Informaation ymmärtäminen ja tilannekuva

Turvallisuus, Osa 2C Välihuomiot – näkökulman tarkennusta 2

 

Huhu, kohu ja juoru

Huhu on perinteinen sosiaalisen informaation muoto modernissa maailmassa. Sen sisällössä on aina toden ja valheen siemen. Huhuketjuista löytää yleensä muunnelmia, joissa on sekä tosia että epätosia sisältöjä, siis tiedon palasia. Huhut itse ovat ilmiöinä tosiasioita: niistä voi järjestelmällisesti tutkien seuloa esiin metainformaatiota ja myös uutta tietoa. Mutta käytännön elämässä niistä versoo yleensä monenlaisia näennäistiedollisia harhakäsityksiä.

Suomessa vuoden 2013 sanaksi valittiin ”kohu”. Aiemmin kohut olivat asiakohtaisia tapahtuman tai henkilön päivittelyä ja siitä huhuilua. Ne ovat olleet perinteisiä viihdeuutisten myyntiarvon tekijöitä. Uudessa merkityksessään ne ovat usein sosiaalisessa mediassa kasvavia kaoottisia informaation ja tunteen ilmaisun sekamelskoja. Ne saattavat heikentää luottamusta ihmisten mahdollisuuksiin ajatella ja toimia järkevästi.

Sosiaalisen median kanssa kilpailu on vaikuttanut siihen, että myös perinteisissä uutismedioissa sorrutaan aiempaa useammin huhuilla ja kohulla markkinointiin, etenkin otsikoissa ja ingresseissä – ongelma on tällöin siinä, että mahdollinen asiasisältö jää tuon ”mainoksen” välittämän informaation varjoon, mutta sitä levitetään tietona. Tämä on merkittäviltä uutismedioilta vastuutonta. Niiden tulisi uskaltaa kertoa ja näyttää, että vain syventymällä aiheesta saa tietoa.

Voi pohtia, kertooko huhujen ja kohujen nälkä lisääntyneestä merkityksettömyyden tunteesta, koska ilmiö on kuin joukkopäihtymystä, jossa huudellaan omiin ja vieraisiin pöytiin, kunnes väsytään. Voihan se osittain olla vain informaatiopaineen purkamistakin. Mutta turvallisuuden kannalta: tämän ajan somekohut ovat oivallisia myös huomion ja energian sitomisessa pois jostain muusta, informaatiovaikuttamisessa, harhainformaation levittämisessä, sekä kansalaisten epävarmuuden lisäämisessä ja luottamuksen heikentämisessä.

Voisi ajatella, että ongelman taustalla on ylipäätään yhteisöllisen moraalin hajoaminen tai ainakin hajautuminen. Romantisoiden voisin sanoa, että tulee juoruämmiä ikävä. Juorua ei tule sekoittaa huhuiluun tai kohuun, vaikka se kuten mikä tahansa informaatio voi olla niiden lähde. Informaatiovaikuttamista se kyllä on, mutta myönteisessä, rakentavassa mielessä: perinteiset juoruämmät olivat kunnioitettuja ja pelättyjä, koska heillä oli tietoa, joita he vuotivat harkitusti.

Juorujen sisällöt hahmottivat ja ylläpitivät yhteisön moraalia tuomalla esille sen, mitä arvostettiin tai paheksuttiin, kadehdittiin tai hävettiin, millä ylpeiltiin, mistä vaiettiin, mistä sopi kertoa yleisesti ja mistä ei. Tieto siitä, että kuka tahansa saattoi päätyä juoruun, sai ihmiset pohtimaan asemaansa ja itseään koskeva kuvaa yhteisössä. Tämä tiedon ja moraalin painoarvo on hiipumassa samalla kun perinteinen yhteisöllisyys on katoamassa – monissa paikallisissa tai muissa yhteisöissä sen mekanismi voi toimia, mutta ei enää yleisesti. Toki moraalin on myös kehityttävä.

Kansallisesti medialla on ollut osittain samaa juorumestarin ja moraalinvartjan roolia, mutta sosiaalisen median vallankumous on jo inflatorisoinut yksiselitteisen moraalisen arvon: se ilmentää jatkuvaa moninaista arvottamista ja näkökulmien voiman kamppailua verkon logaritmiavaruudessa. Moraalista instituutiota ei yhteiskunnassa enää ole. Eettisyyden aineksia onneksi on eri alojen käytännöissä – selvästi eettinen instituutio on Kirkko ja sen rinnalla näkyvimmin eettisyyttä puolustavat isot kansalaisjärjestöt. Ne ovatkin myös keskeisiä turvallisuustoimijoita.

 

Varmuuden koostaminen ja hajottaminen informaatiolla

Tämän blogisarjan osassa 2A esitin muun muassa sanojen ja käsitteiden eron asioiden merkityksissä ja ymmärrettävyydessä. Se on perustava taso, jolla ymmärrettävyys vahvistuu tai häiriintyy, ja johon enemmän tai vähemmän vihamielinen informaatiovaikuttaminen kohdistuu.

Käytännössä, arjessa ja julkisesti jatkuvasti esillä oleva ulottuvuus on informaation käyttö uskomusten muodostamiseen ja oikeuttamiseen. Siihen on monia tapoja, esimerkiksi:

  • luotettavaan informaatioon tukeutuvat hyvin perustellut uskomukset (mahdollista tietoa)
  • erilaisiin informaation muotoihin pohjautuvia uskomusten muotoja
  • tahattoman väärän käsityksen eli erheen lajit, joka voi kehittyä disinformaatiota
  • tavanomainen huhujen käyttö uskomusten perusteena
  • tarkoituksellinen valehtelu, disinformaation esittäminen oletuksesta tai jopa tiedoksi naamioiden ja väittäen

Arkielämässä ja erityisesti sosiaalisessa mediassa tällaisia informaation käyttöjä tulee jatkuvasti vastaan, myös toisiinsa kietoutuen. Medialukutaito on siksi nostettu yhä tärkeämpään asemaan, mutta käsitykseni mukaan se kiinnostaa vähiten niitä, joille se olisi erityisen tarpeellista.

Informaation erilaiset merkitykset ja mahdollisuudet, myös tiedossa, perustuvat aina kontekstiin. Arkisesti tämä ilmenee jo sanojen tarkoitteiden eroissa, jota kuvasin osassa 2A. Esimerkiksi aatteista tai niiden ulottuvuuksista puhuttaessa on aina mahdollinen tarkoitekirjo, joka ei selviä yhdestä virkkeestä ilman tietoa asiayhteydestä ja ymmärrystä viestijän tarkoituksesta.

Kun sanojen merkityksen (käsitteiden ja tarkoitteiden eroon) yhdistyvät edellä kuvatut uskomuksien tai väitteiden informatiiviset muodot, on lähes hämmästyttävää, että me kykenemme keskustelussa lainkaan ymmärtämään toisiamme oikein. Kuitenkin se on mahdollista ja tämä kertoo samalla siitä, että ymmärtämättömyys perustuu pääasiassa vastahakoisuuteen tai älylliseen laiskuuteen.

Jos tajuaa, että ei ymmärrä jotain ihmistä lainkaan, kannattaa pohtia, miten on mahdollista, että jonkun toisen kanssa ymmärtää ja miten sitä perustaa voisi soveltaa muiden kanssa. Varoitus: näin saattaa huomata ymmärtävänsä ja tietävänsä monesta asiasta vähemmän kuin luuli – toisaalta saattaa myös varmistua siitä, onko vaikeuden syy missä määrin toisessa osapuolessa ja missä määrin siihen kannattaa yrittää vaikuttaa – aina ei kannatakaan. Suositus: näin voi oppia itsestään ja muista, ymmärtämisestä ja tietämisestä, sekä nykyisestä eräänlaisesta hulluuden muodosta.

 

Tilannekuvan totuus (pakkopalautukset ja sääennusteet)

Maanantaina 3.4. 2017 Suomessa oli varmistettua tietoa turvapaikanhakijoiden palautuslennon lähtemisestä JA siitä, että poliisi oli noutanut perheen Asikkalasta välittömästi maasta poistettavien joukkoon. Näin ollen oli hyvin perusteltua uskoa ja olettaa, että perhe vietiin palautuslennolle. Suurin osa arkisesta ”tiedostamme” on tällaista hyvin perusteltua uskomusta ja sen varassa elämme joka hetki.

(Tuossa kyseisessä tapauksessa se, että perheen palauttaminen keskeytettiin, ei muuttanut mielenilmaisujen yleistä syytä ja tarkoitusta, joka liittyi turvapaikka- ja palautuspolitiikkaan. On hyvin tavallista, että maailmalla suuretkin protestiaallot käynnistyvät yksittäisistä tapahtumista, joihin kiteytyy laajemman epäkohdan kokemus. Tosin kohteena poliisi oli väärä, mutta konkreettisessa tilanteessa ymmärrettävä politiikan viimekätisenä toteuttajana ja kohdattavissa olevana vallan edustajana.)

Tapauksen yhteydessä mielenilmaisun merkitystä pyrittiin kyseenalaistamaan sillä, että käsitys perheen viemisestä lennolle oli väärä tai valetta. Mutta ei asia ole niin. Jos toimimme järkevästi, tilannekuvamme muuttuu varmistetun tiedon mukaan ja voi seuraavana päivänä olla aivan toinen. Silti kumpikin tilannekuva on ollut oikea, tilanteessaan informaatiolla varmistettua tietoa.

Se, että tieto prosessista muuttuu, ei tee aiemmasta tiedosta pelkkää uskomusta, luuloa, erhettä, huhua tai valhetta – vaikka sellaisia myös ilmenee informaatioon perustuvan tiedon puutteessa, peittelyssä ja vääristelyssä. Tässäkin tapauksessa tuli ilmi, että lapsienkaan palauttaminen ei ole poikkeavaa, joten yksittäisen perheen palauttamisen keskeytys ei tehnyt mielenilmaisun yhdestä motiivista perusteettomampaa.

Varmaan tietoon perustuva järjellinen päättely tilanteen etenemisestä ei muutu epäpäteväksi, vaikka sen totuusarvo lähitulevaisuudessa kumoutuisi uudella varmalla tiedolla. Kukaan ei koskaan tiedä mitä kaikkea maailmassa eri vaikutustekijöiden piirissä tapahtuu, eikä tulevaisuutta, mutta siitä voi tehdä loogisia ja perusteltuja päätelmiä, joiden vaihtoehdot ovat käytössä olevan tiedon varassa todennäköisiä tai epätodennäköisiä.

Tällaisiin eväin me kaikki toimimme koko ajan.Tai: itse asiassa moni ei toimi tietoperustaisesti, loogisesti ja järkevästi ainakaan kaikissa yhteyksissä, vaan usein myös sekavasti tai ikään kuin leikkien.

Tavallista on, että säätiedotus tulkitaan eri tavoin moneen kertaan alkaen jo iltapäivälehdistä ja ihmisten välisessä viestinnässä siten, että muodostuvat käsitykset voivat ilmentää kaikkia edellä mainittuja informaation lajeja ja ovat monilla tunteellisia ja tiedollisesti täysin epäpäteviä. Hömppäjuttunen lööpittäjät ymmärrettävästi rakastavat tätä.

Meteorologi ei voi ”ennustaa väärin”. Hän voi kyllä tehdä virheitä ja siksi huonon ennusteen – se kuitenkin lienee harvinaista. Mutta kaikella tiedollaan pätevästi toimien hän ei varsinaisesti ennusta mitään, vaan esittää ”ennusteina” todennäköisimpiä skenaarioita sään kehityksestä. Ne ovat usein hyvin varmoja lähitunteina, mutta tarkasteluvälin pidetessä yhä epävarmempia – siksi niitä myös jatkuvasti päivitetään.

Yleensä sään kehityksestä on useampia vaihtoehtoisia skenaarioita, joissa toisinaan pienet erot ovat lähes yhtä todennäköisä, mutta voivat vaikuttaa etenkin paikallisesti täysin eri tavoin. Säästä kiinnostunut ihminen on siihen jo perehtynyt, ja voi tutustua vaihtoehtoihin ja tehdä omista havainnoistaan päätelmiä meteorologisten hypoteesien pohjalta.

Säätapahtumien tulkinnassa on myös kysymys hyvin perustelluista tilannekuvista ja lähitulevaisuuden tilanneskenaarioista. Näin on kaikessa tiedossa ja järkevässä ajattelussa. Mutta ihmiset eivät aina ajattele järkevästi ja osa heistä vain harvoin. Tällöin ollaan jumittuneita tilanne- ja tulevaisuuskuville kuin pysyviin totuuksiin, eikä osata sopeutua koko ajan tapahtuvaan normaaliin muutoksellisuuteen. Monenlaisten oletusten ja huhun ero perusteltuun tilannekuvaan ja sen suhde muuttuviin prosesseihin tulisi jokaisen ymmärtää selkeästi.

Ymmärtäminen on mahdollista, jos erottaa kirjassa tai elokuvassa fiktion ja faktan samalla tajuten, että fiktiokin voi viestiä faktuaalisesta maailmasta. Itse asiassa mikrotasolla toimimme näin lähes aina: liikkuessamme kävellen, polkupyörällä tai autolla me oletamme, ennakoimme, tilannekuvat ja skenaariot uudistuvat koko ajan, emmekä pohdi sitä, että uusi tilanne tai näkymä ei olekaan juuri sellainen kuin oletimme, vaan sopeudumme siihen nopeasti huomaamattakin.

Joten kyllä meillä on valmius järkevään luovaan toimintaan myös ajattelussa.

Kun tiede ymmärretään tiedon edistyksenä, ovat sen tarjoamat maailmankuvat myös tavallaan tilannekuvia. Uusi informaatio, uudet havainnot ja uusi tekniikka havaintojen saamiseen, matemaattiset ja loogiset ratkaisut, sekä suuressa määrin myös ihmisen ajattelun uudistuminen merkitsevät sitä, että kuva maailmasta on jatkuvassa muutoksessa – vaikkakin yleensä hitaasti ja usein melko huomaamattomasti – ja siitä poistuu käsityksiä uusien vahvistuessa.

Mutta tämä kaikkein varmimmankin tiedon dynaamisuus voi olla yksi syy siihen, ettei se riitä tyydyttämään kaikkien mahdollisia varmuuden kokemuksen tarpeita ja turvallisuudentunnetta. Tällaiset tarpeet voivat estää sen, että ymmärrys olisi matkalla jatkuvasti kehittyen ja myös muuttuen. Sitä kuitenkin ihmisen ja maapallon tulevaisuus edellyttäisivät.

 

Takaisin Blogisarjan pääsivulle

 

Mainokset

Blogisarja Turvallisuudesta – nuorisotyölle ja muille

Blogisarja käynnistyi alkuvuonna 2017 ja täydentyy vähitellen.

Kirjoitan jäsentääkseni ja päivittääkseni näkökulmiani sekä ylläpitääkseni luku- ja kirjoitustaitoa, tutkijan ja tiedonhaun valmiuksiani. Suurin osa kaikesta tässä tekstissä on jäsentelemääni yleistä sisältöä, josta on kirjoitettu aeimminkin ja paljon. Toisaalta olen huomannut, että perustietojen puutetta on ihmisillä paljon ja blogit saattavat tavoittaa joitakin, jotka eivät aiheesta muuten alkaisi lukea.

Samalla teksti edustaa osittain omaa ehkä filosofistakin pohdiskeliani. Pyrkimykseni on välttää moralisointia, mutta en ole editoinut pois kaikkia mieleeni tulleita sivupoimuja, koska asiapainotteisessa tekstissä ne voivat olla jopa virkistäviä. Tämä blogisarja ei valmistuessaan ole valmis kokonaisuus ja sitä voi ajatella vaikka käsikirjoitusluonnoksena. (Työttömänä en saa mitään kirjaa ammattillisesti kirjoittaa.

Olen huomannut, että lukiessani, etenkin aiemmin oppimaani kerratessani ja päivättessäni, tai minulle aeimmin tuntematonta ajatellessani – tapahtuu ajattelun lisääntymistä.  Se tarkoittaa käytännössä, että käsitykseni siitä mitä tarkastelen, kehittyy ja saattaa muuttua ajattelun ja kirjoittamisen edetessä. Samalla kohtaan tavanomaisen tekstin peräjäkeisen narratiivimuodon rajoitteet. Mutta ainakin tässä vaiheessa siihen on tyydyttävä. En halua käsikirjoitusta myöskään sotkea linkeillä ja lähdeviitteillä, joiden määrä tätä sarjaa tehdessä koko ajan kasvaa.

Uskon että tekstiäni voi lukea ajattelun virikkeenä muutenkin kuin vain minun näkökulminani. Paitsi että sisällön kanssa samoja (ja poikkevia) näkökulmia löytää jos lukee riittävästi aatteista ja ideologioista, ovat omat näkemykseni myös saanet aineksia yli 15 vuoden toiminnasta varsin läheltä suomalaisen yhteiskunnan rakeneiden ja politiikan, sekä kansalaistoiminnan sisältöjä, vaikka melko ”näkymättömästi”.

Sisältö:

Johdanto

Ihmiset uhan kohteina ja aiheuttajina, perusmekanismit kääntymiselle pois tai jotain vastaan.

Osa 1: Syrjäily

Syrjäytymisen käsitteen epämääräisyys, sen hallinnointi ja vastanäky: politiikan vieraantuneisuus. Hyvinvoinnin ongelmat sekä jokaisen terveys ja sairaus laaja-alaisesti. Ehkäisy esillä mutta korjaavan painotus. Syrjäytymisen suhteellisuus ja myönteisestä kielteiseen. Tavanomainen välinpitämättömyys ja poltiikka osallisuuden rajoittajana.

Osa 2A: Aatteet, kommunikaatio, kriittisyys ja järki

Käsitteet, sanat ja asiat, tarkoite ja merkitys, informaatiovaikuttaminen. Tieteellisen ja tavallisen ajattelun ero, kriittisyys tai ”kiittisyys” ja järki. Johdantona seuraaviin: Asenteet ja aatteet ulottuvuuksina: johdanto seuraaviin Jakson 2 osiin.

Suuntia asenteiden ja aatteiden avaruudessa

Osa 2B: Radikaali, konservatiivi ja liberaali

Sanoja käytetään miten sattuu. Näiden kirjoitusteni lähestymistapa. Asenteiden ja aatteiden ymmärtäminen ja kielen ilmaisumuodot.  Radikaali ja konservatiivi, Radikalismi ja konservatismi yleisesti, Radikalismi ja konservatismi erityisesti, Liberaalisuus ja liberalismi.

Osa 2C: Välihuomiota ja näkökulman tarkennusta

– 1) Informaatio, tieto ja ymmärrys

Informaation välittymisen kehitys. Ymmärtäminen ja tietäminen. Mitä tieto ja siihen perustuva ymmärtäminen on. Varmuus ja epävarmuus.

– 2) Informaation ymmärtäminen ja tilannekuva

Huhu, kohu ja juoru. Varmuuden koostaminen ja hajottaminen informaatiolla. Tilannekuvan totuus ja sen hämärtyminen (pakkopalautukset ja sääennusteet).

-3) Vallan luonne ja informaation vallankumous

Vallan moninainen luonne ja perinteiset vaihtoehdot. Vallan perinteinen rakenne ja informaation ylivalta ongelmana. Johdattelu seuraaviin Anarkisuuden, autoritarisuuden ja totaalisuuden kuvauksiin.

Osa 2D: Anarkisuus ja anarkistisuus

Aiheen ja sen ymmärtämisen tärkeys sekä sekavuus – minkä takia pitempi tarkastelu kuin muista ulottuvuuksista.  Sanan käyttö eri merkityyksissä eli sen eri käsitteet ja tarkoitteet. Anarkisuus huomiota herättävästä käyttäytymisestä ja aatteesta riippumattomana asiana, sekä yleinen ongelmallinen pasiivisuus sen puutteena. Anarkistisuus anarkismin aateperheen kannalta yleistäen sekä anarksismi ”hyvänä vihollisena”. Anarkismi kielteiset kehitysmahdollisuudet tai kytkökset.

Osa 2E: Autoritaarisuus ja totaalisuus

TEKEILLÄ

Suunnitteluvaiheessa:

Osa 3: Asenteiden ja aatteiden ääret ja poliittisuus

Osa 3A Asenteiden ja aatteiden ääret ihmisissä

Osa 3B Virallinen politiikka ja valta, ääripolitikka, sekä demokratiamme normaali ja ongelmat

Osa 3D: Asenteiden ja aatteiden ääret virallisesti

Osa 4: Turvallisuus, rakenteet ja prosessit

A Turvallisuus ja uhat yleisinä ja koettuina ilmiönä.

B Turvallisuuden keskeisiä linjauksia ja toimijoita

C Kansalaisturvallisuuden mahdollisuuksia.

Aatteet, kommunikaatio, kriittisyys ja järki – Turvallisuudesta, Osa 2A

Jäsentelyni tämän blogisarjan osissa 2A –  2E on tarkoitettu avaamaan näkökulmia yhteiskunnallisen tai yksilöllisen asennoitumisen ja aatemaailman perusulottuvuuksiin. Täydennän niitä näkökulmilla keskeisiin rakenteisiin ja voimiin tiedon, informaation ja vallan käsitteiden kautta.

Esitykseni sisältää joitakin aivan perusasioita ja yksinkertaistaa paljon, mutta sopinee työnäkökulmaksi useimpien asenteiden ja aatteiden pohtimiseen. Koosteeni tukeutuu suurimmaksi osin tavanomaisiin, aatehistorian ja ideologioiden tutkimuksen yleisimpiin näkökulmiin. Tämä osa 2A on johdanto seuraaviin aatteiden ulottuvuuksien tarkasteluihin.

Kommunikaatio: aatteet harvoin vain vaatteet mutta sanoistakaan ei aina tiedä

Yksi yleinen perusasia on tärkeä – myös turvallisuudenkin kannalta, koska informaatiovaikuttaminen iskee usein tähän eroon – sanat ja käsitteet ovat eri asioita.

Käsite on merkitys tai mieli, se mielekkyys, ajatus, idea, joka yhdistää sanan asiaan (sanan ei tarvitse olla puhuttu tai kirjoitettu, se voi olla myös ajattelussa). ”Turkki” voi tarkoittaa valtiota tai pukinetta riippuen siitä mikä käsite on käytössä. Toisaalta moni eri sana voi tarkoittaa samaa asiaa, kuten useimmin eri kielissä, eli niiden merkitys on samassa käsitteessä – esimerkkinä vaikka ”kontio”, ”mesikämmen” ja ”otso” tai ”medve”, ”björn” ja ”bear” – siis ”karhu”.

Ilman tällaisia rakenteita kielemme ja ajattelumme ei toimisi ja eri kielien oppiminen olisi ehkä täysin mahdotonta. Ja näiden rakenteiden rikkominen hajottaa yhteisiä jaettuja merkityksiä, ymmärrystä ja ajatusten rakennetta. Sitä hajottamista tapahtuu nykyään huolestuttavan paljon.

Lähes 20 vuotta nuorisotyötä seuranneena ja lukemattomia sen toimijoita tavanneena minulla on muutamia erilaisia merkityksiä eli käsitteitä siitä. Alan työntekijä ymmärtävät ne eri näkökulmina asiaan. Ja keskustelu onnistuu, kun kuvaillaan ne näkökulmat, ei vain käyttämällä sanaa kukin omalla tavallaan. Ihmisellä joka ei tunne alaa ja aihetta, on varmasti siitä jokin käsitys, mutta keskusteluni hänen kanssaan siitä on mieletöntä tai mahdotonta, jollei hän suostu omaksumaan edes niitä käsitteitä, joita minulla on. Ne taas perustuvat tietoon, ei tutkijan ylitietoon, vaan alan puheisiin ja sekä aiheeseen perehtymiseen ja sen paljon pohtimiseen.

Jokainen meistä on erilaisissa aiheissa kuin lapsi, joka tarvitsee oppia. Ylimielinen ei ole se joka tietää, vaan se joka torjuu tiedon, esittää tietävänsä (eli valehtelee) tai kyseenalaistaa koko tiedon vain sitä halveksien. Lapsen kehityksessä tällainen on normaalia. Mutta yleisemmin…?

Tieteellisessä keskustelussa määritellään käsitteet, eli missä tarkoituksessa mitäkin sanaa käytetään, ja näin määriteltyjä sanoja kutsutaan termeiksi. Niitä käyttäen voidaan keskustella ilman että asioita ymmärretään eri tavoin. Toisaalta voidaan myös käydä keskustelua käsitteiden mielekkyydestä suhteessa tarkoittamiseen, eri näkökulmista, sekä tarkentaa käsitystä aiheesta lisäämällä käsitteitä ja asioiden nimiä.

Todella mielekästä asiakeskustelua voi käydä vain, jos osapuolilla on riittävästi yhteistä käsitemaailmaa ja he tuntevat toistensa poikkeavat merkitykset samoille sanoille tai asioille.

Arkielämässä tavallista on, että ihmisillä on enemmän tai vähemmän eri variaatioita käsitteistä, joilla he pyrkivät tarkoittamaan samaa asiaa, tai jopa samoja käsitteitä eri käytössä. Se ilmenee selkeästi siinä, kun tarkoitetaan sanoilla ”vähän eri asioita” tai että ”ei löydy yhteistä kieltä” ja keskustelu tyrehtyy. Voidaan päätyä erimielisyyteen, vaikka oltaisiinkin samaa mieltä, tai luulla samamielisyyttä, vaikka näkökulmat olisivatkin vastakkaisia – kun ajattelun käsitteistöt poikkeavat toisistaan.

Tämä on looginen ja kielellinen ulottuvuus kommunikaatiovaikeuksissa. Ilmeisintä se on somen mielipidekinoissa. Ihmisten käsitemaailmat voivat olla niin erilaiset, että ne eivät tavoita toisiaan, ellei niihin tutustuta perusteellisesti molemmin puolin. Informaatiovaikuttaminen vahingoittavassa tarkoituksessa kohdistuu yhteisesti jaettujen käsitteellisten merkitysten pirstomiseen, vastakkainasetteluun ja uudelleenmuotoiluun. Moni tekee sitä myös tajuamattaan ja toimii siten vahingoittamisen välikappaleena, vähän kuin virusohjelma, joka monistaa häiriöitä järjestelmään.

Kun pyritään tulkitsemaan aatteita yksilöiden tai ryhmien asenteista, on tärkeää huomioida kielelliset muodot, alkaen jo sanaluokista. Esimerkiksi kriittisyys ja kritisismi, tai rasistisuus ja rasismi, viittaavat eri asioihin. On asiallista todeta jonkun tekstin olevan huonoa tyyliä, mautonta tai huonotapaista, esimerkiksi koska se antaa rasistisen vaikutelman tai on rasistinen. Mutta on eri asia sanoa, että teksti oli rasistinen, kuin sanoa kirjoittajan olevan rasisti.

Tapauksena voi olla vaikkapa ajattelematon tai tökerö vanhan rasistisen vitsin kertominen vahingossa tai ihminen on pyrkinyt ilmaisemaan jotain muuta. Ihmisen leimaaminen on perusteetonta, jollei ole tietoa hänen yleisestä tavastaan tai pyrkimyksestään vaikkapa rasistisiin näkemyksiin tai käytökseen. Vastaavasti on helpommin todettavissa ilmaisun populistinen tyyli, joka sinänsä ei ole uusi ilmiö, kuin se, onko sen esittäjä populismin nykyiseen vahvaan muotoon sitoutunut. Ja populismiin sitoutumisen aste taas on erittäin vaikea määritellä.

Yleensä vastauksena tulevat näkemykset, väitteet tai perustelut kertovat, missä määrin henkilö on vain ajattelematon, tiedon puutteen ja heikon ajattelun tai informaatiovaikuttamisen uhri, missä määrin jo ideologiseen maailmankuvaan motivoitunut tai sitoutunut. Ja niin edelleen. Mutta vaikka olisikin kysymys jo vahvasta asenteellisuudesta, voi keskustelu olla vaikeaa leimaamalla henkilö ideologialla, verrattuna siihen, että keskustellaan ilmaisun tai käytöksen sopimattomuudesta ja ideologian ja sen asenteen luonteesta.

Kuitenkin: ihmisen asenteesta kertoo vain hänen toimintansa ja käyttäytymisensä jatkumo, ei se mitä hän asenteikseen väittää.

Kriittisyys ja järki

Kritiikin käsitteen ymmärtäminen on Suomessa usein vinoutunutta. Esa Saarinen totesi 1980-luvulla, että ”Suomessa on heikko kritiikin kulttuuri (kriittisyys), mutta vahva kritiikkikulttuuri (kritisismi).” Kielteisten huomioiden esittämistä saatetaan kyllä kutsua ”kritiikiksi”, vaikka se on kritisismiä: arvostelua, jonka motiivina on moite tai vastustus, eikä oikeudenmukainen arviointi.

Kun tieteessä, filosofiassa ja ylipäätään älynharjoituksessa, ja järkevässä ajattelussa kriittisyys on välttämätöntä ja myönteistä, ymmärretään sillä arkielämässä usein ihan muuta. Arkimaailmassa ”kritiikki” merkitsee usein kielteistä arvostelua – tai arviointi ja arvostelu koetaan usein kielteisenä ja siitä ”kritiikki” saa helposti yleisemmän kielteisen leiman vikojen ja moitteen etsimisenä.

Tieteellisessäkin väittelyssä ovat mukana inhimilliset tunteet ja suhteet, mutta väitteiden pätevyys arvioidaan loogisesti ja sisällöllisesti suhteessa muuhun tietoon kriittisellä järjenkäytöllä, jossa kannat puolesta tai vastaan eivät saa ohjata. Ohjautumisen riskejä torjutaan laajemmalla tiedeyhteisöllä, jossa myös ammatillista kritiikkiä itseään arvioidaan eri näkökumista. Näin saavutettu varmuus asiantiloista on vahvinta mitä ihmiskunnalla on.

Oleellista on se, että kritiikki on asiaan perehtyvää ja kyseenalaistaminenkin rakentavaa, varmuuteen, mielekkyyteen ja järkevyyteen pyrkivää. Se voi johtaa myös vahvaan vastalauseeseen ja kumoamiseen, tai kannan muutokseen ja vahvaan tukeen, mutta pyrkimys ei ole sen enempää tukeminen kuin vastustaminen, vaan koettelu. Se pyrkii perusteltuun ja oikeudenmukaiseen arviointiin. Tällainen kritiikki on välttämätöntä informaation totuusasteen koettelussa.

Hyvä ajattelu edellyttää itsekritiikkiä, omien ajatustensa tarkastelua ja kyseenalaistamista tavalla, joka rakentaa ajattelua. Jos kirjoitan kirjaa, tarvitsen ja haluan siihen asiantuntevaa kritiikkiä ja arviointia – en kritiikitöntä kehua tai moitetta. Kritiikki on siis kuten sen arviointia, eteneekö vaikkapa talon rakennus turvallisuuden ja muiden ominaisuuksien kannalta hyvin. En oleta, että itse aina ajattelen hyvin, tarvitsen siihen huomioita, mutta tiedän, että elämässä ja politiikassa toimitaan usein varsin kritiikittömästi. Hyvää kritiikkiä voi esittää vain asiasta jonka tuntee hyvin.

Vallassa olevan poliittisen johdon toimien kohtuullinen mutta jatkuva pätevä kritiikki ja koetteleva kyseenalaistaminen on demokratian tunnusmerkki. Tosin se jää hyvin puutteelliseksi jo silloin, kun päättäjät ohittavat perustellunkin kritiikin. Vastuuttoman kritisismin yleistyminen onkin uhka demokratialla juuri siksi, että se voi saada monet turtumaan ja torjumaan myös asiallisen ja hyödyllisen kritiikin. Kun kaikki arvostelevat, voi kunnollinen arviointi jäädä huomiotta. Ilmiö tunnetaan ”tarvittuna paksunahkaisuutena” politiikassa. Mutta se tarve on häpeä koko poliittiselle järjestelmälle, koska se kertoo että kriittisyys on heikkolaatuista.

Asenteet ja aatteet äären sisällä

Blogisarjan seuraavassa osassa 2B jäsentelen asennoitumisen ja aatteiden ulottuvuuksia. Niistä keskustelu on huonoa, jollei ymmärretä edellä esitettyä sanojen eri merkitysten ja käsitteiden roolia, kielellisten ilmaisujen (esim. populaari, populistinen, populismi) eroja, sekä torjuvan kritisismin ja järjellisen kritiikin suurta eroa (kun kummastakin käytetään sanaa ”kritiikki”).

Aatteiden ymmärtäminen on tärkeää, koska se tarjoaa käsitteistöä liian pelkistäviä lokerointeja vastaan – ja tekee ymmärrettäväksi sekä vallan että passiivisen ja aktiivisen vastarinnan dynamiikkaa ihmisen ajattelussa ja toiminnassa. Myös vakiintuneet ideologiat rakentuvat ihmisten asennoitumisista ja ilmentävät siis ihmisenä olemista.

Tarkastelen sitä aatteiden ja asenteiden avaruutta, jonka perusteella myös ääret ja ääriajattelu määrittyvät. On ymmärrettävä, että ne ovat aina suhteellisia, koska niiden merkitys syntyy valtavirtaan ja toisiinsa suhtautumisesta: Liberaalissa demokratiassa totalitarismi on ääri-idea, totalitarismissa liberaali demokratia on sitä.

Alan tutkimuksissakin on erilaisia jäsentelyjä. Monet ”aatteet” kuten liberalismi tai anarkismi, ovat itseasiassa aate- ja ideologiaperheitä, joiden suuntaukset voivat poiketa hyvinkin paljon toisistaan. Lisäksi on muistettava, että aatteet ja ideologiat eivät todellisuudessa, ainakaan demokratioissa, toteudu täydellisesti, vaan aina vain jossain määrin. On pidettävä mielessä, että aatteet ja ideologiat tiiviisti ilmaistuina, ja yleisemminkin, ovat ideaalikuvia, joita ihmisten kannatus, pyrkimykset ja toteutuminen vain enemmän tai vähemmän vastaavat.

Jokainen ympäristöaatteita ja ekologista kehitystä kannattava ei itse toimi ympäristöystävällisemmin, kuin vaikkapa suuryrityksen ekologista jalanjälkeä pitkäjänteisesti investoinnein ja uudistuksin pienentävä johtaja, tai vain elämäntavallaan, ilman aatetta, vähän ympäristökuormitusta aiheuttava henkilö.

Kaikkien ryhmien kuten puolueiden kannattajissa on joukko vahvemmin ideologiaa (tai fanittamista) edustavia sekä, suurempi joukko siihen väljemmin sitoutuneita. Ja puolueiden kannatus vaaleissa ei kerro mitään äänestäjien sitoutumisesta puolueen aatteisiin – suurin osa kansalaista ei kuulu puolueisiin ja huomattava osa ei edes äänestä.

Aatteiden nimissä toimivissa ryhmissä, kuten puolueissa, on paljon jäsenten välistä vaihtelua sitoutumisasteessa niiden virallisiin ideologioihin, omia eri kantoja, sekä yleensä vain vähemmistö ideologiaan vahvasti kiinnittyneitä. Jäsenet ja kannattajat muodostavat arvo- ja ajatusmaailmojen ryppäitä. Jos näitä yksilönäkemyksiä vertailee, huomaa, että monilla näkemykset poikkeavat paljonkin esimerkiksi puolueen virallisesta linjasta (joka on äänestetty, enemmistön, kompromissi tai puolue-eliitin määrittämä).

Yksilöiden kannalta puolueet muodostavat ryppään, joissa niiden rajat kulkevat toistensa läpi. Moni jäsen voisi aatteidensa kannalta olla yhtä hyvin toisessakin puolueessa, jopa useassa. Vahvasti vaikuttamaan tai valtaan pyrkivä etsiytyykin siihen ”joukkueeseen” tai ”talliin” jossa edellytykset etenemiseen ovat parhaat tai ajankohtainen henki itselle sopivin. Jotkut ikään kuin uskonnollisesti omaa puoluettaan pyhittävät kutsuvat sitä ”petturuudeksi” tai loikkaamiseksi. Ikään kuin ihmiset olisivat puolueen välineitä, eikä puolueet välineitä ihmisille.

Mutta aatteet ja ideologiat tarjoavat ihanteita, utopioita, tavoitteita ja motivaatiota, sekä ihmisille välttämätöntä yhteenkuuluvuuden tunnetta ja oman identiteettikäsityksen rakennusaineita – siinä on niiden sekä hyvyys että pahuus. Se selittänee osan puoluejäsenyyksistä: virallisesti hyväksytty ideologinen suuntautuminen.

Tämä näkökulma poliittiseen kuitenkin typistää kuvaa aatteista ja ideologioista yhteiskunnissa. Toisaalta, ehkä aatteiden ja ajattelun moninaisuus on yksi tekijä siinä, että jotkut kiinnittyvät vahvemmin myös erityisen rajattuun tai jyrkkään asennoitumiseen ja aatemaailmaan.

Seuraavissa osissa tarkastelussa on asennoitumisen ja aatteiden perusulottuvuuksia, jotka sopivat niin yksilöiden kuin yhteisöjen ajatusmaailman jäsentelyyn tavanomaisen yhteiskuntaelämän piirissä:

  • Radikaalisuus ja konservatiivisuus
  • Radikalismi ja konservatismi yleisesti ja erityisesti
  • Liberaalisuus ja liberalismi
  • Anarkisuus ja anarkismi
  • Autoritaarisuus ja totalismi

Blogisarjan Osassa 3 sovellan samaa jäsentelyä suuntauksiin, jotka ulottuvat tavanomaisen piirin ääriin tai syrjiin.

Takaisin Blogisarjan pääsivulle


Moninaisuus ja yhdenvertaisuus 2008

Parin viikon kuluttua on Suomen suurimman nuorisotyötapahtuman, Allianssiristeilyn aika. Risteilyn pääteemana on Yhdenvertaisuus nuorisotyössä, yhtenä osiona myös Alueellinen yhdenvertaisuus. Tähän sopii hyvin risteilyn jälkimaininkien tunnelmassa tuotettu näkymä aiemmin. Mm. seuraavat tekstit julkaisin kahdeksan vuotta sitten vuoden vierasblogistina Kommentti -verkkokanavalla:

27.3.2008
Moninaisuus ja yhdenvertaisuus (1)

SPR:n ennakkoluuloroskikset Allianssiristeilyllä olivat laajemmin käytössä seuraavalla Rasismin vastaisella viikolla. Ennakkoluulosta voi päästä nopeastikin eroon, mutta ennakkoluuloisuus etsii aina uuden kohteen, jollei sitä työstä aktiivisesti omissa tunteissaan. Yleensähän sen käyttövoimana ovat epävarmuus, turvattomuudentunne ja pelko, jotka rakentuvat muun muassa tietämättömyydelle ja näköalattomuudelle. Perushaaste on siis konkreettisen varmuuden ja turvallisuuden tukeminen sekä tietämyksen ja kulttuurisen kokemiskyvyn lisääminen.

Myönteinen monikulttuurisuus on kulttuurin yleensä myönteistä kokemusta, myönteinen moninaisuus on jonkinlaisuuden sinänsä myönteistä tunnistamista. Valta- ja yhtenäiskulttuurin etsintä voi olla tämän väistelyä, mutta oman kulttuurisuuden ja sen ominaispiirteiden (identiteetin) kokemus on inhimillisen elämän perustaa. Tämä on paitsi moninaisuuden ja monikulttuurisuuden haaste, myös suomalaisuuden säilyttämisen haaste, ja se on aina dialoginen: siihen tarvitaan aina kumppaniksi muita kulttuurisuuksia ja moneuksia. Myös suomalaisia.

Miten suomalaisuus ja kansalaisuus hahmottuvat ja ovat hahmottumassa? Kiitos graduntekijälle, joka kysymyksellään risteilyllä sai minut hämmennyksiin asti pohtimaan, mitä ”kansalaisuus” oikeastaan tarkoittaa. Vastausta en ole vielä löytänyt. Mutta myös suomalaisuudessa on edelleen kulttuurisia eroja, onneksi. Suomalaiskulttuurisuus on osittain alueellistunutta, osin perinteisten kulttuurien juuriin kietoutunutta, osin uudempien, kansainvälistenkin, vaikutteiden kudosta.

Esimerkiksi Inarissa monikulttuurisuus on moninaista ja monikerroksista: asukkaina on alueella vuosisatoja asuneiden saamelaisten ja suomalaisten jälkeläisiä, myöhemmin sinne muualta asettuneita saamelaisia ja suomalaisia, kolmen eri virallisen saamenkielen edustajia, norjansaamelaisia ja norjansuomalaisia, norjalaisia ja venäläisiä. Tavallisia ovat yhteydet Norjaan ja kasvavassa määrin Venäjälle. Ei suoraan näkyvä, mutta laajasti merkityksellinen on yhteys Murmanskin ja koko Barentsin alueisiin.

Koko Lappi on Suomen merkittävin matkailubrändi, jonka asiakasryhmästä ulkomaisia on jo puolet ja pian enemmän. Paikoitellen matkailualan työntekijöistä suurin osa tulee muualta Suomesta ja kausittain suomalaisturistit ovat pieni vähemmistö hotellien ollessa täynnä ulkomaalaisia. Myös uusia työntekijöitä ja yrittäjiä tulee kasvavasti ulkomailta. Siis parhaimmillaan leppoisaa, mutta monisäikeistä kulttuurista ja kansainvälistä meininkiä mainitun geopoliittisesti merkittävän alueen kupeessa.

Tuleeko tavalliselle kaduntallaajalle Helsingissä sanasta monikulttuurisuus mieleen muuta kuin vaikkapa somalit tai joku muu maahanmuuttajaryhmä? Tietääkö hän esimerkiksi, että suomalaiset eivät ole saamelaisia alkuperäisempiä Suomen asukkaita? Tietämys kotimaisista vähemmistöistä ja suomalaisuuden moninaisista juurista on vähäistä ja siitä huolehtiminen kouluopetuksessa on kelvotonta. Kannattaako olla, jos kotimaisten kulttuurien tuntemus voi tukea valmiuksia myös muiden kulttuurien kohtaamiseen?

Suomalaisuus itsessään on geneettisesti ja kulttuurisesti muun muassa ruotsalais-saamelais-saksalais-venäläisvaikutteista. Jos suomalaisuus on suomalaisen alkuperäiskansan yhtenäiskulttuuria, siihen liittyviä ”perinteisiä” kulttuurisia/kielellisiä vähemmistöjä ovat saamelaiset alkuperäiskansana (Suomessa noin 7000-8000, joista vain puolet pohjoisella saamelaisalueellamme, valtionrajat ylittävästi määrittelystä riippuen 50 000 – 100 000), suomenruotsalaiset (noin 280 000, jo 800-1000 vuotta täällä), romanit (noin 10 000, täällä noin 500 vuotta) ja tataarit (noin 850, täällä noin 200 vuotta).

Ulkomaankielisiä (siis saamen-, suomen- ja ruotsinkielisyys pois lukien) on Suomessa noin 160 000. Suurimmat kieliryhmät ovat venäjänkieliset (noin 42 000), vironkieliset (noin 18 000), englanninkieliset (noin 10 000), somaliankieliset (noin 8000) ja arabiankieliset (noin 7500). Ulkomaan kansalaisia Suomessa on vasta noin 120 000 (2007), mutta määrän ennakoidaan nousevan 160 000:een vuonna 2010 ja noin 300 000:een vuonna 2025. Nykylaskelmien mukaan heitä tarvitaan vähintään näin paljon, kotimainen syntyvyys ei riitä.

Niin, täällä on siis jo muitakin ihmisiä, ja enemmän tulee olemaan. Heissä ei ole mitään pelättävää. Ulkoisesti suomalaisia alkuperäiskansana eivät uhkaa muut täkäläiset tai tänne tulevat ihmiselämän kulttuurit, vaan yli- ja epäkulttuurinen ja -kansallinen markkinatalous. Kysykää vaikka Kemijärveltä tai muista yhä useammista vastaavista paikoista. Suomea on valloitettu kohta 20 vuotta pala palalta resurssiksi ei-suomalaiselle bisnekselle ja sehän tulee ja menee milloin haluaa. Tosin Suomi saa myös mielekästä taloudellista ja osaamispääomaa muualta: vastuullinen sellainen voi tukea paikallista ja alueellista elinvoimaa erityisesti siellä, missä yhteiskunta ei voi tai halua sitä tehdä.

31.3.2008
Moninaisuus ja yhdenvertaisuus (2)

Koko Suomen kannalta tärkeitä ovat myös alueiden moninaisuus ja yhdenvertaisuus.

Allianssiristeilyn alla sain yhdeltä maakuntakaupungin tutkijakollegalta viestin, jossa hän kertoi tulevansa ”täältä periferiasta sinne sivistyksen ja hallinnon hermokeskukseen”. En ole tosikko, mutta risteilyllä oli noin 1400:n tokka porukkaa yhdenvertaisesti eri puolilta Suomea. Periferioista? Oliko tämän keskittymisen voima jossain keskuksessa? Ei, vaan se oli nimenomaan eri puolilta Suomea kokoontuneiden moninaisuudessa laivalla. Ei Helsingissä, jossa monen on vaikea edes ymmärtää, että jossain ”syrjemmällä” tietämys ja näkökulma koko Suomeen ja kansainvälisyyteenkin voi olla vahvempi ja selkeämpi kuin monilla pääkaupungissa.

Kehitys on myös osittain ja onneksi hajautunutta monikeskiseen suuntaan. Toisaalta väestön kehitys on samalla keskushakuista ja suurimmissa keskuksissa eletään ikään kuin Suomen ulkopuolella. Käytännössä ”periferiat” ovat antavina osapuolina keskuksille, mutta mitä ne saavat keskuksilta? Eräs seurakunnan nuorisotyöntekijä Lapista kertoi minulle, miksi on erityisen tärkeää huomata nuorten ongelmat ja pahoinvointi ja puuttua niihin ajoissa: siksi että ”ne lähtevät täältä etelään kuitenkin, ja jos ne ehtivät lähteä ongelmaisina, ne tulevat kaupungista takaisin moniongelmaisina, kiitos Jeesus, tänne meidän hoidettavaksemme.” Mutta tulevatko ne nuoret takaisin, joilla olisi kotiseudulleen niin sanotusti myönteisempää annettavaa?

Kunnan sisäisiltä välimatkoiltaan virallisesti pitkän etäisyyden kuntia on Suomessa noin 40. Esimerkiksi Inari on lisäksi vahvasti koko Lapin pitkien etäisyyksien kontekstissa. Keskusteluissa Inarin nuorisotyön näkökulmista esille tulivatkin muun muassa kuntien moninaisuuden ja yhdenvertaisuuden kysymykset. Ymmärretäänkö se valtakunnallisesti, että työn paikallinen arki saati kuntayhteistyö ei voi pohjoisessa olla samanlaista kuin kuntien enemmistössä, että tavoitteissa, rahoituksessa, kehittämissuosituksissa ja niiden sovelluksissa tulisi huomioida myös nuorisotyön ja -politiikan alueittain erilaiset kontekstit ja haasteet, kysyy nuorisosihteeri Seppo Körkkö.

Inarissa nuorisotyön yhteistyötä ideoidaan, kehitetään ja toteutetaan aktiivisesti ”erilaisen alueyhteistyön” konseptilla, johon kuuluvat paitsi laajan kunnan sisäinen yhteistyö (välimatka kylien välillä kymmeniä’ kilometrejä joka suuntaan), myös kausittain aktivoituva toiminnallinen ja kehittämisyhteistyö useiden kumppanien kuten Sallan (etäisyys 200 km), Tornion ja Haaparannan (yli 300 km) sekä (Lahden (noin 800 km) kanssa. Lahden ja Inarin nuorisotyö on aktivoinut keskinäistä ”nuorisovaihtoa” jossa vuorottain järjestettäviin tapahtumiin ja tilaisuuksiin on liitetty myös monikulttuurisuutta. Lisäksi Inarin nuorisotoimi on ollut muun muassa keskeisenä linkkinä Barentsin alueen nuorisoyhteistyöhön.

Inarin kirkonkylä on eräs esihistoriallinen ja historiallinen ja nykyisin muodollisestikin merkittävä saamelaisuuden keskus Suomessa: ks. Siida. Inarin nuorisotyön vahvistuneessa yhteistyössä saamelaisnuoret nähdään arkisesti luontevina mukanaolijoina ja saamelaiskulttuuri on näkyvästi esillä useimmissa tapahtumissa. Mutta saamelaisnuorten enemmistö on hajautuneena koulussa, työssä tai opinnoissa ympäri Lappia, osittain Suomen ulkopuolella sekä eri puolilla Suomea. Saamelaisuus itsessään on vahvasti kansainvälistä ainakin sen nuorten aktiivien toiminnassa. Heitä ei ole aina helppo ainakaan nopeasti tavoittaa kasvotusten, vaan yhteydenpidossa keskeisiä kanavia ovat tekstiviestit ja puhelut.

Juteltuani Inarissa Sami Soster ry:n toimijoiden kanssa kohtasin lounaalla Suomen saamelaisnuoret ry:n sihteerin Aslak-Antti Palton, joka seuraavalla viikolla matkusti Kanadaan. Pari päivää myöhemmin odotin ranskalaisten täyttämässä hotelli Pohjanhovissa puheenjohtaja Tuomas Aslak Juuson saapumista poronlihojen parista Kautokeinosta Rovaniemelle vähän ennen keskiyötä. Jonkin vuoden hiljaiselon jälkeen Tuomas näki toiminnan olevan myötätuulessa, mistä esimerkkinä syksyn 2007 Karesuvannon kokoontumisen vahva osallistuminen yli valtionrajojen sekä joukko uusia yhdistyksen jäseniä. Sitoutuvien aktiivitoimijoiden löytäminen on silti ongelma, ja puheenjohtaja itse näki nyt velvollisuudekseen erota tultuaan valituksi Saamelaiskäräjien jäseneksi sen nuorimpana edustajana. Rovaniemelle hän tuli osallistuakseen Lapissa vierailevan EU:n aluekomissaari Hübnerin tilaisuuteen. Täältä matka jatkuisi Inariin SSN:n vuosikokoukseen.

Tavallista Lapissa on aktiivitoimintojen yhteydessä matkustaa maanteitse satoja kilometrejä yhteen suuntaan jokseenkin joka tilaisuuden järjestelyissä ja toteutuksissa. Risteilyllä syvällä etelässä liikuimme vuorokaudessa noin vain noin 150 kilometriä, pääosa ajasta kelluttiin surrealistisessa laivassa Tallinnan satama-altaassa. Olen joskus tehnyt kyseisen matkan nopeammin purjeveneellä. Joka tapauksessa oli miellyttävää saada kohdata ohimennen ja pitkissäkin keskusteluissa kymmenittäin tuttuja nuorisoalan toimijoita. Ai niin, se viesti jonka sain ”periferiasta”, vastasin siihen näin:

”Olen noin kuukauden aikana ollut työmatkalla Savonlinnassa. Rautavaaralla, Kuhmossa, Kajaanissa, Ylivieskassa, Kokkolassa, Jyväskylässä, Oulussa, Inarissa, Rovaniemellä ja siinä ohessa viikonloppuvapaat Rautavaarassa, Inarissa ja Kilpisjärvellä hiihtäen, baarissa turisten ja hiukan etätöinä kirjoittaen lumisissa maisemissa. Kyllä Helsinki tuntuu sen jälkeen periferialta ja esim. useimmissa pohjoisen majapaikoissa olen jutellut englantilaisten, hollantilaisten, norjalaisten, puolalaisten, ranskalaisten, venäläisten sekä etnopoliittistenkin saamelaisten (sekä työntekijöiden, vierastyöläisten että paikallisten eritaustaisten) kanssa ja muutamassa täydessä majapaikassakin olen ollut ainoa suomalainen asiakas, että ei tämä pääkaupunki kaiken maailman keskus sentään ole ja sivistyskin on ainakin määritelmäkysymys.”

 

Copyright Petri Cederlöf ja Nuorisotutkimusverkosto (Kommentti.fi)

Työmuistelmia 3: Petri lukee, kirjoittaa ja puhuu

Lähtökohtaisesti erityinen asemani kehittyi kahdesta syystä: toisaalta tulin Allianssissa tekemäni työn kautta koko alan keskustelujen valtakunnalliseen ytimeen, toisaalta tuolloin ja seuraavinakaan vuosina muita nuorisotyöhön päätoimisesti keskittyviä tietojen ja näkökulmien kokoajia, tutkijoita ja viestijöitä ei ollut. Vuosina 1997-2000 selasin ja luin melkoisen määrän materiaalia Nuorisotiedon kirjastosta, joka tuolloin sijaitsi Olympiastadionilla. Ja kirjoitin aiheita kokoon moninkertaisesti verrattuna siihen mitä julkaisin.

Allianssi-risteilyllä syksyllä 1998, jossa tuottamani tekstit olivat pääaiheiden joukossa, sain olla melko rauhassa. Jotkut Allianssista naureskelivat, että ”rentoudu nyt, kun sinua ei vielä tunneta, kohta olet alalla julkkis”.

Photo SASiimes1998

Oma erityinen panokseni tuosta alkaen oli siinä, että jäsenneltyäni nuorisotyön piirteitä ja ajankohtaisia kehittämishaasteita olin intohimoisen kiinnostunut tietämään alan käytännöstä lisää kuulemalla nuorisotyöntekijöitä. Tässä tilanteessa hahmottuivat jo elementit sille dialogisuudelle, jonka myöhemmin, vuodesta 2005, otin koko työtäni julkisesti määrittäväksi periaatteeksi: vuoropuhelu nuorisotyön kanssa. Sen yksi ulottuvuus oli luennointi ja kouluttaminen.

Elämäni ensimmäiset luennot pidin loppuvuonna 1998 Oulussa kaupungin nuorisotoimen edustajille ja kutsuvieraille sekä alkuvuonna 1999 Vantaan kaupungin nuorisotoimelle. Näitä seurasivat Haapaveden opiston ja kutsuvieraiden tilaisuus, Kuntakoulutuksen Nuorisotoimen neuvottelupäivät, Ähtärin kaupunki (mm. paneeli), koulutuspäivä Humak Kanneljärven opiskelijoille sekä Nuorisotutkimusverkoston yleisöseminaari joulukuussa 1999.

Tuosta hahmottuukin karkea kutsujien kirjo, joka sitten tiheni ja laajeni vähitellen. Vuosina 2000-2005 luennoin 12 kertaa suurehkolle joukolle valtakunnallisessa tilaisuudessa (Nuorisotyöpäivät, Allianssi-risteilyt, Kuntakoulutuksen päivät, Opetusministeriön tilaisuudet), opetin tai koulutin 18 kertaa oppilaitoksille (Humak, Tampereen yliopisto, Mamk, yksittäisiä opistoja), sekä luennoin ja koulutin 20 kertaa paikallisissa tai alueellisissa tilaisuuksissa (kunnat, järjestöt, hankkeet, lääninhallitukset, Allianssi). Eniten työtehtäviä tuli Humakin koulutukseen ja Lääninhallitusten päiville.

Kuva: Maarit Hurmerinta konsertoi, Petri Cederlöf luennoi – Allianssi-risteily 2004. Nuorisotyö 4/2004, s. 18. Kuvat: Anna Autio.

Allirist2004

Aiheita ei tarvitse etsiä

Nuorisotyön merkitysaiheesta (tavoitteet, tehtävät, toimintamuodot, menetelmät, vaikuttavuus) 1998-1999 oli luontevaa siirtyä toiminnan laadun, arvioinnin ja niiden edellyttämän srategisen jäsentelyn näkökulmiin, jotka olivat luentojen ja koulutustilaisuuksien yleisimpiä aiheitani vuosina 2000-2001, vahvasti muiden aiheiden joukossa 2002 ja suppeammin mukana seuraavina vuosina hahmottunutta sisältöpakettiani.

Esitutkimukseni kyselyt ja sitten toden teolla kenttä- ja seurantatutkimukseni (2001-2003) kuntien nuorisotyön ja seutuyhteistyön parissa toivat mukaan lisää aiheita niin valtion ja kuntien politiikasta ja hallinnosta kuin käytännön nuorisotyöstä paikallisesti, myös ammatillisuus ja monialainen yhteistyö sekä koulutus- ja kehittäminen. Vuosina 2003-2005 keskeiset aiheeni koskivat perustietoja ja havaintojani kunnallisesta nuorisotyöstä ja nuorisotyön seutukunnallisesta yhteistyöstä.

Erityisesti opiskelijoille piti selvittää yleisiä hallinnon ja yhteiskunnan rakenteen perustietoja sekä organisaationäkökulmia, jotta niiden kehittäminen ja arviointi kiinnittyisivät johonkin. Nuoret opiskelija tekivät upeita ”miksi”-kysymyksiä joihin vastaaminen vaati pohjustusta.

Omaa yliopistoalaani vastaavat koulutuspyynnöt sain tuolla urani alkuvaiheella Kehityspiikiltä, Humakilta ja Kanneljärven opistolta, niissä saatoin yhdistää kattavammin filosofiaa mm. laatuajatteluun, kehittämiseen ja arviointiin: Koulutuspäivä ”Arvot ja muuttuva yhteiskunta” Tuottajuus nuorisotyössä -täydennyskoulutusryhmälle loppuvuona 1999 sekä vastaavasti 2-päiväinen ”Arvopohjaisen tuottajuuden filosofia” keväällä 2000. Muuten yhtymäkohdat ovat olleet pienimuotoisemmin perusnäkökulmia etiikkaan, sekä opiskelijoiden tutkimusmenetelmäopintoihin yleistä metodeista ja tieteenteoriasta.

Tuottajuus200

Täydennyskoulutuksessa olevat ammattilaiset olivat yleensä kaikkein vastaanottavaisimpia, mutta nuortenkin opiskelijoiden osalta riski oli enemmän aiheiden vaativuus ja laajuus, kuin kiinnostuksen puute – ja kiinnostuksekin voi herättää jos haluaa. Luento täytyy aina muokata kohderyhmälle sopivaksi ja käytinkin usein runsaasti aikaa suunnitellen ja luonnostellen. Oma roolini tai sen painotukset vaihtelivat tutkijan, kehittäjän ja kouluttajan välillä.

Erityisesti laadun ja arvioinnin aiheiden esessä ilmeni myös vastustusta alan toimijoissa. Ministeriön nuorisoyksikön tilaama luentoni ”Arviointi ja laatu, peruskysymyksiä” Valtakunnallisella nuorisojärjestöpäivällä otettiin kiinnostuksella vastaan, mutta näin myös närästystä ja eräässä puheenvuorossa kyseenalaistettiin, miksi tällaista ”liiketoiminnallista” sisältöä tuputetaan järjestöille. Nuorisyksikön johtaja Olli Saarela vastasi siihen terävästi ja muistutti että minä olin kertomassa ajankohtaisesta aiheesta.

Myöhemminkin minua on yritetty ampua eri aiheiden viestintuojana, mutta torjuntatuki oli vahva; vuosina 2013-2014 se sitten onnistui, kun laukaukset tulivat ministeriön sisältä… Psykologiassa erilaiset defenssit tunnetaan hyvin ja niitähän on kaikilla. Vaarallisimpia ja primitiivisimpiä kuitenkin ovat itselle epämieluisan tiedon täysi kieltäminen tai jopa sen esittäjän kieltäminen. Ja niitä on nyt havaittavissa…

Ensimmäiset suuremmat yleisöluentoni laadusta, arvioinnista ja kehittämisestä pidin Allianssiristeilyllä ja Tuhti-seminaarissa 2001. Itsessään laadukkaimpia koulutuspaketteja olivat tuolloin Kuntakoulutuksen järjestämät, mutta ne olivat liian kalliita nuorisotyön kentän enemmistölle. Vuosien 2001-2002 tutkimusprojektini yhteydessä pidin useita luentoja ja vastasin kehittämistilaisuuksista Loimaan seutukunnan toimijoille sekä maakunnallisissa tilaisuuksissa, joissa kaikissa aiheina oli kehittäminen; niissä arvioinnin ja laadun näkökulmia työstettiin käytännössä.

Yläne2001

Vuoden 2001 lopulla luentojeni sisällöissä alkoivat jo näkyä kenttätutkimukseni havainnot:

”Opetus 12t aiheista toimintaidea, strategia, arviointi, laatu… Humak Lohja 22.-23.11.”

”Luennointi 4t: Nuorisotyön haasteet valtionhallinnosta ja kentältä katsoen, seutuyhteistyö, arviointi, kehittäminen; Humak Tornio 29.11.”

Vuonna 2002 luennoin ja koulutin 12: ssa tilaisuudessa ja niihin kului valmisteluineen yli kuukauden työpäivät. Esimerkiksi laadusta ja arvioinnista kävin yleensä läpi kansainvälisiä tietoja, ajankohtaset järjestelmät Suomessa, sekä laadin osallistujille kysymyksiä, lähdeluetteloja ja linkkilistoja. Näin toimien olen käyttänyt huomattavankin osan työajoistani kouluttamiseen sekä esityksen ja toteutuksen sisällön räätälöimiseen.

Taustatyö on luennoinnissakin yhtä tärkeä kuin tutkimuksessa, toisaalta se mahdollistaa myös itselle uusien aiheiden ottamisen mukaan.

Vuosina 2002-2005 huomiot pienistä kunnista ja seutuyhteistyöstä, sekä sitten Nuorisolain valmistelusta ja valtakunnallisista rakenneuudistuksista veivät voiton edellisistä aiheista. Vuonna 2004 luennoin Allianssiristeilyllä suurelle yleisölle aiheesta ”Tutkimushuomioita: nuorisotyö ja sen haasteet pienissä kunnissa” ja vuoden 2005 Nuorisotyöpäivien pääluennoitsijana kaikille aiheesta ”Nuorisopolitiikka, pienet kunnat ja seutuyhteistyö”.

Vuodesta 2006 lähtien osana valtakunnallista työtäni luentojen aiheina olivat yleensä perustiedot nuorisotyöstä, työn kuvaaminen, kehittämishaasteet, nuorisolaki ja nuorisopolitiikka, monialaisuus, sekä hallinnolliset ja organisaatioiden muutokset: nuorisotyön asema eri konteksteissa – tilaajan ja yleisön tarpeisiin ja tarkoitukseen sovittaen. Mutta tuosta jaksosta kerron lisää vasta myöhemmin.

Nuorisotyön Strategiaa 1990-luvulta

Pian ilmestyvän Nuorisotyö-lehden 1/2016 artikkelissani kysyn, olisiko aika profiloida koko nuorisotyötä yhtisesti. Viittaan siinä yhteen 1990-luvun strategiaan, josta tässä hiukan lisätietoa.

Laman keskellä vuonna 1992 käynnistyi nuorisotyön asiantuntijoista koostetun ryhmän toimesta nuorisotyön strategiaprosessi NUOSTRA. Sen keskeiset ajatukset julkaistiin yhtenäisenä kirjasena vuonna 1993. Työskentelyyn osallistui valtion keskushallinnon, kuntien, nuorisotyö- ja nuorisojärjestöjen edustajia sekä nuorisotutkijoita. Työn vaikutukset näkyivät kaksi vuotta myöhemmin julkaistussa poikkihallinnollisessa nuorten elinoloihin keskittyvässä konsernistrategiassa ja vuoden 1995 uudistetussa nuorisotyölaissa.

Keskeisintä NUOSTRA-prosessissa oli pyrkimys kiteyttää nuorisotyön arvolähtökohta ja toiminta-ajatus, sekä rajata nuorisotyölle keskeiset tulosalueet.

Nuostran esittämä arvolähtökohta oli nuoren oikeus ja vastuu oman tulevaisuutensa rakentamiseen. Arvolähtökohdan perusteella nuorisotyön toiminta-ajatuksiksi kiteytyivät nuoren mahdollisuuksien ja valmiuksien edistäminen hänen oman tulevaisuuden rakentamiseen: nuorisotyö rakentaa

  • mahdollisuuksia nuoren oikeuksien toteutumiselle
  • valmiuksia nuoren kyvylle ottaa vastuuta

Ajatus nuoren oikeuksista palautuu yleisiin ajatuksiin ihmisoikeuksista, samanarvoisuudesta ja yksilönvapaudesta, joten sitä voidaan pitää kulttuurisesti ja historiallisesti perusteltuna. Ajatus nuoren vastuusta kytkeytyy ajatuksiin yhteisöllisen käytännön edellyttämistä velvoitteista, ajatuksiin eettisestä toimijasta, sekä ajatuksiin tarpeesta yksiöiden oman elämänsä hallintaa samalla kuitenkin sopeutuen ympäristöönsä ja muihin ihmisiin.

Kumpaakin ajatusta voidaan pitää inhimillisen, demokraattisen ja liberaalin yhteiskunnan keskeisinä arvoina, ihannetunnusmerkkeinä ja tavoitteina: ajatuksina ne yhdistävät elämänfilosofisen ja yhteiskuntafilosofisen tason ja käytännön pyrkimyksinä ne ovat yhteiskunnallisesti perusteltuja. Nuorisotyön perustelun kannalta voidaan esittää, että juuri elämänfilosofisen ja yhteiskuntafilosofisen tason yhdistyminen sen toiminta-ajatuksessa legitimoi sen yhteiskunnallisena käytäntönä. Nuorisotyön arvolähtökohta ja toiminta-ajatukset ovat arvokas anti koko yhteiskunnalle.

Nuorisotyön käytännön kannalta strategian yhteydessä tulee voida esittää ongelmia tai haasteita, jotka ovat yhteiskunnallisesti merkityksellisiä; lisäksi tulee voida esittää, että nuorisotyö on mielekäs käytäntö vastaamaan tällaisiin ongelmiin ja haasteisiin. Ongelmat, haasteet ja nuorisotyön toimintapyrkimykset kiteytyivätkin NUOSTRAN esittämissä toimintatavoissa ja tulosalueissa.

Toimintatapoja oli kaksi:

  • vastuun ja valmiuksien tukeminen nuorisotyön mahdollistamalla nuorisotoiminnalla, tiedottamisella ja muulla tuella
  • oikeuksien ja mahdollisuuksien tukeminen vaikuttamalla nuorten elinoloihin

Nuorisotyön strategian tulosalueita esitettiin neljä:

  • Kasvu ja kansalaistoiminta
  • Nuorten elinolot
  • Kansainvälisyys
  • Syrjäytymisen ehkäisy

Nuorisotyöllä nähtiin tulosalueiden kannalta kolme oleellista elementtiä:

  • toiminta vertaisryhmässä identiteettiä rakentavana ja sosiaalistavana välineenä
  • arvostava aikuinen nuorisotyöntekijä identiteettiä tukevana
  • yhteinen ja nuorisotyön tradition välittämä kulttuuriperintö (identiteettiä, arvoperustoja ja maailmankuvaa rakentavana)

Työn merkityksestä

Nuostrassa esitettiin ohjelma liikunnan, koulun ja sosiaalityön yhteistyöstä nuorisotyön alueella ja evästettiin strategian jatkamiseen ja kehittämiseen alueellisilla ja paikallisilla tasoilla. Valitettavasti tuolloin ei laajasti panostettu strategian viemiseen kentälle, eikä sen jalkautumisesta, materiaalin käytöstä ja toimien toteutumisesta tehty kunnon arviointia. Mutta: prosessiin osallistuneiden tahojen kannalta työllä oli valtakunnallistakin merkitystä ja tuolloin käynnistetyn Suomen Nuorisoyhteistyö Allianssi ry:n sidosryhmätyölle ja toimialan edunvalvonnalle se varmasti oli tärkeä.

Nuostran työstämisessä myös valtion viranhaltijat kohtasivat nuorisotyön edustajia vapaamuotoisesti. Ero aiempien vuosikymmenien muodollisuuksiin, kuten raskaisiin komitealaitoksen toimiin oli merkittävä. Ja tämä heijastuikin nuorisotoimialan osalta hiukan myös valtionhallintoon. Nuorisotyön strategialla oli vaikutusta vuosina 1994-96 kehitettyyn konsernistrategiaan, jossa nuorten elinolot edustivat yhdistävää tu¬losaluetta eri hallinnonalojen tulostavoitteiden suuntaamisessa.

”Konsernistrategia on keino varmistaa nuorten elinolojen laadukas hoito valtionhallinnossa.” -”Strategia avaa myös nuorten mielipiteille entistä suoremman väylän päätöksentekoon.”  – Tässä siis haettiin jopa uutta ideaa nuorten huomiointiin valtionhallinon työssä.

Strategiatyöryhmän määrittämät keskeiset linjaukset Koulutus ja työ, Toimeentulo, Asuminen, sekä Terveys ja identiteetti sisälsivät sekä strategisia tavoitteita, että määriteltyjä indikaattoreita tulosten seurantaan; apuna oli tarkoitus käyttää nuorisotutkimusta ja yhteyksiä nuorisotyön kenttään.

Konsernistrategiassa määriteltiin eri ministeriöiden keskeiset vastuualueet nuorten elinolojen hoidossa. Tämä oli aiempaan nähden tuore ja ketterämpi pyrkimys luoda yhteistä ohjautuvuutta hallintokuntien välille.

Konsernistrategia nuorten elonoloissa sekä lisäsi nuorisoasioiden sekä niihin liittyvien arvojen, haasteiden ja ongelmien esilletuloa valtionhallinnossa, että kehitti hallinnon tehokkuutta ja tarkoituksenmukaisuutta. Se tuli esille työministeriön, opetusministeriön ja sosiaali- ja terveysministeriön välisen nuorisokansliapäällikkötyöryhmän työssä: vuorovaikutuksella ja päällekkäisten toimintojen purkamisella todettiin olevan paitsi taloudellisesti myös tehokkuuden kannalta myönteisiä vaikutuksia.

Konsernityöskentely huomioitiin myös Valtiovarainministeriössä toimintatapana, josta kannatti ottaa mallia yleisemminkin yhä jähmeässä valtionhallinnossa. On ehkä merkityksellistä, että tässä(kin) tapauksessa yhdistävänä tekijänä toimivat nuorisotyön avoimen vuorovaikutuksen kulttuuri ja arvomaailma: nuorisotyö on ala, joka innovoi toimintamalleja muillekin yhteiskunnan alueille.

Nuostran päivittämistä pohdittiin 1990-luvun lopulla, mutta se jäi. Sen sijaan vuosituhannen vaihteessa käynnistetty Allianssin Strategiatyö ja järjestön toistuvat nuorisotyön kampanjat voi nähdä ainakin osaltaan jatkumona samalla strategiselle pyrkimykselle ja toimialalle tärkeinä.

Valtionhallinnossa kansliapäälliköiden yhteistyö hiipui kai lähinnä henkilövaihdoksiin, eikä siis muodostunut vakinaiseksi käytännöksi, osaksi toiminnan rakennetta. Myöhemmin rakenne aktivoitui esimerkiksi osana hallituksen (2008-) politiikkaohjelmaa, mutta jäi silloinkin väliaikaiseksi.

Nuorisotyö-lehden 2/2016 artikkelissani tarkastelen nuorisotyöhön vaikuttaneita strategisia pyrkimyksiä ja linjoja vuosituhannen ensimmäisellä vuosikymmenellä.

Työmuistelmia 2 – Matkalla nuorisotyöhön 1999-2000

Vaikka vuoden 1998 kirjoitustyöni olikin tarkoitushakuista myös poliittista nuorisotyön puolustuspuhetta ja tyyliltään populaaria, se perustui ainakin yhtä paljon alan ihmisiltä koottuihin käsityksiin, kuin siihen mennessä minulle muodostuneeseen kuvaan. En siis esittänyt tutkijana, että käsitykset pitävät tarkalleen paikkansa, vaan esitin ja jäsensin rehellisesti alan ihmisten näkemyksiä ja alasta tuolloin muodostuneita omia näkemyksiäni. Tutkimustyön juuria ja versoja tuokin työ siten muodosti.

Joiltakin tutkijoilta sain kyllä huomautuksia siitä, ettei se mitään tutkimusta ollut. No, toisaalta huomauteltiin myös siitä että, että lähestymistapani suunnitelmissa oli liian teoreettinen. Hmm. Teoreettisia aiheita kyllä yliopistossakin opiskelin mutta mm. elämänfilosofiaan liittäen. Aito monitieteisyys on nykyäänkin yhä melko harvinaista. Sektorikooma siinäkin.

Koen itseni hyvin tarkaksi siinä, mitkä voimat voivat vaikuttaa tulkintoihini, mutta en näe ongelmana sitä, että tutkimuksella voi olla hyötytarkoitus, kunhan informaation käsittely ja analyysi tapahtuvat mahdollisimman riippumattomasti ja tieteellisesti. Voidaan siis tehdä ankaran kriittiseen tiedonkäsittelyyn (tutkimus) perustuvaa luovaa ja luettavaa tekstiä, mutta myös populaariin aineistoon perustuva ankaran tieteellistä tekstiä. Ihmisten luettavaksi tarvitaan myös helppolukuista tarinaa, mutta se voi silti perustua kritiikin kestävään tieteellisyyteen: pätevä popularisointi on pop, mutta sen ei tule olla mitään populismisontaa.

Tieteellisen työn sinänsä ei tule lähtökohtaisesti palvella mitään tieteen ulkopuolista, eikä sen tarvitse olla alan ulkopuolisille edes ymmärrettävää – sen hyötyä ei voi eikä tule arvioida tieteen ulkopuolelta. Aidon tutkimuksen tavoitteissa voi silti aivan hyvin olla jokin käytännöllinen hyöty, kunhan se tavoitteena ei vaikuta tutkimusprosessiin, vaan huomioidaan sen viestinnässä. Viestintä on tärkeimpiä asioita yhteisessä elämässä ja siihen panostetaan yhä (lähes aina) liian vähän – nykyisessä verkon informaatiokaaoksessa tämä on vielä tärkeämpää kuin koskaan ennen.

Outo tutkimusala?

Photo 27.1.2016 14.37.55

(Kuva: Nuorisotyö-lehden kansia 1996)

Suurin hämmennyksen aihe urani alussa minulle oli se, että vaikka Nuorisotiedon kirjastosta löytyi valtava määrä materiaalia aineistoksi, tieteellisesti nuorisotyöhön pureutuvia tutkimuksia ei ollut käytettävissä todentamaan esille saamiani nuorisotyön merkitystä perustelevia käsityksiä. Tästä hahmottuukin yhä kaksi merkittävää haastetta:

  1. Alan massiivisesta arkistomateriaalista, mukaan lukien opinnäytteet, tarjoutuisi työtä kokonaiselle tutkimusryhmälle: materiaalin luokitteluun, analysointiin ja siitä nousevien huomioiden koostamiseen nuorisotyön tietopohjan vahvistamiseksi.
  2. Sen tutkiminen, miksi nuorisotyön tutkimus on ollut niin vähäistä ja on sitä edelleenkin. Vaikka hyviä panostuksia siihen on viime vuosina saatu yksittäistutkimuksin, tieto on vain saarekkeina ja alan kokonaisuuteen nähden epätasapainossa; missään ei edelleenkään tarkastella koko alaa, eikä tutkimuksella ole mitään instituutiomuotoa, jossa tietoja kumuloituisi ja sidottaisiin yhteen.

Nuorisotyö aiheena näyttäytyy yhä usein outona ja jopa kartettuna sen omien piirien ulkopuolella. Näissä omissa piireissä parhaiten tutkimusta on seurakuntien nuorisotyöstä, heikoiten järjestöjen nuorisotyöstä ja -toiminnasta. Alasta vastaava OKM Nuorisoyksikkö ei ole pitänyt tarpeellisena edes muutaman vakinaisen nuorisotyön tutkijan joukkoa.

Toinen huomioni on jo urani alassa havaitsemani selvä joko minuun tai aiheeseen kohdistunut vastustus. Seuraavina vuosina minulle tuli tutuksi silloin tällöin ilmenevä, oudolta tuntuva kyseenalaistaminen, toki vastapainona runsaille kiitoksille, tuelle ja kannustukselle. Yhden kaaren huipentuma oli, kun vuonna 2013 sain ministeriöstä kuulla hourailevaa ömmömmömiä siitä, mitä minä itseasiassa teen… – oltuani samoissa hommissa alan ainoana nuorisotyön kanssa jatkuvasti seurustelevana ja sitä seuraavana tutkijana noin 15 vuotta. Minähän olen vain keskustellut, tarkkaillut ja ajatellut, koonut ja jakanut tietoja ja näkemyksiä. Laiskotellut ja matkustellut ympäri Suomea. Sellaista klassista viestintää jotkut eivät vain ymmärrä.

Photo 28.1.2016 19.07.14
Kuva: hikipedia

Kohtasin herättävän ensihäivähdyksen vastustusta kevätkesällä 1998 Allianssin Kehittämisjaoston kokouksessa, kun puheenjohtaja Kari Naalisvaara kyseenalaisti minua ja koko tehtäväni luonnetta. ”Miksi filosofi, joka ei vielä tunne alaa kunnolla, miksei joku sosiologi…” Tämä oli kuitenkin hyvänlaatuinen testi, paikallahan oli joukko myös järjestötoiminnan aktiiveja ja konteksti oli poliittiseen edunvalvontaan liittyvä. Vastasin kai melko vakuuttavasti, koska kokouksen jälkeen Kari Sjöholm sanoi minulle: ”Hyvä nähdä, ettet ole niin herkkänahkainen kuin moni.” Ja sen jälkeen aloin saada kiinnostuneita yhteydenottoja sieltä täältä.

Luullakseni mainitsin, että suomalainen sosiologia tuolloin vasta omaksui vuosikymmenien takaisia ”tuoreita” vaikutteita, jotka täällä filosofian pariin olivat tulleet aiemmin, ja että sen hetken kotimaiset sosiologian teokset olivat usein aika irti yhteiskunnan konkretiasta, olin tavannut alan tohtoreitakin, jotka eivät tunteneet hallinnon ja organisaatioiden perusteita – ”yhteiskuntatieteet”? Nuorisotyössä ja sen tutkimuksessa taas tarvittiin selvästi käsitteellistä ja sanallista tematisointia, joka on filosofian perustoimia. Filosofia on erityisyyksien yleistä ja yleisyyksien erityistä.

Lähetin sitten koko joukolle vielä monen liuskan tekstin, jossa kävin läpi joitakin pääaiheita ja perustelin niitä – yhtenä aiheena termi ”perusnuorisotyö” ja sen tarkoite. Tällaisia kirjelmiä tulin noina vuosina ja myöhemminkin laatineeksi monia.

Apurahatutkijana Nuorisotutkimusverkostossa

Vuosina 1999-2000 sain Nuorisotutkimusseuran apurahaa esitutkimusvaiheeseen. Käytännössä olin silti enemmän yhteydessä Allianssiin kuin Nuorisotutkimusseuraan – sekä urani alun kautta, että fyysisesti, kun Nuorisotutkimusseuran työtilat sijoittuivat Allianssin yhteyteen Olympiastadionin yläkäytävällä. Ja Allianssihan oli suoraan kiinni aiheessa, jota halusin käsitellä. Lisäksi seura tutkijoineen oli fyysisesti hajallaan, ja sen perustama Nuorisotutkimusverkosto vasta käynnisti toimintaansa. Kun sen ensimmäiset työntekijät tulivat paikalle Stadionille, minä jo istuin siellä.

Nuorisotutkimusseurassa olin silloin aiheineni vähän outo lintu, ehkä myös muualta minua tukeneiden ja opiskelutaustani (filosofia ym.). Sisällöllinen asia oli se, että työni käsitteli nuorisotyötä ja moni nuorisotutkija koki sen poikkeavaksi, ja koska jo silloin puhuin tehtyjä tutkimuksia arvioivan metatutkimuksen tarpeellisuudesta ja koko tutkimusalan kehittämisestä – se kai oli uhkaavaa, vähintäänkin tungettelevaa.

Myös aiheet joita esittelin, kuten strategia, laatu, johtamisopit ja organisaatioiden kehittäminen saattoivat luoda varauksellisuutta. Vähitellen toki myös monet nuorisotutkijat alkoivat tulla tutuiksi, mutta enemmän vasta vuosien 2001-2003 kenttätutkimukseni myötä.

Sain suunnitelmiini myös kiittäviä, mutta keskenään täysin ristiriitaisia arvioita (”Suunnitelma on hyvä ja juuri tätä pitäisi tutkia” – ”En ymmärrä mihin tällä pyritään ja miksi”). Sisällöllisesti pääkysymys oli se, olisiko perusteltua laajentaa nuorisotutkimuksen rahoitusta nuorisotyön tutkimukseen. Useimpien mielestä ei ollut.

Tuettiin kuitenkin sitä, että kehittelen tutkimussuunnitelmiani ja haetaan niille rahoitusta muualta. Tähän sain tukea Tommi Hoikkalalta, mutta hakemuksia ei tehty vain verkoston vaan myös Allianssin nimissä, jolloin tärkeä tuki oli Jukka Tahvanainen, ja sisältökysymyksissä yleensä Allianssin väki.

Laadun, arvioinnin ja kehittämisen jäljillä

Photo 27.1.2016 13.09.28

Puolet apuraha-ajastani 1999-2000 meni suunnitelmien ja rahoitushakemusten tekemiseen eri tahoille, siihen liittyen kokoilin vähitellen erilaisin kyselyin tietoja nuorisotyön kentältä hahmottaakseni siitä laajempaa kuvaa. Varsinainen työni tuossa vaiheessa painottui arvioinnin ja laatuajattelun näkökulmiin, koska ne olivat yleisesti ajankohtaisia: niitä oli 1990-lopulla lähtien ajettu vahvana trendinä valtionhallintoon ja julkisiin palveluihin. Toisaalta niille oli myös nuorisotyössä tilaus (vaikkei sitä kaikkialla vielä tajuttu), toisaalta näin niiden liittyvän suoraan kysymykseen nuorisotyön merkityksestä.

Vuonna 1999 perehdyin suureen määrään asiakirjoja ja julkaisuja tästä aiheesta Suomessa, vuonna 2000 syvensin tietojani erilaisten aiheen klassisten teosten ja oppaiden kautta: työelämän ja organisaatioiden tutkimus ja kehittäminen, johtamisopit, strateginen suunnittelu, laatuajattelu jne. Harvoin olen niin ankarasti kahlannut läpi vastaavaa asiakokonaisuutta. Ajauduin välillä myös kausiksi laadun filosofiaan ja sivupoluille – tai taustatyöhön – jossa uppouduin etymologisiin tutkimuksiin, luin ja kirjasin huomioita suomen ja muiden kielien asioita ja kvaliteetteja koskevista ilmauksista…

Photo 27.1.2016 13.22.52

Esitutkimuksen nimissä kokosin erilaisilla kyselyillä lisää tietoja nuorisotyö erilaisista organisaatioista ja eri puolilta Suomea. Vuosina 1999-2000 tutustuin moniin Helsingin Nuorisoasiainkeskuksen toimipaikkoihin ja omien reissujeni yhteydessä vierailin muutamissa kohteissa muilla paikkakunnilla. Myös myöhempi valtakunnallinen tehtäväni pohjustui ehkä jo tuossa vaiheessa yhteyksillä moniin tahoihin.

Urani alusta asti koin että, että tehtäväni tulisi olla nuorisoalaa kehittävä ja palveleva, mutta samalla myös kriittinen ja mahdollisimman riippumaton, sekä näiden kahden periaatteen varassa nuorisotyöhön vaikuttava, koko alaa sekä sen tutkimusta ja kehittämistä kehittävä. Soveltavaa filosofiaa, ei mitään paskan jauhamista.

Photo 28.1.2016 19.46.28

Vuonna 1999 jäsentelin näkemyksiäni nuorisotyön tutkimuksesta artikkelissani Merkityksestä laatuun – haasteena nuorisotyön tutkimus.  Se tavoitteli polkua kohti tutkimusohjelmaa, mutta jäi luonnokseksi. Eikä sellaiseen ole päästy myöhemminkään. Toisaalta laadun ja arvioinnin edistäminen eteni silloin ensimmäisenä aaltona ainakin joihinkin kuntiin ja muihin alan organisaatioihin ja Allianssin kannalta tärkeintä oli tarjota edes sitä koskevaa perustietoa.

Muutamia artikkeleja aiheesta julkaistiin Nuorisotyö-lehdessä (joitakin SlideSharessa)
ja syksyllä 2000 Allianssi julkaisi verkkosivustolle ositeltuna laajemman tekstini laatuajattelusta. Jälkimmäinen on melko tuhti paketti. Siinä on edelleenkin perusasiat, jotka eivät juurikaan muutu, vaikka aihepiirissä muotejakin on ja nimellisiä työkaluja on edelleen kehitelty ja sovellettu. Nythän Valtionvarainministeriö ja Suomen Kuntaliitto tekevät taas matalammalla profiililla vastaavaa edistämistyötä, kuin lähes 20 vuotta sitten.

Vu0sina 1999-2000 rustasin monia suunnitelmia ja hakemuksia rahoitukseen nuorisotyötä ja sen tutkimusta kehittävälle työlleni. Yhdellä suunnitelmalla minut hyväksyttiin filosofian tohtoriopiskelijaksi Helsingin yliopistoon, mutta rahoitusta tuollaiseen ei löytynyt mistään. Toisaalta lisää kontekteja mudostui ja käytännöllisemmälle kenttätyölle löytyi tukijoita. Se vei minut suoraan nuorisotyön sisään ja onkin oman blogggauksensa ansaitseva tarina.