiupseereille: ”kiduttaa te minua voitte ja tappaa minut voitte, mutta ette te minulle voi mitään”.

Vallan moninaisuus ja informaation vapaus

Perinteisen vallan naivin kuvan mukaisesta poikkeavia inhimillisiä järjestyksiä tai niiden ideoita on helpompi kuvata arkisesti ymmärrettävän vallan käsitteillä, tavallisesti ja perinteisesti ymmärretyn modernin vallan erilaisena puuttumisena tai rajoittamisena. Tällöin vallattomuus on monimerkityksinen mutta selkeästi muutamaan tarkoitteeseen konkretisoituva käsite.

1) ”Vallaton kakara” tarkoittaa sitä, ettei pysy kurissa, alistu auktoriteetin valtaan, noudata ohjeita, yms. Virallinen yhteiskunta voi suhtautua tätä muistuttavalla tavalla joihinkin kansalaisiin, perinteisesti nuoriin, vallattomina. Tällä hetkellä voidaan ajatella, miten verkossa nykyään temmeltävät ”aikuiset” sopivat tähän luokkaan – nuorethan käyttäytyvät enimmäkseen fiksummin.

Toisaalta vuonna 1999 kirjoitin osan julkaisuun ”Vallattomat nuoret”, jonka nimessä ja sisällössä oli 2) pääviesti nuorten oikeuksien ja osallisuuden puolesta. Hakusanalla ”osallisuus” löytyi vielä tuloin verkosta lähinnä oikeuden dokumentteja osallisuudesta rikoksiin. Mutta sen jälkeen ovat vahvistuneet virallisetkin pyrkimykset saada nuorille enemmän valtaa päätöksentekoon tai ainakin sen valmisteluun. Suuri myönteinen muutos puheissa ja valtakunnallisissa pyrkimyksissä nuorten osallisuudesta on tapahtunutkin.

Laajempi merkitys tässä on kuitenkin siinä, että nuorten olemisen ja itseilmaisun tavat, joita on aina jossain määrin paheksuttu (”vetelehtijät ajautuvat pahoille teille” –  ”skeittailu on häiriötä, anarkismia”) ovat yhteiskunnan valtavirrassa saaneet yleisesti tunnustettua asemaa. Voidaan aina pohtia, tulisiko ihmisten kokemusta osallisuudesta tukea yleisemminkin enemmän. Itse painottaisin ennemmin: voisiko heille sallia, mahdollistaa ja tukea enemmän omaa tekemistä, toimintaa ja ilmaisua – ennen kaikkea nyt työttömille – ilman että siitä koituu heille haittaa?

Sen sijaan että työtön voi menettää korvauksensa aktiivisesti vapaaehtoistoimintaan panostamalla, olis mielekästä maksaa siitä lisää, koska se on yhteiskunnan kipeästi tarvitsemaa ja tuottavaa toimintaa. Nykyinen tilanne on kovalla vallalla hallinnoitua ihmisten alistamista. Ei ole oikeudenmukaista edes olettaa, että siihen alistutaan ilman vastareaktiota tai katkeruutta, jolla on kielteisiä ehkä kauaskantoisiakin seurauksia.

Kolmanneksi: 3) ”vallattomuus” voi tarkoittaa harmitonta vapautta ja erossa pysymistä elämään kohdistuvasta sääntelystä, siihen nähden itsevaltaisuutta yksilöillä tai yhteisöillä ilman ongelmia muille. Tällaista on varsin paljon ja se on ehkä jopa yhteiskunnan yksi vakaustekijä. Sekin herättää toisinaan paheksuntaa ja sitä ei haluta ainakaan tukea. Toisaalta siihen liittyvä tyytyväisyys voi kuitenkin muodostua ongelmaksi silloin, kun se merkitsee monien välinpitämättömyyttä myös vahingollisia kehityskulkuja kohtaan. Ainakin jossain määrin nykyinen tilanteemme on tällainen: välinpitämättömiä yhteisistä ja maailman asioista eivät ole vain eri tavoin pahoinvoivat, vaan myös yleisesti elämässään viihtyvät ja siihen vaarallisesti tuudittautuneet.

Neljänneksi 4) ”vallattomuus” voi tarkoittaa tavoiteltua yhteiskunnan tilannetta turhan vallan poistuttua: ihannetta, joissa tasavalta toteutuu ihmisten osallisuudella ilman valtahierarkioita. Tämä ei välttämättä tarkoita kaiken järjestyksen ja vallan poistamista, vaan niiden rajoittamista vain tiettyihin kaikille hyödyllisiin tarkoituksiin ja siihen mittaluokkaan jossa niitä tarvitaan. Ajatus vastaa pelkistetysti maltillisen liberalismin ja anarkismin yleistä pyrkimystä. Se ei välttämättä ole kovin radikaali muille kuin juuri tietyistä valtahierarkioista kiinni pitäville.

Itse olen pessimistinen ihmisten yleiselle mahdollisuudelle luoda laajoja vapauteen perustuvia yhteisöjä ilman valtahierarkioiden muodostumista tai jopa apua niiden kontrolliin. Idea itsessään on kuitenkin aatteiden joukossa hyvin tärkeä ja sen toteutumia on paljon pienyhteisöissä, ryhmissä, järjestöissä ja verkostoissa. Liberaalin anarkisen toiminnan perusmuoto on siis yhteisöissä, joissa erityistä hierarkiaa ei tarvita ainakaan säätelyyn ja normittamiseen, eli missä tahansa yhteisymmärrykseen ja vastavuoroisuuteen perustuvassa yksilöiden yhteiselämässä.

Viidenneksi, 5) radikaalia vallattomuutta on nyt eniten ja kasvavassa määrin aiempaa sekalaisemmassa, moninaisessa kansalaisjoukossa. Sen suhteen on kysyttävä: missä määrin informaatioverkossa ”vallattomasti” toimivat kansalaiset osallistuvat ymmärtämättömyyttään tai tavoitteellisesti samaan vallankäyttöön, kuin vihaviemiset vaikuttajat, harhainformaation ja valetiedon levittäjät.

Sosiaalisessa mediassa näkyy uudenlaista verkkoryhmittäytymistä ja jopa ”heimoutumista”, jonka luonnetta ja kehityskulkua tulevaisuudessa voi vain arvailla. Samalla, osin näihin yhteyksiin tukeutuen, moni mielestään itsenäisesti toimiva osallistuu verkkoyhteisöissä luomalla riitaisuutta, kääntämällä huomiota sivuun tärkeästä asiasta, kylväen vihan ja vastakkainasettelun siemeniä, sekä informaatioharhautusta: eräänlaista virtuaalirettelöintiä. Tämä tapahtuu myös ulkoisen tahon eduksi riippumatta toimijan tiedosta ja ymmärryksestä. Asia liittyy jo ikävästi maanpuolustukseen: vihamielistä vaikuttamista harjoittaa osa kansalaisistakin.

Vallan järjestys ja informaation vallankumous

Sanonta ”Tieto on valtaa” on vanha, mutta ei päde aina käytännössä, vaikka tieto olisikin järkevästi ajatellen yksi keskeisistä valtaan oikeuttavista tekijöistä. Muut asiat vaikuttavat politiikkaan paljon, vaikka ”tietoon perustuvaa päätöksentekoa”ja ”tiedolla johtamista” on tuotu trendeinä esiin jo kauan sitten. Ongelma koskee vahvimmin poliitikkoja, osin myös sukupolven- ja kulttuurin muutosta hallinnossa. Tiedon asema näyttää nyt uhatulta ja jopa väistyvältä.

Tiede ja riippumaton tutkimus tarjoavat vahvimmat perusteet järjellisille yhteiskunnallisille suunnitelmille, päätöksille ja ratkaisuille. Niiden väheksyntä politiikassa ja yleisemmin on siksi aina huolestuttava signaali. Tiedeviestintä on perinteisesti ollut heikkoa ja vaikka median tarkoitus ei ole kilpailla tieteen kanssa, sen helpommin sulatettavat uutisjutut eivät korvaa tiedelähtöistä viestintää. Viestintä on useimmilla aloilla tärkeimpiä ja aina kriittinen tekijä. Mutta vaikka se on myös tutkimuksessa ja tieteessä kehittynyt, on sen vaikea saavuttaa, laajoja lukijakuntia verrattuna lähes väistämättä yksinkertaisiin ja yksipuolisiin uutisointeihin tieteestä ja tutkimuksesta. Ja vaikeinta on vaikuttaa tutkimuksella poliitikkojen ajatteluun.

Suomalaisessakin demokratiassa on perinteisesti nähty kolme valtiomahtia: kansan ääntä käyttävä lainsäädäntö- ja päätöksentekovalta, hallinnon toimeenpanovalta, sekä oikeuslaitoksen tuomiovalta. Demokratian rakenteellisena edellytyksenä on pidetty niiden vahvaa riippumattomuutta toisistaan. Lisäksi valtiosta riippumattomina korporaatioina demokratiassa tavallisia ovat puolueet ja etujärjestöt, jotka siis eivät ole valtion, vaan kansalaisyhteiskunnan organisaatioita, näkökulmasta riippuen ja ainakin lakisääteisinä myös instituutioita. Itsehallinnollisia instituutioita ovat perinteisesti olleet valtiota vanhemmat yliopistolaitos ja kirkko. Näistä yliopiston itsenäistä asemaa riippumattoman tieteen ja tutkimuksen pääedustajana on viime aikoina vähitellen vaikeutettu.

Lehdistön, radion ja television uutisviestinnän aseman vahvistumisen myötä alettiin sen keskeisistä valtamedioista meillä puhua ”neljäntenä valtionmahtina”. Erilaisessa poliittisessa tilanteessa nimitykseksi olisi voinut tulla myös ”kansalais”- tai ”yhteiskuntamahti”. Mutta joka tapauksessa keskeisiin medioihin kohdistuu painetta sekä viranomaisten että poliitikkojen ja kansalaisyhteiskunnan taholta ja toisaalta niillä on informaatiovaltaa sekä valtioon ja politiikkaan, että kansalaisyhteiskuntaan. Tämä asetelma on myös muuttunut yhä moninaisemmmaksi.

Informaatio on median ja politiikan, yleensä vallan resurssi, sekä väline tai menetelmä – nykyään enemmän kuin ennen. Informaation määrä on lisääntynyt arkiajattelulle käsittämättömän suureksi – niin suureksi, ettei sitä mikään inhimillinen taho tietotekniikallakaan hallitse. Se on hallitsemattomissa myös perinteisistä syistä: se ei ole vain verkossa, vaan myös siihen ajoittain kytkeytyneissä ihmisissä ja heidän myös verkosta riippumattomissa suhteissaan ja yhteyksissään.

Informaatiovallankumous ei enää merkitse vain informaatiotekniikan kehityksen voittokulkua, vaan myös informaation itsensä valtaan nousua tiedon ja ajattelun kustannuksella.

Tämän ollessa vielä alkuasteella ja tiedon ollessa vahvempaa valtaa, saattoi informaatiotekniikka olla keskeisessä asemassa esimerkiksi Neuvostoliiton romahtamisessa. Mutta miksi se ei pure enää samalla tavoin Venäjän diktatuuriin? Oletan tämän johtuvan siitä, että informaatiosta on tullut tietoa voimakkaampi väline ihmisten manipulointiin, koska tieto edellyttää kriittistä ajattelua joka voi myös vastustaa, mutta pelkkä jatkuva informaatiovyöry vaikuttaa suggestiivisesti, kuten kohun tapauksessa.

Koska informaatiossa on kuitenkin vapaasti valittavaa ja arvioitavaa, edellyttää manipuloitavuus sitä, että ihmiset itse antautuvat mieluummin passiivisiksi vastaanottajiksi ja reagoijiksi, kuin näkevät vaivaa kriittiseen ajatteluun. Tässäkin on siis kysymys myös yksilöiden vallasta, kun he itse antautuvat informaation voiman vietäväksi.

Informaatiotekniikka ja medioiden taitava käyttö olivat avainasemassa Natsi-Saksan luomisessa – se oli niin uutta, että sanaa ”propaganda” käytettiin myönteisessä tai neutraalissa muodossa vähän samoin kuin sanaa ”kasvatus”. Samaa jatkettiin sosialistisissa diktatuureissa. Jotain saman kaltaista on nyt käynnissä melko näkyvästi monissa maissa. Selitykseksi ei riitä, että propagandaa tarjotaan, vaan ongelma on siinä, että sille ollaan vastaanottavaisia ja sitä jopa janotaan. Joillekin se voi olla myös kuin päihde, jonka käyttöä uskoo hallitsevansa, kuten alkoholisti tai narkomaani, ennen kuin liian myöhään, jos lainkaan, tajuaa itse olevansa se, jota aines hallitsee.

Minä en toistaiseksi kykene vielä selkeämmin ymmärtämään, mistä on kysymys. Mutta jotain täyden välinpitämättömyyden tai luovuttamisen ja uhman yhdistelmää siihen liittyy. Kenties myös se, että tulevaisuuden kokonaiskuva on globaalisti uhkaava, ainakin kokemus jatkuvuudesta epävarmempi kuin koskaan ennen, ja se tiedetään, mutta sitä ei jakseta tietää: ei jakseta eikä haluta tietää vaan porskutetaan informaatiossa ja informaatiolla – ja tämä sopii hyvin hallitsijoille myös demokratioissa.

Mutta toivoa on yhä, jos riittävän moni on kiinnostunut ymmärtämään valtaa ja käyttämään sitä järjetöntä informaatiota vastaan järkevästi.

Välihuomioiden lopuksi, seuraavan johdannoksi

Anarkismin idean voi nähdä tavoittelevan ihanteellista vapaiden yksilöiden poliittisen elämän sisältöä, järjestyksen sekä vallan monikeskistä, hajautettua ja löyhää rakennetta. Ideologisen anarkismin yksilölliset ideaalit osittain yhtyvät äärimmäisen liberalismin kanssa, mutta anarkismi kiinnittää liberalismia enemmän huomiota vallan itsessään järjestäytyneeseen, tukahduttavaan, sortavaan tai ylivaltaiseen rakenteeseen sekä yksilön ja arvojen että taloudellisen toiminnan kannalta. Siis perinteiseen melko yksisuuntaiseen valtaan. Toki informaatiotaistelussa anarkistiksi voi jo määrittyä pelkästään ihmisoikeuksia ja vapausarvoja vahvasti puolustava.

Sen sijaan autoritarismin idean voi nähdä tavoittelevan järjestyksen ja vallan selkeää, yksiselitteistä ja vahvaa rakennetta. Se on selvästi ideologioiden tasolla anarkismin ”vastakohta”, vaikka niitä yhdistääkin kiinnostus nimenomaan vallan rakenteisiin. Autoritarismiakin on kuitenkin eri asteisina ja se voi sallia ainakin rajallisesti myös taloudellisen toiminnan vapautta ja arkista yksilönvapautta, siis liberaaleja ulottuvuuksia – kunhan ne eivät muodosta kriittistä potentiaalia itse hallinnolle. Moni konservatistisesti vallan rakenteisiin suhtautuva voi vaikuttaa autoritaariselta tai tulla leimatuksi niin, joskus aiheellisesti, joskus aiheetta.

Tästä ilmenee liberalismin ja anarkismin ero: liberalismissa keskeistä on saada talouden tai arvojen vapautta sinänsä riippumatta järjestelmästä, anarkismissa nimenomaan vallan järjestys nähdään keskeisenä ongelmana vapaudelle ja demokratialle. Toisaalta myös erilaisia anarkismin ja liberalismin yhdistelmiä tai välimuotoja on sekä taloudellisen että sosiaalisen liberalismin joukossa.

Mutta pelkistetysti: anarkistisuus on haluttomuutta perinteisen valtaan tai sen vastustamista, autoritaarisuus on kaipuuta perinteiseen valtaan tai sen tukemista. Seuraavissa osissa ovat tarkastelussa nämä aiheet asenteiden ja aatteiden ulottuvuuksina. Mutta koska ne herättävät monissa vahvoja ennakkokäsityksiä, esitän vinkiksi omaan näkökulmaani seuraavan vertauksen.

Armeijan komento- ja viestiketju muodostaa autoritaarisen rakenteen (niin myös lähes kaikkien turvallisuustoimijoiden organisointi). Mutta nykyaikaisen erikoistehtäviin koulutetun sotilaan ei tule olla viehättynyt auktoriteeteistä ja vahvasta ylemmästä vallasta sinänsä. Sen sijaan hänen tulee olla ryhmässä ja yksinään kykenevä itsenäisiin päätöksiin muuttuvassa tilanteessa. Johtajuus ja auktoriteetti ylempää on tuki ja apu, mutta ei kaavamainen tilanneratkaisuista päättävä.

Tässä armeijan mielessä erikoisiskuryhmä on tehtävässään tarvittaessa vallaton, anarkisen ”vapaa”, mutta myös anarkistinen sikäli, että se pyrkii hajottamaan kohteen järjestyksen. Oleellista on se, että kaikilla tasoilla erityisissä tehtävissä toimivilla on oltava siinä määrin anarkista henkeä, ettei kuka tahansa auktoriteetti voi heitä vietellä ja ohjata. Se ei tarkoita mielivaltaa, vaan itsekuriin perustuva vapautta, joka voi toki eri tilanteessa ilmetä myös ulkoisena kurittomuutena. Sama idea on liberalismin ja anarkismin ideoissa etiikan ja moraalisen toiminnan perustasta: ulkoa määrätty moraali ei ole samaa kuin eettisyys, jota ihminen toteuttaa omasta tahdostaan yleisinhimillisin periaattein, eikä vain järjestelmän sääntöjen ja käskyjen takia.

Liberaalin järjestyksen sotilas on myös anarkisesta toiminnastaan vastuussa ihmisoikeuden ja etiikan periaatteille. Oletan että samoin on ainakin kuvitteellisessa liberaalissa anarkiassa. Mutta autoritaarisessa järjestelmässä hän ei välttämättä ole tai ainakaan koe olevansa yleisessä vastuussa – vaan johtajalleen, aatteelle ja sen auktoriteettien määrittämän arvomaailman mukaan. Näin olleen voidaan olettaa, että autoritaarisuudesta kiinnostunut on alttiimpi levittämään valittua informaatiota ”oikeana totuutena”, anarkistisuuteen suuntautuva kiinnostuneempi kyseenalaistamaan vahvoja totuuskuvia.

Takaisin Blogisarjan pääsivulle